I LUKU.

"Hän oli neito ylevän kaunis,

mutta kauneudestaan huolimaton.

Huolimattomuuskin taidetta on

luonnon, rakkauden ja taivaan

suosikeissa."

_Gerusal. Lib._ canto II, 14-17.

1700-luvun jälkipuoliskolla eli Napolissa arvossa pidetty taiteilija

nimeltä Gaetano Pisani. Hän oli nerokas soittotaiteilija, mutta ei

kansan suosima; hänen sävellyksissään oli jotakin mielivaltaista ja

haaveellista, mikä ei miellyttänyt Napolin taiteenharrastajien makua.

Hänen lempiaiheensa olivat tavallisuudesta poikkeavia ja niihin hän

sovellutti aarioita ja symfonioja, jotka kuulijoissa herättivät

suoranaista kammoa. Hänen säveltämiensä kappaleiden nimet varmaan

osottavat niiden luonnetta. Huomaan hänen käsikirjotustensa joukossa

nimiä sellaisia kuin "Kostottarien juhla", "Beneventon noidat",

"Orfeuksen laskeutuminen Haadekseen", "Paha silmä", "Eumeniidit"[4] ja

monta muuta, jotka todistavat voimakasta mielikuvitusta, mikä löytää

huvinsa kammottavasta ja yliluonnollisesta, vaikka tätä usein

lauhduttaa tavattomat sievät kohdat täynnä lennokasta ja henkevää

kuvailua. On totta, että Gaetano Pisani valitessaan aineitaan

muinaisajan tarustosta oli aikalaisiaan paljon uskollisempi

italialaisen oopperan etäiselle alkuperälle ja varhaiselle hengelle.

Tämän laulun ja näytelmän välisen yhtymän jälkeläinen, tosin hienompi

ja hempeämpi, oli pitkän pimeyden ja alennuksen jälkeen saanut takaisin

pienemmän valtikan vaikka loistavamman purppuran Arnon rannoilla

ja Venedigin laguunien välissä ja siellä saanut ensimäisen

inspiratsioninsa pakanallisten legendojen oudoista klassillisista

lähteistä. Pisanin "Orfeuksen laskeutuminen" oli vain rohkeampi,

synkempi ja tieteellisempi uusinto "Euridicestä", jonka Jacopi Petri

sävelsi Henrik Navarralaisen ja Maria Medicin hääjuhlia varten.

