olla sellainen, miksi nyt kerran olen tullut! Jos ketään sillä
vahingoitan, niin en ainakaan muita kuin itseäni.
— Oletko varma siitä?
— Olen kyllä. Annan mitä minulta pyydetään siitä, mitä saan. Se on
rehellistä kauppaa.
Randal pudisti tuhkan sikaaristaan ja katsoi miettiväisesti siihen.
— Eikö sinua iletä viettäessäsi sellaista elämää?
— Voihan niinkin olla. Silloin keskeytän. Niin pitkäksi aikaa kuin se
käy laatuun. Ja kun ei enää käy, niin annan palttua kaikelle. Siinäkin
on muuten viehätyksensä että antaa myöten.
Tuo uhmaileva kyynillisyys vaikutti viiltävästi noissa luottavissa
sinisissä silmissä.
— Etkö luule, että voisit kiintyä johonkin kunnon tyttöön, jos
koettaisit?
— Minua ei huvita kunnolliset perheiden tytöt. Ne ovat ikäviä.
Randal ei tiennyt kuinka — tai pitikö hänen ollenkaan — jatkaa tätä
keskustelua, mutta lähtemätön tunne osallisuudesta Åken syyllisyyteen
pakotti häntä olemaan myöntymättä vastenmielisyyteensä toisen arkoihin
yksityisasioihin sekaantumisesta.
— Tapaatko koskaan Brita Sanderia nyt, hänen tultuaan Upsalaan? kysyi
hän.
Tämä kysymys, sen yhteydessä mistä he edellä olivat keskustelleet,
oli liian läpinäkyvä. Åke sai ylpeän, hillityn ilmeen. Pieni hipene
hänen entisiä kaunaansa liikahti hänen mielessään. Otettuasi parhaan
itsellesi, tahdot nyt rauhoittaa omaatuntoasi tyrkyttämällä minulle
lähinnä parhaan! Se ajatus näkyi selvään hänen ilmeessään.
- Tahdotko yhdistää minut hänen kanssaan? kysyi hän puolestaan
katkaisevalla äänellä.
— Sif tahtoo, että tekisin sen, vastasi Randal suoraan.
Åke hätkähti tahdottomasti.
— Hyvittääkseen minua? kysyi hän ivallisen uhkaavasti.
— Sifillä ei ole aavistustakaan, että sellaista tarvitaan, sanoi Randal
painavasti.
— Minkätähden hän sitten tahtoo sitä?
— Hän tahtoo sinun onneasi.
Åke joutui ymmälle. Ajatus, että Sif ajatteli ja suunnitteli
hänen onneaan, liikutti häntä ja pani toimeen mullistuksen hänen
tunnemaailmassaan.
— Aiotko tehdä hänelle mieliksi ja viedä meidät yhteen?
— Hän tahtoi innokkaasti minua lupaamaan, mutta en luvannut mitään.
— Sinä annoit hänen ymmärtää pitäväsi minua arvottomana? sanoi Åke
katkerasti.
— En. Puikahdin syrjään toisella tavalla. Hän ei aavista mitään.
Åken pahin pelko tyyntyi tästä vastauksesta. Hän ei tahtonut millään
muotoa olla Sifin silmissä arvoton. Siinä oli jo pahaa tarpeeksi, kun
sitä oli Randalin silmissä.
— Sinä et siis tahdo viedä Britaa ja minua yhteen? Ehkäpä sinä pidät
velvollisuutenasi varoittaa häntä minusta?
Hän koetti näyttää välinpitämättömältä, mutta petollinen huulten
vapiseminen ilmaisi toista. Randal heltyi sen nähdessään, ja hänen
täytyi ajatella, että hänen juro ystävänsä oli kuitenkin suuri lapsi
kaikesta huolimatta.
— En tahtoisi mitään mieluummin kuin että sinä ja Brita kiintyisitte
toisiinne, sanoi hän sydämellisesti.
— Mutta sinä et tahdo tehdä mitään sen hyväksi?
