-- "Näin sysäsivät hitaat ja arat intohimot."
_Gerusal. Lib._ IV, 88.
Pisanin tapana oli, milloin virkatoimet eivät erityisesti
vaatineet hänen aikaansa, käyttää yhtä osaa päivällistunnistaan
nukkumiseen, mikä tapa ei niin paljon johtunut mukavuudenhalusta kuin
välttämättömyydestä, koska hän öisin niin vähän nukkui. Ja keskipäivä
ei muuten soveltunutkaan Pisanille säveltämiseen tai soittamiseen.
Hänen neronlahjansa muistutti lähdettä, joka aamuin ja illoin on täysi,
yöllä ylitsevuotava ja puolipäivän ajoissa aivan kuiva. Tuona aikana,
jolloin hänen puolisonsa useimmiten lepäsi, Signora tapasi pistäytyä
tekemässä pieneen talouteen tarvittavia ostoksia tai nauttimaan pientä
virkistystä juttelemalla naistuttujensa kanssa -- kuka nainen ei sitä
tekisi? Ja nyt, loistavan voiton jälkeisenä päivänä, kuinka paljon
onnitteluja hän tulisikaan saamaan!
Tänä aikana oli Violan tapana istua talonoven ulkopuolella kattoverhon
alla, joka suojeli auringolta sulkematta näköalaa; siellä nytkin
näkisitte hänen istumassa, piirustuskirja polvellaan, johon hän tuon
tuostakin huolimattomasti katsahti. Viiniköynnökset kiertelivät
säleittensä ympäri pihtipielissä hänen takanaan ja hitaasti liikkuivat
hohtavat valkopurjeet merellä hänen edessään.
Hänen näin istuessaan pikemmin uneksivana kuin ajattelevana tuli
Posilipolta päin astellen mies hitain askelin ja alasluoduin kasvoin.
Hän kulki ihan talon vieritse ja Viola nostaen silmänsä hätkähti
pelästyen tuntiessaan muukalaisen. Tahtomattaan päästi hän huudahduksen
ja mies kääntyi, näki hänet ja pysähtyi.
Hän seisoi tuokion ajan tytön ja kimmeltävän meren välillä, liian
vakavana ja hienona yrittääkseen mielistelyä, ja katseli vaieten
punastuvia kasvoja ja nuorta hentoa olentoa edessään. Viimein hän
puhui.
"Oletko onnellinen, lapseni", virkkoi hän melkein isällisellä
äänellä, "siitä unesta, joka on edessäsi? Kuudentoista ikäisestä
kolmeenkymmeneen on kättentaputusten soitto oleva suloisempaa kuin se
soitto, minkä kielesi voi esittää!"
"En tiedä", vastasi Viola viivähdellen mutta rohkaistuen siitä
lempeästä äänenpainosta, millä häntä puhuteltiin. "En tiedä olenko
onnellinen nyt, mutta olin eilen illalla. Ja minä tunnen myöskin,
teidän ylhäisyytenne, että minun on teitä kiittäminen, vaikka te tuskin
tiedätte mistä."
"Sinä erehdyt", sanoi herrasmies hymyillen, "minä tiedän kyllä, että
autoin ansaittua onnistumistasi, mutta sinä et tiedä, millä tavalla. Ja
sanonpa _mistä syystä_ sen tein: koska näin sydämessäsi jalomman halun
kuin naisellisen turhamaisuuden. Tytär minua miellytti. Ehkä mieluummin
olisit suonut, että olisin laulajaa ihaillut?"
"Ei! Ah ei!"
"Hyvä, uskon sinua. Ja nyt, koska me näin olemme tavanneet toisemme,
niin pysähdyn sinua neuvomaan. Kun ensi kerran menet teatteriin, on
jaloissasi kaikki nuoret Napolin keikarit. Lapsi rukka! Liekki, joka
huikaisee silmiäsi, voi kärventää siipiäsi! Muista, että ainoa
arvonanto, joka ei tahraa, on sellainen, jota et saa noilta
keikareilta. Ja mitkä lienevätkin tulevaisuuden unelmasi -- ja minä
näen puhutellessani sinua, kuinka häilyvät ne ovat ja villit --
täyttykööt ainoastaan ne, jotka keskittyvät kotilieden ympärille."
