"Koskei hän tahtonut, että hänen ratsunsa (hippogryyfi) enää
korkeuksia kiitelisi, sitoi hän sen meren rannikolle vihreään
myrttiin laakeripuun ja pinjapuun väliin."
_Orl. Fur._ VI, 23.
Oi soittaja! oletko nyt onnellinen? Sinä olet päässyt entiselle
paikallesi soittokuntaan -- uskollisella viululla on osansa
riemuvoitossa. Sinun mestariteoksesi nyt kaikuu korvissasi -- sinun
tyttäresi nyt täyttää näyttämön, ja kun soitto ja näyttelijä näin ovat
yhtyneinä, koskee kättentaputus kumpaakin. Sinulle annetaan tietä
soittokunnassa -- ei enää isketä silmää ja hymyillä, kun sinä ylpeällä
rakkaudella hyväilet "kumppaniasi", joka valittaa ja itkee ja nuhtelee
ja voihkii sinun säälimättömässä kädessäsi. Nyt ne ymmärtävät, kuinka
epäsääntöinen aina on todellisen neron sopusuhta. Kuukin tulee
ihmisille loistavaksi pintansa epätasaisuuksien vuoksi. Giovanni
Paisiello, kapellimestari, jos sinun lempeä sielusi voisi tuntea
kateutta, niin pitäisi sinun sairastua nähdessäsi _Elfridasi_ ja
_Pinosi_ syrjäytettävän ja koko Napolin kiihkoisena kääntyvän
_Sireenin_ puoleen, jonka runopoljennolle sinä niin surkutellen
pudistit jaloa päätäsi!
Mutta sinä, Paisiello, tiedät, että uudella on aikansa ja lohdutat
itseäsi sillä, että sinun Elfridasi elää ainiaan. Kenties se on
erehdys, mutta sellaisilla erehdyksillä voittaa nero kateuden.
"Ollaksesi kuolematon", sanoi Schiller, "elä kokonaisuudessa!"
Ollaksesi hetkeä vahvempi, elä omassa arvontunnossa.
Kuulijakunta olisi nyt mielellään kuunnellut noita sivusoittoja ja
jousenlentoja, joille ennen aina vihellettiin. Eipä niitä! -- Pisani on
kaksi kolmasosaa elämässään tehnyt hiljaista työtä mestariteostaan
valmistellen: _siihen_ ei ole mitään lisättävää, vaikka hän usein onkin
koettanut parantaa muiden mestariteoksia. Eikö tämä ole yleinen ilmiö?
Pikkumainen kriitikko arvostellessaan jotakin taideteosta sanoo:
"tuossa vika ja tuossa vika"; "tuo olisi pitänyt olla toisin -- tuo
olisi pitänyt jättää." Niin, jos hänellä on viulunjousi kädessään,
vinguttaa hän ilmoille sen lemmon toisintoja. Mutta istukoon hän itse
säveltämään joskus! _Silloin_ hän ei näe mitään, jota toisinnoilla
parannettaisiin. Joka mies voi silloin hillitä soittokonettaan, kun on
käsillä hänen oma tekeleensä, sillä sivusoitoista silloin olisi hukka.
Ja Viola on Napolin epäjumala -- sen puheenaihe. Hän on seuramaailman
hemmoteltu ruhtinatar. Helppoa lienee turmella hänen näyttelemistään --
mutta tuleeko hänen luontonsakin turmelluksi? Ei, sitä en luule. Tuolla
kotonaan hän on hyvä ja vaatimaton -- siellä etehisen päivänverhon alla
hän istuu hiljaa, aavistuksin aateskellen. Kuinka usein, väärärunkoinen
puu, hän katsookaan sinun vihreitä oksiasi; kuinka usein, niinkuin
sinä, hän unelmissaan ja kuvitteluissaan ponnistelee valoa kohti --
joka ei ole näyttämön keinotekoista valoa. Lapsi rukka! tyydy
lamppuihisi! Kynttilänpätkä on taloutta varten hyödyllisempi kuin
tähtien valo.
