"Kuka sinulle on antanut tehtäväksi kansan edessä kieltää
jumaluuden olemassa-oloa? Mitä hyötyä luulet olevan ihmiselle
kun vakuutat, että sokea voima hallitsee hänen kohtaloltaan ja
umpimähkään iskee vuoroin rikosta vuoroin hyvettä?"
_Robespierre_, Discours, Mai 7, 1794.
Vähän ennen puoliyötä palasi muukalainen kotiinsa. Hänen asuntonsa oli
tuollaisessa suuressa talossa, jota voidaan kutsua Parisin
pienoiskuvaksi. Kellarit olivat vuokrattuina käsityöläisille ja miltei
loiseläjille, usein rikollisille ja lainpakolaisille. Usein siellä asui
joku uskallikko kirjailija, joka levitettyään kansaan kaikkea
järjestystä mullistavia aatteita tai panetteluja pappien, ministerien
ja kuninkaan luonteista, oli vetäytynyt rottien pariin välttääkseen
"hyveellistä" uhkaavaa vainoa. Alakerta kuului kauppapuodeille --
välikerros taiteilijoille -- pääkerrokset ylimystölle ja vinttihuoneet
päivätyöläisille tai ilotytöille.
Vieraan astellessa ylös rappusia syöksyi eräästä välikerroksen ovesta
ulos nuori mies, erinomaisen vastenmielinen vartaloltaan ja naamaltaan,
ja riensi hänen ohitsensa. Hänen katseensa oli kavala, synkkä, hurja ja
samalla arka. Hänen kasvonsa olivat tuhkanharmaat ja liikkuivat
suonenvedontapaisesti. Vieras pysähtyi ja tarkkasi epäilevästi hänen
juoksuaan alas rappuja. Näin seisoessaan kuuli hän huoneesta, mistä
nuori mies vastikään oli lähtenyt, valitusta; mies oli nopeasti ja
rajusti tuupannut oven kiinni, mutta joku lastu oli estänyt ovea
menemästä lukkoon ja se seisoi nyt raollaan. Vieras aukaisi sen ja
astui sisään; hän kulki pienen huonosti sisustetun etehisen läpi ja
astui makuuhuoneesen, jossa vallitsi likaisuus, epäjärjestys ja
köyhyys. Vuoteella viruen ja tuskissaan väännellehtien makasi siinä
vanha mies; yksi ainoa kynttilä loi heikkoa valoansa sairaan ryppyjen
uurtamille kalmankalpeille kasvoille. Ei ketään palvelijaa ollut läsnä,
hän näytti olevan jätetty oman onnensa nojaan heittämään henkensä.
"Vettä", hän heikosti ähki -- "vettä, minä kuivun, sisukseni palavat!"
Sisääntullut lähestyi vuodetta, kurottui hänen ylitsensä ja tarttui
hänen käteensä. -- "Oi siunattu olet, Jean, siunattu!" sanoi kärsivä,
"joko nyt olet tuonut lääkärin? Ah herra, minä olen köyhä, mutta minä
voin maksaa teille hyvin. En tahtoisi vielä kuolla, tuon nuoren miehen
tähden." Nousten istualleen vuoteessa hän loi huolestuneen silmäyksen
tulijaan.
"Mitä oireita on teidän taudillanne?"
"Tulta -- tulta -- tulta, sydämessä, sisuksissa -- minä palan."
"Kuinka kauan on siitä kun saitte syödäksenne?"
"Syödäkseni! Ainoastaan tätä lientä. Tuossa on vati, siinä kaikki mitä
minä olen kuuteen tuntiin syönyt. Tuskin olin sitä juonut, ennenkuin
nämä tuskat alkoivat."
Muukalainen katseli vatia, johon vielä oli jäänyt pikkuisen sisällystä.
"Kuka teille tämän hankki?"
"Kuka? Jean! Kuka muu? Minulla ei ole palvelijaa, ei yhtäkään! Olen
köyhä, sangen köyhä, herra. Vaan eipä! Lääkärit eivät välitä köyhistä.
_Minä olen rikas!_ Voitteko parantaa minut?"
"Voin, jos taivas sallii. Odottakaa muutamia hetkiä."
