"Ota, rohkea ja kärsimätön nuorukainen,
kiihkeästi vastaan tarjottu tilaisuus."
_Ger, Lib._ VI, 29.
Clarence Glyndon oli nuori, varakas mies, ei ylen rikas, mutta sentään
niin että hänellä oli huoleton riippumaton toimeentulo. Hänen
vanhempansa olivat kuolleet ja läheisiä sukulaisia oli hänellä
ainoastaan monta vuotta nuorempi sisar, joka oli jäänyt Englantiin
tätinsä huostaan. Varhain elämässään jo hän oli osottanut suuria
maalaustaiteen taipumuksia ja enemmän harrastuksesta kuin rahallisesta
ammatintarpeesta päätti hän antautua sille alalle, missä englantilainen
taiteilija tavallisesti alkaa innostuksella ja historiallisia tauluja
luomalla ja lopettaa ahneisiin laskelmiin ja arki-ihmisten muotokuviin.
Glyndonilla oli hänen ystäviensä mielestä paljon nerokkuutta, mutta se
oli rajua ja hillitöntä laatua. Häntä ei huvittanut kestäväinen vakava
työnteko ja hänen kunnianhalunsa pyrki enemmän hedelmiä kokoomaan kuin
puuta istuttamaan. Samoin kuin niin monet taiteilijat nuoruudessaan hän
rakasti huvituksia ja mielenkiihotteita. Hän antautui häikäilemättä
kaikkeen, mikä viehätti hänen mielikuvitustaan tai intohimojaan. Hän
oli matkustanut Europan kuuluisimpien kaupunkien läpi sillä vakavalla
päätöksellä ja aikomuksella että tutkisi taiteen jumalallisia
mestariteoksia. Mutta joka kaupungissa olivat huvitukset aina
houkutelleet häntä ponnistuksen poluilta ja elävä kauneus oli vetänyt
häntä pois jumaloimasta tunteetonta maalauskangasta. Hän oli urhea,
seikkailunhaluinen, levottomasti tutkisteleva, aina valmis hurjiin
suunnitelmiin ja hauskoihin uhkatekoihin -- hetken hurmauksen uhri ja
mielikuvituksen orja.
Nyt oli juuri se aika, jolloin kuumeentapainen muutoksenhenki teki
työtään tuossa ihmistoiveitten julmassa ivanäytelmässä, Ranskan
vallankumouksessa. Ja siitä sekasotkusta, mihin jo maailman
kunnioitettavan uskon pyhät jäännökset olivat hautaantuneet, nousi
monta muodotonta ja epämuotoista pilvilinnaa. Tarvitseeko minun
muistuttaa lukijalle, että vaikka tämä oli silotetun epäilyksen ja
tekaistun viisauden aika, oli se myöskin äärimmäisen herkkäuskoisuuden
ja mitä salaperäisimpien taikauskojen aika -- aika, jolloin magnetismi
ja magia saavuttivat kannatusta itse Diderotin oppilaissa,-- jolloin
ennustuksia kulki suusta suuhun, -- jolloin filosofisen deistin salonki
muuttui nekromantian harjotuspaikaksi, missä koetettiin nostattaa
vainajien varjoja -- jolloin piispansauvaa ja pipliaa pilkattiin, mutta
Mesmeriin ja Cagliostroon uskottiin. Tässä aamunsarastuksessa ennen
uuden auringon nousua, joka edestään karkottaisi kaikki usvat, astui
muinaisaikaisista haudoistaan ylös kaikennäköisiä haamuja, joita oli
liidellyt Paracelsuksen ja Agrippan silmien edessä.
Vallankumouksen koite häikäisi Glyndonia, mutta vielä enemmän häntä
miellytti sen outo saattojoukko, ja haaveilu, joka mellasteli
yhteiskunnallisen ihanneunelman toiveitten kera, valtasi kiihkeästi
häntä niinkuin muitakin suurilla lupauksillaan ja saattoi uskomaan,
että vanhentuneen tieteen harmailta poluilta syrjässä rohkea etsijä
voisi löytää jonkun ihmeellisen Elysiumin -- Onnelan.