Kuitenkin, niinkuin jo sanoin, ei napolilaisen säveltäjän tyyli

lainkaan miellyttänyt korvia, jotka vaativat vienompia ääniä, aikansa

sulosointuisia säveleitä kuunneltuaan, ja helposti huomattavat virheet

ja liiottelut, mitkä usein näyttivät tahallisilta, sopivat

arvostelijoille moitteen puolustukseksi. Onneksi taiteilija -- muuten

hän olisi saanut kuolla nälkään -- ei ollut ainoastaan säveltäjä vaan

myös etevä soiton esittäjä. Varsinkin viulunsoittajana oli hän mainio

ja ansaitsi siten vaatimattoman toimeentulonsa San Carlon suuren

teatterin orkesterin palveluksessa. Täällä muodolliset ja määrätyt

tehtävät pakostakin pitivät hänen riehuvaa mielikuvitustaan jotakuinkin

aisoissa, vaikka kerrotaan, että kokonaista viisi kertaa hänet

oli erotettu paikastaan, sentähden että hän oli säikäyttänyt

taiteentuntijoita ja saattanut koko seurueen pois suunniltaan

yhtäkkisillä sivusoitoilla, jotka luonteeltaan olivat niin kummallisia

ja hurjia, että hyvin olisi voinut luulla harpyijojen[5] tai noitien,

joista hän sai sävellystensä aiheen, ottaneen käsiinsä hänen

soittokoneensa. Mutta koska oli mahdotonta löytää toista yhtä taitavaa

esittäjää (niinkuin hän oli maltillisempina hetkinään), niin oli pakko

ollut asettaa hänet entiseen toimeensa. Nyt hän olikin jo hilliytynyt

pysymään adagiojensa ja allegrojensa ahtaassa piirissä. Kuulijakunta,

joka hyvin tunsi hänen taipumuksensa, oli sukkela huomaamaan

vähimmänkin poikkeuksen tekstistä; jos hän vähänkin unohti

itsensä, minkä sekä silmä että korva saattoi havaita omituisista

kasvonväänteistä ja pahaenteisistä jousen hypähtelyistä, niin kutsui

hiljainen moittiva murina taitelijan takaisin Elysiumista tai

Tartaruksesta[6] nuottialan terveellisimpiin seutuihin. Silloin hän

heräsi ikäänkuin unesta -- loi hätäisen, pelästyneen, anteeksipyytävän

katseen ympärilleen ja puusta pudonneen nöyrällä katsannolla veti

kapinallisen soittokoneensa takaisin ikävän yksitoikkoisuuden

kuluneille laduille, mutta kotonaan hän vaati korvausta tästä

vastenmielisestä orjantyöstä. Siellä hän pidellen kiihkeillä sormillaan

onnetonta viulua loihti siitä esiin, usein päivänkoittoon saakka, niin

hurjia ja outoja säveleitä, että kalastaja alhaalla merenrannalla,

taikauskoisen pelon valtaamana teki ristinmerkin, ikäänkuin merenneito

tai muu henki olisi uikuttanut hänen korvaansa soittoa, mikä ei ollut

maan päältä kotoisin.

Tämän miehen ulkomuoto oli hänen taiteensa luonnon mukainen.

Kasvonpiirteet olivat jalot ja huomiota herättävät, mutta rypistyneet

ja pilatut; niitä ympäröi musta, huolimattomasti pidetty kihara tukka

ja suurissa ontoissa silmissä oli kiinteä, miettivä ja uneksiva katse.

Kaikki hänen liikkeensä olivat omituisia, äkillisiä, katkonaisia, ja

hänen kävellessään kaduilla tai pitkin rantaa kuultiin hänen nauravan

ja puhuvan itsekseen. Mutta kaiken kaikkiaan hän oli viaton, siivo ja

vilpitön olento, joka milloin tahansa olisi tahtonut jakaa kaiken

omansa laiskoille latsaroneille eli Napolin tyhjäntoimittajille, joita

hän usein pysähtyi katselemaan, kun he mukavasti loikoivat auringon

paisteessa. Mutta seuraelämään hän oli kokonaan sopimaton. Hän ei

hankkinut ystäviä, ei suosijoita, ei käynyt huveissa, mitkä muuten ovat

niin rakkaat soiton harrastajille ja etelän lapsille. Hän ja hänen

taiteensa näyttivät yksinomaan soveltuvan toisiinsa -- kummatkin

eriskummaiset, alkuperäiset, ylimaalliset ja säännöttömät. Miestä ei

voinut erottaa hänen soitostaan, se oli hän itse. Ilman sitä hän ei

ollut mitään, paljas kone. Mutta sen kera oli hän kuningas omissa

maailmoissaan! Miesparka! paljon hänellä ei ollut tavaraa tässä

maailmassa. -- Eräässä Englannin tehdaskaupungissa on hautapatsas,

jonka kirjotus puhuu "Claudius Phillipsistä, jonka ehdoton rikkauden

halveksiminen ja verraton viulunsoitto tekivät hänestä kaikkien

tuntijoiden ihastuksen esineen." Vastakkaisten ansioitten

johdonmukainen yhdistelmä! Rikkauden halveksimisen suuruudesta, oi

nero, riippuu kykysi käytellä viulua!

Gaetano Pisanin sävellyslahjat esiintyivät pääasiallisesti sellaisessa

soitossa, mikä sopi tähän hänen lempisoittimeensa, viuluun, jolla

epäilemättä on mitä runsaimmat ja monipuolisimmat edellytykset

intohimojen tyynnyttämiseksi ja hallitsemiseksi. Mitä Shakespeare on

runoilijoiden kesken, on Cremona soittokoneiden kesken. Kuitenkin oli

hän säveltänyt muitakin kappaleita, laajempia ja suurpiirteisempiä ja

etevin näistä oli hänen kallis -- rahalla ostamaton -- julkaisematon --

häviämätön oopperansa "Sireeni." Tämä suuri teos oli ollut hänen

poikaikänsä unelma, hänen miehuutensa lemmitty ja vanhempina vuosina

"se seisoi hänen vierellään kuin nuoruus." Turhaan oli hän ponnistanut

saadakseen sen maailmalle esitetyksi. Vieläpä lempeä kadehtimaton

Paisiello[7] pudisti päätään, kun soittaja antoi hänen kuulla näytteen

sen paraimmista kohdista. Ja kuitenkin, Paisiello, vaikka tämä soitto

suuresti eroaa siitä, mitä Durante opetti sinua jäljittelemään, niin

kenties -- mutta kärsivällisyyttä, Gaetano Pisani -- odota aikaasi ja

pidä viulusi vireessä!