— En niin kauan kuin voit suostua elämään synnissä?
Åkea kuohutti nuo terävät sanat.
— Mitä on synti? virkkoi hän. Syntiä ei ole. Synti on keinotekoinen
käsite.
Hän pani kiivaasti sikaarin pois ja nousi pystyyn.
— Tuomitseminen on myös synti, sanon sinulle! jatkoi hän käveltyään
pari kertaa huoneen päästä päähän tyyntyäkseen, mutta oli sen sijaan
vain onnistunut kiihdyttämään itsensä äärimmilleen. Ehkäpä suurempikin
synti kuin se, josta sinä tuomitset minua!
— Nyt sinä sanot itseäsi vastaan, huomautti tuo loogillinen filosoofi
tyynesti. Sinä selität, ettei syntiä olekaan, vaan että se on
keinotekoinen käsite vain. Silloin ei tuomitseminenkaan voi olla synti,
vaan sekin on vain keinotekoinen käsite.
— Puhun sinun näkökannaltasi.
— Sitä et tee, sillä minun näkökannaltani tuomitseminen on synti, kun
tuomitaan synnintekijä, ei silloin kun tuomitaan synti.
— Tuo on saivartelua. Randal ei vastannut, hän istui miettiväisenä
ja antoi sikaarin sammua. Åke käveli edestakaisin huoneessa, kunnes
oli tarpeeksi tyyntynyt hävetäkseen kiivauttaan. Silloin hän koetti
puolustella itseään selittämällä sitä.
— Näes, en voi milloinkaan suvaita tuota karkeaa puhetta synnistä.
Se on niin nöyryyttävää. Minä en pidä itseäni ollenkaan minäkään
synnintekijänä. Synti on jotain suhteellista. Mitä minä en huomaa
synniksi, se ei silloin ole syntiä. Enkä minä pidä syntinä mitään muuta
tekoa kuin sitä, joka vahingoittaa jotain toista.
Randal ei vastannut mitään, sillä hän näki ystävänsä kasvojen
rauhattomuudesta, että tämän oma, kaikesta huolimatta elossa oleva
siveellinen tunne sanoi tarpeeksi häntä vastaan.
Åke otti uudelleen sikaarin, jonka hän oli pannut pois, ja sytytti sen.
Hän ihmetteli itse kiivauttaan. Siihen oli muu syy kuin Randalin
lausunto, jolla hän oli ratsastanut. Sif ajatteli hänen onneaan,
suunnitteli sitä — jopa innokkaasti — tahtoi antaa hänelle serkkunsa,
parhaan tyttöystävänsä! Se huomio se oli kokonaan mullistanut hänet.
Syntiä ei ole, synti on keinotekoinen käsite, oli hän sanonut ja
häntä oli vastustettu. No niin, vaikkapa hänen täytyisi myöntää,
että sellaista oli jota voi sanoa synniksi, niin hän ei ollut tehnyt
mitään sellaista. Siitä väitteestä hän tahtoi pitää kiinni molemmin
käsin. Mutta eräs ajatus tunki häneen, hän ei voinut päästä siitä ja
se saattoi tuon niin innokkaasti kiinnipidetyn väitteen arveluttavasti
solumaan hänen käsistään: Jos Sif tietäisi kaikki hänestä... niin
tokkopa hän...?
5.
Joko Randal oli pitänyt voimiaan liian suurina ja riehunut niillä
liiaksi tai hänen sairautensa oli sitä laatua, että sen täytyi
toisinaan puhjeta - niin sairastui hän eräänä päivänä kevätpuolella.
Kun telefonitieto tästä tuli tohtori Bentickille, sattui Sif olemaan
kotona ja joutui ottamaan sitä vastaan. Åke Boson telefonoi. Hän ei
ollut voinut saada ketään hoitajatarta, sanoi hän; sisar Astan oli
mahdoton saada vapautta eikä ketään muuta ollut Upsalassa juuri nyt,
ehkä Sif voisi hankkia jonkun Tukholmasta? Sifin päätös oli tehty
tuossa tuokiossa.
