sydämettömältä.
Åken kasvot synkkenivät.
Randalin suorapuheiset myönnytykset johtivat hänet siihen, mihin hän
olisi luullut vastustuksen johtavan hänet. Nyt hänelle tuli tunne
siitä, että oli tuominnut itsensä joka sanalla minkä oli lausunut.
Hän ei voinut jäädä istumaan noiden väsyneiden silmien näkyviin, joiden
sopusointuinen katse tuskin vielä läpikäydyn kärsimisen voimalla sai
jotakin hänen sisässään, itkemään. Hän nousi ylös ja meni jälleen
loitomma huoneeseen.
Sif katsoi kysyvästi, melkein rukoilevasti Sverkeriin. Miksei hän
auttanut Åkea? Sverker silitti hiljaa Sifin kättä ja puristi sitä,
ikäänkuin olisi tahtonut sanoitta antaa hänelle vakuutuksen siitä, että
hän teki parhaansa Åken hyväksi. Sif näki myös, että Sverkerin huomio
oli kiintynyt Åkeen, joka oli hänen suuren tuolinsa takana, ja hänen
luottamuksensa palasi. Sverker antoi kai parhaat vastaukset, vaikka ne
hänestä tuntuivat kovilta, ajatteli Sif.
Usko pitkäperjantain evankeliumiin, jota Randalin koko olento henki,
hänen tarvitsematta lausua sanaakaan, ajoi Åken kiihkeään vastustukseen.
— En ymmärrä miksi Jesuksen kärsimys pidetään niin paljon suurempana
kuin muiden marttyyrien. Sillä harjoitetaan epäjumalanpalvelusta.
— Sinä unohdat miten Jumala kruunasi sen. Kolmantena päivänä, vastasi
Sverkerin läähättävä ääni.
— Sinä tarkoitat ylösnousemista?
— Niin. Siten ei ole ketään pelkkää marttyyriä kruunattu.
— Se ei kai ole... alotti Åke, keskeytti katsahtaen Sifiin, mutta
jatkoi sitte välittämättä tämän lapsenuskon horjuttamisesta: Onko
varmaa, voidaanko todistaa, että hänen ylösnousemisensa oli todellinen
tapahtuma eikä vain opetuslasten mielikuvitus, näköhäiriö?
Randalin väsyneissä silmissä välkähti, ne suurenivat, ja voiman hehku
täytti hänet.
— Olisiko näköhäiriö... voinut antaa... pienelle säikähtäneelle
joukolle... voitonvarmuutta saarnaamaan evankeliumia... kuten he
tekivät? virkkoi hän katkonaisesti ja läähättäen. Kaikki jotka
uskovat... vielä tänäänkin... uskovat vain heidän sanojensa kautta.
Ylösnoussutta... ylösnoussutta he saarnasivat. Jos hän vain olisi
kuollut... eikä ylösnoussut, niin nyt hän olisi kuollut — aikoja
sitten. Mutta nyt hän elää .. elää... ja voittaa yhä... ihmisten
sydämiä.
Randalin ääni tuli epäselväksi, ja yskä esti häntä sanomasta enempää.
Åke, joka oli seisonut tuolin takana käsivarret selkänojaa vasten,
kumartui eteenpäin ja auttoi ystäväänsä parempaan asentoon, ja Sif
asetti sairaan käsivarret olkapäilleen niin, että tämä sai nojata häntä
vasten.
— Minä olen tämmöinen raukka! kuiskasi Randal, yskän asetuttua ja kun
hän läähättäen saattoi nojata jälleen taaksepäin.
— Minä olen oikea roisto kun houkuttelen sinua puhumaan! sanoi Åke
katuvaisesti.
Randal hymyili.
— Ei tee mitään, sanoi hän urhoollisesti.
— On parasta, että menen ulos pitkälle kävelylle, muuten houkuttelen
sinut uudelleen puhumaan, sanoi Åke.
— Ei, älä mene vielä! pääsi Sifiltä.
Sverker oli vielä liian sairas, niin ettei Sif tahtonut jäädä aivan
yksin hänen kanssaan. Kirsti, emännöitsijä, oli myöskin ulkona.