Matkoillaan oli hän hartaasti vaikkei ehdottomasti uskoen kuunnellut
mitä ihmeitä kerrottiin kustakin kuuluisammasta henkiennäkijästä, ja
hänen mielensä oli sentähden altis sille vaikutukselle, jonka
salaperäinen Zanoni heti ensi näkemältä herätti.
Saattoi olla toinenkin syy tähän herkkäuskoisuuden taipumukseen. Muuan
Glyndonin kaukainen esi-isä äidin puolelta oli saavuttanut jokseenkin
suuren maineen filosofina ja alkemistina. Kummia kertomuksia oli
liikkeellä tästä viisaasta vanhuksesta. Hänen sanottiin eläneen paljon
kauemmin kuin tavallisesti on kuolevaiselle suotu ja säilyttäneen
viimeiseen asti keski-ikäisen miehen ulkonäön. Lopulta hän oli kuollut
ja niinkuin otaksuttiin surusta lapsenlapsenlapsena äkillisen poismenon
johdosta, ainoan olennon, jota hän koskaan oli näyttänyt rakastavan.
Tämän filosofin teoksia oli vielä jälellä, vaikka harvassa, ja niitä
löytyi Glyndonin kodin kirjastossa. Niiden plaatolainen mystisismi,
niiden rohkeat väitteet ja korkeat lupaukset siitä, mikä oli
voitettavissa niiden vertauskuvallisen salakielen avulla, oli jo
varhain syvästi vaikuttanut nuoren Clarence Glyndonin mieleen. Hänen
vanhempansa useinkin pitkinä talvi-iltoina huvikseen keskustelivat
tämän arvokkaan esi-isän tarunsekaisesta historiasta. He eivät
älynneet, mitä seurauksia siitä saattaisi olla pojan mielikuvitukselle,
vaan arvelivat, että ajan valistus helposti karkottaisi ja tukahuttaisi
tuollaiset haaveet. Mutta Clarencelle oli pelonsekainen nautinto
kuulla, kun äitinsä leikillä huomautti siitä silmiinpistävästä
yhtäläisyydestä, mikä oli nuoren perillisen kasvoissa ja alkemistin
vanhassa muotokuvassa, joka riippui kunniapaikalla talon seinällä
perheen kerskauksen ja ystävien ihailun aiheena. Lapsi on todella
useammin kuin luulemmekaan "miehen isä."
Olen sanonut että Glyndon oli nautinnonhaluinen. Niinkuin nero ainakin
oli hän alttiina kaikelle hauskalle ja kauniille. Hänen huoleton
taiteilijaelämänsä oli ollut kulkemista kukasta kukkaan eikä vieläkään
se ollut työhön vakaantunut. Hän oli nauttinut melkein kyllästykseen
asti Napolin huvituksista, kun hän rakastui Viola Pisanin kasvoihin ja
ääneen. Mutta hänen rakkautensa niinkuin kunnianhimonsa oli
epämääräinen ja epävakainen. Se ei tyydyttänyt hänen koko sydäntään
eikä täyttänyt hänen koko luontoaan. Ei siksi että häneltä olisi
puuttunut voimakkaat ja jalot tunteet vaan siksi, että hänen mielensä
ei vielä ollut tarpeeksi kypsynyt ja lujittunut niiden kehittymistä
varten. Toinen aika on kukoistusta varten, toinen hedelmää varten;
samoin vasta silloin kun haaveiden kukoistus alkaa kuihtua, on sydän
kypsynyt niille tunteille, joita kukoistus ainoastaan on ennustanut.