Hän vaikeni Violan poven noustessa nutun alla. Ja luonnollisten ja
viattomain tunteitten tulvaillessa hän huudahti, käsittäen neuvon
vakavuuden, vaikka olikin italialainen:
"Ah, teidän ylhäisyytenne, ette tiedä, kuinka kallis minulle tämä koti
nyt jo on. Ja isäni -- ilman häntä ei voisikaan olla minulla kotia,
signor."
Syvä alakuloinen varjo laskeutui vieraan kasvoille. Hän loi silmänsä
hiljaiseen taloon viinilehvästön peitossa ja käänsi ne taas nuoren
näyttelijättären eloisiin henkeviin kasvoihin.
"Hyvä", sanoi hän. "Vilpitön sydän on itsellensä paras opas ja niinpä
jatka ja menesty! Hyvästi kaunis laulaja."
"Hyvästi, teidän ylhäisyytenne, mutta" -- ja joku vastustamaton --
hätäinen, epämieluinen pelon ja toivon tunne -- pakotti häntä kysymään:
"Saanko nähdä teidät uudelleen San Carlossa vai ei?"
"Ei ainakaan muutamaan aikaan. Lähden Napolista tänään."
"Niinkö tosiaan!" Ja Violan sydän lysähti umpeen: näyttämön runollisuus
oli mennyttä.
"Kenties", sanoi vieras kääntyen ja hiljaa kädellään koskettaen hänen
kättään, "kenties ennenkuin taas tapaamme toisemme, olet saanut kärsiä
-- olet tuntenut ihmiselämän ensimäisiä katkeria suruja -- tuntenut,
kuinka vähän maineen ruusut voivat korvata mitä sydän menettää. Mutta
ole rohkea äläkä alistu -- ei edes sille, mikä näyttää hurskaalta
surulta.
"Tarkasta tuota puuta naapurin puutarhassa. Katso, kuinka se kasvaa
vääränä ja mutkaisena. Tuuli toi kalliorotkoon siemenen, josta se lähti
kasvamaan. Talojen ja kivien peitossa tukahtumaisillaan, luonnon ja
ihmisen hylkimänä, on sen elämä ollut ainaista taistelua vapauden
puolesta -- vapauden, joka sille on elinehto ja pääperuste. Sinä näet
kuinka se on vääntynyt ja oksittunut, kuinka se on yhdessä kohdin
tavatessaan esteen tehnyt työtä ja ponnistellut saadakseen runkonsa ja
oksansa viimeinkin kirkkaan taivaan valoon. Mikä on ylläpitänyt sitä
kautta kaikkien syntymän ja olosuhteiden asettamien vaikeuksien? Miksi
sen lehdet ovat yhtä vihreät ja kauniit kuin viiniköynnöksen takanasi,
joka kaikkine haaroinensa voi juoda täyttä päivänvaloa? Lapseni! syy on
siinä vaistossa, joka sitä pakotti taistelemaan -- taistelu valon
puolesta raivasi lopulta tiensä valoon. Niin jokainen urhea sydän,
kaikissa kohtalon vaikeissa käänteissä ja murheiden tullessa kääntyköön
aina aurinkoon, pyrkiköön taivasta kohti! Siitä lähtee vahvalle tietoa
ja heikolle onnea. Ennenkuin taas tapaamme toisemme, tulet sinä luomaan
murheisia ja raskaita silmäyksiä noihin hiljaisiin oksiin ja kun kuulet
lintujen niiltä laulavan ja näet päivänpaisteen kallioiden ja kattojen
välistä leikkivän sen lehvissä, niin ota vaarin siitä opetuksesta,
jonka Luonto antaa ja pyri pimeyden puhki valoon!"
