"Se oli halu, hämmästys ja riemu."
_Gerusal. Lib._ II, 21.
Nyt viimeinkin on oppikausi päättynyt! Viola on lähes 16 vuotta vanha.
Kardinaali sanoo, että on tullut aika, jolloin uusi nimi on
kirjotettava Kultaiseen Kirjaan, mikä kuuluu taiteen ja laulun
lapsille. Mutta mitä osaa näytellen? -- kenen taideluomalle hän on
antava muodon ja ruumistuksen? Ah, se on salaisuus! Huhuja käy, että
tyhjentymätön Paisiello aikoo luoda jonkun uuden nerontuotteen
alottelijan tervehdykseksi näyttämölle. Toiset väittävät, että Violan
vahvin puoli on huvinäytelmä ja että Cirnarosa[10] ahkerasti
työskentelee uutta "Matrimonio Segretoa" valmistellen. Mutta sillävälin
sattuu neuvotteluissa joku seisahdus. Näkyy, että kardinaali on
huonolla tuulella. Hän on sanonut julkisesti -- ja ne sanat ovat
pahaenteisiä: "Tyttö hupsu on yhtä hullu kuin isänsä -- hän pyytää ihan
mahdottomia." Neuvottelu seuraa neuvottelua -- kardinaali puhuu
yksityisesti hyvin vakavasti lapsiraukan kanssa -- kaikki turhaan.
Napoli on uteliaisuudesta ja arvailemisesta pyörällään. Lukutunti
päättyy riitaan, ja Viola tulee kotiin ärtyisenä ja alakuloisena; hän
ei tahdo näytellä -- hän on peruuttanut sitoumuksensa.
Pisani, joka oli liian kokematon älytäkseen näyttämön kaikkia vaaroja,
oli ihastunut siihen ajatukseen, että ainakin yksi hänen nimeään
kantava tulisi lisäämään hänen taiteensa mainetta. Tytön omituisuus
pahotti häntä. Mutta hän ei sanonut mitään -- hän ei koskaan sanoin
nuhdellut -- vaan turvautui viuluunsa. Oi uskollinen viulu, kuinka
kauheasti sinä toruit! Se vinkui -- se murisi -- se ähkyi -- se ulvoi.
Ja Violan silmät täyttyivät kyyneleillä, sillä hän ymmärsi sitä kieltä.
Hän hiipi äitinsä luo ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, ja kun
Pisani keskeytti soittonsa, kas! sekä äiti että tytär itkivät. Hän
tuijotti heihin kummissaan ja sitten, ikäänkuin hän olisi tuntenut
olleensa liian ankara, hän taas haki kumppaniltaan apua. Ja nyt
olisitte luulleet kuulevanne metsän sinipiian laulavan kehtolaulua
viihdyttääkseen pahankurista vaihdokasta, jonka se on ottanut omakseen.
Sulavina, vienoina, hopeisina tulvailivat säveleet lumotusta jousesta.
Itsepintaisinkin murhe olisi unohtunut kuuntelemaan, ja ajoittain tuli
sekaan rajuja ilonääniä kuin naurua, mutta ei kuolevaisen naurua. Tämä
oli yksi paraimmin onnistuneista aarioista hänen lempi-oopperastaan,
missä sireeni laulaa aallot ja vihurit uinumaan. Taivas tietää, mitä
sitten olisi seurannut, mutta hänen kätensä estettiin. Viola oli
heittäytynyt hänen syliinsä ja suuteli häntä, silmät onnesta loistaen
kuin auringon pilvistä pilkistäessä. Juuri tällä hetkellä avautui ovi
-- kardinaalilta kutsu -- Violan täytyi heti lähteä hänen ylhäisyytensä
puheille. Hänen äitinsä meni mukaan. Kaikki tuli sovituksi ja
päätetyksi: Viola sai tahtonsa täytetyksi ja valitsi mieleisensä
oopperan.
