ja hänen väsynyt äänensä, hellän levottomana, tunki Sifin sydämeen
kaiken nöyryytyksen ja hädän läpi ja nostatti häntä. Ymmärräthän,
että rakastan sinua yhtä lämpimästi kuin aina? Minä en anna sinulle
vapauttasi rakkauden puutteesta vaan rakkaudesta, rakkaudesta vain.
Ymmärräthän sen, sano?
— Mutta en tahdo ollenkaan tulla vapaaksi! Sverker oli ääneti, mutta
ei senvuoksi, että olisi tullut vakuutetuksi. Hän istui sen sijaan ja
ihmetteli, kuinka voisi vakuuttaa häntä siitä mikä hänessä oli kasvanut
varmuudeksi, siitä nimittäin että parasta heille kummallekin olisi
erota.
— Aika on paha. Se ei ole sovelias avioliiton solmiamiseen. Ei lainkaan
sopiva maallisen onnen etsinnälle. Se on maallisista irroittautumisen
aikaa. Suuri ja peloittava aika, Herran ohikäyminen. Me emme saa
sitoa itseämme. Meidän täytyy seisoa vyötettyinä, valmiina lähtöön.
Jokainen sairaudenkohtaus sanoo minulle samaa. Minä en saa sitoa sinua
raihnaiseen, luultavasti lyhyeenkin elämääni. Sinä kauhistut sairautta
ja kuolemaa... ja minä en tahdo, että minun pitää pelottaa sinua.
Sif katsoi ylös silmät loistaen surua.
— Sinä et usko minuun! sanoi hän.
Sverker tuli innokkaaksi sanomaan häntä vastaan, mutta huomio, että
Sif oli osannut naulan päähän, saattoi hänet vaikenemaan. Miten suuri
hänen rakkautensa olikin, ei hän uskonut Sifiin. Siinä oli kipeä kohta;
kaikki muut syyt, jotka hän oli vetänyt esiin, olivat enemmän tai
vähemmän sivuseikkoja. Hänen rehellisyytensä kielsi häntä epäämästä
sitä.
Sif näki, että Sverkerin äänettömyys vahvisti hänen väitteensä,
ja kiihkeä tuska, jota hän senvuoksi tunsi, vakuutti häntä siitä,
miten syvästi ja todellisesti hän rakasti häntä. Hänen rakkautensa
oli kasvanut, kunnes se nyt oli tullut hänen elämänsä hallitsevaksi
voimaksi, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä täysin selville,
silloin sitä epäiltiin!
Hän oli rukoillut Jumalaa muuttamaan hänet ja sitä rukoillessaan
aavistanut rukoilleensa itselleen jotain vaikeaa. Nyt se aavistus
toteutui. Jumala tarttui pelottavan kovasti häneen, se teki niin
kipeää, että tuntui kuin hän ei voisi hengittää.
Mutta koska se oli Jumalan muuttava voima, joka tavoitti hänet
Sverkerin sanoissa, ei se tuska, jota Sverker tuotti hänelle, tuottanut
hänelle lamauttavaa apeutta ja toivottomuutta, vaan herätti päinvastoin
hänessä uutta ja voimakasta tarmoa.
Hänen täytyi pakottaa Sverker uskomaan häneen ja ottamaan hänet
luokseen jälleen. He kuuluivat yhteen, sen hän käsitti tällä hetkellä
elävämmin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Sverker oli selittänyt
voivansa elää ilman häntä, mutta hänestä tuntui nyt sietämättömältä
elää ilman Sverkeriä. Hän tahtoi, hänen täytyi kasvaa ja muuttua niin,
että hän sopi hänelle ja ettei Sverker voisi elää ilman häntä.
Mutta kuinka hän voisi tulla sellaiseksi ja kuinka hän saisi Sverkerin
hänestä riippuvaksi tämän jälleen alettua irroittua hänestä? Hyväilyt
ja hellät, taivuttavat sanat eivät riittäneet lähimainkaan. Tässä
tarvittiin toimintaa. Mutta mitä?
