"Kentaureja ja sfinksejä ja
gorgoneja kalvakkaita."[20]
_Ger. Lib._ IV, 5.
Eräänä kuutamoiltana istui Napolin puistikossa neljä tai viisi miestä
suuren puun alla nauttien virvotusjuomia ja kuunnellen keskustelun
väliaikoina soittoa, joka elostutti tätä huolettoman kansan mieluisinta
olopaikkaa. Yksi pienestä seurueesta oli nuori englantilainen, joka oli
ollut iloisimpana miehenä joukossa, mutta joka viimeisinä tuokioina oli
vaipunut synkkään uneksivaan mietiskelyyn. Eräs hänen maamiehistään
huomasi tämän äkkinäisen synkkämielisyyden ja taputtaen häntä selkään
sanoi: "Mikä sinua vaivaa, Glyndon? Oletko sairas? Olet käynyt vallan
kalpeaksi. Sinä vapiset. Oletko vilustunut? Sinun olisi paras mennä
kotiin: nämä italialaiset yöt ovat usein vaarallisia meidän
englantilaisten ruumiinrakennukselle."
"Ei, nyt on taas hyvin! Se oli ohimenevä väristys. En voi itsekään sitä
selvittää."
Eräs miehistä, näöltään noin 30 ikäinen ja kasvonpiirteiltään ja
ilmeeltään huomattavasti korkeammalla ympärillään olevia, kääntyi äkkiä
ja katsoi tiukasti Glyndonia.
"Luulen ymmärtäväni, mitä tarkotatte", sanoi hän ja lisäsi vakavasti
hymyillen: "ehkä voisin selittää sen paremmin kuin te itse." Ja
kääntyen muitten puoleen hän virkkoi: "Te herrat varmaan usein olette
tunteneet, jokainen teistä, usein istuessanne illalla yksinänne, kuinka
merkillinen ja selittämätön kylmän ja kammon tunne hiipii päällenne;
verenne jähmettyy ja sydän on lakkaamaisillaan tykkimästä; jäsenet
vapisevat, tukka nousee pystyyn; te ette uskalla nostaa silmiänne ja
katsoa huoneen pimeämpiin nurkkiin; teillä on pelottava tunne siitä,
että jotakin ylimaallista on läsnä. Yhtäkkiä koko lumous, jos niin saan
sanoa, menee ohi ja te olette valmis nauramaan omalle heikkoudellenne.
Ettekö ole usein tunteneet mitä minä näin epätäydellisesti kuvailen?
Siinä tapauksessa voitte ymmärtää, mitä nuori ystävämme äsken on
kokenut keskellä tämän näyttämön viehättäväisyyttä ja heinäkuun illan
vilpoisia tuulenhenkäyksiä."
"Herra", vastasi Glyndon, nähtävästi hyvin hämmästyneenä, "te olette
tarkasti kuvanneet sen väristyksen luontoa, joka äsken tuli päälleni.
Mutta kuinka saattoi ulkonäköni niin uskollisesti todistaa tunteitani?"
"Minä tunnen painajaisen merkit", vastasi vieras vakavasti, "niistä ei
erehdy se, jolla on ne kokemukset kuin minulla."
Kaikki läsnäolevat selittivät ymmärtävänsä ja itsekin tunteneensa sitä,
mitä vieras oli kuvannut.
"Yksi meidän kansamme taikauskoja", sanoi Mervale, se englantilainen,
joka ensiksi oli puhutellut Glyndonia, "arvelee, että sinä hetkenä kun
näin tunnet veresi jäätyvän ja hiuksesi pöyristyvän, niin joku kävelee
yli sen kohdan, joka on oleva hautasi."
"Eri maissa on erilaisia taikauskoisia selityksiä tähän yleiseen
sielulliseen ilmiöön", vastasi muukalainen, "muuan arapialainen lahko
sanoo, että sillä hetkellä Jumala ratkaisee joko teidän tai jonkun
teille rakkaan henkilön kuolinhetken. Afrikkalainen villi, jonka
mielikuvitus on synkän epäjumalanpalveluksen inhottavien menojen
pimittämä, uskoo, että piru silloin vetää teitä luokseen tukasta: täten
hassunkurisuus ja kammottavaisuus sekaantuvat yhteen."