Oi te tylsät Pohjolan kansat riitoinenne ja markkinatouhuinenne, te
ette saata arvata millainen elämä nousi soitannollisessa Napolissa, kun
levisi huhu uudesta oopperasta ja uudesta laulajasta. Mutta kenen oli
ooppera? Ei mikään kabinettijuoni ole sen salaisempi ollut. Pisani
tuli eräänä iltana kotiin teatterista nähtävästi vihoissaan ja
kiihdyksissään. Voi korviasi, jos silloin olisit kuullut viulua! Hänet
oli toistaiseksi erotettu toimestaan. He pelkäsivät, että uusi ooppera
ja tyttären ensi esiintyminen primadonnana olisi liikaa hänen
hermoilleen. Voi silloin hänen soittoaan! Sireenien ja kostottarien
äänistä tuli sellainen sekamelska, ettei moista ole kuultu. Tulla
syrjään sysätyksi ja juuri siksi illaksi, jolloin hänen lapsensa
esiintyisi, jonka laulu oikeastaan oli hänestä vuotanut ulos --
syrjäytetyksi jonkun uuden kilpailijan tähden -- se oli liikaa
soittajan lihalle ja verelle. Ensimäisen kerran hän sanoin puhui
asiasta ja kysyi totisesti -- sillä sitä kysymystä viulu, olipa se
kuinka kaunopuhelias, ei voinut selvästi esittää -- mikä oli oleva
ooppera ja mikä hänen näyteltävänsä osa. Ja Viola yhtä totisesti
vastasi luvanneensa kardinaalille olla sitä ilmaisematta. Pisani ei
sanonut mitään vaan katosi viuluinensa ja kohta kuultiin tasakatolta
(minne soittaja toisinaan pakeni ollessaan hyvin huonolla tuulella)
kumppanin vinkuvan ja huokaavan kuin olisi sen sydän murtunut.
Pisanin tunteet eivät paljon pinnalla näyttäytyneet. Hän ei ollut noita
helliä hyviä isiä, joiden lapset aina leikkivät polven eessä; hänen
sielunsa oli niin peräti taiteessaan kiinni, että kotielämä liukui
hänen ohitsensa melkein kuin se olisi ollut unta ja sydän olemassaolon
varsinainen muoto ja ruumis. Henkilöt, jotka paljon viljelevät
ajattelua, ovat usein tällaisia. Matematikkojen hajamielisyys on tullut
sananparreksi. Kun kuuluisan ranskalaisen filosofin huoneesen palvelija
syöksyi huutaen: "Tuli on talossa irti, herra!" -- niin viisas jatkaen
problemiensa tutkistelua virkkoi: "Mene sanomaan rouvalle, hupsu!
Minäkö sekaantuisin talousasioihin?" Mutta mitä on matematikka soittoon
verraten -- soittoon, joka ei ainoastaan sävellä oopperoita vaan pelaa
viulua! Tiedättekö mitä kuuluisa Giardini sanoi, kun joku oppilas
kysyi, kuinka kauan kestäisi oppia soittamaan viulua! Kuulkaa ja
hämmästykää te, jotka haluatte käännellä sitä jousta, jonka suhteen
Odysseun jousenjännitys oli vain leikintekoa: "12 tuntia päivässä 20
vuoden kuluessa." Voiko siis ihminen, joka soittaa viulua, aina leikkiä
pienokaistensa kanssa? Ei Pisani! Usein lapsuuden tarkassa
epäluuloisuudessa oli Viola raukka hiipinyt ulos huoneesta itkemään
sitä ajatusta, ettet sinä isä häntä rakastanut. Ja kuitenkin kaiken
tämän ulkonaisen taiteilijan hajamielisyyden takana virtaili yhtä suuri
luontainen hellyys ja kasvaessaan vanhemmaksi uneksija oppi uneksijaa
ymmärtämään. Mutta nyt hän itse oli koko kunniasta erotettu --
kielletty tervehtimästä tyttärensä maineen nousua! Ja tytär itse oli
mukana salaliitossa häntä vastaan! Terävämpi kuin käärmeen pistos oli
se kiittämättömyys ja terävämpi kuin käärmeen pistos oli viulun
nuhteleva ruikutus.
