"Tämän raihnaisen maailman
tiedottomia opettajia."
_Voltaire_.
"Me söimme illallista erään
akatemian jäsenen luona, joka
oli aatelismies ja teräväpäinen
henkilö." --
_La Harpe_.
Eräänä iltana, useampia kuukausia viimeisen luvun aikamäärästä lukien
oli Parisissa joukko ajan etevimpiä ja älykkäimpiä henkilöitä
kokoontunut muutaman korkeasukuisen ja lahjakkaan ylimyksen luo. Miltei
kaikilla läsnäolijoilla oli ajanmukaiset mielipiteet. Sillä niinkuin
myöhemmin tuli aika, jolloin kansa oli kaikkein "epäkansallisinta",
niin oli nyt sellainen aika, jolloin ei mikään ollut niin
rahvaanmoista kuin ylimystö. Kaikkein hienoimmatkin herrat pakisivat
yhdenvertaisuudesta ja sopottivat valistuksesta.
Huomattavimmista vieraista mainittakoon Condorcet, joka silloin oli
maineensa huipulla, Preussin kuninkaan kanssa kirjeenvaihdossa,
Voltairen likeinen tuttava, puolen Europan yliopistojen kunniajäsen --
korkeasukuinen, hienotapainen, mielipiteiltään tasavaltalainen. Siellä
oli myös kunnianarvoisa Malesherbes, "kansakunnan ilo ja epäjumala" --
siellä oli lahjakas oppinut Bailly -- politikoitsijaksi pyrkivä.
Vietettiin "pikku-illallisia", joista kaikkien seurahuvien pääpaikka
Parisi on niin kuuluisa. Keskustelu, niinkuin saattoi odottaa, liikkui
kirjallisilla ja oppineilla aloilla, hienolla leikinlaskulla
höystettynä. Monet vanhimman ja ylpeimmän aateliston naisista -- sillä
aatelisto oli vielä olemassa, vaikka sen päivät jo olivat luetut --
olivat seuran viehättäväisyyttä lisäämässä ja heidän puoleltaan
kuuluivat usein rohkeimmat päätelmät ja vapaimmat ajatukset.
Turha vaiva minun -- turha vaiva meidän vakavalla kielellämme
kunnollisesti tulkita niitä säkenöiviä nerokkaita sukkeluuksia, jotka
lentelivät huulilta huulille. Mieliaineena oli nykyihmisten ylevämmyys
vanhoihin kansoihin nähden. Condorcet puhui kaunopuheliaasti tästä
asiasta ja -- ainakin muutamien mielestä -- vakuuttavasti. Että
Voltaire oli suurempi kuin Homerus, sitä harva tahtoi kieltää. Terävää
pilaa laskettiin siitä tylsästä lukeneisuudesta, joka pitää kaikkea
vanhaa ehdottomasti erinomaisena.
"Mutta", sanoi komeileva markiisi de ---- samppanjan vaahtoillessa,
"vielä naurettavampi on se taikausko, joka pitää kaikkea käsittämätöntä
pyhänä! Mutta älykkäisyys leviää, Condorcet; niinkuin vesi se etsii
tasapintaa. Hiuskähertäjäni sanoi tänä aamuna: 'Vaikken ole tämän
kummempi, niin minä en usko enempää kuin hienoin herrasmies'."
"Kieltämättä suuri vallankumous lähenee jättiläisaskelin!"
Ja silloin kaikkien joukossa -- oppineiden ja hovilaisten ja
tasavaltalaisten -- syntyi sekava puhehälinä, jossa ei ollut muuta
yhtenäisyyttä kuin ennustukset niistä mainioista asioista, joita "suuri
vallankumous" olisi aikaansaava. Tästä asiasta puhui Condorcet vielä
sulavammin kuin äsken.
"Ehdottomasti tulee tapahtumaan, että taikausko ja fanatismi jättävät
paikkansa filosofialle. Kuninkaat sortavat personallisuutta, papit
ajattelua. Ilman kuninkaita ihmiset ovat turvassa ja ilman pappeja on
järki varmasti vapaa."
"Ah", mutisi markiisi, "niinkuin rakas Diderot niin kauniisti laulaa --
"Viimeisen papin suolilla kurista viimeisen kuninkaan kaula."
"Ja sitten", jatkoi Condorcet, "sitten alkaa Järjen Aikakausi!