— Minä tulen itse, vastasi hän.
— Mutta entä sinun kurssisi?
Åken ääni sanoi selvästi, ettei hänen muistutuksensa ollut tarkoitettu
vastustukseksi, vaan se merkitsi sitä että hän, tarpeen tullen, tahtoi
auttaa kumoamaan jokaista vastaväitettä, jota mahdollisesti tehtäisiin.
— Minä olen ylimääräinen oppilas ja voin senvuoksi päästä helposti
vapaaksi. Ja elleivät tahdo antaa minulle vapautta, niin karkaan.
— Se on oikein! Milloin tulet? Tänä yönä minä voin valvoa, mutta
sitten...
— Tulen ensimäisellä junalla tänään.
Åke oli enemmän kuin tyytyväinen Sifin reippaaseen päättäväisyyteen.
Että hän oli helmi tyttöjen joukossa, sen hän aina oli tiennyt, mutta
sellaisena joksi hän nyt oli kehittynyt oli hän vielä enempi, ajatteli
hän.
Sif ei menettänyt aikaa. Hän soitti heti sairashuoneelle ja selitti,
että koska hänen sulhasensa oli sairastunut ja hänen pitäisi olla
hänen luonaan, ei hän voinut vähään aikaan tulla sairashuoneelle.
Hän oli niin täsmällinen, että johtajatar ei tullut tehneeksi mitään
vastaväitteitä.
Sitten Lucia valloitettiin rynnäköllä ja tämä tarttui heti työhön
auttaakseen Sifiä tavaroiden järjestelyssä, joita hän tarvitsi
mukaansa. Silloin tällöin hän katsoi Sifiin, joka oli hänestä kuin
vaihdettu. Harvasanainen, sisäänpäinkääntynyt, päättäväinen —
sellaisena Lucia ei ollut nähnyt häntä koskaan.
Kun Allan Bentick tuli kotiin, tapasi hän valmiiksi päätetyn asian
edessään. Sif oli valmis ja odotti nyt vain junanlähtöaikaa. Allan
ei pitänyt siitä, että kaikki oli päätetty häneltä mitään kysymättä.
Hänkin huomasi heti muutoksen Sifin olennossa ja ihmetteli mitä se
merkitsi.
— Menetkö velvollisuudentunnosta? kysyi hän. Sif katsoi ymmärtämättä
häneen.
— Sinun ei tarvitse ollenkaan mennä. Minä voin helposti hankkia
tottuneemman sairaanhoitajattaren.
— Tee niin, jos isä luulee etten minä kelpaa! Mutta minä menen joka
tapauksessa.
Hänen päättäväisyytensä ärsytti Allania vastustukseen, johon hän muuten
ei olisi ryhtynyt.
— On hyvin sopimatonta sinun mennä häntä hoitamaan. Epäilen tokko
Sverker itsekään tahtoo sitä. Tietääkö hän että tulet?
— Luulen että Åke on kertonut siitä hänelle.
— Yksinkö sinä Åken kanssa hoidat siellä Sverkeriä? Se on... en pidä
ollenkaan siitä.
Taas Sif katsoi ääneti isäänsä, mutta uhmaavainen pilke ilmaisi, että
ymmärtämättömyys hänen katseessaan oli tällä kertaa teeskenneltyä.
Tänä kriitillisenä hetkenä Lucia sekaantui välittävänä asiaan. Hän oli
Sifin puolella, mutta ei tahtonut nähdä Allania uhmattavan.
— Jos sinun mielestäsi on sopimatonta, että Sif on siellä yksin, menen
mielelläni mukaan ja autan häntä hoitamisessa, sanoi hän.
Bentick, joka piti tavattoman paljon tulevasta vävystään, oli levoton
hänestä ja soi hänelle parasta, otti heti vastaan tämän tarjouksen,
joka näytti hänestä ratkaisevan kaikki vaikeudet. Hän oli jo ruvennut
katumaan, että oli vastustanut Sifin tahtoa ja oli kiitollinen siitä
aiheesta, jonka sai antaakseen myöten menettämättä arvokkuuttaan.
