"Mit' enemmän uinun, sen selvemmin silmäni näkee,
Sill' alati ne katsoo näkymättömiä,
Vaan nukkuissani sinua ne unissa silmäilee,
Ja kirkkaita ovat keskellä pimeyttäkin."
_Shakespeare_.
Zanoni seurasi nuorta napolitarta hänen kotiinsa. Gionetta hävisi -- he
jäivät kahdenkesken.
Tässä huoneessa, joka niin usein, entiseen onnelliseen aikaan, oli
täyttynyt Pisanin hurjilla viulunsäveleillä, tässä nyt Viola näki
edessään tuon salaperäisen, kummittelevan, mutta muhkean ja kauniin
muukalaisen seisomassa samalla paikalla, missä hän itse oli tavannut
istua isänsä jaloissa soiton lumoomana. Hän melkein luuli, niinkuin
hänen tapansa oli olennoida omia liiteleviä mielikuviaan, että tuo
henkevä soitanto oli saanut elollisen muodon ja seisoi hänen edessään
ihanana kuvana. Kaiken aikaa oli neito omasta viehättäväisyydestään
tiedotonna. Hän oli heittänyt päältään huntunsa ja päähineensä, vähän
hajanaisena levisi tukka marmorivalkealle kaulalle, jonka puku jätti
paljaaksi. Ja siinä kun hänen tummat silmänsä olivat hulveisillaan
kiitollisuuden kyyneleitä ja posket rusottivat äsköisestä
kiihtymyksestä, niin ei totta tosiaan itse Apollo, valon ja soiton
jumala, Arkadian laaksoloissa ihmisverhossaan pyydystellyt ihanampia
impejä.
Zanoni häntä silmäili selvällä ihailulla mutta samalla säälivästi.
Mutistuaan itsekseen jotakin hän ääneen lausui:
"Viola! olen pelastanut sinut suuresta vaarasta, ei ainoastaan häpeästä
vaan ehkäpä kuolemastakin. Kun hallitsija on heikko ja virkamiehet
lahjottavia, on prinssi di ---- lain yläpuolella. Mikään rikos ei ole
hänelle mahdoton, sillä keskellä intohimojaan on hänellä kunnianhimoa
ja sen tukena hyvä ymmärrys. Jollet sinä olisi hyvällä suostunut
häpeääsi, et olisi koskaan palannut maailmaan kertomaan muistojasi.
Ilkiöllä ei ole katumuksen sydäntä, mutta hänen kätensä on murhaan
valmis. Olen pelastanut sinut, Viola. Ehkä kysyt minulta, miksi?"
Zanoni viivähti ja hymyili murheellisesti lisätessään: "Sinä et saa
tehdä minulle sitä vääryyttä, että ajattelisit: pelastaja on yhtä
itsekäs kuin se, joka loukata tahtoi. Orpo, en puhu sinulle
kosijoittesi kieltä, siinä kyllä, että tunnen sääliä enkä ole
rakkaudelle kiittämätön. Miksi punastua, miksi vapista sitä sanaa? Luen
sydämesi puhuessani enkä näe siinä ainoatakaan ajatusta, jota
tarvitsisi hävetä. En sano, että rakastaisit minua vielä, mielikuvitus
voi herätä kauan ennen kuin sydän liikahtaa -- kaikeksi onneksi. Minun
kohtaloni on ollut lumota silmäsi ja tenhota mielikuvitustasi. Olen
täällä varottaakseni sinua siitä, mikä tuottaisi vain surua, niinkuin
kerran varotin sinua itse valmistumaan suruun. Englantilainen Glyndon
rakastaa sinua -- paremmin ehkä kuin minä koskaan voisin; jollei hän
ole sinun arvoisesi vielä, tarvitsee hänen ainoastaan oppia paremmin
tuntemaan sinua ansaitaksensa sinut paremmin. Naikoon hän sinut,
vieköön sinut omaan vapaaseen ja onnelliseen maahansa, äitisi
kotimaahan. Unohda minut, opeta itseäsi palaamaan ja tulemaan hänen
arvoisekseen ja minä sanon sinulle, että tulet löytämään kunniata ja
onnea."