Hänen silmänsä aukenivat näkemään yhtä ja toista tänä tulen ja
kirvelemisen vaikeana hetkenä. Hän ymmärsi, että miten lämpimästi ja
intohimoisesti Sverker rakastikin häntä, oli hän tuskin muuta kuin
lapsi hänelle. Tähän saakka hän oli vain pitänyt siitä, että Sverker
oli rakastanut häntä sillä tavalla, mutta nyt hänet valtasi halu
tulla täysikasvuiseksi sekä todellisuudessa että Sverkerin silmissä.
Rakastetusta lapsesta, jota Sverker ennen kaikkea tahtoi suojella ja
säästää, voi hän luopua, jos hän katsoi sen olevan tälle parhaaksi,
mutta nainen, joka rakastaisi ja hoitaisi häntä ja ymmärtäisi voittaa
itselleen ei vain hänen ritarillisen vaan myös hänen riippuvaisen
rakkautensakin, tulisi hänelle välttämättömäksi. Ja sellaiseksi hän
tahtoi tulla Sverkerille, ja tällä hetkellä hän tunsi että voisi
tullakin sellaiseksi, jos hän saisi oikean edellytyksen. Mutta mikä se
sitten oli? Minkä toiminnan kautta hän sekä kasvaisi todellisuudessa
että onnistuisi myöskin vakuuttamaan Sverkerille olevansa hänen
tasallaan? Minkä, teon kautta hän saisi Sverkerin uskomaan hänen
rakkautensa kypsyyteen, sen vakavuuteen ja pysyväisyyteen?
Hän näki vastauksen. Se annettiin hänelle ikäänkuin se olisi ollut
jotain luonnollista. Hän näki tien, joka aukeni hänelle.
Sverker oli sanonut tahtovansa säästää häntä näkemästä häntä sairaana.
Mutta hän päätti tänä tuskan ja heräämisen hetkenä, ettei säästäisi
itseään, vaan sen sijaan harjoittaisi itseään ei vain näkemään
sairautta, vaan myöskin olemaan hyödylliseksi avuksi. Hän päätti
mennä suoraan siihen, mikä häntä kauhistutti, ja rohkeasti katkaista
sairauden- ja kuolemankauhultaan pään. Hän tekisi sen Sverkerin tähden,
ja hänen tähtensä hän kestäisi tuota vaikeaa päivät ja yöt. Jos hän
tekisi niin, eikö Sverkerin silloin täytyisi uskoa häneen.
— Tahdon tottua näkemään ja hoitamaan sairaita niin että voin sopia
sinulle, sanoi hän yksinkertaisesti.
Randal, joka ei aavistanut mullistavaa sisäistä tapahtumaa, jonka
ensimäisenä tuloksena nämä sanat olivat, ei kiinnittänyt paljoa
huomiota Sifin ilmoitukseen. Hän ei pitänyt sitä muuna kuin
päähänpistona, joka pian häipyisi. Sif huomasi sen, mutta tuli vain yhä
lujemmaksi päätöksessään.
— Pyydän isän toimittamaan minut oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen,
sanoi hän.
— Älä tee sitä! Sinä et tule toimeen siellä. Se käy liian vaikeaksi
sinulle.
Sif huomasi vallan hyvin, ettei Sverker ottanut hänen päätöstään
vakavalta kannalta, vaikka hän häntä vastustamalla oli sen tekevinään.
Sif kun aikoi vakuuttaa häntä siitä teoin, ei hän välittänyt nyt tehdä
sitä sanoin. Sverker luuli hänen yhä olevan lapsen, mutta Sif tunsi
ettei hän enää ollut sitä, vaan että hän oli jo nyt alkanut kasvaa,
että hän osasi, mitä hän ennen koskaan ei ollut osannut: hän osasi
kärsiä, vaieta ja päättää. Pian hän oppisi toimimaankin ja voittamaan.
