"Tietääksesi, kuinka huono ihminen tulee toimimaan valtaan
päästyään, käännä vastapäin kaikki opit, joita hän saarnaa
vilpistellessään."
_Montague_.
"Vastenmielisyydetkin ovat eräänlaista (väärin nimitettyä) magiaa.
Ihmisellä on luonnostaan samat vaistot kuin eläimillä; nämä
vaistot varottavat eläimiä kaikilta olennoilta, jotka ovat
vihamielisiä ja vaarallisia niiden olemassaololle. Mutta ihminen
on niin usein tätä vaistoa kuulematta, että se surkastuu. Niin ei
tee Suuren Tieteen totinen harjottaja" j.n.e.
_Trismegistus neljäs_ (eräs rosenkreutsiläinen.)
Kun muukalainen seuraavana päivänä taas tapasi vanhuksen, oli tämä
tyyni ja ihmeteltävästi toipunut yöllisen näytelmän ja kärsimyksen
jälkeen. Hän ilmaisi kuumin kyynelin kiitollisuuttaan pelastajalleen ja
vakuutti jo lähettäneensä kutsumaan erään sukulaisen, joka pitäisi
huolta hänen vastaisesta turvallisuudestaan ja elannostaan. "Minulla on
näet vielä rahoja jälellä", sanoi ukko, "eikä minulla tästälähin ole
mitään syytä kitsastella." Hän sitten lyhyesti kertoi, mitenkä oli
joutunut tekemisiin sen miehen kanssa, joka oli aikonut häntä murhata.
Kävi ilmi, että hän varhemmin elämässään oli ollut riidoissa
sukulaistensa kanssa -- ollut eri mieltä uskon asioissa. Hän hylkäsi
kaiken uskonnon pitäen sitä satuna, mutta säilytti kuitenkin ominaisia
tunteitaan -- sillä vaikka hän oli heikko, oli aikomuksensa hyvä --
jopa oli hänellä sitä väärää ja liioteltua herkkätunteisuutta, jota
tyhmät usein erehtyvät pitämään hyvyytenä. Hänellä ei ollut lapsia ja
hän päätti ottaa itselleen ottopojan rahvaan joukosta. Tätä poikaa hän
päätti kasvattaa "järjen" mukaan. Hän valitsi erään orpolapsen
alimmista yhteiskuntakerroksista, jonka luonteenviat ja ruumiilliset
puutteet ainoastaan herättivät hänen surkutteluaan ja lopulta lisäsivät
hänen kiintymystään. Tässä hylkiössä hän ei rakastanut ainoastaan
poikaa, hän rakasti teoriaa! Hän kasvatti häntä hyvin filosofisesti.
Helvetius oli todistanut hänelle, että kasvatus voi kaiken tehdä, ja
ennenkuin pikku Jean oli 8 vuoden vanha, olivat hänen lempisanansa
"valistus ja hyve." Poika näkyi olevan lahjakas, varsinkin
taiteellisesti. Kasvatusisä etsi hänelle opettajaa, joka olisi yhtä
vapaa "taikauskosta" kuin hän itse ja valitsi siksi maalaaja Davidin.
Tämä henkilö, joka oli yhtä ruma kuin hänen kasvattinsa ja jonka
luonteenlaatu oli yhtä paheellinen kuin hänen taiteellinen kykynsä oli
ilmeinen, olikin kyllä niin vapaa "taikauskosta" kuin holhooja suinkin
saattoi haluta. Robespierrelle suotiin myöhemmin kunnia saattaa
herkkäverinen maalaaja uskomaan Korkeimpaan Olentoon.
Poika tunsi jo varhain oman rumuutensa, joka oli miltei luonnoton.
Hänen hyväntekijänsä huomasi turhaksi saada häntä leppymään pahalle
luonnolle filosofisten lauselmien avulla; mutta kun hän selitti, että
tässä maailmassa raha (niinkuin laupeudesta sanotaan) peittää suuren
määrän virheitä, niin poika kuunteli hartaasti ja tuli lohdutetuksi.
Säästää rahoja holhokilleen -- ainoalle, mitä hän maailmassa rakasti --
tämä tuli kasvatusisän intohimoksi. Totisesti hän nyt oli saanut
palkkansa.
"Mutta minä olen kiitollinen siitä, että hän pääsi pakoon", sanoi ukko
silmiään pyyhkien. "Jos hän olisi jättänyt minut vaikka kerjäläiseksi,
en koskaan olisi häntä syyttänyt."
"Niin oikein, sillä te olette itse hänen rikostensa matkaan saattaja."
"Kuinka! Minä, joka en koskaan ole lakannut terottamasta hänelle hyveen
kauneutta? Selittäkää!"
"Voi, jollei oppilaanne tehnyt sitä selväksi teille viime yönä omin
sanoin, niin turhaan teille taivaan enkeli saarnaisi."
Ukko kääntelihe levottomasti ja oli vastaamaisillaan, kun kutsuttu
sukulainen -- joka oli Nancystä kotoisin, mutta samaan aikaan sattui
olemaan Parisissa -- astui huoneesen. Hän oli vähän yli 30 ikäinen,
kasvot kuivat, laihat, "saturnolaiset",[18] silmät rauhattomat ja
huulet yhteenpuristetut. Hän kuunteli kauhusta huudahdellen
sukulaisensa kertomusta ja koetti hartaasti, mutta turhaan saada häntä
antamaan ilmi suosikkinsa.
