"Parempi turva kuin kilpi tai
rintapanssari on pyhä viattomuus
paljaalle sydämelle."
_Ger. Lib._ VIII, 41.
Ja soittaja haudattiin yhdessä viulunsa kanssa, samaan ruumisarkkuun.
Kuuluisan Steinerin -- tyrolilaisen titaanin -- kätten tuote, usein
olet taivasta tavotellut ja sentähden täytyy sinun nyt, niinkuin
heikkojen ihmislasten, astua alas synkkään Haadekseen! Mutta kovempi on
sinun kohtalosi kuin kuolevaisen mestarisi. Sillä _sinun_ sielusi
nukkuu kerallasi kirstussa. Mutta se soitto, joka kuuluu _hänelle_,
nousee soitinta vaillakin korkealle kuuluakseen usein tyttären
hurskaille korville, kun taivas on kirkas ja maassa murhe. Sillä yksi
on kuulonaistin, jota maailma ei tunne. Ja vainajien äänet usein
hiljaisina henkivät niille, jotka voivat muistoonsa liittää uskon.
Ja nyt on Viola yksin maailmassa. Yksin siinä kodissa, jossa
yksinäisyys kehdosta asti on tuntunut olevan jotakin aivan luonnotonta.
Aluksi yksinäisyys ja äänettömyys oli sietämätöntä. Ettekö te, te
surevat, joille nämä sibylla-lehdet, monia outoja arvotuksia täynnänsä,
tulevat joutumaan, ettekö ole tunteneet, kun jonkun hellästi rakastetun
kuolema on tehnyt asunnon autioksi -- ettekö ole tunteneet, ikäänkuin
muuttuneen talon alakuloisuus olisi liian raskasta ajatukselle kestää?
Te tahtoisitte vaihtaa sen, vaikka se olisi palatsi, pienimpään
mökkiin. Ja kuitenkin -- ikävä sanoa -- kun tottelette tunnettanne, kun
pakenette sen seinien sisältä, kun vieraassa paikassa, missä etsitte
turvaa, ei mikään puhu teille kadonneesta, niin ettekö taas ole
tunteneet kaipausta juuri siihen muistin ravintoon, joka vastikään oli
katkerata kuin sappi? Eikö tunnu miltei pyhyyden loukkaukselta jättää
kallis kotiliesi vieraille? Sen kodin hylkääminen, missä vanhempanne
teitä vaalien ovat asuneet, loukkaa omaatuntoanne, ikäänkuin olisitte
myyneet heidän hautansa. Kaunis oli etruskilaisten taikausko, että
esi-isät tulivat kotijumaliksi. Kuuro on se sydän, jolle perhehaltijat
hylätyiltä asuinsijoilta turhaan huutavat.
Ensiksi Viola sietämättömässä tuskassaan oli kiitollisena suostunut
muuttamaan kotia erään hyvän naapurin tarjouksesta, joka oli hänen
isäänsä hyvin kiintynyt ja kuului samaan soittokuntaan, jota Pisani ei
nyt enää tulisi häiritsemään. Mutta outojen seura ja vieraiden lohdutus
murheen ajalla, kuinka se kiihottaa haavaa! Ja sitten, kuulla muualla
mainittavan: "isä, äiti, lapsi!" -- ikäänkuin kuolema olisi käynyt
yksistään teidän luonanne -- nähdä muualla rakkaudessa ja
järjestyksessä vietetyn elämän tyyntä säännöllisyyttä, onnellisten
hetkien tasaista jatkumista kodin helmassa, ikäänkuin ei missään
muualla pyörät olisi pysähtyneet, ketju taittunut, kellolaitos
vaiennut! Ei, itse hauta ei niin paljon muistuta meille menetystämme
kuin niiden seura, joilla ei ole mitään menetystä surtavana. Mene
takaisin yksinäisyyteesi, nuori orpo, mene takaisin kotiisi: suru, joka
kynnyksellä astuu vastaasi, tervehtii sinua lempeästi niinkuin hymy
kuolleen kasvoilla. Ja siellä, istuinpaikaltasi oven edessä voit yhä
nähdä puun, joka on yksin niinkuin sinäkin ja joka kallionkolosta
lähteneenä raivaa tiensä valoon niinkuin ihmissydämen vaisto
ponnistautuu kaikkien murheiden läpi, niin kauan kuin ajan vaiheet
vielä kykenevät uudistamaan nuoruuden vehreyden ja kukoistuksen. Vasta
silloin kun elonneste on kuivunut, kun vanhuus saapuu, niin aurinko
turhaan paistaa ihmiselle kuten puulle.
Viikkoja ja kuukausia -- monta ja ikävää -- on jo kulunut eikä Napoli
kauemmin kärsi, että sen epäjumala väistyy palveltavista. Maailma aina
raastaa meidät pois itsemme luota tuhansin käsivarsin. Ja jälleen
kaikuu Violan ääni näyttämöltä, joka on salaperäisen uskollinen kuva
elämästä kaikkein enimmän juuri siinä, että näyttämöllä liikkuu vain
näennäisiä muotoja emmekä pysähdy kysymäänkään, mitä todellisuuksia ne
edustavat. Kun atenalainen näyttelijä liikutti kaikkien sydämiä
syleillessään kuolonuurnaa ja purskahtaessaan nyyhkytyksiin, kuinka
harvat silloin tiesivät, että se sisälsi hänen poikansa tuhan!