Mutta hän ei sanonut Sverkerille mitään tästä kaikesta. Hän istui ja
pyöritteli sormustaan.
— Saanko pitää tämän... ja tahdotko sinä pitää minut? kysyi hän
rukoilevasti.
— Jos tahdot niin... Toistaiseksi... vastasi Randal liikutettuna.
Hänestä oli parempi varovaisesti aukoa solmua kuin Aleksanteri
Suuren tavalla katkaista se yhdellä iskulla. Hän oli liikuttanut
ja irroittanut sitä, ja se sai riittää täksi päiväksi. Hänen
sielunvoimilleen oli siinä liikaa, hänen olisi ollut mahdotonta kestää
enemmän juuri nyt.
VII.
HYVÄKSYTTY.
1.
— Onko sinun ja Sverkerin välille tullut jotain kahnausta?
Sen vastauksen Allan Bentick antoi Sifille tämän pyyntöön, että hän
auttaisi häntä pääsemään oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen.
— Minkätähden sitä tarvitsisi olla senvuoksi, että tahdon suorittaa
sairaanhoitajatarkurssin?
— Luulin teidän aikovan mennä naimisiin? huomautti isä kuivasti.
Hänen sanansa koskivat Sifiin, hän ei tahtonut selvittää itselleen
miten kovasti. Hän ei saanut kadottaa voimiaan jo taistelun alussa.
— Ennätän hyvin hyvästi suorittaa kurssin sitä ennen. Ja isä voi kai
ymmärtää, miten tärkeää on että opettelen hoitamaan sairaita, kun
Sverker usein on sairas.
Mikä isää ihmetytti enemmän kuin itse pyyntö, oli Sifin itsetietoinen
tapa sitä esittäessään. Tuo tapa oli niin erilaista entiseen verraten,
että Allan kävi ihmetteleväksi, ja vastoin tahtoaan hänen täytyi ottaa
Sifin pyyntö vakavalta kannalta.
— Ethän sinä voi nähdäkään sairaita, kuinka voit sitte suoriutua heitä
hoitaessasi? väitti hän.
— Tahdon voittaa tuon tyhmän pelon, sanoi Sif päättäväisesti.
Isä ihmetteli mistä hänen päättäväisyytensä johtui, ja hän tuli
vakuutetuksi, että Sifin ja Sverkerin välillä oli täytynyt olla jokin
kohtaus, joka oli vaikuttanut tämän merkillisen muutoksen koko Sifin
olentoon.
- Ajattelehan asiaa vielä, ennenkuin teemme mitään! En tahdo toimittaa
sinua mihinkään, sillä pelkään että sinä muutat mieltä tai epäonnistut,
sanoi hän.
Ja siihen se jäi siltä päivältä. Mutta Sif ei hellittänyt. Hän puhui
äitipuolensa kanssa ja sai heti tämän puolelleen. Sen kautta oli
ratkaisu selvä. Allanin täytyi myöntyä. Hänen onnistui vaikeudetta
toimittaa niin, että Sif saisi alkaa uudelta vuodelta ylimääräisenä
oppilaana eräässä pääkaupungin suurimmista sairashuoneista.
Sif olisi mieluummin alkanut heti, ennenkuin hän ehti oikein ajatella
sitä mikä oli edessä, mutta nyt hänen täytyi odotella kokonainen
kuukausi ja se kävi vaikeaksi. Hän saattoi herätä öillä pelon
väristyksiin ja kysyä itseltään, oliko hän hullu, kun vapaaehtoisesti
antautui tuohon mahdottomuuteen. Hän tulisi tietysti parkumaan tai
juoksemaan tiehensä tai tekisi jotain muuta yhtä tyhmää, jos jotain
kauheaa sattuisi. Hän hikoili ajatellessaan tulevaa epäonnistumistaan.