Glyndon oli yhtä iloinen ollessaan yksinään maalauksineen kuin hyvien
tovereitten seurassa eikä hän vielä ollut tarpeeksi tuntenut surua
voidakseen syvästi rakastaa. Ihmisen täytyy näet suuttua elämän
pienempiin seikkoihin ennenkuin hän voi antaa täyden arvon
suurimmille. Ranskan matalamieliset aistillisuuden ystävät kutsuvat
salonkikielellään rakkautta "hullutukseksi." Mutta rakkaus on
viisautta, paremmin käsitettynä. Sitäpaitsi merkitsi maailma vielä
liian paljon Clarence Glyndonille. Hänen taiteellinen kunnianhimonsa
oli riippuvainen säälittävän pintapuolisen vähemmistön suosiosta ja
arvonannosta, sen vähemmistön, jota me kutsumme yleisöksi.
Niinkuin petolliset ainakin hän alati pelkäsi tulevansa petetyksi. Hän
ei luottanut Violan suloiseen viattomuuteen. Hän ei tohtinut ryhtyä
siihen uhkapeliin, että toden teolla olisi kosinut italialaista
näyttelijätärtä, mutta ei hän myöskään tähän saakka ollut ajatellutkaan
tavallisempia vaan vähemmän kunniallisia tarkotuksia: siitä häntä esti
tytön kaino arvokkuus ja joku hyvä ja ylevä puoli omassa luonteessaan.
Sentähden heidän välinen tuttavuus oli pikemmin ystävällisyyttä ja
kunnioitusta kuin lempeä. Glyndon kävi joka ilta teatterissa ja
pistäytyi kulissien taakse juttelemaan Violan kanssa. Hän täytti
piirrossalkkunsa moninaisilla kuvilla siitä kaunottaresta, johon hän
taiteilijana yhtähyvin kuin rakastajana oli mieltynyt. Ja päivä päivän
perästä hän häilyi kuin laineiden päällä epäröimisen ja
päättämättömyyden, rakkauden ja epäluoton vaiheilla. Ja epäluottoa
ylläpiti aina vasten hänen parempaa tietoansa Mervalen, tuon
arki-ihmisen tervejärkiset kehotukset!
Viime luvussa mainitun illan jälkeisenä päivänä ratsasti Glyndon
yksinään pitkin Napolinlahden rantaa Posilipon luolan toisella
puolella. Oli iltapäivä; puolipäivän helle oli lauhtunut ja
kimmeltävältä mereltä puhalsi vilpoisa tuuli. Tienvieressä hän huomasi
miehen kumartuneena marmoriraunion yli ja lähestyessään hän tunsi
Zanonin.
Englantilainen tervehti kohteliaasti. "Oletteko löytänyt jonkun
muinaisesineen?" sanoi hän hymyillen; "ne ovat tällä tiellä yhtä
yleiset kuin mukulakivet."
"Ei", vastasi Zanoni, "se oli ainoastaan yksi niitä muinaisesineitä,
joiden syntyperä ulottuu vedenpaisumukseen asti, vaikka luonto niitä
ikuisesti muuttaa mullaksi ja jälleen uudistaa." Näin sanoen hän näytti
Glyndonille pientä vaaleansinistä kukkaa, jonka hän sitten varovasti
pisti poveensa.
"Te olette kasvintutkija?"
"Niin olen."
"Sehän kuuluu olevan mieltäkiinnittävä tutkimus."
"Epäilemättä -- niille jotka sitä ymmärtävät."
"Onko se tieto sitten niin harvinainen?"