Yhtäläinen kasvatus -- yhtäläiset valtionlaitokset -- yhtäläinen
rikkaus! Tiedon suurimmat esteet ovat ensiksi yhteisen kielen puute ja
toiseksi olemassaolon lyhyys. Mutta ensinnäkin kun kaikki ihmiset ovat
veljiä, miksei heillä olisi yhteinen kieli? Ja toiseksi on
kasvimaailman elimistöjen Täydellisyys ilmeinen; olisiko luonto
voimattomampi ajattelevan ihmisen jalompaa olemassaoloa turvaamaan ja
täydentämään! Jo se seikka, että molemmat suurimmat syyt fyysilliseen
turmeltumiseen häviäisivät, toiselta puolen ylenmääräinen rikkaus --
toiselta puolen mitä kurjin köyhyys, se jo tulee välttämättä
pidentämään tavallista elonaikaa. Lääketiede pääsee silloin arvoonsa
sodan sijasta, joka on tappamisen taito; teräväpäisten jaloin harrastus
tulee tarkottamaan taudin syiden keksimistä ja poistamista. Elämää, sen
myönnän, ei voi tehdä ikuiseksi, mutta sitä voidaan miltei rajattomiin
asti pitkittää. Ja niinkuin alempi eläin jättää voimansa sikiöilleen,
niin ihminenkin on antava pojilleen perinnöksi parannetun elimistön,
sekä henkisen että fyysillisen. Oi, sellaista täydellistymistä lähestyy
meidän aikamme."
Kunnianarvoisa Malesherbes huokasi. Ehkä hän pelkäsi, että
täydellistyminen ei tapahtuisi hänen ajallaan. Sievä markiisi de ----
ja rouvasnaiset vielä kauniimmat loistivat vakaumusta ja iloa.
Mutta kaksi miestä siellä oli, jotka istuivat vierekkäin eivätkä
ottaneet osaa yhteiseen keskusteluun. Toinen oli muukalainen, vastikään
saapunut Parisiin, missä hänen rikkautensa, hänen lahjakkaisuutensa ja
koko persoonansa jo oli tullut huomatuksi. Toinen oli vanha -- lähemmä
70 -- nerokas ja hyveellinen, urhoollinen ja kuitenkin huoleton
Cazotte, kirjan _Le Diable Amoureux_ tekijä.
Nämä kaksi haastelivat tuttavallisesti keskenään erillään muista ja
ainoastaan silloin tällöin todisti hymyily, että he tarkkasivat
yleistäkin keskustelua.
"Niin", sanoi muukalainen, "niin, me olemme ennenkin tavanneet
toisemme."
"Minusta teidän kasvojanne ei voisi unohtaa ja kuitenkin turhaan etsin
niitä menneistä muistoista."
"Minä autan teitä. Palatkaa ajatuksissanne siihen aikaan, jolloin
uteliaisuuden tai ehkä jalomman tiedonhalun johtamana pyritte
päästäksenne Martines de Pasqualiksen salaperäiseen seuraan."
"Ah, se on mahdollista. Te kuulutte tuohon teurgiseen veljeskuntaan?"
"Ei, mutta minä seurasin heidän menojansa ainoastaan nähdäkseni, kuinka
turhaan he yrittävät elvyttää kabbalan muinaisia ihmeitä."
"Miellyttääkö teitä salaiset tutkimukset? Minä olen heittänyt päältäni
sen viehätyksen, minkä ne kerran antoivat mielikuvitukselleni."
"Te ette ole sitä heittänyt", vastasi vieras totisesti, "se on teissä
vielä -- on teissä tällä hetkellä -- se sykkii sydämessänne -- se
sytyttää järkenne, se puhuu kielellänne!"
Ja sitten vielä matalammalla äänellä vieras jatkoi puhettaan
muistuttaen hänelle muutamia salaistoimituksia ja -oppeja -- selittäen
niitä ja tukien niitä viittaamalla kuulijansa omaan kokemukseen ja
elämäkertaan, jotka Cazotten ihmeeksi näkyivät olevan muukalaiselle
tarkoin tunnettuja.
Vähitellen vanhuksen mieltynyt ja hyvänsävyisä katsanto pimeni ja hän
loi aika ajottain tutkivia uteliaita pelokkaita silmäyksiä
kumppaniinsa.