Hänen isänsä suuttuisi ja kysyisi oikeudenmukaisesti, että mitä
hänen oli tarvinnut työntäytyäkään sinne. Entä Sverker! Niin, tämä
ei hennoisi sanoa mitään muuta kuin herttaisia, lohduttavia sanoja
hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voisi olla tietämättä, että Sifin tie
oli kääntynyt pystyyn. Ja se olisi pahinta kaikesta. Sitä kuvaillessaan
Sif päätti kestää, miten ilkeää se tulisikin olemaan.
Mitä lähemmä aika joutui, sitä horjuvammaksi hän tunsi poloisen
päätöksensä. Silloin hän voi vain ristiä kätensä ja rukoilla Jumalaa.
Siitä ei tullut monta sanaa, oikeastaan vain kaksi, yhtämittaa
toistettuina: Auta minua!
2.
Vihdoinkin koitti päivä, jolloin Sif sai alkaa. Hän oli toivonut
pääsevänsä heti keskelle kaikkein pahinta, sillä hän toivoi, että hänen
silloin täytyi ponnistautua niin kokonaan tehtävänsä suorittamiseen
ettei ehtisi ajatella, minkä vaikutuksen tuo kaikki tekisi häneen.
Hänen tehtävänsä tuli senvuoksi olemaan erään kirurgisen osaston
leikkaussalissa muutama tunti joka toinen aamupäivä.
Eräänä iltapäivänä kello viisi Sifin oli määrä saapua osastolleen.
Päivällisellä, juuri ennen sitä, hän saattoi tuskin saada alas yhtä
palaa. Lucia tarjoutui menemään hänen kanssaan, mutta sitä Sif ei
tahtonut. Ainoa mahdollisuus hänen rohkeana pysymiselleen ensimäisessä
kokeessa oli se, ettei kukaan ollut läsnä, joka aavisti miten häntä
pelotti.
— Käytä silmiäsi, korviasi, järkeäsi ja kaikkia aistejasi ja pidä
ajatuksesi jännityksessä, niin se sujuu sinulta, sillä sinä et ole
huonosti varustettu, sanoi isä rohkaisevasti.
Ja se neuvo mielessä Sif lähti, pelokkaana, mutta samalla iloisena
siitä, että koetuksen hetki vihdoinkin oli käsissä. Oli tuntunut
pahemmalta edeltäpäin, nyt oli jo parempi, ajatteli hän; ja kun hän
oli sairashuoneella ja pukeutuneena pumpulipukuunsa, esiliinaansa ja
myssyynsä seurasi osaston hoitajatarta saliin, valtasi hänet suuri
tyyneys.
Hän katsoi ympärilleen. Siinä olivat nyt nuo pelätyt sairaat hänen
ympärillään! Mutta hänestä ensi vaikutus, minkä hän heistä sai, ei
ollut pelottava, niinkuin hän mielikuvituksessaan oli olettanut! Jotkut
makasivat ja juttelivat keskenään, toiset olivat jalkeillakin, ja ne,
jotka makasivat ääneti ja kalpeina, eivät sentään näyttäneet niin perin
järkyttävän sairailta. Sif alkoi tuntea itsensä rohkeaksi.
Ylihoitajatar vei hänet vuoteelta vuoteelle, esitellen hänet potilaille
ja ne hänelle. Kaikki katsoivat ystävällisen mielenkiintoisina uutta
oppilasta Sifin aavistamatta tai potilaiden selvittämättä itselleen
vaikutusta, oli Sifin ilmehikkäissä kasvoissa tällä ensikierroksella
sekä lupaus että pyyntö: minä tahdon tehdä kaikki mitä voin teille,
mutta auttakaa tekin minua, sillä minä olen hyvin avuton! Sairaat
valloittivat tästä ensi hetkestä hänen sydämensä ja hän heidän. Katseet
kirkastuivat tiedottomasti kohdatessaan hänen katseensa.
Ensimäinen tehtävä, jonka hän sai, oli hieroa erään pojan kättä, jonka
tämä oli nyrjäyttänyt. Sisar näytti miten hänen piti tehdä, tarkkasi
ja oikaisi, kunnes hän osasi oikealla tavalla, ja jätti hänet sitte
yksikseen.
