"Sellaisten vastakkaisten vaikutinten --
tulen ja jään, naurun ja kyyneleitten, pelon
ja toivon -- välillä petollinen nainen --"
_Gerusal. Lib._ IV, 94.
Vaikka sekä laulajan että oopperan menestys oli ollut täydellinen, oli
kuitenkin ensimäisessä näytöksessä ja ennen Pisanin tuloa ollut hetki,
jolloin vaaka oli hyvin täpärällä. Siinä köörilaulu oli täynnä kaikkia
säveltäjän omituisuuksia. Ja kun tämä äänten pyörrevirta vaahtosi ja
kuohui ja raasteli korvaa ja aistia kaikilla äänivivahduksillaan, tunsi
kuulijakunta yhtaikaa, että ooppera oli Pisanin työtä. Sille oli
annettu nimi, joka tähänasti oli estänyt tekijää arvaamasta, ja
alkusoitto, joka oli ollut säännöllistä ja viehättävää, aiheutti, että
yleisö oli keksivinään suosikkinsa Paisiellon teoksen. Tottuneina
nauramaan ja halveksimaan Pisanin pyrkimystä säveltäjäksi tuntui heistä
nyt kuin heitä olisi vedetty nenästä ja viekotettu taputtamaan käsiään
alkusoitolle ja ensimäisille näytöksille. Pahaenteinen humina kuului
yli salin -- laulajat ja orkesteri -- jotka niinkuin ainakin
sähköisesti tunsivat yleisön mielialan -- tulivat itsekin
hermostuneiksi ja pelästyivät; heiltä puuttui se tarmo ja tarkkuus,
joka yksin olisi voinut kannattaa outoa soittoa.
Teatterissa on aina uudella tekijällä monta vastustajaa -- puolue, joka
on voimaton, kun kaikki käy hyvin, mutta se väijyy uhkaavana sitä
hetkeä, jolloin sattuu joku häiriö marssissa menestyksen määrään.
Kuului vihellys tosin vain pieni, mutta kaikkien kättentaputusten
vaikeneminen näytti merkitsevän sellaisen hetken tuloa, jolloin
vastenmielisyys olisi kaikkiin tarttunut. Hengähdyskin voi panna
lumivyöryn liikkeelle. Siinä kriitillisessä hetkessä Viola, sireenien
kuningatar, astui ensi kerran esiin merenäärisestä luolastaan. Hänen
tullessaan etualalle näyttämöä, tilaisuuden uutuus, kuulijakunnan
jäähdyttävä välinpitämättömyys -- jota ei edes niin merkillisen
kauneuden näkeminen heti saanut haihdutetuksi -- kateellisten
laulajakumppanien kuiskeet näyttämöllä, valaistuksen kirkkaus ja vielä
-- enempi kuin mikään muu -- äskeinen vihellys, joka kuului ennen hänen
tuloaan -- kaikki tämä sai hänen lahjansa kivettymään ja tukahutti
hänen äänensä. Ja sen sijaan että hänen olisi nopeasti pitänyt kaiuttaa
mahtavan tervehdyksen, niin kuninkaallinen Sireeni muuttui vapisevaksi
tytöksi, joka kalpeana ja mykkänä seisoi noiden lukemattomien silmien
ankaran kylmän katseen edessä.
Sillä hetkellä kun hän jo oli pyörtymäisillään -- kun hän yli
äänettömän joukon loi aran, rukoilevan silmäyksen -- huomasi hän
eräässä aitiossa lähellä näyttämöä kasvot, jotka heti kuin
taikavoimalla tekivät hänen mieleensä vaikutuksen, jota hän ei koskaan
voinut selittää eikä unohtaa. Se herätti epämääräisen haavemaisen
muiston, ikäänkuin hän ennen jo olisi nähnyt ne noissa päiväunelmissa,
jotka hänelle lapsuudesta asti olivat tavallisia. Hän ei voinut kääntää
katsettaan noista kasvoista ja hänen katsellessaan kauhu ja kylmyys,
mikä äsken oli hänet vallannut, hävisi kuni sumu auringon tieltä.