Puhuessaan hän hitaasti asteli eteenpäin ja jätti Violan ihmettelemään
-- vaieten murehtimaan tulevan onnettomuuden hämärää ennustusta, ja
kuitenkin kaikessa surussaankin tuntemaan hurmausta. Tahtomattaan
seurasivat hänen silmänsä poistuvaa -- tahtomattaan hän ojensi kätensä
ikäänkuin sillä liikkeellä kutsuakseen häntä takaisin. Hän olisi
antanut maailman aarteet nähdäkseen hänen palaavan -- kuullakseen vielä
kerran hänen matalaa tyyntä hopeista ääntään -- tunteakseen vielä
kerran hänen kätensä vienoa kosketusta. Niinkuin kuutamo pehmentää ja
kaunistaa joka sopen, johon se sattuu, niin oli hänen läsnäolonsa ollut
-- niinkuin kuutamo häviää ja esineet taas saavat entisen ruman ja
ikävän näkönsä -- niin hänkin näkyvistä poistui -- ja ulkonainen
näköala tuntui heti jokapäiväiseltä.
Muukalainen kulki edelleen viehättävää tietä myöten, joka viimein johti
vastapäätä yleisiä puistoja oleville palatseille ja kaupungin
väkirikkaampiin osiin.
Joukko nuoria veltostuneita hovimiehiä oli keräytynyt erään talon
edustalle, joka oli avoinna ajan mielihuvitusta varten -- varakkaampien
ja ylhäisempien pelaajien kokouspaikka. He antoivat tietä ja
kohteliaasti kumartaen hän astui heidän ohitsensa.
"Totta tosiaan", sanoi yksi, "eikö tuo ole rikas Zanoni, josta koko
kaupunki puhuu?"
"Ah, sanotaan, että hänen rikkautensa on arvaamaton."
"Sanotaan -- kutka sanovat? -- Kuka siitä vastaa? Hän ei ole ollut
montakaan päivää Napolissa enkä minä ole tavannut ketään, joka tietäisi
mitään hänen syntymäpaikastaan, hänen suvustaan tai -- mikä on
tärkeintä -- hänen omaisuudestaan."
"Se on totta; mutta hän saapui komeassa aluksessa, jonka sanottiin
olevan hänen omansa. Katsokaa -- ei, se ei näy tästä -- mutta se on
tuolla lahdessa ankkuroituna. Pankkiirit, joiden kanssa hän on
tekemisissä, puhuvat suurella kunnioituksella hänen sijottamistaan
rahasummista."
"Mistä hän tuli?"
"ltäisestä väylästä. Palvelijani kuuli muutamalta merimieheltä, että
hän on monta vuotta asunut Intian sisäosissa."
"Oho, olen kuullut kerrottavan, että Intiassa noukitaan kultaa kuin
pikkukiviä ja että siellä on lintuja, jotka rakentavat pesänsä
jalokivistä houkutellakseen luokseen hyönteisiä. Mutta tässä tulee
pelurien prinssi, Cetoxa; olen varma siitä, että hän jo on tehnyt
tuttavuutta nuoren rikkaan herran kanssa; hänellä on sama vetovoima
kultaan kuin magnetilla teräkseen. No, Cetoxa, mitä uutta signor
Zanonin dukaateista?"
"Oh", sanoi Cetoxa huolettomasti, "minun ystäväni --"
"Ha, ha, kuulkaa! -- Hänen ystävänsä --"
"Niin, ystäväni Zanoni aikoo lähteä Roomaan vähäksi aikaa. Palatessaan
on hän luvannut tulla luokseni jonakin päivänä illalliselle ja silloin
esitän hänet teille ja Napolin parhaalle seurapiirille. Diavolo! hän on
mitä viehättävin ja älykkäin herrasmies."
"Kerrohan, mitenkä niin äkkiä pääsit hänen ystäväkseen."