"Harvinainen! Pikemmin sanoen sen syvempi tunteminen on tykkönään
_kadonnut_ nykyiseltä pintapuoliselta ja jokapäiväiseltä
viisaustieteeltä. Luuletteko te, ettei ole mitään perustusta niissä
traditsioneissa, jotka meille tulevat hämärinä etäisimmistä ajoista --
niinkuin vuorten huipuilla löydetyt simpukankuoret osottavat, missä
meri ennen on aaltoillut? Mitä oli vanha 'kolkhilainen magia' muuta
kuin tarkkaa luonnon tutkimista sen kaikkein vähäpätöisimmistä
muodoista? Mitä Medean tarina muuta kuin todistus niistä voimista,
joita kasvien hedelmistä ja lehdistä voidaan saada? Kaikista tietäjistä
tietävimmät, Cuthin salaperäiset sisarukset, joiden loitsujen perille
tiede turhaan kokee päästä, vaikka se hämmentyy legendojen usvaan, he
etsivät pienimmissä yrteissä sitä, mitä babylonilaiset viisaat kukaties
turhaan etsivät taivaan tähdistä. Traditsioni kertoo, että ennen oli
olemassa sellainen kansa, joka voi tappaa vihollisensa matkan päästä
aseitta ja koskematta. Se kasvi, jota jalkanne tallaa, saattaa sisältää
tappavampia voimia kuin mitä on tuhoisimmissa sotakeksinnöissä.
Voitteko ajatella, että näille Italian rannikoille, vanhan Circen
niemenkärjelle tuli Viisaita kaukaisimmasta idästä etsimään niitä
kukkia ja yrttejä, joita teidän farmaseutinne heittäisivät luotaan
rikkaruohoina? Ensimäiset kasvitieteilijät -- maailman mestarikemistit
-- olivat sitä joukkoa, jota muinaisaika kunnioitti nimellä _titaanit_.
Muistan kerran Hebron luona, missä hallitsi -- mutta tämä puhe",
keskeytti samassa Zanoni kylmästi hymyillen, "ei muuta hyödytä kuin
tuhlaa teidän ja minun aikaa." Hän vaikeni, silmäili tiukasti Glyndonia
ja jatkoi: "Nuorukainen, luuletteko, että hämärä uteliaisuus voi
täyttää vakavan työn paikan? Minä luen teidän sydämenne ajatukset. Te
haluatte oppia minua tuntemaan eikä tätä mitätöntä kukkaa: mutta menkää
edelleen, halunne ei voi tulla tyydytetyksi."
"Te ette ole yhtä kohtelias kuin maamiehenne", sanoi Glyndon vähän
harmistuneena. "Otaksukaa, että tahtoisin päästä teidän tuttavuuteenne,
niin miksikä työntäisitte minua luotanne?"
"En työnnä ketään luotani", vastasi Zanoni, "minun täytyy tuntea heitä,
jos he niin haluavat; mutta minua sitävastoin he eivät voi koskaan
käsittää. Jos pyydätte minun tuttavuuttani, on se teille tarjona, mutta
minä kehotan teitä välttämään minua."
"Ja miksikä te sitten olisitte niin vaarallinen?"
"Täällä maan päällä kohtalo usein tekee muutamat ihmiset ilman omaa
syytänsä muille vaarallisiksi. Jos minä ennustaisin teidän kohtaloanne
astrologien vajavaisten laskelmien avulla, niin sanoisin heidän
hämärällä kielellään, että minun planettani istui synkkänä teidän
elämänne huoneessa. Älkää tulko tielleni, jos voitte välttää. Varotan
teitä ensimäisen ja viimeisen kerran."
"Te halveksitte astrologeja, mutta käytätte itse yhtä salaperäistä
puheentapaa kuin he. Minä en pelaa enkä riitele, miksikä sitten
pelkäisin teitä?"
"Tehkää niinkuin tahdotte; minä olen tehnyt voitavani."
"Suoraan puhuakseni -- teidän keskustelunne eilen illalla minua huvitti
ja ihastutti."
"Tiedän sen; sellaiset luonteet kuin teidän ovat mysterioihin
viehätetyt."
Glyndonia kiusottivat nämä sanat, vaikka niiden äänenpainossa ei ollut
mitään ylenkatsetta.