Viola kuunteli hiljaisella sanattomalla liikutuksella ja palavasti
punastuen tätä outoa puhetta, ja kun se oli loppunut, kätki hän
kasvonsa käsiinsä ja itki. Ja kuitenkin, vaikka nuo sanat kyllä olivat
omiansa nöyryyttämään tai kiihottamaan, suututtamaan tai häpeätä
herättämään, eivät _nämä_ tunteet hänen silmiänsä kostuttaneet eivätkä
hänen poveansa kohottaneet. Nainen sillä hetkellä oli lapsi, ja
niinkuin lapsi itkee vaativalla, ikävöivällä mutta viattomalla
kaipuulla saada rakkautta osakseen, ja nurkumatta suruisena, kun sen
hellyys kovasydämisesti sysätään pois -- niin Viola, vihatta ja
häpeättä, itki.
Zanoni katseli häntä siinä, kun tuo kaunis pää, tuuheitten
palmikkojensa varjostamana hänen eteensä taipui, ja hetkisen vaiettuaan
hän lähestyi ja virkkoi mitä hellimmällä äänellä ja puoleksi hymyillen:
"Etkö muista, kuinka puhuin sinulle ponnistelusta valoa kohti, kuinka
viittasin sinua katsomaan tuota päättäväistä ja vakavaa puuta: en
silloin kehottanut sinua, lapsi kaunis, esimerkiksi ottamaan perhosta,
joka tahtoisi tähteen lentää, mutta putoo kärvennetyin siivin lampun
viereen. Tule, minä puhun kanssasi. Tuo englantilainen --"
Viola väistyili ja itki yhä valtavammin.
"Tuo englantilainen on sinun ikäisesi eikä paljon ylempänä omaa
säätyäsi. Sinä voit elämässä olla osallinen hänen ajatuksistaan, voit
kuollessasi nukkua hänen vierellään samassa haudassa! Ja minä! Mutta se
kuolon kuva älköön meitä liikuttako. Katso omaan sydämeesi ja sinä
näet, että siihen asti, kunnes minun varjoni taas lankesi tiellesi,
sinussa kasvoi tätä vertaistasi kohtaan puhdas ja rauhallinen
kiintymyksen tunne, joka olisi rakkaudeksi kypsynyt. Etkö ole koskaan
kuvitellut kotia, jossa sinulla olisi kumppanina tämä nuori
ihailijasi?"
"En koskaan", sanoi Viola äkkinäisellä voimalla, "en koskaan, sillä
heti silloin olen tuntenut, ettei se ole minun kohtalokseni määrätty.
Ja oi!" hän jatkoi nousten nopeasti ja siirtäen syrjään tukan
silmiltään kiinnitti silmänsä kysyjään. "Ja oi! kuka tahansa sinä olet,
joka voit lukea sieluni sisällyksen ja muodostaa kohtaloni, älä erehdy
siitä tunteesta, joka -- joka" -- (hän sammalsi hiukan ja jatkoi
alasluoduin katsein): "joka on vetänyt minun ajatukseni sinuun. Älä
ajattele, että minä tahtoisin ylläpitää lempeä, josta ei huolita, johon
ei lemmellä vastata. En lempeä minä tunne sinua kohtaan, muukalainen.
Kuinka sitä tuntisin? Sinä et ole koskaan puhunut minulle muuta kuin
neuvoaksesi -- ja nyt, haavottaaksesi!"
Taas hän pysähtyi, taas hänen äänensä petti; kyyneleet tulvivat hänen
silmistään, hän pyyhki ne pois ja jatkoi:
"Ei lempeä -- ei ainakaan sitä lempeä, josta olen kuullut ja lukenut ja
jota olen näyttämöllä jäljitellyt -- vaan juhlallisempi, arempi ja,
minusta näyttää, melkein yliluonnollinen side minut vetää sinuun ja
loihtii mieleeni sekä valvoessani että nukkuessani kuvia, jotka samalla
viehättävät ja kammottavat. Luuletko sinä, että minä, jos se olisi
lempeä, voisin sinulle näin puhua ja että (hän nosti äkkiä silmänsä)
silmäni näin voisivat katsoa suoraan sinun silmiisi? Muukalainen, minä
pyydän ainoastaan saada silloin tällöin nähdä sinua, saada kuulla sinun
ääntäsi! Älä puhu minulle muista. Varota, nuhtele ja vaikka murra minun
sydämeni -- hylkää se harras kiitollisuus, jota sinulle tarjoon, mutta
älä tule aina luokseni surun ja onnettomuuden enteenä. Joskus olen
nähnyt sinut unissani, kunnian ja valkeuden muotojen ympäröimänä ja
katseesi kirkkaasti loistaen taivaallista iloa, jota ne nyt eivät
osota. Vieras, sinä olet pelastanut minut ja minä sinua kiitän ja
siunaan. Onko tämäkin kunnioitus sinusta halpa?"