— En mene sitten eteistä etemmäksi, sanoi Åke, otti umpimähkään kirjan
pöydältä ja meni ja istuutui eteiseen ja oli lukevinaan.
Mutta hän selaili vain tarkkaamatta kirjaa, jonka hän huomasi olevan
piispa Billingin hartauskirjan. Åkella ei ollut mitään halua lukea
kristillisiä tutkielmia, hän istui vain ja ajatteli omia kapinallisia
ajatuksiaan.
Hän ei voinut eikä tahtonut nähdä mitään merkitystä itselleen tai
ihmiskunnalle Jesuksen kuolemassa. Hän tiesi kyllä mikä merkitys
siihen vanhastaan oli pantu, mutta hänestä se oli kohtuutonta. Hän ei
voinut, hän ei tahtonut uskoa niin. Ja hän koetti ympäröidä itsensä
epäuskollaan niinkuin kilvellä haitallisia vaikutuksia vastaan,
jotka tunkivat hänen päälleen pelottavalla voimalla. Yhtenä näistä
vaikutuksista olivat muutamat sanat, joita hän oli kuullut Randalin
kuiskaten toistavan itsekseen eräänä tuskaisen yön vaikeimpana hetkenä:
»Hän kantoi meidän sairautemme... rangaistus on hänen päällään, että
meillä rauha olisi.»
Nuo sanathan olivat kerrassaan kohtuuttomia! Kuinka toinen voi kantaa
minun sairauteni? Ja mitä joutavaa se on, että viaton rangaistaan
syyllisen tähden? Turhaan Åke kuitenkin suojasi itseään näine järkevine
vastaväitteineen niitä sanoja vastaan, jotka aina yhä uudelleen
kaikuivat hänen sielussaan ja joita hänen tietoisuudessaan voimakkaasti
vahvisti järkkymätön rauha, joka oli kantanut hänen sairasta ystäväänsä
tuskien läpi. Olisikohan pelkällä mielikuvituksella, väärällä
kuvittelulla ollut sellaista voimaa?
Ja nyt tänään oli vielä muuan vaikutus yhtynyt siihen, ja se oli
Jeesuksen kärsimisen virsi, Sifin äänen laulamana.
»Ah kun näitä katseleepi eikö rintaans löisi jo!
Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.
Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jesuksen.»
Tämä yksinkertainen, sydämeen käypä sana liikutti Åken sisimmän. Jos
hän myöntyisi sille, antaisi sen vallata itsensä, silloin hänen piti
tulla uudeksi luomukseksi. Ja sitä hän ei tahtonut, se maksoi liian
paljon, maksoihan se kaiken. Hän ei enää saisi olla omansa senjälkeen.
Senvuoksi hän pystytteli kilpiä ympärilleen, järjen vastaväitteitä,
epäilyjä, epäuskoa. Hän istui ja selaili kirjaa, jonka hän äsken oli
ottanut Randalin pöydältä. Sattumalta hänen silmänsä osui muutamiin
alleviivattuihin riveihin tutkielmassa, jonka päällekirjoituksena oli:
»Täydellinen Vapahtajamme.» »... Täydellinen anteeksianto kaikista
synneistä on ansaittu ja valmistettu. Tämä anteeksianto on taivaan
kansi, jonka alla koko maailma elää. Maailma ei ole kuitenkaan
ottanut sitä omakseen, mutta se pidättää Jumalan tuomion ja antaa
Jumalan armahtavaisuuden tunkea esiin houkutellen parannukseen. Se on
täydellinen anteeksianto, joka tekee sen, että sellaiset kuin ryöväri
ristillä, jonka elämä on mennyt turmiolle, voivat saada mennä Jesuksen
kanssa paratiisiin. Jeesuksen ristin luona me tunnustamme: me uskomme
syntein anteeksisaamiseen Kristuksen tähden.»
Åke käänsi lehden ja luki tutkielman alun, jolla oli tämä lyhyt teksti:
»Se on täytetty.» Joh. 19:30 »Tämä on Jeesuksen oma todistus työstään.