"Minä näen, ettette pidä minua ystävyytenne arvoisena. Olkoon
menneeksi. Hyvästi!"
Zanoni vastasi kylmästi hyvästijättöön ja englantilaisen ratsastaessa
tiehensä hän palasi kasvejansa tarkastelemaan.
Samana iltana Glyndon tapansa mukaan meni teatteriin. Hän seisoi
näyttämön takana katsellen Violaa, joka näytteli erästä loistavinta
osaansa. Sali kaikui kättentaputuksia. Glyndon joutui hurmauksiin
nuorukaisen intohimosta ja nuorukaisen ylpeydestä. Hän ajatteli: "Tämä
ihana olento on tuleva minun omakseni."
Seisoessaan näin vaipuneena suloisiin unelmiin hän tunsi olallaan
keveän kosketuksen: hän kääntyi ja näki Zanonin. "Te olette vaarassa",
sanoi tämä. "Älkää menkö jalkaisin kotiin tänä iltana tai älkää
ainakaan menkö yksin."
Ennenkuin Glyndon toipui ällistyksestään, katosi Zanoni, ja kun
englantilainen taas näki hänet, oli hän erään napolilaisen ylimyksen
aitiossa, minne Glyndon ei voinut häntä seurata. Viola tuli nyt
näyttämöltä ja Glyndon kiiruhti häntä puhuttelemaan tavallista
suuremmalla lämmöllä. Mutta Viola vastoin entistä ystävällistä
käytöstään kääntyi nyt selvällä tuskastumisella ihailijansa luota.
Vetäen syrjään Gionettan, joka alituisesti seurasi häntä teatteriin,
sanoi Viola totisena kuiskaten:
"Oi Gionetta! Hän on täällä taas! -- muukalainen, josta minä puhuin --
ja taas hän yksin koko teatterissa on taputtamatta minulle."
"Kuka hän on, lemmittyni?" sanoi eukko hyväilevästi. Hän on tosiaan
tyhmä -- ei kannata häntä ajatella."
"Ei kannata ajatella, Gionetta!" vastasi Viola -- "ei kannata ajatella!
Voi, olla häntä ajattelematta tuntuisi samalta kuin jos jättäisi kaikki
ajatukset."
Jo kutsuttiin näyttämölle Signora Pisania. "Hanki tietoa hänen
nimestään, Gionetta", sanoi Viola astuen hitaasti näyttämölle Glyndonin
ohi, joka häntä katseli surullisen moittivasti.
Se kohtaus, johon näyttelijätär nyt astui, oli viimeinen loppusuoritus,
missä hänen erinomainen äänensä ja taiteelliset lahjansa erityisesti
loistivat esiin. Sali riippui kiinni joka sanassa hiiskumattomana
jumaloiden, mutta Violan silmät etsivät ainoastaan yhden tyynen ja
liikutuksesta vapaan katselijan silmiä: hän näytteli kuin haltioissaan
oleva. Zanoni kuunteli ja seurasi tarkkaavasti, mutta ei osottanut
mitään suosion merkkiä; ei mikään tunne kirkastanut hänen kylmää ja
puolittain halveksivaa katsantoaan. Violalla oli näyteltävänä sellaisen
naisen rooli, joka rakastaa vastarakkautta saamatta, eikä hän koskaan
ollut niin syvästi kiintynyt osaansa kuin nyt. Hänen kyyneleensä olivat
todellisia, hänen tuskansa oli luonnollinen: sitä oli miltei kauheata
katsella. Hänet kannettiin näyttämöltä menehtyneenä ja taintuneena ja
häntä seurasi sellainen ihastuksen myrsky, ettei moista ole monasti
kuultu. Väki nousi seisaalleen -- nenäliinoja liehutettiin --
seppeleitä ja kukkia heitettiin näyttämölle -- miehet pyyhkivät
silmiään ja naiset nyyhkyttivät ääneen.