Viikkoja meni eikä muukalainen palannut; kuukausia kului eikä hänen
surunennustuksensa täyttynyt. Mutta eräänä iltana Pisani sairastui.
Menestys oli kauan hylätylle säveltäjälle hankkinut vaativia pyyntöjä
ja tilauksia konsertteja ja sonaateja varten. Hän oli työskennellyt
muutamia viikkoja yötä päivää yhtä kappaletta valmistellen, jossa hän
toivoi kunnostautuvansa. Hän valitsi niinkuin tavallisesti yhden noita
näöltään sopimattomia aineita, joiden sovittamisesta omaan taidealaansa
hän ylpeili -- kauhean legendan Filomelan muuttumisesta.[19] Soiton
kuvanäytelmä alkoi iloisen juhlan kuvauksella. Trakian hallitsija pitää
juhla-aterian: äkkinäinen epäsointu murtautuu iloisiin säveleihin --
viulunkieli tuntuu kauhusta kiljahtavan. Kuningas saa tietää, että
hänen poikansa on murhattu kostonhaluisten sisarten käsissä. Nopeasti
riehuvat äänet pelon, kauhun, raivon ja inhon kautta. Isä ajaa sisaria
takaa. Kuule! mikä muuttaa kauhun -- epäsoinnun -- tuoksi pitkäksi
hopeiseksi kaihosävelmäksi? Muutos on tapahtunut ja Filomela, joka nyt
on satakieli, kaiuttaa myrtinoksalta täyteläisiä, soinnukkaita,
voittavia säveleitä, jotka ainiaan kertovat maailmalle vääryyksistä ja
kärsimyksistä.
Nyt juuri keskellä tätä mutkikasta ja vaikeata yritystä liiaksi
rasittuneen soittajan terveys äkkiä murtui, kiihtynyt kun hän oli
viimeisestä voitostaan ja uudesta hankkeestaan. Yöllä hän sairastui.
Aamulla ilmotti lääkäri, että hänen tautinsa oli paha tarttuvainen
kuume. Hänen vaimonsa ja Viola vuorottelivat hellästi häntä hoidellen,
mutta pian jäi tämä toimi yksin viimemainitulle. Signora (rouva) Pisani
sai tartunnan ja oli muutamassa tunnissa vielä pelottavammassa tilassa
kuin hänen miehensä. Napolilaiset, niinkuin yleensä lämpimien maitten
asukkaat, tahtovat tulla itsekkäiksi ja karkeiksi pelätessään tarttuvia
tauteja. Itse Gionetta oli olevinaan kipeä välttääkseen sairashuonetta.
Koko tuo rakkauden ja surun täyttämä työ tuli Violan osalle. Se oli
kauhea koetus -- kiiruhdan yli yksityiskohtien. Vaimo kuoli ensiksi!
Eräänä päivänä, vähän ennen auringonlaskua, Pisani heräsi puolittain
vapautuneena siitä hourailusta, mikä pieniä väliaikoja lukematta oli
häntä vaivannut sairautensa ensi päivästä asti. Katsoen ympärilleen
sameilla heikoilla silmillään hän tunsi Violan ja hymyili. Hän sopersi
tyttärensä nimeä nousten istualleen ja ojentaen käsivartensa. Viola
vaipui hänen rinnoilleen ja oli tukahuttaa häntä kyyneleillään.
"Mutta äitisi", sanoi sairas. "Nukkuuko hän?"
"Hän nukkuu -- ah, nukkuu!" ja kyyneleet vuosivat virtanaan.
"Minä luulin -- eh! En tiedä _mitä_ luulin. Mutta älä itke -- minä
tulen nyt terveeksi -- aivan terveeksi. Äitisi tulee luokseni, kun hän
herää -- eikö niin?"