"Hyvä Belgioso, mikään ei olisi käynyt luonnollisemmin. Hän halusi
saada aition San Carlossa, mutta tarvitseeko minun sanoa, että joka
nurkka oli vallattu uutta oopperaa odotettaessa -- ja miten mainio se
olikaan! kuka olisi sitä odottanut tuolta perhanan Pisanilta! Ja uusi
laulaja sitten! niitä kasvoja ja sitä ääntä -- ah! Minä sain kuulla,
että Zanoni halusi kunnioittaa Napolin taidetta, ja niinkuin ainakin
osotan kohteliaisuutta eteville vieraille, lähetin tarjoomaan aitioni
hänen käytettäväkseen. Hän suostuu tarjoukseen -- minä pidän hänelle
seuraa näytösten väliaikoina -- hän on ihastuttava -- hän pyytää minua
illalliselle. Mikä palveluskunta hänellä on! Me istumme myöhään -- minä
kerron hänelle kaikki Napolin uutiset -- tulemme hyviksi ystäviksi --
hän vaatii minua ottamaan tämän jalokiven ennenkuin eroamme -- se on
vain pikkuasia, sanoo hän -- mutta kultasepät arvioivat sen 5000
pistoolin[11] hintaiseksi -- iloisin ilta, mikä minulla on ollut
kymmeneen vuoteen."
Kavaljeerit keräytyivät ympärille ihailemaan jalokiveä.
"Signor, kreivi Cetoxa", sanoi muuan arvokkaan ja totisen näköinen
mies, joka oli tehnyt ristinmerkin pari kolme kertaa napolilaisen
kertoillessa. "Ettekö te tunne niitä omituisia huhuja, joita käy tästä
henkilöstä, ja ettekö pelkää ottaa häneltä vastaan lahjaa, joka voi
muassaan tuoda arveluttavia seurauksia? Ettekö te tiedä, että häntä
sanotaan noidaksi -- että hänellä on 'paha silmä'[12] että --"
"Olkaa hyvä ja säästäkää meiltä vanhanaikaiset taikauskonne", keskeytti
Cetoxa halveksivasti. "Ne eivät enää ole muodissa, ei mikään muu nyt
lyö leiville kuin skeptillisyys ja filosofia. Ja mitä muuten nämä huhut
merkitsevät, jos niitä punnitaan? Ne johtuvat yksinomaan siitä, että
joku 86-vuotias vanhus -- aivan höpelö vanhuuttaan -- juhlallisesti
vakuuttaa nähneensä tämän saman Zanonin Milanossa 70 vuotta sitten (kun
kertoja itse oli pieni poika) -- vaikka Zanoni, niinkuin kaikki näette,
on ainakin yhtä nuori kuin te tai minä, Belgioso."
"Mutta", sanoi totinen mies, "_siinäpä_ se mysterio onkin. Vanha Avelli
sanoo, ettei Zanoni näytä päivääkään vanhemmalta kuin milloin he
tapasivat toisensa Milanossa. Hän sanoo, että silloinkin Milanossa --
huomaa tämä -- Zanoni toisennimisenä esiintyi samalla loistolla ja
samalla salaperäisyydellä -- ja että muuan vanha mies _sielläkin_
muisti nähneensä hänet 60 vuotta aikaisemmin Ruotsissa."
"Turhia", vastasi Cetoxa, "samaa on sanottu silmänkääntäjä
Cagliostrosta -- pelkkiä satuja. Tahdon uskoa niitä, kun näen tämän
timantin muuttuvan heinätukoksi. Ja muuten", lisäsi hän vakavasti,
"pidän tätä etevää miestä ystävänä ja kuiskauskin hänen kunniaansa ja
arvoansa vastaan tulee vastedes olemaan samaa kuin loukkaus minua
kohtaan."
Cetoxa oli pelätty miekkailija ja oli keksinyt oman omituisen tuhoisan
iskun. Vaikka totinen herra olisi ollut kuinka huolissaan kreivi
Zanonin henkisestä tilasta oli hänellä yhtä suuri huoli omasta
ruumiillisesta turvallisuudestaan. Hän kääntyi säälivästi silmäillen ja
astui ylös portaita palatsiin.
"Ha, ha", naurahti Cetoxa. "Kunnon Loredano kadehti jalokiveäni.
Herrat, te syötte tänään illallista luonani. Vakuutan teille, ettette
koskaan tapaa älykkäämpää, seurallisempaa ja huvittavampaa henkilöä
kuin on tämä kallis ystäväni, signor Zanoni."