Vaikka voi kuulua kummalta, niin tämä omituinen henkilö sittenkin oli

solminnut sen siteen, jota tavalliset kuolevaiset ovat taipuvaisia

pitämään omana yksinoikeutenaan -- hän oli naimisissa ja hänellä oli

yksi lapsi. Ja mikä vielä kummallisempaa, hänen vaimonsa oli tyyneen,

tervejärkisen haaveilemattoman Englannin tytär. Hän oli miestään paljon

nuorempi, kaunis ja lempeä, vaaleaverinen aito englantilainen

kasvoiltaan. Hän oli mennyt rakkaudesta naimisiin ja (uskotteko?)

rakasti miestään yhä. Kuinka se avioliitto solmittiin, kuinka tuo arka,

epäseurallinen, kömpelö olento ensin uskalsi kosia -- sitä voin

selittää ainoastaan pyytämällä teitä katselemaan ympärillenne ja

ensiksi selittämään minulle, millä tavalla puolet miehistä ja puolet

vaimoista, joita tapaatte, ovat löytäneet itselleen puolison!

Kuitenkaan tämä yhdistys, tarkemmin silmäiltynä, ei ollut niinkään

merkillisesti syntynyt. Tyttö oli syntynyt avioliiton ulkopuolella

vanhemmista, jotka olivat liian ylhäisiä itse häntä pitämään. Hänet

lähetettiin Italiaan oppimaan sitä taidetta, josta hän tulisi elämään,

sillä hänellä oli laulunääni ja taideaisti. Hän oli muista riippuvainen

ja huonosti kohdeltu. Pisani oli hänen opettajansa ja kehdosta asti

tyttö ei ollut kuullut muuta ääntä kuin hänen, jossa ei ollut

ylenkatseen tai moitteen vivahdustakaan. Niinpä -- jatko seuraa

itsestään. Oli se luonnollista tai ei, he menivät naimisiin. Nuori

vaimo rakasti miestään, ja vaikka hän olikin hiljainen ja nuori,

voitiin häntä melkein sanoa molempien suojelijaksi. Kuinka monesta San

Carlon ja soitto-opiston hallitsijoiden epäsuosiosta olikaan hän

tietämättään pelastunut vaimonsa avuliaalla välityksellä! Kuinka monen

sairauden aikana -- sillä miehen ruumiinrakennus oli heikko -- olikaan

vaimo häntä hoitanut ja vaalinut! Usein hän pimeinä öinä odotti

teatterin luona lyhtyineen näyttääkseen hänelle valoa ja tukeakseen

häntä vankalla käsivarrellaan; muussa tapauksessa kukaties soittaja

hajamielisissä unelmissaan olisi voinut astella mereen _Sireeninsä_

jälkeen. Ja sitten kuunteli vaimo niin ihmeen kärsivällisesti, ehkä

huvitettunakin -- sillä tosi rakkaudessa ei ole maku aina hienoin --

noitten eriskummaisten säännöttömien sävelten kuohuja ja houkutteli

hänet -- koko matkan kuiskaten ylistystä -- epäterveellisestä

yövalvonnasta lepoon ja uneen! Sanoin, että miehen soitanto oli osa

hänestä itsestään, ja tämä hellä olento näytti olevan osa soitosta;

olikin niin, että kun vaimonsa istui hänen vierellään, pääsi

se mikä oli sulosointuista ja viehättävää hänen kirjavassa

mielikuvituksessaan, ikäänkuin varkain sopusointuun sulamaan.