Sif hieroi pientä käden typykkää ja oli niin kokonaan kiinni uudessa
toimessaan, ettei hän tullut omistaneeksi pojalle itselleen mitään
huomiota. Mutta poika oli sen sijaan sitä enemmän huvitettu hänestä.
Uteliaisuudella hän katseli tummakiharaista tytön päätä, joka kumartui
hänen kätensä yli.
— Onko sisar täällä uusi? kysyi hän vihdoin.
Sif kohotti päätään ja kohtasi katseen pojan virkeästä, mielenkiintoa
ilmaisevasta silmäparista, ja heti tuli hänen omiinsa tuo aina valmis
hymyily.
— Olen, upi-uusi. Tulin nyt juuri.
— Sepä metkaa! sanoi poika.
Viereisessä vuoteessa oleva mies kuunteli ja hymyili.
— Eikö sisar ole hoitanut ennen sairaita? kysyi hän.
— En, olen aivan tottumaton.
— Sen tuntee, sillä sisar ei tee ensinkään tarpeeksi minulle kipeää,
selitti poika suojelevasti.
Sif otti lujemmin, mutta sekään ei tuntunut tarpeeksi.
— Sen pitää koskea niin että minä irvistän, neuvoi poika.
Sif otti niin kovasti, että hänen poskensa tulivat punaisiksi
ponnistuksesta, tottumaton kun hän oli, mutta silloin hän saikin
voitonriemukseen nähdä pojan irvistävän.
Viereinen mies nauroi.
— Nyt luulen että olet tyytyväinen!
— Olen kyllä! voihki poika urhokkaasti.
Ei Sif koskaan olisi luullut, että sairashuoneessa voisi olla niin
hupaisaa, hänen elinvoimansa elpyivät, ja hän tuli iloiseksi ja
toivehikkaaksi.
Hieronnan jälkeen hän sai mennä erään vakinaisen oppilaan kanssa
iltatyöhön ja osaksi katsella oppiakseen, osaksi auttaa. Kaikki sujui
hyvin, ja kun Sif sinä iltana meni kotiin, kaipasi hän aamua, jolloin
taas saisi mennä sairashuoneelle.
Niin rauhaisaa ja helppoa kuin tänä ensimäisenä iltapäivänä ei
sentään joka päivä ollut. Sif sai tehdä vaikeampia opinkokeita, hän
sai auttaa sidemuutoissa, olla leikkaussalissa, ja hän sai valvoa
erään vasta leikatun kanssa, joka oli hyvin sairas kloroformin
jälkeen kokonaisen yön ja jota piti palvella tarkkaan, koska hän ei
saanut muuttaa asentoa. Omaksi iloiseksi hämmästyksekseen hän kesti
kuitenkin nämä kokeet. Hän ei tuntenut koskaan pienintäkään kiusausta
huutamaan tai juoksemaan tiehensä. Hän seurasi isänsä neuvoa ja oli
niin kiinni suorittamassaan tehtävässä, ettei hän ennättänyt ajatella
itseään tai tunnustella, miltä hänestä tuntui. Hän oli ylen onnellinen
edistyksestään.
»Oi Sverker, se sujuu!!» kirjoitti hän Randalille. »Olen nyt ollut
sairashuoneessa kahdeksan päivää eikä minua ole vielä ajettu pois!!
Olisitko odottanut sitä minulta, sanos? Sitä _et_ olisi. Olen kohonnut
kokonaisen kirkontornin mitan omassa kunnioituksessani. Kuinkas
korkealle sinun kunnioituksessasi? Viime yönä olen valvonut ja olen
senvuoksi vapaa iltapäivän. Olisin tahtonut tulla pistäytymään sinun
luoksesi kehuakseni vähän itseäni, mutta isä sanoo että minun pitää
maata; ja kaikkiin muihin hyveihin, jotka olen hankkinut tällä
viimeisellä suurella viikolla, kuuluu myöskin tottelevaisuus, niin että
senvuoksi hyvää yötä!