Noissa tummissa loistavissa silmissä uhkui häntä vastaan niin paljon
lempeätä rohkaisua, säälivää ja kunnioittavaa ihailua, niin paljon
varottavaa ja vahvistavaa ja innostavaa, että jokainen -- näyttelijä
tai muu esiintyjä -- joka joskus on huomannut, minkä vaikutuksen hänen
mieleensä tekee yksikin vakava ja hyvänsuopa silmäys siitä
kuulijakunnasta, jota on puhuteltava ja puolelleen taivutettava -- hän
helposti käsittää, kuinka intoa sytyttävä muukalaisen silmäys ja
hymyily oli alottelijalle.
Ja laulajan katsellessa ja punan palatessa sydämestä kasvoille, nousi
muukalainen puoleksi, ikäänkuin muistuttaakseen yleisöä osottamaan
kohteliaisuutta noin nuorelle, kauniille olennolle, ja niin pian kuin
hän antoi merkin, seurasivat muut hänen esimerkkiään yleisellä
kättentaputuksella. Sillä tämä muukalainen oli itsekin huomattava
henkilö ja hänen äskeinen saapumisensa Napoliin oli yhtä suurena
puheenaiheena kaupungissa kuin uusi ooppera. Ja sitten kun taputus
lakkasi -- kirkkaana, täyteläisenä ja kahleettomana -- kuin maan
tomusta vapautuneen hengen -- kaikuivat sireenin tenhoisat säveleet
ilmoille. Siinä tuokiossa Viola unohti joukon, unohti uhkapelin, koko
maailman,-- paitsi sen haavemaailman, jota hän nyt hallitsi. Oli
ikäänkuin vieraan läsnäolo vielä enemmän olisi korottanut sitä
harhatunnetta, jossa taiteilija ei tiedä muusta kuin taiteensa
alueista. Laulaja tunsi kuin tuo tyyni otsa ja nuo loistavat silmät
olisivat hänelle suoneet ennen tuntemattomia voimia ja kuin hänen
etsiessään ilmaisua vieraan läsnäolon aiheuttamille oudoille tunteille
tuo olento itse olisi hänelle kuiskannut laulun ja säveleet.
Vasta kun kaikki oli ohi ja hän näki isänsä ja tunsi hänen ilonsa,
vasta silloin tämä lumous hävisi ja antoi sijaa suloisemmalle, kodin ja
tyttären ilolle. Kuitenkin vielä kääntyessään näyttämöltä hän
tahtomattaan katsahti taaksensa ja vieraan rauhallinen ja miltei
kaihomielinen hymyily syöpyi hänen sydämeensä -- elääkseen siellä -- ja
herätäkseen hajanaisten muistojen kera, puoleksi mieluisten, puoleksi
tuskallisten.
Älkäämme viipykö hyvän kardinaalin onnitteluissa. Hän sanoi
hämmästyneensä huomatessaan, että hän itse ja koko Napoli tähänasti
olivat erehtyneet taidemaussaan -- ja vielä enemmän hämmästyneensä
tavatessaan itsensä ja koko Napolin yhdessä erehdystään tunnustamassa
-- jättäkäämme syrjään hurmautuneet ihailun kuiskeet, jotka suhisivat
laulajattaren korvissa, kun hän hunnutettuna vaatimattomassa puvussaan
pakeni läpi herrojen parven, joka täytti kaikki käytävät näyttämön
takana, sivuuttakaamme isän ja lapsen armaan syleilyn, heidän
paluumatkansa tähtien valaisemia katuja pitkin kardinaalin vaunuissa;
älkäämme pysähtykö kertomaan hyväsydämisen yksinkertaisen äidin
kyyneleistä ja huudahduksista. Katsokaamme heitä, kun he ovat palanneet
tuttuun huoneesen -- kuinka vanha Gionetta häärii illallisen laitossa
-- kuinka Pisani ottaa viulunsa laatikosta ja ilmottaa kaiken
tapahtuneen älykkäälle kumppanille, kuulkaamme äidin matalaa
englantilaista naurua! Mutta Viola, sinä kummallinen lapsi, miksi istut
yksinäsi, nojaten päätäsi kaunokätösiisi ja kiinnittäen silmäsi ulos
avaruuteen? Ylös, nouse! Jokainen soppi tänään hymyilköön kodissa!
Ja onnellinen seura siinä istui vaatimattoman pöydän ääressä. Itse
Lukullus olisi voinut kadehtia noita kuivattuja viinirypäleitä ja
maukkaita sardiineja ja vanhaa _lacrima_-viiniä, kunnon kardinaalin
lahjaa.