"Taivaan nimessä", sanoi eräs nuori ylhäinen napolilainen, "hän on
sytyttänyt minua enempi kuin voin kestää. Tänä iltana, juuri tänä
iltana hän on oleva minun! Oletko järjestänyt kaikki, Mascari?"
"Kaikki, signor. Entäs nuori englantilainen?"
"Tuo pöyhkeä tyhmyri! Niinkuin jo ennen sanoin, saakoon hänen verensä
vuotaa hänen tyhmyytensä tähden. Minä en tahdo kilpailijaa."
"Mutta ajatelkaa: englantilainen! Ainahan pidetään sellaista hälinää
englantilaisen ruumiista."
"Tuhma! Eikö meri ole kylliksi syvä tai maa kylliksi vaitelias, että se
kätkee kuolleen miehen? Meidän palkatut rosvomme ovat ääneti kuin
hauta. Ja minä! -- kuka uskaltaisi epäillä, kuka syyttää prinssi
di ----? Pane toimeen -- tänä iltana. Minä uskon hänet sinulle --
rosvot ovat hänen murhanneet. Ymmärräthän; maakunta on täynnä niitä;
ryöstä ja riisu hänet puhtaaksi, että paremmin uskotaan. Ota kolme
miestä. Muut olkoot minun saatossani."
Mascari kohotti olkapäitään ja kumarsi alistuvasti.
Napolin kadut eivät olleet siihen aikaan niin turvalliset kuin nyt ja
vaunut olivat sekä huokeammat että tarpeellisemmat. Mutta nyt ei
löydettykään sitä ajuria, joka tavallisesti oli tilattu viemään nuorta
näyttelijätärtä. Gionetta oli kyllä siksi huolissaan emäntänsä
kauneuden ja ihailijoiden lukuisuuden johdosta, ettei hän voinut
pelotta ajatellakaan jalkaisin palaamista, vaan uskoi huolensa
Glyndonille. Tämä tarjosi omat ajopelinsä Violan käytettäväksi, joka
vähitellen toipui tainnoksistaan. Ehkä ennen sitä iltaa Viola ei olisi
hylännyt tätä pientä palvelusta. Mutta nyt hän kieltäytyi syystä tai
toisesta. Glyndon loukkaantui ja oli ärtyisästi vetäytymäisillään pois,
kun Gionetta pysäytti hänet. "Odottakaa, signor", sanoi hän
mielistelevästä, "signora raukka ei ole oikein terve. Älkää suuttuko
häneen. -- Minä laitan hänen ottamaan teidän tarjouksenne vastaan."
Glyndon jäi, ja kun Gionetta kotvan aikaa oli koettanut taivuttaa
vastustelevaa Violaa, suostui tämä tarjoukseen. Gionetta suojattineen
astui vaunuihin ja Glyndon jäi teatterin ovelle palataksensa jalkaisin
kotiin. Silloin hänen mieleensä äkkiä johtui Zanonin varotus; hän oli
unohtanut sen puhellessaan Violan kanssa. Nyt hän piti parhaimpana olla
varuillaan vaaraa vastaan, josta nuo salaperäiset huulet olivat
kuiskanneet; hän haki silmillään jotakin tuttavaa; joukot tulvailivat
teatterista, tunkeiltiin ja tuupittiin ja painettiin, mutta hän ei
nähnyt yhtään tuttuja kasvoja. Päättämättömänä seisoessaan hän kuuli
Mervalen kutsuvan äänen ja suureksi helpotuksekseen näki hän ystävänsä
tekevän tietä joukon halki.
"Olen hankkinut sinulle paikan", sanoi hän, "kreivi Cetoxan vaunuissa;
tule mukaan! Hän odottaa meitä."
"Hyvin tehty sinulta. Mutta kuinka löysit minun?"