Sinun ylpeä ja ylenonnellinen
»Sisar Sifisi».
3.
Ensi kerran kun Randal tapasi »Sisar Sifin», oli tämä jo ollut
muutamia viikkoja sairashuoneella. Hän oli odottanut tapaavansa Sifin
muuttuneena, mutta tämä oli merkillisesti itsensä kaltainen, ja hän
hengähti tahtomattaan helpoituksesta. Häneen olisi koskenut, jos Sifin
aurinkoinen olento olisi sairashuoneen vakavan todellisuuden kautta
synkistynyt, mutta niin ei ollut käynyt. Kärsimys, jonka kanssa hän
päivittäin oli kosketuksissa, näytti sen sijaan vain kiihoittavan
vireämpään eloon kaiken valoisan ja toivehikkaan hänen luonteessansa.
Tämä ei kuitenkaan merkinnyt sitä, ettei hänellä olisi ollut sydäntä
kärsiville, mutta hän oli niin lapsellisesti ihastunut siitä että
hänelle onnistui ja että hän huomasi voivansa lievittää jo auttaa, että
hän unhotti panna merkille sairaiden surkeaa tilaa. Hänen sydäntään
liikutti kovasti, mutta se ei siltä masentunut. Randal huomasi ettei
hänen katseensa aurinkoisuus himmentynyt, vaan pikemmin kirkastui hänen
kertoessaan hänellä jostakin erityisen säälittävästä tapauksesta, joka
askarrutti häntä ja täytti hänet osanotolla ja Randal sai sen kautta
selvemmän käsityksen kuin ennen hänen personansa erikoisuudesta. Hän
ei mietiskellyt kärsimystä, mutta hän tunsi _sen_ ja oli innokas
tekemään mitä osasi yksityisen kärsimyksen lievittämiseksi; hänen
lämminsydämisyytensä oli yksinomaan käytännöllistä.
Randalin rakkaus avartui ja suureni hänen nähdessään Sifin kehittyvän
sillä tavoin, mutta ylpeän hienotunteisesti jäi hän siihen etäisyyteen,
jonka hän heidän viime kohtaamisessaan oli mitannut heidän välilleen
antaakseen Sifin vähitellen tottua siihen ajatukseen, että hän oli
vapaa.
He istuivat yhdessä Sifin huoneessa ja puhelivat kuten ystävät ainakin
sillä kertaa. He olivat alkaneet sairashoidosta, aineesta, joka tätä
nykyä kiinnitti enimmin Sifin mieltä, mutta hän ei ollut niitä, jonka
yksi ainoa harrastus voi nielaista, hänellä oli sijaa useammalle
yhtaikaa. Nyt hän toi esiin toivomuksen, jonka täyttymiseen hän toivoi
Sverkerin apua. Hänen serkkunsa, Brita Sander, Harjulta, oli tätä nykyä
Upsalassa, oppilaana eräässä talouskoulussa. Sifin mielestä Brita ja
Åke sopisivat niin hyvin toisilleen, ja kun he nyt molemmat olivat
Upsalassa, pitäisi olla helppoa johdattaa heidät yhteen.
— He ovat aina pitäneet toisistaan, ja jos he nyt vain saavat usein
tavata toisensa hauskalla tavalla, rakastuvat he kyllä pian, sanoi Sif
ja katsoi innokkaasti Sverkeriin.
— Mitä minä voin tehdä siihen asiaan? kysyi Sverker vastaukseksi
enemmän Sifin katseeseen kuin sanoihin.
— Sinä voit kutsua heidät yhdessä luoksesi.
— Minä en ole mikään avioliitonvälittäjä.
— Sinun pitää ruveta. Etkö suo heitä toisilleen?
— Tottahan toki. Mutta annan mieluummin heidän itsensä hoitaa sen asian.