"Se on varmaan ainoastaan fyysillinen seikka -- vatsan joutuminen
epäkuntoon -- veren kylmentyminen", sanoi eräs nuori napolilainen,
johon Glyndon oli tutustunut.
"Miksikä sitten kaikissa kansoissa siihen liittyy joku taikauskoinen
aavistus ja kammo -- jotakin, mikä yhdistää aineellisen muodon siihen
toiseen maailmaan, jonka otaksutaan olevan meidän ympärillämme? Minä
puolestani luulen --"
"Ah, mitä luulette, herra?" kysyi Glyndon uteliaana.
"Minä luulen", jatkoi muukalainen, "että se on sellaista kammoa, mitä
ihmismäisemmät ainekset meissä tuntevat jotakin näkymätöntä, luontoamme
töykäisevää kohtaan, jota tuntemasta meitä onneksi turvaa aistiemme
vajavaisuus."
"Te siis uskotte henkiin?" sanoi Mervale epäilevästi hymyillen.
"Ei, en puhunut varsin hengistä, mutta saattaa olla sellaisia
ainemuotoja, jotka ovat meille yhtä näkymättömiä ja aistimillemme
tuntumattomia kuin pikkueläimet siinä ilmassa, jota hengitämme -- siinä
vedessä, joka tuossa suihkukaivossa loiskii. Sellaisilla olennoilla voi
olla himoja ja voimia niinkuin meillä -- aivan niinkuin niillä
pikkueläimillä, joihin niitä vertasin. Se hirviö, joka elää ja kuolee
vesipisarassa, joka raatelevaisena ja verenhimoisena syö vielä
pienempiä olentoja, on yhtä kamala raivossaan, yhtä raaka luonnoltaan
kuin erämaan tiikeri. Meidän ympärillämme saattaa olla olijoita, jotka
olisivat ihmisille vaarallisia ja turmiollisia, jollei Kaitselmus olisi
pannut heidän ja meidän välillemme seinän, sen kautta että niiden aine
on eri tavalla kokoonpantu kuin meidän."
"Ja luuletteko, että sitä seinää koskaan voi ihminen poistaa", puuttui
nuori Glyndon puheeseen, "ovatko traditsionit noidista ja tietäjistä
paljaita satuja, niin yleisiä ja häviämättömiä kuin ovatkin?"
"Ehkä ovatkin, ehkä ei", vastasi muukalainen välinpitämättömästi.
"Mutta kuka tällaisena aikana, jolloin järki on saanut varmat rajansa,
olisi niin hullu, että murtaisi sen väliaidan, joka hänen erottaa
käärmeestä ja leijonasta -- että rupeisi napisemaan ja kapinoimaan sitä
lakia vastaan, joka määrää hauen vetten syvyyksien asukkaaksi? Riittää
jo näitä turhia aateskeluja."
Ja muukalainen nousi, kutsui palvelijan, maksoi laskunsa ja keveästi
nyökäyttäen päätään seurueelle katosi puiden sekaan.
"Kuka oli tuo herrasmies?" kysyi Glyndon kiihkeästi.
Muut katsoivat toisiinsa muutamia hetkiä vastaamatta.
"Minä en ole koskaan häntä nähnyt", sanoi viimein Mervale.
"Enkä minä."
"Enkä minä."
"Minä tunnen hänen hyvin", sanoi napolilainen, joka olikin kreivi
Cetoxa. "Jos muistatte, yhtyi hän meidän joukkoomme minun seurassani.
Hän kävi Napolissa noin kaksi vuotta sitten ja on hiljakkoin palannut.
Hän on hyvin rikas -- niin, tosiaan suunnattoman rikas. Sangen
miellyttävä henkilö. Olen pahoillani, että hän puhui niin kummallisesti
tänä iltana; se on omiansa antamaan yllykettä niille monenlaisille
tyhmille huhuille, joita hänestä kerrotaan."