— Niin... jos tahdot tehdä sen... niin... Lucia ehti töin tuskin
laittaa itsensä valmiiksi ja panna laukkuun välttämättömintä, ennenkuin
hänen ja Sifin piti lähteä asemalle.
Sifistä näytti olevan yhdentekevää menikö hän yksin tai ei.
Ääneti, ikäänkuin vaipuneena johonkin sisäiseen tarkasteluun, hän
istui vaunussa Lucian vieressä näyttämättä edes tietoiselta tämän
läsnäolosta. Lucia ihmetteli itsekseen mitä Sif tunsi ja ajatteli,
istuessaan siinä niin äänettömänä ja näköjään välinpitämättömänä.
Itse asiassa Sif ei ajatellut eikä tuntenut erikoisesti mitään, hänen
sisimpänsä oli turtunut ikäänkuin liian kovan iskun jälkeen. Tuska ei
ollut ehtinyt tulla tuntuvaksi.
6.
Kun Sif tuli sairaan huoneeseen ja sai nähdä tämän istuvan vuoteessa
Åken tukemana ja taistellen hengenahdistusta vastaan, väistyi hänen
sisäinen turtumuksensa ja tuska nousi hänessä valtavan voimakkaaksi.
Hän huomasi miten äärettömän paljon vaikeampaa on nähdä sen kärsivän
jota rakastaa, kuin ihmisten joita kohtaan tuntee vain sääliä. Se tuli
hänelle liian vaikeaksi. Hän ei voinut, oi, hän ei voinut!
Lucia, joka oli seurannut häntä sisään, näki kuinka tuska vei häneltä
itsehillinnän.
— Hän ei ole huomannut meitä vielä, hiivi ulos hetkiseksi ja rauhoitu
vähän ja tule sitte sisään! kuiskasi hän ystävällisen rohkaisevasti.
Sif ei ollut hidas noudattamaan vihjausta. Hän hiipi ulos äänettömästi
kuten oli tullutkin, meni pienen vierashuoneen läpi kirjastoon, ja
siellä hän jäi seisomaan uuden tuskan vallassa.
Kuinka täällä oli vihlovan tyhjää Sverkerin jälkeen! Hän ei ollut
koskaan tullut tähän huoneeseen, Sverkerin tervehtimättä häntä
säteilevä tervetuliaistoivotus ilmehikkäissä harmaissa silmissään.
Tuolla seisoi hänen suuri, suoraselkäinen nojatuolinsa ikkunan luona,
»Jobin ystävä», kuten Sverker piloillaan sitä nimitti. Toinnuttuaan
sen verran että voi hengittää ja liikahtaa jälleen, Sif meni ja istui
siihen niinkuin rakkaaseen syliin.
Tuo suuri tuoli ei ollut ollenkaan muun huonekaluston tyylinen, mutta
se oli huoneessa välttämätön. Sif tiesi, että Sverker poikavuosiltaan
saakka vietti tavallisesti hengenahdistusyönsä siinä. Miten hän oli
kärsinyt siinä, kärsivällisesti ja uljaasti ja valittamatta! Sifistä
tuntui niinkuin vanha tuoli kertoisi siitä kaikesta hänelle, siihen
imeytynyt tupakan hajukin todisti tuntuvasti hänelle siitä, ja
polttavan kuumia kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.
Itkeminen teki hyvää, se huojensi hiukan liian raskasta tuskaa, niin
että hän rupesi toipumaan.
Hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen suuressa kauniissa huoneessa
ja tunsi elävästi sen tekemän vaikutuksen. Monista kirjoista, jotka
olivat ympäri seiniä seisovilla hyllyillä, lähti opintomaailman
verraton tuoksu, täynnä vuosisatojen koottua älyä, ajatuksen
syvyyttä ja mielikuvituksen lentoa. Rauhaisasta toiminnasta, hetkien
äänettömästi vierailtaessa, puhui äänetöntä kieltään suuri mahonkinen
kirjoituspöytä, isän ja isänisän ja isänisänisän perintö, rehennellen
keskellä huonetta. Esi-isien perintöjä, olivat myös pieni antiikkinen
katossa oleva kruunu ja huoneen antiikkinen kalusto. Taulut ja
taide-esineet olivat osaksi perittyjä, osaksi ulkomaanmatkoilla
ostettuja, mutta kaikki todistivat makua, ja kullakin oli oma
tarinansa. Tämä huone, jossa hänen rakastettunsa asui ja teki työtä,
oli hänestä ikäänkuin avartunut ruumiillisuus, jossa Sverkerin henki
asusti.
Kaikki puhui täällä hänestä, ja Sifistä tuntui myöskin aivan kuin
nämä esineet yhteisesti olisivat tervehtineet häntä ja ottaneet hänet
suopeasti arvoisaan piiriinsä. Hän kuului jo tänne ja tulisi kuulumaan
vielä lujemmin. Tämä tunne tuli niin voimakkaaksi kuin varma enne ja se
antoi hänelle rakkautta ja toivoa. Tämän enteen täytyi merkitä, että
hän menisi naimisiin Sverkerin kanssa, ja jos hän menisi, ei tämä voisi
kuolla nyt. Hän pyyhki kyyneleet ja alkoi ajatella uudelleen menoa
sairaan huoneeseen.
Hän ihmetteli mitä Lucia oli sanonut hänen viipymisensä selitykseksi.
Varmasti jotain tahdikasta ja kekseliästä, sillä Lucia oli aina
tahdikas ja viisas. Läikähtävin kiitollisuuden tuntein Sif tunnusti
tämän ja heräsi nyt vasta tajuamaan tuon siunatun tosiasian, että
äitipuoli oli seurannut häntä tänne.
Aivan kuin jonkin alitajuisen järjen ohjaamana astui Lucia sisään juuri
tänä psykologisesti sopivana hetkenä. Hän tuli katsomaan miten Sifin
laita oli, mutta tämä, herkkänä kuten aina, ei antanut äitipuolelle
aikaa sanomaan sanaakaan, ennenkuin hän lensi tämän kaulaan ja puristi
häntä, virkahtaen:
— Kuinka herttaista, että äiti tuli minun mukaani! Miten olisinkaan
muuten nyt suoriutunut? Mitä äiti on sanonut hänelle minusta?
Lucia tuli onnellisesti yllätetyksi tästä odottamattomasta,
kiitollisesta tunteenpurkauksesta, ja sydämellisin hyväilyin hän
vastasi siihen, mutta viimeiseen kysymykseen hän vain vastasi sanoin.
— En mitään, kultaseni. Hän kai luulee vain, että sinulta menee enemmän
aikaa kuin minulta kuntoon laittautuessasi. Luuletko voivasi mennä nyt
hänen luokseen ja olla tyyni? Hengenahdistus on helpottanut.
— Kyllä, vastasi Sif hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotain
muuta.
— Saatuani nähdä hänet äsken, jatkoi hän, puhuen vaivalloisesti, tulin
— kapinalliseksi Jumalaa vastaan.
Hän katsoi Luciaan apua etsivästi.
— Se on hirveää. Mutta miten voin auttaa sitä, sano?
Lucia seisoi tuokion miettivänä. Hänen kasvoihinsa tuli kaunis,
tunneherkkä ilme.
— Nähdessäni hänet nyt tulee tahdottomasti mieleeni vain tämä: »Herra,
katso, se sairastaa, jota rakastat», sanoi hän hiljaa.