Viola ei voinut puhua vaan hän puuhasi valmistaakseen rauhottavaa
lääkettä, jota oli käsketty antaa sairaalle, niin pian kuin hourailu
lakkaisi. Lääkäri oli myöskin pyytänyt, että häntä kohta lähetettäisiin
noutamaan, kun niin tärkeä käänne tapahtuisi.
Viola meni ovelle ja huusi vaimoa, joka Gionettan teeskennellyn
sairauden aikana oli hankittu hänen tilalleen, mutta palkkavaimo ei
vastannut. Viola juoksi läpi huoneiden häntä etsien -- turhaan; hän oli
saanut päähänsä Gionettan pelon ja hävinnyt. Mitä oli tehtävä? Asia oli
kiireellinen -- lääkäri oli selittänyt, ettei hetkeäkään saisi
viivyttää hänen kutsumistaan paikalle. Violan täytyi jättää isänsä --
täytyi lähteä itse! Hän hiipi varpaillaan huoneeseen -- rauhotusjuoma
oli jo tehnyt siunattua työtään -- potilaan silmät olivat kiinni ja hän
hengitti säännöllisesti niinkuin nukkuva. Viola veti huntunsa
kasvoilleen ja kiiruhti talosta.
Mutta rauhottava lääke ei ollut tehnyt sitä vaikutusta kuin näytti;
terveellisen unen sijasta se oli saanut aikaan jonkunlaisen keveän
horroksen, jossa mieli luonnottoman rauhattomana harhailee tavallisilla
aloillaan, viipyen vanhoissa tutuissa tunteissaan ja ajatuksissaan. Se
ei ollut unta -- se ei ollut hourettakaan; se oli samanlaista
univalvomista, jota ooppiumi usein synnyttää, jolloin joka hermo on
sykähtelevän eloisa ja saa aikaan vastaavan toimeliaisuuden ruumiissa,
jolle se antaa väärän ja kuumeentapaisen eloisuuden. Pisanilta puuttui
jotakin -- tuskin hän itsekään tiesi mitä; siinä oli yhtyneenä ne kaksi
tarvetta, jotka hänen sieluelämälleen olivat tähdellisimmät -- hänen
vaimonsa ääni ja kumppanin kosketus. Hän nousi -- lähti vuoteestaan --
otti päälleen vanhan pitkän takkinsa, jota hän oli tottunut pitämään
säveltäessään. Hän hymyili tyytyväisesti, kun pukuun liittyvät
ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Horjuvasti hän käveli huoneen
poikki ja astui pienempään viereiseen kamariin, missä hänen vaimonsa
oli ollut tapana valvoa useammin kuin nukkua, kun tauti piti häntä
poissa puolisonsa vierestä. Huone oli autio ja tyhjä. Hän katseli
ympärilleen miettivästi ja mutisi jotakin itsekseen, asteli sitten
kuulumattomin askelin järjestään äänettömän talon kaikkien huoneitten
läpi, toisen toisensa jälkeen.
Viimeiseksi hän tuli siihen huoneeseen, missä vanha Gionetta -- omasta
turvallisuudestaan ainakin jollei muusta huolissaan -- oleskeli, talon
äärimmäisessä päässä tartunnasta kaukana. Kun hän haamusti sisään,
kalpeana, taudin murtamana, tuijottavissa silmissään rauhaton,
hätäinen, etsivä katse -- niin vanha nainen päästi kiljahduksen ja
lankesi hänen jalkoihinsa. Hän kumartui vaimon ylitse, piteli laihoilla
käsillään poiskäännettyjä kasvoja, pudisti päätään ja sanoi ontolla
äänellä:
"En voi löytää heitä; missä he ovat?"
"Kutka, isäntä hyvä? Oi säälikää itseänne, ne eivät ole täällä.
Siunatut pyhimykset! tämä on kamalata: hän on koskenut minuun: minä
olen kuollut!"
"Kuollut! Kuka on kuollut? Onko joku kuollut?"