- Sitä ne eivät osaa. Brita on aivan liian kaino, hän pysyttelee
syrjässä. Åken olisi vaikea päästä häntä lähelle, vaikkapa hän
innokkaasti sitä tahtoisikin.
— Pitääkö Brita hänestä?
— En tiedä, mutta luulen niin. Ja Brita on niin herttainen ja kultanen
ja kunnollinen, Åke voi kiittää onneaan, jos saa hänet. Lupaa että
autat heitä alkuun! Sitte he kyllä suoriutuvat itse.
Sverker nauroi vähän, mutta ei luvannut mitään.
-- Tee se minun tähteni! Tahdon sitä niin hirveän mielelläni! pyysi Sif.
Sif katsoi taivuttavasti Randaliin ja oli vastustamaton tuolla tuulella
ollessaan. Randalilla oli täysi työ pidättyä ottamasta häntä syliinsä
ja puristamasta häntä, mutta sellainen ei kuulunut hänen uuteen
taktiikkaansa. Vaikka he vielä kantoivat toistensa sormuksia, ei Randal
tahtonut katsoa heidän olevan kihloissa naimisiin mennäkseen, vaan
ainoastaan toistaiseksi sitten vähitellen irroittuakseen toisistaan.
Hän toivoi, että olisi voinut antaa Sifille tämän pyytämän lupauksen,
mutta sitä hän ei voinut, eikä hän voinut sanoa syytäkään, senvuoksi
hänen täytyi tehdä turhaksi asia.
Hän näki, että Sif tuli pahoilleen, mutta hän ei aavistanut, miten
syvälle hänen mielipahansa koski. Sif kysyi itseltään värähtäen
ahdistuksesta, oliko hän todellakin kadottamaisillaan kaiken vallan
Sverkeriin, koskapa tämä voi olla noin häntä vastaan. Ehkäpä hän
nauttikin vasta saavuttamastaan riippumattomuudesta ja siitä, että
antoi hänen tuntea sitä?
Hänen toivehikas luontonsa pääsi kuitenkin jälleen valtaan, ja hän
rohkaisi itseään. Sverker oli tullut varta vasten häntä tapaamaan, hän
kantoi hänen sormustaan, ja hänen mielenkiinnostaan ei voinut erehtyä.
Hän tunsi myöskin yhä hänen rakkautensa, vaikka Sverker hillitsi
sen niin hyvin. Tarvitsi vain voittaa tuo hänen onneton epäilynsä.
Se oli sitkeä, mutta se ei voinut toki olla pahempi kuin hänen oma
raukkamainen sairauden ja kuoleman pelkonsa, jonka hän oli niin
komeasti voittanut. Jos hän oli voinut suoriutua siitä, niin tottahan
hän onnistuisi suoriutumaan Sverkerin epäilystäkin.
4.
Syy, miksi Sverker ei tahtonut luvata Sifille saattaa yhteen Åkea
ja Britaa oli se, että hän, päättäen erinäisistä merkeistä, pelkäsi
että Åke Bosonin yksityiselämä, huolimatta tilapäisistä parannuksista
toisinaan, oli sellaista että mies, jolla on omatunto, ei mielellään
voinut olla auttamassa viattoman tytön heittämistä tämän syliin. Häntä
huolestutti Åke, ja Sifin pyyntö viritti uutta eloa tähän huoleen,
minkävuoksi hän päätti ensi tilassa puhua vakavasti ystävänsä kanssa.
Åke puolestaan oli huolestunut Randalin tähden ja oli myös päättänyt
puhua vakavasti tämän kanssa.
Tilaisuus, jota molemmat etsivät, tuli eräänä päivänä Åken syötyä
päivällistä Randalin luona ja heidän istuessaan aterian jälkeen
sikaareineen kahvin ääressä kirjastossa.
Åken huoli kun oli helpompi tuoda esille, huojensi hän ensiksi mieltään
sillä.
— Sinä ehdit tuskin toipua yhdestä sairauskohtauksesta, ennenkuin teet
mitä kaikkea hyvänsä hankkiaksesi itsellesi uuden, alkoi hän.