"Tapasin Zanonin käytävässä. 'Teidän ystävänne on teatterin ovella',
sanoi hän, 'älkää laskeko häntä jalkaisin kotiin tänä iltana. Napolin
kadut eivät aina ole turvallisia.' Heti muistin, että muutamia
kalabrialaisia rosvoja oli nähty kuleksivan kaupungissa viimeisinä
viikkoina, ja kun satuin tapaamaan Cetoxan -- niin, tuossa hän onkin!"
Enempi selvittely jäi, kun he tapasivat kreivin. Ja kun Glyndon astui
vaunuihin ja veti akkunaverhot syrjään, näki hän neljä miestä seisovan
kadulla ja tarkkaavasti katselevan häntä.
"Saakeli!" huusi yksi, "siinä oli englantilainen!" Glyndon kuuli
epäselvästi tuon huudahduksen vaunujen ajaessa tiehensä. Hän pääsi
turvallisesti asuntoonsa.
Italiassa vallitsee lapsen ja hänen hoitajattarensa välillä hyvin
likeinen tuttavuussuhde, jota ei ole ollenkaan liioteltu "Romeo ja
Julia" näytelmässä. Mutta orvolle näyttelijättärelle se luonnollisesti
tuli vielä tavallista likeisemmäksi ja hellemmäksi, hän kun oli niin
vailla ystäviä. Kaikessa, mikä koski sydämenheikkouksia, oli
Gionettalla paljon kokemusta, ja kun Viola kolme iltaa takaperin heidän
palatessaan teatterista oli katkerasti itkenyt, niin hoitajatar oli
onnistunut saamaan häntä tunnustamaan, että hän oli nähnyt yhden --
jota ei ollut näkynyt kahden väsyttävän pitkän ja tapauksista rikkaan
vuoden aikaan -- mutta joka ei ollut koskaan unohtunut. Mutta nyt, voi!
hän ei ollut antanut mitään tuntemisen merkkiä itsestään. Gionetta ei
voinut käsittää kaikkia niitä epämääräisiä ja viattomia tunteita, joita
tähän suruun yhtyi, mutta yksinkertaisella, pintapuolisella
ymmärryksellä hän päätti, että ne kaikki olivat samaa, lemmen tunteita.
Ja siinä suhteessa hän hyvin kelpasi antamaan myötätuntoa ja
lohduttamaan. Hän ei voinut kokonaan olla Violan syvän sydämen uskottu
-- sillä se sydän ei voinut edes sanoin lausua kaikkia salaisuuksiaan.
Mutta sikäli kuin Gionetta saattoi ottaa luottamusta vastaan, oli hän
myös valmis maksamaan mitä hartaimmalla myötätunnolla ja
palvelushalulla.
"Oletko saanut tietää, kuka hän on?" kysyi Viola, ollessaan vaunuissa
yksin Gionettan kanssa.
"Olen; hän on kuuluisa signor Zanoni, johon kaikki ylhäiset naiset ovat
hullaantuneet. Sanotaan, että hän on niin rikas! -- paljon rikkaampi
kuin kukaan englantilaisista! -- ei hänen rinnallaan ole mitään signor
Glyndon --"
"Lopeta!" keskeytti nuori näyttelijätär. "Zanoni! Älä puhu mitään
englantilaisesta."
Vaunut tulivat nyt siihen yksinäisempään ja kaukaisempaan
kaupunginosaan, missä Violan koti oli, kun äkkiä sattui pysähdys.
Gionetta hätääntyneenä pisti päänsä ulos akkunasta ja huomasi kalpeassa
kuunvalossa, että ajaja oli vedetty alas istuimeltaan ja että kaksi
miestä piteli häntä; seuraavassa tuokiossa kiskottiin ovi auki ja
pitkään viittaan puettu naamioitu mies astui esiin.