"Ja varmaan", sanoi toinen napolilainen, "se mitä toissa päivänä
tapahtui ja minkä te Cetoxa niin hyvin tunnette, antaa oikeutusta
niille huhuille, joita olette kieltävinänne."
"Minä ja minun maanmieheni", sanoi Glyndon, sekaannumme niin vähän
napolilaisten seuraan, että meiltä jää paljon kuulematta, mikä hyvin
ansaitsisi kuulemista. Saanko kysyä, mitä kertomuksia ja mitä
tapahtumaa tarkotatte?"
"Mitä tulee kertomuksiin, hyvät herrat", sanoi Cetoxa kohteliaasti
puhutellen molempia englantilaisia, "niin olkoon mainittuna, että
signor Zanonin uskotaan omistavan muutamia kykyjä, joita jokainen
haluaisi itselleen, vaikka tuomitaan jokaista niiden omistajaa. Se
tapahtuma, johon signor Belgioso viittasi, on juuri näitä kykyjä
kuvaava ja onkin, sen tunnustan, jokseenkin hämmästyttävä. Te varmaan
pelaatte, herrasmiehet. (Koska molemmat englantilaiset joskus olivat
muutamilla 'skuudeilla' koettaneet onneansa yleisissä pelipaikoissa,
nyökäyttivät he myöntävästi päätään. Cetoxa jatkoi): "Hyvä, muutamia
päiviä sitten ja samana päivänä kuin Zanoni palasi Napoliin, sattui
niin, että minä olin pelannut jokseenkin korkeilla summilla ja hävinnyt
aika lailla. Nousin pöydästä, päätin olla enempi kiusaamatta Onnetarta,
kun äkkiä huomasin Zanonin, johonka ennen olin tutustunut (ja jolla on,
saanen sanoa, pieni kiitollisuudenvelka minulle) -- huomasin Zanonin
seisovan katselijana läsnä. Ennenkuin ennätin lausua iloni tästä
odottamattomasta huomiosta, laski hän kätensä minun käsivarrelleni
sanoen: 'Te olette hävinnyt paljon, enemmän kuin voitte maksaa. Omasta
puolestani en pidä pelaamisesta, mutta kuitenkin tahtoisin ottaa peliin
osaa. Tahdotteko pelata tästä summasta minun puolestani? Tappio on
minun, puoli voittoa teidän'. Minä hämmästyin, niinkuin voitte arvata,
sellaisesta tarjouksesta, mutta Zanonilla oli sellainen ääni ja
esiintyminen, jota oli mahdoton vastustaa. Muuten minä olin ylen
kiihkeä korvaamaan tappioni enkä olisikaan noussut, jos minulla olisi
ollut vähänkin rahoja jälellä. Sanoin suostuvani hänen tarjoukseensa
sillä ehdolla, että myöskin tappio yhtä hyvin kuin voitto olisi
kummallekin yhteinen. 'Niinkuin tahdotte' sanoi hän hymyillen, 'emme
tarvitse pelätä, sillä te varmasti kyllä voitatte.' Minä istuuduin,
Zanoni seisoi takanani, onni suosi minua, voitin yhtäpäätä. Itse
asiassa nousin pöydästä rikkaana miehenä."
"Eihän julkisissa pelipöydissä voi olla petosta, varsinkin jos petos
olisi pankin etuja vastaan?" Tämän kysymyksen teki Glyndon.
"Ei tietenkään", vastasi kreivi. "Mutta meidän hyvä onnemme oli todella
merkillinen -- niin ihmeellinen, että eräs sisilialainen (sisilialaiset
ovat sivistymättömiä ja pahanilkisiä heittiöitä) kiivastui ja rupesi
hävyttömäksi. Kääntyen uuden ystäväni puoleen huudahti hän: 'Herra,
teidän ei tarvitse seisoa niin lähellä tätä pöytää. Minä en ymmärrä
tätä; teillä on jotain vehkeitä tässä'. Zanoni vastasi hyvin tyyneesti,
ettei hän ollut tehnyt mitään sääntöjä vastaan -- sanoi olevansa
pahoillaan siitä, ettei yksi voinut voittaa toisten menettämättä, ja
ettei hän olisi voinut tehdä kelienkään väärin, jos olisi tahtonutkin.