— En ole ollut sairas sittenkuin joulukuun alussa.
— Mutta sinä tulet siksi pian, ellet säästä itseäsi.
— En elä säästääkseni voimiani, vaan käyttääkseni niitä.
— Sinä riehut niillä liiaksi. Sinä teet nyt saman vaikutuksen kuin
viime kesänä, olet kuin kynttilä, joka palaa molemmista päistä, torui
Åke.
— Joka kerran kun olen saanut palata takaisin elämään otan sen kuin
kehoitukseksi uudistettuun toimintaan.
Åke näytti huolestuneelta.
— Voinhan ymmärtää, että tahdot pitää nuo ylimääräiset luennot,
kun niitä kuulemaan niin rynnätään ja sinä olet saanut sellaisen
halun kääntää ihmisiä. Ja meillä on tuskin varaa olla ilman sinun
lausuntojasi päivän polttavista kysymyksistä, mutta — kuitenkin
tahtoisin saada sinut rajoittumaan vakinaiseen työhösi. Jo sekin on
liikaa sinun voimillesi. Jonkun aikaa syksyllä olit kunnollisempi,
mutta nyt on taas kaikki hullusti. Senkö vuoksi, että Sif on saanut
päähänsä rasittaa itseään sairashuoneella, sinun pitää ehdottomasti
rasittaa itseäsi omalla tahollasi?
— Luulen ettei meistä kumpikaan siitä vahingoitu. Työ, joka on
mieluista, ei rasita.
— Kyllä, jos sitä tekee liikaa. Yöllä menin tästä ohi myöhään ja näin,
että sinulla oli valoa. Olet sanonut ettet ollut sairas, minkätähden
pidit sitte tulta? Oletko langennut siihen syntiin, että istut ja teet
työtä yöllä?
Randal ei vastannut tähän. Hän istui todellakin usein ylhäällä ja
kirjoitti myöhään, ja sitä työtä hän rakasti. Kysymyksin ja vastauksin
hän kirjoitti ja selvitti niitä ajatuksia ja kysymyksiä, jotka viime
aikoina olivat saaneet elinehtoisen merkityksen hänelle. Tähän häntä
kehoitti tarve tehdä selväksi itselleen, mitä hän ajatteli ja uskoi.
Keskustelu liikkui puutteellisen ja syntisen, mutta totuutta etsivän
ja janoavan ihmisen ja hänen kerubinsa välillä, s.o. täydellisen
ihmisen, joksi hän oli kutsuttu ja jota hän jo oli Jumalan pelastavassa
rakkaudessa. Hän oli alkanut tämän työn voittaakseen itse selvyyttä, ja
aina voittaessaan selvyyttä hän tunsi yhä selvemmin, ettei hän saanut
sitä vain itseään varten. Hän tulisi antamaan muille tämän yksinäisinä
hetkinä Jumalan silmien edessä tehdyn työn hedelmiä. Kuten se oli
valaissut häntä, tulisi se valaisemaan muitakin.
Selvä tunne kutsumuksestaan tähän työhön antoi hänelle varmuutta siitä,
että hän saisi sekä aikaa että voimia päättämään sen. Senvuoksi hän ei
ottanut vaaria ystävänsä huolestuneesta varoituksesta.
Hänen työnsä ei ollut vielä niin pitkällä, että hän olisi tahtonut
puhua siitä kenellekään, senvuoksi hän ei vastannut Åken kysymykseen,
vaan kajosi hänen puheensa toiseen kohtaan.
— Mitä sinä itse teit ulkona niin myöhään yöllä?
— Menin kotiin.
— Mistä?
— Se on sama.
He polttivat ääneti pari minuuttia.
— Etkö ajattele koskaan meneväsi naimisiin? kysyi sitten Randal.
— En.
— Miksi et?
— Minkätähden sen tekisin. Onhan minulla kaikki mitä tahdon kuitenkin.
— Kaikki mitä tahdot?