"Älkää pelätkö, kaunis Pisani", sanoi hän kohteliaasti, "ei teille
tehdä mitään pahaa." Puhuessaan hän kietoi käsivartensa kauniin
näyttelijättären vyötäreelle ja koetti nostaa häntä vaunuista. Mutta
Gionetta ei ollutkaan mikään kehno liittolainen. Hämmästyttävällä
voimalla hän työnsi tunkeilijan syrjään ja heitti hänelle mitä
hurjimman tulvan haukkumasanoja.
Naamioitu vetäytyi takaisin ja kääriytyi paremmin viittaansa.
"Bakkuksen nimessä!" sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. "Hän on hyvin
suojattu. Tänne Luigi! Giovanni! Ottakaa akka kiinni, äkkiä! Mitä
vitkastelette?"
Naamio peräytyi ovelta ja toinen pitempi vartalo näyttäytyi.
"Ole levollinen, Viola Pisani", hän sanoi matalalla äänellä, "minun
läheisyydessäni olet aina turvassa!" Hän kohotti naamiotaan puhuessaan
ja Zanonin jalot piirteet näyttäytyivät.
"Tyynny, pysy hiljaa, minä voin sinut pelastaa." Hän poistui jättäen
Violan hämmästyksen, pelon ja ihastuksen valtaan. Kaikkiaan oli
naamioituja yhdeksän: kaksi piteli ajajaa; yksi seisoi hevosten
pääpuolessa, kolme muuta paitsi Zanonia ja sitä, joka ensin oli
lähennellyt Violaa, seisoi syrjässä tien toisella puolella olevien
vaunujen luona. Näille kolmelle viittasi Zanoni; he lähestyivät. Hän
viittasi ensimäistä naamiota, joka olikin prinssi di ----, ja
sanattomaksi ällistynyt prinssi tunsi äkkiä itseensä tartuttavan
takaapäin.
"Kavallusta!" hän huusi. "Kavallusta omien miesteni joukossa. Mitä tämä
merkitsee?"
"Asettakaa hänet vaunuihinsa! Jos hän vastustaa, tulkoon verensä hänen
päänsä päälle", virkkoi Zanoni tyyneesti.
Hän lähestyi miehiä, jotka pitelivät ajajaa.
"Te olette vähälukuisemmat, olette joutuneet ansaan", sanoi hän,
"menkää herranne luo. Teitä on kolme, meitä kuusi, hampaisiin saakka
asestettua. Kiittäkää onneanne, että säästämme teidän henkenne.
Menkää!"
Miehet menivät vihaisina matkaansa. Ajaja nousi paikoilleen.
"Leikatkaa poikki heidän vaunujensa vetoköydet ja hevosten ohjakset",
sanoi Zanoni astuessaan Violan viereen vaunuihin, jotka nyt nopeasti
vierivät tietään, mutta rosvo jäi jälkeen kuvaamattoman raivon ja
hämmästyksen valtaan.
"Antakaapa minä selitän tämän mysterion", sanoi Zanoni. "Minä sain
selville teitä vastaan suunnitellun salaliiton -- yhdentekevä miten;
minä tein sen tyhjäksi. Tämän aikeen päämies oli eräs ylimys, joka
kauvan oli teitä turhaan tavotellut. Hän ja kaksi hänen kätyreistään
odotti teitä teatterin ovella ja hän oli palkannut kuusi muuta
odottamaan teitä sillä paikalla, missä yllätys tehtiin. Minä ja viisi
minun palvelijoistani menimme samalle paikalle ja hän luuli meitä
omiksi miehikseen. Minä olin sitä ennen ratsastanut sinne, missä miehet
olivat odottamassa, ja kertonut heille, että heidän isäntänsä ei
tarvinnut heidän palvelustaan sinä iltana. He uskoivat minua ja
hajaantuivat senvuoksi. Senjälkeen minä yhdyin omaan joukkooni, joiden
edelle olin ratsastanut. Te tiedätte kaiken, me olemme jo ovella."