Näin sanoen neito nöyrästi risti käsivartensa rinnoilleen ja kallisti
päänsä hänen edessään. Eikä tämä alamaisuus näyttänyt epänaiselliselta
eikä halpamaiselta, ei se ollut niinkuin rakastajattaren nöyryys
rakastajansa edessä tai orjan isäntänsä edessä, vaan pikemmin niinkuin
lapsen hoitajansa tai niinkuin muinaisten uskontojen opetuslapsen
vihkijänsä edessä. Zanonin otsa oli raskas ja miettiväinen. Hän katseli
neitoa silmissään kummallinen ilme lempeyttä, surua ja samalla hellää
rakkautta, mutta hänen huulensa olivat ankarat ja äänensä kylmä, kun
hän vastasi:
"Ymmärrätkö, mitä pyydät, Viola? Arvaatko, mitä vaaraa itsellesi --
ehkä meille molemmille -- sinä nostatat? Tiedätkö, että minun elämäni
liikkuu kaukana levottomain ihmisten ilmoilta ja on yhtä ainoata
Ihanteen palvelusta, josta Ihanteesta minä pyrin poistamaan juuri
kaiken sen, mikä muita enimmän viehättää? Onnettomuutena minä kartan
sitä, mikä muille miehille näyttää olevan kohtalonsa kukka -- maan
tyttärien lempeä. Tätä nykyä minä voin varottaa sinua ja pelastaa
monesta pahasta; jos useammin sinut tapaisin, niin voisiko tämä voima
yhä pysyä hallussani? Sinä et ymmärrä minua. Ehkä on helpompi ymmärtää,
mitä nyt lisään. Pyydän, että karkotat sydämestäsi kaikki ajatukset
minun suhteeni, paitsi että minä olen sellainen, jota Onnetar
äänekkäästi huutaa sinua karttamaan. Jos suostut Glyndonin kosintaan,
on hän sinua rakastava, kunnes hauta peittää teidät molemmat. Minäkin
(hän lisäsi tunteellisesti) -- minäkin voisin sinua rakastaa!"
"Sinä!" huudahti Viola äkkinäisellä ilon, riemastuksen puuskalla, jota
hän ei voinut hillitä; mutta hetkistä myöhemmin hän olisi antanut
aarteita voidakseen saada huudahdustaan takaisin.
"Niin, Viola, minä voisin sinua rakastaa, mutta kuinka suuri ero,
kuinka paljon murhetta on siinä rakkaudessa! Kukka antaa tuoksuaan
sille vuorelle, jonka kyljellä se kasvaa. Vähän aikaa, niin kukka on
kuollut, mutta vuori seisoo yhä -- rinnallaan lumipeite, huipullaan
päivänpaiste. Viivähdä -- ajattele tarkasti! Vielä väijyy vaara sinua.
Muutaman päivän vielä olet turvassa häikäilemättömältä ahdistajaltasi,
mutta pian tulee hetki, jolloin ainoa pelastuksesi on pako. Jos
englantilainen rakastaa sinua arvokkaasti, on sinun kunniasi oleva
hänelle yhtä kallis kuin hänen omansa. Muussa tapauksessa on niitä
muita maita, missä rakkaus on todellisempi kuin täällä ja hyve vähemmin
vaarassa petoksen ja väkivallan puolelta. Jää hyvästi! Omaa kohtaloani
en voi nähdä muuten kuin pilvien ja varjojen takaa. Sen ainakin tiedän,
että me tulemme vielä tapaamaan toisemme, mutta opi sitä ennen, ihana
kukkainen, että on armahampia olopaikkoja kuin kallionkylki."
Hän kääntyi puhuessaan ja tuli ulko-ovelle, missä Gionetta tahdikkaasti
pysytteli. Zanoni laski keveästi kätensä hänen käsivarrelleen.
Leikillisen kavaljeerin iloisella äänellä hän sanoi:
"Signor Glyndon kosii teidän emäntäänne: ottakoon hän hänet vaimokseen.
Minä tiedän, että rakastatte emäntäänne. Nuhdelkaa häntä, jos näette
hänessä tunteita minua kohtaan. Minä lintu olen aina lennossa."
Hän laski puhuessaan kukkaron Gionettan käteen ja meni.