Vanhus oli menehtymäisillään myrkyn nopeasta vaikutuksesta. Vieras
kiiruhti omaan huoneesensa ja palasi kotvasen päästä tuoden laitteen,
joka vaikutti vastamyrkyn tavoin. Tuska lakkasi, sininen väri poistui
huulilta, vanhus vaipui syvään uneen. Vieras veti uutimet vuoteen
ympärille, otti kynttilän ja tarkasti huoneustoa. Molempien huoneiden
seinillä riippui mestarillisia maalauksia. Eräs salkku oli täynnä
harjotelmia, yhtä taitavasti tehtyjä, mutta näissä viimemainituissa oli
aiheet tavallisesti silmälle kammottavia ja maulle inhottavia. Ne
esittivät ihmisruumista kaikenmoisten erilaisten kärsimysten alaisena
-- piinapenkillä, telotuspyörän alla, hirsipuussa -- siinä oli kaikki
mitä julmuus on keksinyt enentääkseen kuolontuskia, ja kaikki näytti
vielä kauheammalta piirtäjän voimakkaan ja intohimoisen taiteen
vaikutuksesta. Ja muutamat näin piirretyistä kasvoista olivat niin
kaukana ihanteellisuudesta, että ne näkyivät olevan elävien muotokuvia;
suurella, rohkealla, säännöttömällä käsialalla seisoi näiden alla:
"Ylimysten tulevaisuus." Eräässä huoneen nurkassa ja lähellä vanhaa
kaappia oli pieni käärö, jonka ylitse ikäänkuin peitteeksi oli
huolimattomasti heitetty takki. Monta hyllyä oli täynnä kirjoja; ne
olivat melkein yksinomaan ajan filosofien teoksia -- materialististen
filosofien, varsinkin "encyclopedistien", joita Robespierre myöhemmin
niin urheasti ahdisti, kun pelkuri ei pitänyt turvallisena jättää
valtakuntaansa Jumalata vaille.[17]
Pöydällä makasi eräs kirja; se oli Voltairen tekemä, ja avattu sivu
sisälsi hänen todistelunsa Korkeimman Olennon olemassaolosta. Reunus
oli lyijykynällä täyteen kirjotettu vanhuksen jäykällä, mutta
vapisevalla kädellä; kaikki yritystä näyttää vääräksi tai panna
pilkaksi viisaan Ferney-ukon logiikan. Voltaire ei mennyt tarpeeksi
pitkälle muistiinpanijan mielestä!
Kello löi kaksi, kun ulkoa kuului askeleita. Vieras istuutui hiljaa
vuoteen vastaiseen päähän, missä verhot peittivät hänet sisääntulijan
silmiltä. Se tuli varpaisillaan hiipien -- sama henkilö, joka oli
rappusilla syössyt hänen ohitsensa. Vanhuksen kasvot olivat poispäin
käännetyt, mutta hän makasi niin hiljaa ja hänen hengityksensä oli niin
kuulumaton, että nopea, arka syyllisen katse helposti saattoi luulla
unta kuolonuneksi. Tulija peräytyi ja julma hymy nousi hänen
kasvoilleen; hän asetti kynttilän takaisin pöydälle, avasi kaapin
taskustaan otetulla avaimella ja sulloi taskunsa täyteen kultarahoja,
joita hän löysi laatikosta. Silloin alkoi ukko havahtua. Hän liikahti,
avasi silmänsä ja katsoi kynttilää, joka nyt oli sammumaisillaan, näki
rosvon työssään ja istui hetkisen pystyssä kuin kivettynyt, enemmän
hämmästyneenä kuin pelästyneenä. Viimein hän hyppäsi vuoteeltaan:
"Vanhurskas taivas! Näenkö unta! Sinä -- sinä -- sinä, jonka edestä
olen raatanut ja nälkää nähnyt! -- _Sinä_!"
Rosvo säpsähti, kulta putosi hänen käsistään ja kilahti lattiaan.
"Mitä!" sanoi hän, "etkö vielä kuollutkaan? Eikö myrkky ole
vaikuttanut?"