Epäilemättä vaimon läsnäolo vaikutti soittoon, muovaten ja vienontaen

sitä, mutta soittaja ei sitä tietänyt, sillä hän ei koskaan tutkinut,

mistä ja mitä hänen innostuksensa oli. Sen hän vaan tiesi, että

rakasti ja siunasi vaimoaan. Hän kuvitteli sanovansa tämän vaimolleen

kaksikymmentä kertaa päivässä, mutta sitä hän ei koskaan tehnyt, sillä

hän ei ollut monisanainen edes vaimolleen. Hänen soittonsa oli hänen,

kielensä, niinkuin vaimon kieli oli -- huolenpito. Hän keskusteli

enemmän viulunsa kanssa; _sille_ hän saattoi puhua tuntikausia --

ylistää sitä -- torua -- mielistellä, vieläpä tiedettiin hänen sille

kironneenkin, sillä sellainen on ihminen virheettöminkin, mutta

tällaista hairahdusta hän aina syvästi katui. Ja viululla oli oma

kielensä, se saattoi puolustautua ja kun se otti toruakseen, oli se

voiton puolella. Se oli jalo toveri tämä viulu, Tyrolissa tehty,

kuuluisan Steinerin tekoa. Sen pitkässä iässä oli jotakin

salaperäistä. Kuinka monta kättä, nyt maaksi muuttunutta, oli

koskettanut sen kieliä, ennenkuin se tuli Gaetano Pisanin parhaimmaksi

toveriksi! Itse sen kotelo oli arvoa ansaitseva, kauniisti maalattu,

niinkuin sanottiin Caraccin kädellä. Muuan englantilainen kokooja oli

tarjonnut kotelosta enemmän kuin Pisani oli koskaan viululla

ansainnut. Mutta Pisani, joka ei välittänyt siitä, missä hökkelissä

hän itse asui, oli ylpeä saadessaan tarjota viululleen palatsin. Hänen

viulunsa oli hänen vanhempi lapsensa! Hänellä oli toinenkin lapsi ja

nyt käännymme siihen.

Miten voisin sinua kuvailla, Viola? Varmaankin oli soitolla jotain

tekemistä tämän nuoren vieraan tulossa. Sillä sekä ulkomuoto että

luonne osotti sukulaisuuden jälkiä tuon omituisen ja henkimäisen

äänielämän kanssa, joka yö toisensa jälkeen, ilmakkaana ja aavemaisena

levisi yli tähtiä päilyvän lahdelman... kaunis hän oli, mutta outoa

kauneutta -- vastakkaisten ominaisuuksien yhdistelmä ja sopusointu.

Hänen hiuksissaan oli kullankarva, runsaampi ja puhtaampi kuin mitä

Pohjolassa tavataan. Mutta silmässä oli tumma, hellä, voittava hehku,

enemmän kuin italialainen, melkein itämaalainen. Iho oli tavattoman

vaalea, mutta ei koskaan pysynyt samanlaisena -- milloin se oli

punakka, milloin kalpea. Ja niinkuin iho, niin vaihteli kasvojen

ilmekin, ollen milloin verrattoman suruinen, milloin taas verrattoman

iloinen.