"Voi älkää puhuko noin; tiedättehän te hyvin: emäntä parka -- hän sai
teistä kuumeen; se on niin tarttuvaista, että se voisi tappaa koko
kaupungin. Pyhä Gennaro, varjele minua! Emäntä raukka -- hän kuoli --
ja haudattiin; ja minä, teidän uskollinen Gionettanne, voi minua!
Menkää -- menkää ta-ta-takaisin vuoteeseen, rakas isäntä -- menkää!"
Soittaja raukka seisoi kotvan aikaa mykkänä ja liikkumattomana, sitten
kävi vavahdus hänen ruumiinsa lävitse, hän kääntyi ja liukui takaisin,
äänettömästi, haamun tavalla niinkuin hän oli tullutkin. Hän tuli
siihen huoneeseen, missä hänen tapansa oli tehdä sävellyksiään -- missä
hänen vaimonsa suloisessa kärsivällisyydessään niin usein oli istunut
hänen vierellään kiitellen ja mielistellen, kun muu maailma ainoastaan
nauroi ja ivasi. Yhdessä nurkassa löysi hän laakeriseppeleen, jonka
vaimo oli laskenut hänen otsalleen tuona onnellisena maineen ja riemun
iltana, ja lähellä sitä makasi laatikossaan laiminlyöty soittokone.
Viola ei ollut kauan poissa; hän oli tavannut lääkärin ja saanut hänen
mukaansa. Lähestyessään he kuulivat sisältä läpitunkevan, sydäntä
vihlovan säveleen; se ei tuntunut tulevan elottomasta soittimesta, joka
koneellisesti tottelee ihmiskättä -- vaan se oli niinkuin henki olisi
äärettömässä tuskassa huutanut varjojen maailmasta enkelien puoleen,
jotka se näkee kaukana Ikuisen Syvänteen takana. He vaihtoivat suruisia
silmäyksiä, kiiruhtivat askeleitaan ja astuivat sisään. Pisani kääntyi
ja hänen katseensa, täynnä aavemaista älykkyyttä ja ankaraa käskyä,
piti heitä loitolla. Vaimon musta viitta ja kuihtunut laakeriseppele
makasivat hänen edessään. Violan sydän arvasi ensimäisellä
silmänluonnilla kaiken -- hän juoksi isän jalkojen juureen, syleili
niitä: "Isä, isä, _minähän_ olen sinulle jäänyt."
Vaikerrus lakkasi, viulunsävel muuttui; sekavassa yhtymässä -- puoleksi
mieheltä, puoleksi taiteilijalta lähteneenä -- murheen säveleeseen
sulautui ihanampia ääniä ja aatteita. Satakieli oli takaa-ajosta
pelastunut, vienoina, ilmamaisina, livertelevinä, kaikuivat hienot
äänet vielä jonkun hetken ja sitten sammuivat. Viulu putosi lattiaan ja
sen kielet katkesivat. Helähdys kuului hiljaisuudessa. Soittaja katseli
polvistuvaa lasta ja sitten katkenneita kieliä... "Haudatkaa minut
vaimoni viereen", sanoi hän hyvin tyyneellä, matalalla äänellä, "ja
_tuo_ minun viereeni." Ja näin sanoessaan koko ruumis kangistui,
ikäänkuin kivettyen. Viimeinen värähdys kävi hänen kasvoillaan.
Hän putosi lattiaan, äkkiä ja raskaasti. Myöskin _siellä_ --
ihmiskoneistossa kielet katkesivat. Hänen pudotessaan veti takinhelma
mukanaan laakeriseppeleen ja sekin putosi lähelle kuolleen miehen
hermotonta kättä.
Särkynyt soitin -- murtunut sydän -- lakastunut laakerinlehvä -- ja
laskeva aurinko viiniköynnösten välistä valaisten kaikkea! Näin
hymyilee ikuinen luonto raunioille kaiken sen, mikä elämätä kaunistaa!
Eikä ainoakaan päivä laske näkemättä jossakin vaienneen soiton --
kuihtuneen seppeleen!