Sisilialainen piti vieraan siivoa esiintymistä epäiltävänä ja alkoi yhä
äänekkäämmin pauhata. Viimein hän nousi pöydästä ja astui Zanonia
vastaan sellaisella tavalla, joka lievimmin sanottuna olisi ollut
loukkaava joka miehelle, ken vähänkin on pikainen ja osaa miekkaa
käyttää."
"Ja kaikkein merkillisin seikka", keskeytti Belgioso, "oli minusta se,
että tämä Zanoni, joka seisoi minun istuinpaikkaani vastapäätä ja jonka
kasvot minä selvästi näin, ei vastannut mitään eikä näyttänyt mitään
vihan tunteita. Hän kiinnitti silmänsä lujasti sisilialaiseen; en
milloinkaan unohda sitä katsetta. On mahdotonta sitä kuvata, se
jäähdytti veren minun suonissani. Sisilialainen peräytyi, kuin
ukoniskemänä. Minä näin hänen vapisevan, vaipuvan penkille.
Ja sitten --"
"Niin sitten", sanoi Cetoxa, "äärettömäksi hämmästyksekseni tämä mies,
jonka Zanonin paljas katse oli tehnyt aseettomaksi, käänsi koko vihansa
minua kohtaan, joka -- mutta ehkette tiedä, herrat, että minulla on
vähän mainetta aseenkäytössä?"
"Paras miekkailija Italiassa", sanoi Belgioso.
"Ennenkuin saatoin arvatakaan, olin puutarhassa talon takana ja
vastassani Ughelli (se oli sisilialaisen nimi) ja ympärilläni viis tai
kuus miestä aiotun kaksintaistelun todistajina. Zanoni viittasi minut
syrjään. 'Tämä mies on kaatuva', hän sanoi. 'Kun hän makaa maassa, mene
hänen luokseen ja kysy, tahtooko hän tulla haudatuksi isänsä viereen
San Gennaron kirkkoon.' 'Tunnetteko siis hänen perheensä?' kysyin minä
suuresti kummissani. Zanoni ei vastannut ja seuraavalla hetkellä olin
käsikähmässä sisilialaisen kanssa. Ollakseni vilpitön, hänen
miekankäyttönsä oli mainiota, vikkelämpää taistelijaa en ole tavannut.
Kuitenkin", lisäsi Cetoxa vaatimattomasti, "hän sai piston läpi
ruumiinsa. Minä menin hänen luokseen, hän taisi tuskin puhua. 'Onko
teillä joku pyyntö tehtävänä -- joku asia määrättävänä?' Hän pudisti
päätään. 'Missä tahdotte tulla haudatuksi?' Hän viittasi sisilialaista
rannikkoa. 'Mitä!' sanoin kummastellen, 'eikä siis isänne viereen San
Gennaron kirkkoon?' Tämän kuullessaan hänen kasvojensa karva muuttui
kauheaksi -- hän päästi läpitunkevan huudon -- veri syöksyi hänen
suustaan ja hän vaipui pitkälleen kuolleena. Nyt tulee tämän
kertomuksen merkillisin kohta. Me hautasimme hänet San Gennaron
kirkkoon. Tällöin nostimme hänen isänsä kirstua; kansi raottui ja
luuranko tuli näkyviin. Pääkallossa tapasimme hyvin ohuen ja terävän
teräspuikon. Se synnytti tutkistelua. Isä, joka oli rikas ja saita, oli
äkkiä kuollut ja äkkiä haudattu helteisen ilman vuoksi, niinkuin
luultiin. Kun kerran epäluulo oli herännyt, tehtiin tarkempia
tutkisteluja. Vanhan miehen palvelijalta kyseltiin ja hän viimein
tunnusti, että poika oli murhannut isänsä; teko oli ovelasti tehty;
teräspuikko oli niin ohut, että se tunkeutui aivoihin pusertaen ulos
ainoastaan yhden verenpisaran, jonka harmaat hiukset kätkivät.