Nämä sanat sattuivat suoraan Sifin sydämeen ja hiljensivät kapinallisen
kuiskeen. »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat.» Ei mikään muu
voinut paremmin kuvata Sverkeriä, sellaisena kuin tämä nyt makasi
vuoteessaan. Sif teki sen rukouksen omakseen. Se antoi enemmän kuin
toivoa, se antoi varmuutta, alistuvaisuutta ja uskoa. Herra rakasti
Sverkeriä. Jos hän antoi sen, jota rakasti, kärsiä, niin se oli hänen
salaisuutensa. Jos hän ei voinut ymmärtää sitä, ei hän senvuoksi saanut
epäillä hänen rakkauttaan. Taasen hän kiersi kiitollisesti käsivartensa
Lucian ympäri, mutta sanomatta nyt sanaakaan. Sitten hän meni Sverkerin
luo.
7.
Kun Sif tuli sisään, istui Sverker taapäin nojautuneena korkealle
kasattuja pieluksia vasten, suljetuin silmin ja levähtävä ilme
kalpeilla kasvoillaan. Hengenahdistus, joka sairauden aikana tapasi
toisinaan, oli helpottanut. Niin hiljaa kuin Sif tulikin, kuuli Randal
hänen tulonsa, katsoi ylös ja hymyili. Sif suuteli häntä poskelle ja
pani kätensä pidättävästi hänen kädelleen, ennenkun hän ehti kohottaa
sitä tervehtiäkseen. Hänen oli parasta maata aivan hiljaa.
— Nyt saat tyytyä minuun sisar Astan sijasta sanoi Sif, säälitellen
häntä puolittain leikillisesti.
Hän puhui tavallisella äänellään sovittamatta sitä mihinkään
sairashuonetunnelmaan, sillä hän oli useammin kuin kerran huomannut,
että sairaat tiedottomasti olivat pitäneet siitä. Muutettu ääni
muistutti heitä vain tarpeettomasti siitä miten sairaita he olivat.
Sitäpaitsi oli Sifin ääni pehmeä ja miellyttävä eikä sitä tarvinnut
hillitä.
Sverkerin silmien hellä katse vastasi tyhjäksi tehden hänen sanansa.
Sif nyökkäsi Åkelle, kuten hän olisi nyt vasta huomannut hänet.
— Sinun pitää auttaa minua, sanoi Sif hänelle, ja sanoa minulle
tarkkaan, miten minun pitää tehdä kaikki, niin ettei Sverkerin tarvitse
sanoa sanaakaan.
Åke, joka oli nähnyt hänet, kun hän ensimäisen kerran oli tullut
huoneeseen ja kun hänen oli pitänyt kääntyä takaisin, ihaili
suunnattomasti hänen kykyään olla nyt luonnollinen ja iloinen. Ettei se
ollut tunteettomuutta, sen ymmärsi hän enemmän kuin hyvin siitä mitä
äsken oli nähnyt. Mutta kovaa itsensähillitsemistäkään se ei ollut,
siihen hän oli liian luonnollinen käytöksessään Hän oli kasvanut siihen
mitä tarve vaati.
Suurella auliudella hän neuvoi sekä häntä että Luciaa miten kaikki
oli oleva ja miten piti tehdä sairaalle mieliksi, ja he olivat
kumpikin halukkaita oppilaita. Heillä kaikilla kolmella oli oikein
hauskaa yhteisesti askarrellessaan niin lämpimästi rakastamansa
potilaan ympärillä, jolta ei kysytty mitään, vaan jota kiellettiin
vain sanomasta sanaakaan. Randal nautti tunnelmasta, joka vallitsi
hänen sairaskammiossaan. Se oli rakkautta eikä sääliä, joka ympäröi
häntä väsymättömästi hoivaten. Hän piti hymyilevistä kasvoista, kuuli
mielellään viatonta leikkiä, jopa silloin tällöin nauruakin. Hän oli
niin kiitollinen heidän hilpeydestään, se teki hänet paremmaksi.
Vakavat, levottomat kasvot kiusasivat häntä hänen sairaana ollessaan.
Nyt hän pääsi näkemästä sellaisia, vaikka häntä ympäröivät ne, jotka
rakastivat häntä enimmin.
Hän ymmärsi kuitenkin että heistä, vaikka eivät sitä näyttäneet, tuntui
vaikealta kun hänen kipunsa tuli näkyväksi. Senvuoksi hän lohdutti
heitä.