Kultaa niinkuin kunniaa tuhlattiin nuorelle näyttelijättärelle, mutta
hän yhä jatkoi yksinkertaista elämäntapaansa, tyytyi halpaan kotiinsa
ja siihen yhteen palvelijaan, jonka vikoja, jopa itsekkyyttä, hän oli
liian kokematon huomatakseen. Olihan Gionetta hänet vastasyntyneenä
laskenut isän käsivarsiin. Violaa ympäröivät kaikki paulat ja
kiusaukset, joita hänen turvaton kauneutensa ja vaarallinen asemansa
aiheutti. Mutta hänen kaino hyveensä kävi saastumatta läpi kaiken.
Totta kyllä nyt mykistyneet huulet olivat hänelle opettaneet naisen
hyveitä sekä kunnian ja uskonnon vaatimuksia. Ja sellainen lempi, mikä
ei puhunut alttarista, oli hänelle tympäisevä. Mutta paitsi tätä murhe
ja yksinäisyys kypsytti sydäntä ja pani toisinaan hänet miltei
vapisemaan ajatellessaan, kuinka syvät hänen tunteensa saattoivat olla.
Hänen varhaisista epämääräisistä näyistään kasvoi esiin rakkauden
ihanne. Ja ennenkuin ihanne on löytynyt, eikö aina sen edellä käyvä
varjo tee meitä kylmäksi jokapäiväiselle todellisuudelle! Tuon ihanteen
yhteydessä uudelleen ja yhä uudelleen itsetiedottomasti ja jonkunmoisen
pelon ja kammon kera, nousi esiin varottavan muukalaisen olento ja
ääni. Melkein kaksi vuotta oli kulunut siitä kuin tämä kävi Napolissa.
Ei mitään oltu hänestä kuultu, paitsi että hänen laivansa oli muutamia
kuukausia hänen lähdettyään purjehtinut Livornoon. Napolin kielikellot
olivat jo melkein unohtaneet hänen olemassaolonsa, jota pidettiin niin
ihmeellisenä, mutta Violan sydän oli uskollisempi. Usein liiteli
muukalaisen kuva hänen unelmiinsa, ja kun tuuli humisi tuossa
oudonnäköisessä puussa, johon hänen muistonsa liittyi, niin Viola
vavahti ja punastui, ikäänkuin olisi kuullut hänen puhuvan.
Mutta Violan mielistelijöiden joukossa oli yksi, jota hän kuunteli
suopeammin kuin muita; osaksi kenties sentähden että tämä puhui hänen
äitinsä kieltä, osaksi sentähden että tämä ei ollut tunkeileva tai
epämiellyttävä vaan enempi ujo; osaksi sentähden että tämän
yhteiskunta-asema oli lähempänä Violan omaa asemaa kuin ylhäisempien
ihailijoiden, jonka vuoksi hänen ihailunsa ei tuntunut loukkaukselta;
osaksi sentähden että tämä, ollen itse haaveilija ja kaunopuhuja, usein
lausui ajatuksia, samanlaatuisia kuin mitä syvimmällä Violan sydämessä
kätkeytyi. Viola alkoi pitää hänestä -- ehkä rakastaa, mutta niinkuin
sisar rakastaa; heidän välilleen syntyi tuttavallinen suhde. Jos
englantilaisen sydämessä heräsi hurjia ja sopimattomia toiveita, niin
hän ei ollut vielä niitä ilmaissut. Onko sinulla tässä vaaraa, turvaton
Viola? vai onko vaara suurempi vielä löytymättömän ihanteesi puolelta?
Ja nyt tämä johtava luku päättyy, ikäänkuin alkusoittona lumottuun
näytelmään. Tahdotko kuulla enempi? Pidä uskosi valmiina. Minä en pyydä
sokaistuneita silmiä vaan herännyttä mieltä. Niinkuin Tenhosaari,
kaukana ihmisten asumasijoilta
... "minne laiva harvoin tai ei koskaan
tulee meidän rantamilta." --
_Ger. Lib._ XIV, 69.
niin on "tosielämän" uuvuttavalla ulapalla se saari, minne Muusa tai
Sibylla -- Runotar tai Tietäjätär (vuosiltaan vanha, mutta muodoltaan
aina uusi) kutsuu sinua pyhälle purjehdukselle:
"Korkea vuorenharja siellä nousee
Asumaton ja synkkä, kolea;
Tai'alla rinteet puolitiehen alas
Jääniljanteen ja lumen peittämät,
Vaan huipulle luo päivänpaiste kruunun
Oranssilehtoja ja myrttipuita --
Ja katso! Vuorijärven rannalle
Palatsi uljas kohoaa."
_Ger. Lib_.