Korkeaselkäisessä nojatuolissa lähellä soittajaa oli viulu, myöskin
ikäänkuin osallisena juhla-ateriasta. Sen kunniakas vernissoitu naama
loisti lampunvalossa, mutta sen äänettömyydessä oli pahankurinen äkeys,
kun sen mestari joka suupalan välissä kääntyi puhumaan sille jostakin,
mikä oli jäänyt kertomatta. Äiti rakas istui liikutettuna katselemassa
voimatta syödäkään pelkästä ilosta, mutta äkkiä hän nousi ja laski
säveltäjän otsalle laakeriseppeleen, jonka hän ennakolta oli
valmistanut onnellisessa aavistuksessa, ja Viola, joka istui veljensä,
viulun, toisella puolella, järjesteli seppelettä ja silitteli isänsä
kiharoita kuiskaten "Caro padre, isäkulta, ethän enää anna _hänen_
minua torua!"
Silloin Pisani parka neuvottomana molempien lastensa keskellä, viinin
ja voiton hämmentämänä kääntyi nuoremman lapsensa puoleen naiivilla ja
hullunkurisella ylpeydellä: "En tiedä kumpaa enempi kiittää. Sinä
lapseni annoit minulle niin paljon iloa -- minä olen niin ylpeä sinusta
ja itsestäni -- mutta hän ja minä, miesrukka, me olemme monasti yhdessä
onnettomuutta kärsineet."
Violan uni oli rauhaton, niinkuin luonnollista. Turhamielisyyden ja
voiton hurmaus ja onnen tunne tuottamastaan onnesta, kaikki tämä oli
nukkumista ihanampi. Mutta kuitenkin siitä uudelleen ja yhä uudelleen
hänen ajatuksensa liitelivät noihin kummitteleviin silmiin, tuohon
hymyilyyn, johon ainiaaksi liittyi ensimäisen voitonilon ja onnen
muisto. Hänen tunteensa tällä hetkellä olivat sangen omituiset --
niinkuin hänen luonteensakin. Ne eivät olleet tytön tunteita, jonka
sydän ensimäisen silmänluonnin koskettamana huokailee ensi lemmen
tuttua ja luonnollista säveltä. Se ei ollut varsin ihailukaan, vaikka
ne kasvot, jotka kuvastuivat mielikuvien lentävän virran jokahiseen
aaltoon, olivat harvinaisen ihanat ja majesteetilliset. Eikä se ollut
mieltymistä ja ihastusta, minkä vieras oli jättänyt jälkeensä, se oli
inhimillinen kiitollisuuden ja ilon tunne, johon sekottui jotain
muutakin, salaperäistä, kammottavaa. Totisesti hän oli nähnyt ennen nuo
piirteet, mutta milloin ja missä? Ainoastaan silloin kun hänen
ajatuksensa olivat koettaneet kuvitella tulevaisuutta ja kun kaikista
yrityksistä huolimatta kukkakaunoisen ja päivänpaisteisen elämän
sijasta kylmä ja pimeä aavistus oli noussut eteen ja saanut hänet
säikähtymään syvimmässä sydämessään. Siinä oli jotakin löytynyt, mitä
hän kauan oli turhaan etsinyt levottomalla kaipuullaan ja
epämääräisillä haaveiluillaan vähemmän sydämellä kuin ajatuksella; ei
niinkuin nuorukainen löytää tulevan rakastettunsa vaan pikemmin
niinkuin tutkija, kauan etsittyään avainta johonkin tieteelliseen
totuuteen, näkee sen tuikahtelevan edessään, kutsuillen, väistyillen,
viekotellen ja taas kadoten. Lopuksi hän vaipui levottomaan uneen, jota
häiritsivät rumat muodottomat haamut. Hän havahti, kun aurinko
pilviautereitten takaa hämäränä pilkisti huoneesen, ja hän kuuli isänsä
taas jo varhain palanneen vanhaan toimeensa ja kumppanistaan tuovan
ilmoille pitkän kaihomielisen, suruisan säveleen, niinkuin kuolinmessun
vainajalle.
"Mutta miksi", kysyi hän astuessaan alakertaan, "miksi, isä, on
soittosi niin murheinen eilisillan riemun jälkeen?"
"En tiedä, lapseni. Aioin olla iloinen ja sepittää aarian sinun
kunniaksesi, mutta se on itsepäinen kumppani tämä -- ja hän tahtoi
tällaista."