"Myrkky, ah! Poika!" vaikeroi vanhus ja peitti käsillään kasvonsa,
sitten äkkinäisellä tarmolla hän huudahti: "Jean, Jean, ota sanasi
takaisin! Ryöstä minulta mitä tahdot, mutta älä sano, että saatoit
murhata häntä, joka yksin sinun tähtesi eli! Siinä, siinä, ota kulta,
minä sitä kokosin ainoastaan sinua varten. Mene, mene!" ja ukko, joka
intohimonsa vallassa oli lähtenyt vuoteesta, putosi salamurhaa
yrittäneen jalkoihin ja vääntelihe permannolla -- henkisessä
kamppailussa, joka oli tuskallisempi kuin ruumiillinen, jonka hän
vastikään oli kestänyt. Rosvo katseli häntä kovalla ylenkatseella.
"Mitä muuta olen koskaan tehnyt sinulle, heittiö", huusi vanhus, "kuin
rakastanut ja hellinyt? Sinä olit orpo, hylätty. Minä elätin, vaalin
sinua ja otin omaksi pojakseni. Jos minua kutsutaan saidaksi, tapahtuu
se siitä syystä, ettei kukaan sinua halveksisi, minun perillistäni,
vaikka luonto on tehnyt sinut epämuotoiseksi. Sinä olisit saanut kaikki
minun kuoltuani. Etkö voinut säästää minua vielä muutamia kuukausia tai
päiviä -- mitä se merkitsee nuoruudelle, mutta minun vanhalle iälleni
se on kaikki! Mitä minä olen sinulle tehnyt?"
"Sinä olet jatkanut elämistäsi etkä tahtonut tehdä testamenttia."
"Jumalani, Jumalani!"
"_Sinun Jumalasi!_ Sinun Jumalasi! Hullu! Etkö ole minulle kertonut
lapsuudesta asti, _ettei ole_ mitään Jumalaa? Etkö ole minua ruokkinut
filosofialla? Etkö ole sanonut: 'Ole hyveellinen, ole hyvä, ole
oikeamielinen ihmiskunnan tähden; mutta tämän elämän perästä ei ole
muuta elämää'? Ihmiskunta! Miksi minä ihmiskuntaa rakastaisin? Ruma ja
epämuotoinen kun olen, ihmiset minulle nauravat kun kuljen kadulla.
Mitä sinä olet tehnyt minulle? Sinä olet ottanut pois minulta, joka
tässä maailmassa olen pilkanalainen, toisen maailman toivon! Eikö ole
muuta elämää? Hyvä, sitten tarvitsen sinun kultaasi, jotta ainakin
ehtisin tehdä tästä elämästä parhainta."
"Hirviö! Kirous sinun kiittämättömyydellesi, sinun --"
"Ja kuka kuulee kirouksiasi? Tiedäthän sinä, että ei ole Jumalaa!
Huomaa, minä olen valmistanut kaikki pakoa varten. Katso, minulla on
passi, tilatut hevoset odottavat ulkona. Minulla on sinun kultasi. (Ja
konna näin puhuessaan jatkoi kylmästi kultakolikoitten sälyttämistä
päällensä.) Ja nyt, jos säästän sinun henkesi, kuinka voisin olla varma
siitä, ettet turvaudu oikeuteen minun henkeäni vastaan?" Hän lähestyi
katsannoltaan karmeana uhkaavin elein.
Vanhan miehen viha muuttui peloksi. Hän lyyhistyi villi-ihmisen eteen.
"Anna minun elää, anna minun elää! -- että -- että --"
"Että -- mitä?"
"Että minä voisin antaa sinulle anteeksi! Niin, sinulla ei ole mitään
pelättävää minun puoleltani. Minä vannon."
"Vannot! Mutta minkä nimeen, ukkoparka? Minä en voi sinuun uskoa,
jollet sinä usko mihinkään Jumalaan! Ha, ha! katso opetustesi
tuloksia."
Vielä silmänräpäys ja nuo murhanhimoiset sormet olisivat kuristaneet
uhrinsa, mutta murhaajan ja ukon välille nousi olento, joka kummallekin
näytti heidän kieltämänsä toisen maailman lähettiläältä -- mies
majesteetillisessa voimassaan mahtava, kauneudessaan loistava.
Murhaaja peräytyi, tuijotti eteensä, vapisi, kääntyi -- ja pakeni
huoneesta. Ukko vaipui tajuttomana lattialle.