"Taivaalliset Järkiolennot näyttäytyvät ja antavat itsestään
tietoa kaikkein vapaimmin hiljaisuudessa ja yksinäisyyden
rauhassa. Sentähden tarvitaan pieni huone eli salainen kammio",
j.n.e.
_Les Clavicules de Rabbi Salomon_, (luku 3).
Tarkallensa käänt. hepreankielistä E. Pierre
Morissoneau, itämaisten kielten professori
ja kabbalistisen filosofian tutkija.
Se palatsi, jossa Zanoni asui, sijaitsi kaupungin vilkasliikkeisimmissä
osissa. Se on vielä olemassa, vaikka nyt autiona rauniona, ainoastaan
muistomerkkinä siitä ritarillisesta loistosta, joka kauan sitten on
hävinnyt Napolista ylväitten normannilaisten ja espanjalaisten keralla.
Kun hän astui yksityisiin huoneisiinsa, niin kaksi intialaista, maansa
tapaan puettuina otti hänet vastaan kynnyksellä itämaalaisten
arvokkaalla tervehdyksellä. He olivat seuranneet häntä niistä
kaukaisista maista, joissa hän huhun mukaan oli asunut monta vuotta.
Mutta he eivät voineet kertoa mitään, joka olisi uteliaisuutta
tyydyttänyt tai antanut epäilyksille yllykettä. He eivät puhuneet muuta
kieltä kuin omaansa. Näitä kahta lukuunottamatta kuului hänen
ruhtinaalliseen seurueeseensa vain kaupungin palkattua väkeä, joita
hänen tuhlaava anteliaisuutensa ja luja tahtonsa teki tottelevaisiksi
käskyläisiksi. Hänen talossaan ja hänen tavoissaan ei ollut mitään,
joka olisi voinut antaa tukea kierteleville huhuille. Häntä eivät
utuiset olennot palvelleet, niinkuin kerrotaan Albertus Magnuksesta tai
suuresta Leonardo da Vincistä. Mikään kuparikuva, maagillisesti
kokoonpantu, ei hänelle ilmottanut tähtien vaikutuksia. Mitkään
alkemistien laitokset -- sulattimet, kauhat ja metallit -- eivät hänen
huoneitansa koristaneet eivätkä hänen rikkauksiansa selittäneet; eipä
hän myöskään koskaan näyttänyt harrastavan niitä aatteellisia
tutkimuksia, joista olisi voinut luulla hänen saaneen keskustelussaan
ilmeneviä merkillisiä ajatuksia ja salaperäisiä tietojansa. Mitkään
kirjat eivät hänelle puhuneet hänen yksinäisyydessään, ja jos hän
koskaan niistä oli ammentanut oppia, niin ainakin nyt näytti Luonnon
suuri kirja olevan ainoa, jota hän luki, ja hämmästyttävän laaja muisti
häntä sen ohessa auttoi.
Kaikki muu hänen asunnossaan näytti tavalliselta ja jokapäiväiseltä
paitsi yksi ainoa seikka, joka todella saattoi osottaa häntä salaisten
tieteitten seuraajaksi, niiden auktoriteetin sanojen mukaan, jotka
olemme panneet tämän luvun alkuun. Asui hän Roomassa tai Napolissa tai
missä tahansa, niin hän aina valitsi yhden huoneen erikseen muista ja
salpasi sen lukolla, joka tuskin oli sormusta suurempi mutta kuitenkin
riittävä lukkosepän parhaimpiakin aseita vastustamaan. Niinpä yksi
hänen palvelijoistaan, vastustamattoman uteliaisuuden pakottamana, oli
tehnyt turhan yrityksen murtautua sisään, ja vaikka hän luuli
valinneensa mitä suotuisimman ja salaisimman hetken -- yön pimeydessä
-- ei sieluakaan lähimailla -- Zanoni itse kotoaan poissa, niin
seuraavana päivänä kuitenkin talon isäntä pitemmittä selityksittä
erotti hänet palveluksesta: hänen taikauskonsa ja omatuntonsa kertoi
hänelle syyn. Hän lohdutti itseään tämän onnettomuuden suhteen sillä,
että levitteli kertomustaan yltympäri, tuhansilla liiotteluilla
höystettynä. Hän selitti, että hänen lähestyessään ovea näkymättömät
kädet olivat sysänneet hänen takaisin, ja että kun hän koski lukkoon,
kaatui hän maahan ikäänkuin halvauksen iskemänä. Muuan lääkäri, joka
kuuli kertomuksen, huomautti, ihmeidenuskojain harmiksi, että
mahdollisesti Zanoni taitavasti osasi käyttää sähköä hyväkseen. --
Olkoon kuinka tahansa, tähän huoneeseen, joka näin oli varjeltu, ei
astunut kenkään muu kuin Zanoni itse.
Ajan juhlallinen tunninlyönti kuului läheisestä kirkosta ja herätti
palatsin herran siitä syvästä ja liikkumattomasta uneksimisesta, johon
hän oli vaipunut, horrokseen mennyttä muistuttaen.
"Taas santapisara vierinyt äärettömästä Tuntilasista", mutisi hän
itsekseen, "eikä kuitenkaan aika lisää eikä vähennä yhtäkään
Äärettömyyden hiukkaista! -- Sieluni, loistava Augoeides,[21] miksi
astut alas taivaallisesta piiristäsi -- miksi ikuisesta, tähtöisestä ja
himottomasta Rauhasta sinä laskeudut synkän ruumiskammion usviin?
Kuinka katkerasti sinä olet oppinut, että kumppanuus kuolevaisten
olioitten kanssa tuo mukanaan ainoastaan surua suloudessaankin, ja
kuinka kauan jo olet asunut tyydytettynä suurenmoisessa
yksinäisyydessäsi?"
Kun hän näin huokaili, puhkesi äkkiä yksi päivänkoiton varhaisimmista
linnuista visertämään puutarhan oranssipuiden seasta hänen ikkunansa
alta. Ja yhtä äkkiä vastaili laulu laulua; kumppani, säveleen
herättämänä, vastasi onnellisena viserrykseen. Zanoni kuunteli, mutta
ei se sielu, jota hän oli puhutellut, vaan sydän vastasi. Hän nousi ja
mitteli lattiata rauhattomin askelin. "Pois tästä maailmasta!" hän
lopulta huudahti kärsimättömästi. "Eikö aika joskus katkaise kohtalon
siteitä? Niinkuin vetovoima pidättää maan radassaan, niin kiinnittää
sieluakin side tähän maahan. Pois tästä tummanharmaasta planeetasta!
Murtukaa siteet, kohotkaa siivet!"
Hän kulki hiljaisten käytäväin kautta -- ylös korkeita portaita -- ja
astui salaiseen huoneeseen.