Rikoskumppani tulee mestattavaksi."
"Entäs Zanoni -- oliko hänkin todistamassa? Tekikö hän selvää?"
"Ei", vastasi kreivi, "hän kertoi käyneensä sattumalta samana aamuna
tuossa kirkossa; hän oli huomannut kreivi Ughellin hautakiven, opas oli
kertonut, että kreivin poika parhaillaan oli Napolissa -- tuhlarina ja
pelurina -- meidän pelatessamme hän oli kuullut kreiviä mainittavan
nimeltä, ja kun taisteluvaatimus tehtiin ja siihen suostuttiin, oli
hänen mieleensä tullut hautauspaikka muka sellaisen vaiston kautta,
josta hän ei voinut eikä tahtonut tehdä selkoa."
"Hyvin ontuva kertomus", sanoi Mervale.
"Niin! Mutta me italialaiset olemme taikauskoisia -- tuota vaistoksi
nimitettyä monet pitivät Kaitselmuksen kuiskauksena. Seuraavana päivänä
oli vieras yleisen huomion ja uteliaisuuden esineenä. Hänen
rikkautensa, hänen elintapansa, hänen merkillinen kauneutensa ovat
myöskin lisänneet hänen kuuluisuuttaan. Muuten minulla on ollut ilo
saada esittää tämän etevän henkilön hienoimmille kavaljeereillemme ja
kauneimmalle rouvasväelle."
"Sangen merkillinen kertomus", sanoi Mervale nousten. "Tule Glyndon,
lähdetään hotelliin. Pian jo päivä koittaa. Hyvästi signor!"
"Mitä ajattelet tuosta kertomuksesta?" kysyi Glyndon nuorten miesten
kävellessä asuntoonsa.
"Mitäkö ajattelen? Selväähän on, että Zanoni on petkuttaja -- sukkela
roisto ja tuo napolilainen on saaliista osallinen ja koristelee häntä
kaikilla ihmeellisyyden kuluneilla helyillä. Tuntematon seikkailija
pääsee hienoon seuraan, kun hän on voittanut puolelleen pelon ja
uteliaisuuden. Hän on harvinaisen kaunis ja naisväki on kyllä valmis
ottamaan hänet vastaan kaipaamatta muita suosituksia kuin hänen
kasvojaan ja Cetoxan satuja."
"Minä en voi olla samaa mieltä. Cetoxa, vaikka onkin peluri ja
hurjastelija, on synnyltään aatelismies ja pidetään suuressa arvossa
rohkeutensa ja kunniantuntonsa tähden. Muuten tämän muukalaisen olento
on niin jalo, hänen puheensa niin ylevä, hän on niin tyyni, niin
tunkeilematon, ettei hän vähääkään muistuta röyhkeätä lavertelevaa
petkuttajaa."
"Rakas Glyndon, suo anteeksi, mutta sinä et vielä ole oppinut maailmaa
tuntemaan. Muukalainen käyttää hyväkseen kaunista ulkomuotoaan ja hänen
arvokas käytöksensä on ainoastaan asiaankuuluva juoni. Mutta
muuttakaamme puheenaihetta -- kuinka edistyy rakkausjuttusi?"
"Voi, Viola ei voinut ottaa minua vastaan tänään."
"Sinä et saa mennä naimisiin hänen kanssaan. Mitä sinun kotonasi
sanottaisiin?"
"Nauttikaamme nykyhetkestä", sanoi Glyndon vilkkaasti, "me olemme
nuoria, rikkaita, kauniita, älkäämme ajatelko huomispäivää."
"Noin Glyndon, oikein sanottu! Ja nyt olemme perillä hotellissa. Nuku
hyvin äläkä uneksi signor Zanonista."