— Tämä näyttää pahemmalta... kuin tuntuu, läähätti hän ja tahtoi sanoa
enemmän, mutta kun hän ei voinut, katsoi hän Åkeen.
— Sano heille! pyysi hän.
Åke näytti ensin siltä kuin ei olisi ymmärtänyt, mutta sitte juolahti
hänen mieleensä ja hän muisteli.
— Hän sanoi minulle kerran, kertoi hän Lucialle ja Sifille, että kun
on kaikkein vaikeinta, tuntuu hänestä niinkuin hän itse ei kärsisi
vaivaa, vaan joku toinen. On ikäänkuin hän jollain lavoin seisoisi vain
vieressä ja katselisi.
Sverker nyökkäsi vahvistavasti.
Sif tunsi suurta huojennusta tästä selityksestä, mutta Lucia tuli niin
liikutetuksi Sverkerin huolenpidosta tyynnyttää heidän levottomuuttaan
hänen kärsimisensä tähden, että nyt hän vuorostaan meni toiseen
huoneeseen salatakseen liikutustaan.
8.
Oli pitkäperjantai. Randal oli jo niin paljon parantunut, että
saattoi istua »Jobinystävässä» kirjastohuoneessa. Sif oli asettunut
vanhalle mielipaikalleen jakkaralle Randalin jalkojen juureen, Åke
käveli tottumuksesta hiljaisin askelin edestakaisin lattialla, Lucia
oli mennyt kirkkoon. Ulkona soittivat juuri tuomiokirkonkellot
jumalanpalvelukseen. Ikkuna oli auki, sillä Sverker tahtoi kuulla
kelloja täyteläisäänisinä. Hänen istuessaan siinä, väsyneenä ja
kalpeana läpikäydyn sairauspuuskansa jälkeen, muisti hän samallaisen
tilaisuuden ensimäisenä adventtisunnuntaina, jolloin hän niinikään
toipuvana oli kuunnellut tuomiokirkonkelloja. Hän vertaili tahtomattaan
sitä ja tätä tilaisuutta.
Hänen kätensä lepäsi hyväilevästi Sifin pään päällä, ja hänen
väsyneessä katseessaan oli sisäänpäinkääntynyt ilme hänen
kuunnellessaan pitkäperjantain yhteensoittoa.
— Sif, sanoi hän, kellojen soinnin lakattua.
Sif katsoi ylös, innokkaana täyttämään hänen pienintäkin toivomustaan.
— Tahtoisitko lukea viidennen ahdin meille? Sif aikoi nousta pystyyn,
mutta jäi istumaan Åken viittauksesta, joka otti virsikirjan hyllyltä
ja ojensi sen hänelle. Sitten Åke istuutui huoneen toisessa päässä
olevaan sohvaan, Sifin lukiessa viidettä ahtia Kristuksen kärsimisen
historiasta.
Åkeen vaikutti merkillisen rikkirepivästi kuulla tuon iloisen, nuoren
äänen, joka tuntui olevan luotu nauruun ja leikkiin, lukevan tuosta
suuresta kärsimyksestä. Hän kärsi tuskia, istuessaan siellä loitompana
ja kuitenkin kuulomatkan päässä. Jostain selittämättömästä sisäisestä
syystä hän oli päättänyt olla kuuntelematta, mutta yhtäkaikki hän
seurasi koko ahdin loppuun saakka.
Sifin lopetettua vallitsi äänettömyys muutaman minuutin. Senjälkeen
Sverker pyysi häntä laulamaan 47:nnen virren.
Sif meni pianon luo. Åke hypähti ylös, avasi sen hänelle, haki
koraalikirjan ja etsi virren. Hän teki kaiken tuon omituisen tuimin
ilmein, ikäänkuin hänet olisi pakotettu siihen vasten tahtoaan.