Ikävä sanoa tämä omituinen pariskunta suuresti laiminlöi antaa

tyttärelleen sitä, mitä oikeastaan kutsumme kasvatukseksi. Eipä niillä

tosin kummallakaan ollut paljon tietoa annettavana ja suuret tiedot

eivät silloin olleet muodissa niinkuin nyt. Mutta sallimus tai luonto

auttoi nuorta Violaa. Hän oppi itsestään äitinsä kielen niinkuin isän

ja pian hän jo taisi lukea ja kirjottaa. Äitinsä, joka muuten oli

roomalais-katolilainen, opetti häntä varhain rukoilemaan. Mutta näiden

kaikkien taitojen vastapainoksi, koska Pisanin tavat olivat niin

omituiset ja hän vaimoltaan alituisesti kysyi huolenpitoa, jäi lapsi

usein yksikseen vanhan hoitajattaren varaan, joka kyllä häntä suuresti

rakasti, mutta ei mitenkään sopinut hänelle opettajaksi. Rouva Gionetta

oli aito italialainen ja napolilainen. Hänen nuoruutensa oli ollut

paljasta lempeä ja vanhuus oli paljasta taikauskoa. Hän oli kielas,

oikea lörppö. Milloin hän laverteli lapselle armastelevista herroista

ja prinsseistä, milloin hän sai veren jäätymään saduillaan ja

tarinoillaan peikoista ja vampiireista,[8] tansseista suurten

uhripuitten ympärillä ja "pahan silmän" lumouksesta -- yhtä vanhoja

tarinoita varmaankin kuin kreikkalaiset ja etrurilaiset. Kaikki tämä

oli omiansa salaisesti kutomaan lumotuita kankaita Violan

mielikuvituksen eteen, joita kankaita myöhempien vuosien tyyneempi

harkinta turhaan koetti hajottaa. Ja varsinkin sai kaikki tämä häntä

pelokkaalla nautinnolla kiintymään isänsä soittoon. Syntymästä saakka

hänen ympärillään leijailivat nuo ihmeelliset säveleet, jotka aina

koettivat tulkita ylimaallisten olentojen kieltä hurjilla katkonaisilla

äänillä. Voitaisiin sanoa, että lapsen koko sielu oli täynnä soittoa --

muistot, mielikuvat, ilon tai tuskan aistimukset, kaikki sekaantuivat

erottamattomasti noihin ääniin, jotka milloin ilahuttivat, milloin

pelottivat -- jotka tervehtivät häntä aamuauringon avatessa hänen

silmänsä ja herättivät hänet yksinäisellä vuoteella yön pimeydessä.

Gionettan sadut ja tarinat vielä vain auttoivat lasta paremmin

ymmärtämään noiden salaperäisten äänten merkityksen, ne antoivat

soitolle sanoja.

Oli luonnollista, että sellaisen isän lapsi pian osottaisi taipumusta

hänen taiteesensa. Mutta tämä taipumus näyttäytyi etupäässä korvassa ja

äänessä. Jo aivan pienenä hän lauloi hurmaavasti. Muuan suuri

kardinaali kuuli hänen lahjoistaan puhuttavan ja lähetti häntä

noutamaan puheilleen. Siitä hetkestä asti oli Violan kohtalo ratkaistu:

hänestä oli tuleva Napolin tuleva kunnia, San Carlon primadonna.

Kardinaali päätti saada ennustuksensa toteutumaan ja antoi hänen

nauttia kuuluisimpien mestareiden opetusta. Yllyttääkseen hänen

kilpailunhaluaan otti hänen ylhäisyytensä Violan eräänä iltana omaan

teatteri-aitioonsa: olipa toki jotakin saada nähdä esitystä ja vielä

enemmän saada kuulla kättentaputuksia, joita tuhlattiin loistaville

signoroille -- niiltä hän kerran vielä tulisi viemään voiton! Oi miten

kunniakkaalta tuo näyttämön elämä, tuo soiton ja laulun ihmemaailma,

hänestä tuntui, ensi kerran nähtynä! Se oli ainoa maailma, joka näytti

vastaavan hänen kummallisia lapsellisia ajatuksiaan. Hänestä tuntui

kuin hän tähän asti olisi ollut vieraalle maalle viskattu, mutta nyt

viimein olisi päässyt näkemään synnyinmaansa ja kuulemaan sen kieltä.

Kaunis ja todellinen innostus, täynnä tulevaisuuden lupauksia! Poika

tai mies, sinä et koskaan tule runoilijaksi, jollet ole tuntenut

ihannemaan, Kalypson saaren avautuvan eteesi, kun ensi kerran teatterin

maagillinen esirippu vedettiin syrjään ja runouden maailma aukeni

jokapäiväisyyden maailmaan.

Ja nyt oli vihkimys tapahtunut. Violan oli luettava, tutkittava,

kuvattava yhdellä käänteellä, yhdellä silmäyksellä niitä tunteita,

joita hänen tulisi näyttämöllä esittää. Vaarallisia opetuksia

tosiaankin monelle, mutta ei sille puhtaalle innostukselle, joka

perustuu taiteesen. Sillä sielu, joka oikein käsittää taiteen, on

peili, joka uskollisesti heijastaa mitä sen pintaan sattuu, ainoastaan

silloin kun se on tahraton. Viola osasi vaistomaisesti löytää luonnon

ja totuuden. Hänen lausuntonsa oli täynnä itsetiedotonta voimaa, hänen

äänensä hellytti sydämet kyyneleihin tai sytytti ne jalon suuttumuksen

hehkuun. Mutta tämä johtui siitä myötätunnosta, mikä nerolla aina on

kaiken tuntevan, elävän ja hengittävän suhteen jo varhaisimmassa

viattomuusiässäänkin. Hän ei ollut suinkaan ennenaikaa kypsynyt

nainen, joka olisi käsittänyt sanojen esittämän rakkauden, tai

mustasukkaisuuden. Hänen taiteensa oli noita ihmeellisiä salaisuuksia,

joita sielutieteilijät koettakoot ratkaista, jos voivat; sanokoot he,

miksikä yksinkertaiset lapset ja puhtaimmat sydämet usein ovat niin

herkät tuntemaan todellisen taiteen ja väärän, tunteen ja sanahelinän

erotuksen, kun laulatte heille tai kerrotte satuja; sanokoot, miksi

luonnollisen intohimon sointuvat ilmaisut herättävät vastakaikua

sydämissä, jotka eivät vielä ole kokeneet sitä, mistä sanat kertovat.