Ratkaiseva hetki on tullut. Viola on lähtenyt teatteriin äitinsä
mukana. Pahastunut soittaja on jäänyt kotiin. Gionetta syöksyy
huoneesen -- kardinaalin vaunut ovat ovella -- padronea (isäntää) on
lähetetty noutamaan. Hänen täytyy heittää viulunsa -- täytyy pukea
ylleen kirjailtu takkinsa pitsihihoineen. Tässä kaikki on joutuin,
joutuin! Ja nopeasti vierivät vaunut ja mahtavana istuu ajaja ja
komeasti orhit ravaavat. Pisaani raukka hämmentyy ja istuu kiusallisen
epätietoisena. Hän saapuu teatteriin -- astuu alas pääovelle,
kääntyilee ja katselee ympärilleen -- jotakin puuttuu. Missä on viulu?
Voi! hänen sielunsa, hänen äänensä, hänen oma itsensä on jäänyt pois!
Pelkkää konetta kulettavat palvelijat ylös portaita ja pitkin käytäviä
kardinaalin aitioon. Mutta silloin, mikä häntä kohtaa! Näkeekö hän
unta? Ensimäinen näytös on loppunut (häntä ei lähetetty noutamaan,
ennenkuin onnistuminen oli taattu) ensimäinen näytös on kaiken
ratkaissut. Hän tuntee sen siitä sähköisestä joukkotunteesta, mikä
kaikilla sydämillä on yhteisenä suuressa kuulijakunnassa. Hän tuntee
sen joukon henkeäpidättävästä äänettömyydestä -- hän tuntee sen vielä
kardinaalin sormenkohotuksesta. Hän näkee Violansa näyttämöllä silkissä
ja jalokivissä loistavana -- kuulee hänen äänensä, joka värähtelee
kautta tuhansien sydänten! Mutta näytelmä -- osa -- soitto! Sehän on
hänen toinen lapsensa -- hänen kuolematon lapsensa -- hänen sielunsa
henkilapsi -- monen vuoden pitkällisen ja tuskallisen sielun
ponnistuksen hedelmä -- hänen nerontuotteensa -- hänen oopperansa --
Sireeni.
Tämä siis oli se salaisuus, joka niin oli häntä sapettanut. Tämä oli
ollut syynä riitaan kardinaalin kanssa -- tätä ei saanut ilmottaa,
kunnes menestys olisi voitettu ja tytär liittänyt isän voitonriemun
omaansa.
Ja tuossa hän seisoo, Viola -- ja jokainen sielu notkistaa itsensä
hänen eteensä -- ihanampana kuin itse sireeni, jonka hän on loihtinut
esiin sydämen syvänteistä. Oi ponnistuksen kauan viipynyt suloinen
palkinto! Missä onkaan päällä maan sellaista riemua, minkä nero tuntee,
kun se viimeinkin salatusta sopestaan saa astua valoon ja maineesen.
Hän ei ääntänyt -- hän ei liikahtanut -- hän seisoi kivettyneenä
hengittämättä -- kyynelten poskilta valuessa: mutta aika ajoittain
hänen kätensä hapuilivat ympäriltä, koneellisesti etsien uskollista
soittokonetta. Miksei se ollut tässä ollakseen osallisena hänen
voitostaan?
Viimeinkin esirippu laskeutui, mutta ah! sitä suosionosotusten myrskyä.
Kuin yhtenä miehenä nousi kuulijakunta ja yhteen ääneen huudettiin
kallis nimi. Viola tuli takaisin vavisten ja kalpeana -- ja näki koko
joukossa vain isänsä kasvot. Yleisö seurasi kosteata silmänluontia ja
luki tyttären ajatuksen ja tarkotuksen. Vanha hyvä kardinaali työnsi
Pisania eteenpäin. Hurja soittaja! Tyttäresi on sinulle antanut enemmän
takaisin kuin elämän, minkä sinä hänelle annoit!
"Viuluraukkani", sanoi hän pyyhkien silmiään, "nyt he eivät enää tule
sinulle viheltämään!"