Sitten hän heittäytyi uudelleen sohvannurkkaansa. Hänen selittämätön
tuskansa kasvoi Sifin laulaessa. Sifin ääni oli liikuttanut häntä hänen
lukiessaan Kristuksen kärsimisestä, ja kun hän nyt lauloi siitä, kävi
se vielä vaikeammaksi.
Laulettuaan kolme säkeistöä hän pysähtyi ja soitti sävelmän laulamatta.
Selvästi se hänellekin kävi liian järkyttäväksi. Mutta pian hän jatkoi
jälleen, ja tuntui kuin hänen äänensä olisi saanut uutta sointua
pysähtyessään.
»Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti:
'Käsiis isä taivahassa, minä annan henkeni.'
Kellä vaiva semmoinen ollut on kuin Jeesuksen?
Ah ken näitä katseleepi, eikö rintaans löisi jo!
Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.
Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jeesuksen.»
Niinkuin Sif lauloi tänä pitkänäperjantaina, ei hän ollut ennen koskaan
laulanut. Hänen oli itsensäkin vaikea olla liikutuksen tähden, sillä
hän lauloi kärsimyksestä kuin jostakin todellisuudesta, jota hän oli
maistanut. Mutta senvuoksi hänen ääneensä oli tullutkin rikkaampi ilme.
Laulettuaan virren loppuun meni hän takaisin ikkunan luo ja istui
jakkaralleen ja nojasi päänsä Sverkerin polveen, niin ettei tämä voinut
nähdä hänen kasvojaan, sillä hän oli enemmän liikutettu kuin mitä
tahtoi näyttää.
Åke nousi sohvan nurkasta ja tuli ikkunan luo. Tuska tuli hänelle liian
suureksi, hän ei voinut olla ääneti enää.
— Ei ole totta, että Jeesuksen tuska oli suurempi kuin kaikkien
muiden, sanoi hän. Kuinka monta ihmistä onkaan kärsinyt pahempaa kuin
ristinkuoleman! Randal liikahti tuolissa, hän tahtoi nähdä ystävänsä,
mutta Åke ei tahtonut antaa nähdä itseään, vaan seisoi lepotuolin
korkean, suoran selän takana. — Älä vaivaa itseäsi vastaamaan, tiedän
mitä tahdot sanoa, jatkoi Åke. Ettei ruumiin kärsimys ollut pahinta
vaan se, että hän tunsi itsensä Jumalan hylkäämäksi. Mutta sehän kesti
niin vähän aikaa. Ajattele ihmisiä, jotka saavat elää vuodesta vuoteen
sieluntuskissa ja pimeydessä eivätkä ainoastaan tunne olevansa Jumalan
hylkäämiä, vaan todellakin ovat sitä, mikä on monin verroin pahempi.
— Tule esiin, niin että voin nähdä sinut!
— Ei minussa ole mitään näkemistä.
Mutta Åke tuli kuitenkin ja istui vinosti ikkunaan Sverkerin eteen.
Hän näytti rikkirevityltä ja uhmailevalta. Randalin herkkä sydän
sykähti ilosta hänen nähdessään sen. Eikö tuo rikkirevitty mieli ole
kevätmyrskyn kohinaa, joka murtaa tien elämälle? kysyi hän itseltään
ääneti.
— Sinä sanot tietysti, että hänen kärsimyksensä oli niin syvää siksi,
että hän kantoi meidän syntimme, jatkoi Åke, vetäen esiin kaikkia
ajateltavia vastaväitteitä säästääkseen toipuvalta puhumisen vaivan.
Mutta tuo on asia, jota en koskaan voi käsittää. Ei kukaan voi kantaa
toisen syntiä. Mitä minä teen, siitä saan vastata sekä Jumalan että
ihmisten edessä.
— Sinua raukkaa sitten! sanoi Randal vain. Åke jäykistyi.
— Mieluummin vaikka sellainenkin, selitti Åke ylpeästi. Minä en
tahdo pujahtaa taivaaseen toisen ansiolla. Silloin jään mieluummin
ulkopuolelle.
— Niin saat kai silloin tehdäkin.