"Hiljaa, hiljaa, René Dumas", sanoi ukko, "te olette lakimies. Te
olette kasvatettu halveksien katsomaan ihmishenkeä. Jos joku rikkoo
lakia vastaan, olette te heti huutamassa: 'mestatkaa'!"
"Minä", huudahti Dumas, kohottaen kätensä ja silmänsä, "kunnioitettava
viisas, kuinka väärin te minua arvostelette! Minä valitan enempi kuin
kukaan muu lakiemme ankaruutta. Minun mielestäni valtion ei koskaan
pitäisi ottaa ihmisen henkeä -- ei edes murhaajan. Olen samaa mieltä
kuin tuo suuri politikoitsija -- Maksimilien Robespierre -- että
pyöveli on tyrannin keksintö. Sentähden juuri ikävöitsen lähestyvää
vallankumousta, jotta se lakaisisi pois tämän laillisen teurastuksen."
Lakimies pysähtyi hengästyneenä puheessaan. Muukalainen katseli häntä
kiinteästi ja kalpeni.
"Te muutatte karvaa, herra, ettekö ole samaa mieltä?"
"Suokaa anteeksi, minä koetin juuri tukahuttaa erästä pelkoa, joka
tuntui profetalliselta --"
"Ja se oli --"
"Että me joskus tapaisimme toisemme silloin kun teidän mielipiteenne
kuolemasta ja vallankumouksen filosofiasta ehkä ovat muuttuneet."
"Ei koskaan!"
"Te ihastutatte minua, serkkuni René", sanoi ukko, joka oli
tyytyväisenä sukulaistaan kuunnellut. "Ah, minä näen, että teillä on
oikea ihmisrakkauden ja oikeuden tunne.
"Miksen ennemmin pyrkinyt teitä tuntemaan? Te ihailette vallankumousta?
Te samoin kuin minä kirootte kuningasten raakamaisuutta ja pappien
petollisuutta."
"Kiroon! Kuinka voisin rakastaa ihmiskuntaa, jollen sitä tekisi?"
"Ja te", virkkoi verkalleen vanhus, "ette luule, niinkuin tämä jalo
herra, että minä erehdyin niissä neuvoissa, joita istutin tuohon
miespahaan?"
"Erehtyä! Ansaitsiko Sookrates moitetta siitä, että Alkibiades oli
avionrikkoja ja maanpettäjä?"
"Kuulkaa, kuulkaa! Mutta Sookrateella oli myöskin Plaato: tästä lähin
te olette minulle Plaato. Kuuletteko?" huudahti vanhus kääntyen
muukalaisen puoleen.
Mutta tämä seisoi jo kynnyksellä. Kuka väittelisi kaikista
ahdasmielisyyksistä itsepintaisimman -- uskottomuuden fanatismin
kanssa?
"Joko menette?" huudahti Dumas, "ja ennenkuin minä olen teitä
kiittänyt, teitä siunannut ja kiittänyt tämän kalliin ja
kunnioitettavan miehen hengen edestä. Oi, jos koskaan voin teille
maksaa tätä; jos koskaan tarvitsette René Dumas'n sydänverta!" Näin
kaunopuheliaasti laverrellen hän seurasi muukalaista toisen huoneen
kynnykselle ja siellä pidätti häntä hiljaa ja, vilkaistuaan olkansa
taakse ollakseen varma siitä, ettei omistaja häntä kuulisi, kuiskasi:
"Minun pitää pian palata Nancyyn. En tahtoisi kadottaa aikaa.
Luuletteko, herra, että tuo heittiö otti _kaikki_ vanhan hupsun rahat?"
"Noinko Plaato puhui Sookrateesta, herra Dumas?"
"Ha, ha, te olette terävä. Hyvä, olette oikeassa. Kerran vielä tapaamme
toisemme."
"_Kerran vielä_", mutisi muukalainen ja hänen katseensa synkkeni. Hän
kiiruhti huoneesensa, vietti päivän ja yön yksinään, tutkisteluissa,
mitä mahtoivatkaan olla -- mutta ainakin ne lisäsivät hänen mielensä
synkkyyttä.
Mikähän voisi yhdistää hänen kohtalonsa René Dumas'n kohtaloon? Tai
paenneen salamurhaajan? Miksi Parisin kevyt ilma tuntui hänestä niin
raskaalta kuin se olisi verihöyryjen täyttämä? Miksi vaisto käski häntä
pakenemaan noista älyä säkenöivistä seurapiireistä, maailman
heränneitten toiveitten polttopisteestä? Miksi se varotti häntä
palaamasta? Häntä, jonka korkeaa olemassaoloa ei liikuttanut... mutta
pois nämä unet ja enteet! Hän lähtee Ranskasta -- takaisin Italiaan,
arvokkaitten raunioitten maahan. Alpeilla tämä sielu jälleen hengittää
raitista ilmaa. Raitista ilmaa! Niin, koettakoot maailmanparantajat
vaan kaikkia kemiansa keinoja, -- ihminenpä ei ole koskaan
markkinapaikalla niin vapaa kuin vuoristossa. Mekin, lukija, mekin
lähtekäämme noilta seuduilta, missä väärä viisaus verhoo jumalatonta
rikosta. Pois taas, niinkuin runoilija sanoo: "-- ihaniin maihin, missä
puhtaat muodot asuvat." Näennäisestä saastumatta Ihanne elää ainoastaan
Taiteen ja Kauneuden seurassa. Suloinen Viola, tuolla Partenopen
rannikolla, me palaamme vielä luoksesi!