Ulkopuolella opintojaan oli Viola vaatimaton, tunteellinen, mutta

hieman oikullinen lapsi; oikullinen ei mielenlaadussaan, sillä hän oli

aina suloinen ja myöntyväinen, mutta hänellä oli "tuulia", niin että

hän surullisesta muuttui iloiseksi ja taas surulliseksi ilman näkyvää

syytä. Jos jotakin syytä oli, on se etsittävä siitä varhaisesta

salaperäisestä tunnepiiristä, johon olen viitannut, ja silloin on

katsottava, mikä vaikutus on saattanut olla hänen mielikuvitukseensa

niillä alituisilla sävelvirroilla, jotka häntä ympäröivät. On näet

huomattava, että niitä, jotka ovat erityisen herkät soitolle, säveleet

usein arkielämän puuhissa tulevat kiusaamaan ja hätyyttämään. Soitto,

kun se kerran pääsee sieluun, tulee itse jonkunlaiseksi hengeksi, joka

ei hevin kuole. Se harhailee muistin käytävissä ja sokkeloissa ja

kuuluu usein uudelleen yhtä selvänä ja elävänä kuin milloin se ensi

kerran pani ilma-aallot liikkeelle. Violankin mieleen siis nämä

äänihaamut usein tulivat takaisin; jos olivat iloisia, herättivät ne

hymyn, jos suruisia, levittivät ne varjon hänen kasvoilleen ja saivat

hänet lakkaamaan lapsellisesta leikkisyydestään ja istuutumaan syrjään

aateskelemaan.

Tosiaan siis kuvannollisesti tätä suloista olentoa, jonka vartalo oli

kuin ilmasta kudottu, kauneus niin sopusuhtainen, käytös niin

eriskummainen -- tosiaan häntä kuvannollisesti saattoi kutsua Soiton

ennemmin kuin soittoniekan tyttäreksi. Voi arvata, että tätä olentoa

odotti joku merkillinen kohtalo vähemmän varsinaista elämää kuin sitä

runoiltua, mikä näkeville silmille ja tunteville sydämille aina kulkee

rinnan tavallisen elämän kanssa, kaksoisvirtana Tummaa Merta kohti.

Ja sentähden ei ollutkaan kumma, että Viola itse jo lapsuudessaan ja

vielä enemmän silloin kun hän kukoisti neitsyeellisen nuoruutensa

suloisessa vakavuudessa, kuvitteli elämälleen sellaisen kohtalon, joko

autuutta tai kärsimystä, mikä sopi yhteen hänen hengittämänsä

ilmapiirin unelmien ja haaveitten kanssa. Usein hän saattoi tiheitten

pensaikkojen läpi kiivetä Posilipon luolalle ja istuutua Virgiliuksen

haudalle, missä haamuja näyttäytyi, ja siellä hän antautui noihin

haaveisiinsa, joiden hienoa utuisuutta ei mikään runoilu voi määritellä

ja tehdä kouriintuntuvaksi -- sillä kaikkia laulajia mahtavampi on

nuoruuden unelmoiva sydän. Usein hän myöskin istui kynnyksellä, jonka

päällä viinilehvät kiertelivät, syyspäivän tai suvi-illan hämärissä

katsellen tummansiniselle päilyvälle lahdelle ja rakennellen

pilvilinnoja. Kuka ei tee samaa -- ei ainoastaan nuorena vaan

vanhempanakin, kun toivot jo niin monasti ovat himmentyneet! Ihmisen

etuoikeus on unelmoida, se on mökkiläisen ja kuninkaan yhteinen

perintölahja. Mutta Violan päiväunet olivat selvempiä, vakavampia ja

lukuisempia kuin mihin useimmat meistä antavat itselleen aikaa. Ne

olivat kuin kreikkalaisten oramat[9] -- profetallisia vaikka

kuviteltuja.