Ihastuttava herttuatar de G---- kiusottavasti huomautti vilkkaalle
seurapiirille kuinka runoilijan näkö oli hajamielinen ja hänen otsansa
pilvissä, ja Condorcet, joka ei pitänyt siitä, että kellekään muulle
osotettiin huomiota hänen läsnä ollessaan, sanoi Cazottelle: "No, ja
mitä _te_ ennustatte vallankumouksesta -- varsinkin mitä meitä koskee?"
Cazotte säikähti kysymyksestä -- hänen poskensa kalpenivat ja otsalla
näkyi suuria hikipisaroita -- huulet värisivät -- hänen iloiset
kumppaninsa tuijottivat häneen hämmästyneinä.
"Puhu!" kuiskasi vieras laskien hiljaa kätensä nerokkaan vanhuksen
käsivarrelle.
Silloin Cazotten kasvojen ilme sulkeutui ja jäykistyi, hänen silmänsä
harhailivat tyhjään avaruuteen ja matalalla ontolla äänellä hän vastasi
näin:
"Te kysytte, kuinka se tulee kohtaamaan teitä itseänne, -- teitä sen
oppineita ja vähimmän itsekkäitä kannattajia. Minä vastaan: te markiisi
de Condorcet tulette kuolemaan vankilassa, mutta ei mestaajan kädestä.
Tuona rauhan ja onnen aikana filosofi kantaa mukanaan, ei elonnestettä
vaan myrkkyä."[15]
"Cazotte parka", sanoi Condorcet, leppeästi hymyillen, "mitä on
vankiloilla, mestaajilla, ja myrkyllä tekemistä tuon vapauden ja
veljeyden ajan kanssa?"
"Juuri vapauden ja veljeyden nimessä vankilat täyttyvät ja telottaja
saa työtä yllinkyllin."
"Te ajattelette pappisvehkeitä eikä filosofiaa, Cazotte", sanoi
Champfort.[16] "Entäs kuinka minun käy?"
"Te avaatte itse valtimonne suonet päästäksenne pois Kainin
veljeydestä. Mutta olkaa huoleti, veitsi ei vie viimeisiä
verenpisaroitanne. Teille, kunnioitettava Malesherbes, teillä Aimar
Nicolai, teille, oppinut Bailly, minä näen mestauslavaa valmistettavan.
Ja kaiken aikaa, oi suuret filosofit, teidän murhaajillanne ei ole
kielellään muuta kuin filosofiaa!"
Seurasi yleinen ja täydellinen äänettömyys, kunnes Voltairen oppilas --
skeptillisten akatemikkojen prinssi, kuumaverinen La Harpe huudahti
pilkallisesti nauraen: "Älkää minua imarrelko, oi profetta, jättämällä
minut pois kumppaneitteni kohtalon osallisuudesta! Enkö _minä_ saa
mitään osaa näytelläkseni teidän haavenäytelmissänne?"
Näin kysyttäessä Cazotten kasvot kadottivat luonnottoman kammon ja
synkkyyden ilmeensä. Väkinäinen hymy, joka siinä tavallisesti oli,
palasi ja leikki hänen kirkastuvissa silmissään.
"Saatte, La Harpe, kaikkein ihmeellisimmän osan: teistä tulee --
kristitty!"
Tämä oli liikaa kuulijakunnalle, joka hetkistä aikaisemmin oli
näyttänyt vakavalta ja miettiväiseltä. He purskahtivat ylenmääräiseen
naurunhohotukseen, kun taas Cazotte ikäänkuin ennustavan näkynsä
uuvuttamana vaipui tuolilleen ja hengitti äänekkäästi ja raskaasti.
"Ei", sanoi Madame de G----, "te kun olette ennustanut niin vakavia
asioita meille, teidän täytyy ennustaa jotakin myös' itsestänne."
Ankara puistatus valtasi vasten tahtoaan profetan. Se poistui ja hänen
kasvoilleen jäi ylevä alistumisen ja tyyneyden ilme. "Madame", sanoi
hän pitkän vaitiolon jälkeen, "historia kertoo, että Jerusalemin
piirityksessä muuan mies seitsemän päivää peräkkäin kulki pitkin
muurinharjaa huutaen: 'Voi sinua, Jerusalem -- ja voi itseäni!'"
"No, Cazotte, mitä sitten?"
"Ja seitsemäntenä päivänä hänen näin huutaessaan tuli roomalaisten
heittokoneista kivi, joka hänet murskasi."
Näin sanoen Cazotte nousi, ja vieraat tahtomattaankin kauhistuneina
hajosivat vähäistä myöhemmin kukin suunnilleen.