Hiljentäkäämme ajatuksemme ja sydämemme tämän edessä ja jättäkäämme
kaikki inhimilliset mietiskelyt ja vastaukset sellaisiin kysymyksiin
kuin: mikä kaikki oli täytetty? Miten kaikki tapahtui siinä suuressa
työssä j.n.e.? On tarpeeksi että tiedämme, ettei mitään, joka piti
tehdä, unohdettu tai laiminlyöty tai jäänyt puolitiehen. Ei mitään
puuttunut Jesuksen pelastustyöstä, meillä on täydellinen Vapahtaja,
juuri sellainen kuin me tarvitsemme, joka voi vapahtaa meidät kaikissa
suhteissa, kaikesta pahasta, eikä vain osittain vaan täydellisesti — —
-.»
Sitten tulivat alleviivatut lauseet, jotka Åke ensin oli lukenut. Hän
luki ne uudelleen ja luki tutkielman loppuun.
Sitten hän nousi ylös ja meni ikkunan luo ja seisoi katsoen ulos.
Jos Jumala todellakin on tehnyt kaiken tämän, miten sen käy, joka
halveksii sitä? Miten sille käy, joka vetäytyy pois, vähemmin senvuoksi
että hänen on vaikea uskoa, kuin senvuoksi ettei hän tahdo antaa
muuttaa itseään, ei tahdo vakavasti taistella syntiään vastaan? Ja
kuinka käy vihdoin sen, joka pitää parempana synnin suloisuuden kuin
Jeesuksen sovituksen? Jos se nyt on totta, että Jumalan poika todella
kuoli synnin tähden? Nyt hän oli siinä ongelmassa jälleen. Tuossa
epäilyssä oli lohdutusta hänen hengelliselle velttoudelleen. Voiko hän
syyttää järjen epäilyjä, eikö hänen tarvinnut tuntea itseään aivan yhtä
kurjaksi, kuin jos hän seisoisi vastaan vain pelkurimaisesta halusta
johonkin erinäiseen syntiin, joka oli tullut tottumukseksi, liian
vaikeaksi katkaista... Sif tuli ulos eteiseen.
— Tahtoisitko olla Sverkerin luona hetkisen? pyysi hän. Minulla on
tekemistä keittiössä. Kirstin piti saada olla vapaana tänään, hän on
ollut niin uuttera koko ajan.
Åke olisi mieluummin tahtonut päästä olemasta kahden kesken Randalin
kanssa juuri nyt, hän pelkäsi noita silmiä, sekä siitä syystä mitä ne
kykenivät huomaamaan että niiden suuren vallan tähden, mikä niillä oli
häneen, mutta hän ei tietysti voinut kieltää, mitä Sif pyysi häneltä.
Hän palasi Randalin luo, ja Sif meni miettiväisenä keittiöön.
Tänään oli kaikki niin ihmeellistä, ajatteli Sif, juhlallista ja
vakavaa. Ja kaikki kolme tunsivat sen. Oliko se siitä syystä, että nyt
oli pitkäperjantai ja he olivat juuri kärsineet niin paljon yhdessä ja
senvuoksi käsittivät sen paremmin kuin muuten? Niin Sif ihmetteli ja
lauloi hiljaa itsekseen askarrellessaan keittiössä:
»Tuskassansa kauheassa viimein näin hän huudahti...»
Sif katsoi kelloa.
— Ei, ei vielä, ajatteli hän lapsellisessa mielessään. Jeesus kuoli
kello kolme, ja kello on vasta puoli yksi nyt. Kaksi ja puoli tuntia
vielä! Mutta pimeys oli alkanut jo. Miltä mahtaakaan tuntua riippua
ristiinnaulittuna tunti toisensa jälkeen?
Sifistä tuntui ettei hän saattanut sietää sen kuvittelemistakaan. Hän
ajatteli myöskin miten Sverkerin ympärillä oli ollut pelkkää hellyyttä
hänen kärsimisensä aikana, mutta Jeesusta oli pilkattu. Kärsiä
kuolemantuskia toisten pilkatessa!
— Ettei hän astunut alas! ajatteli hän. Hänhän olisi voinut tehdä sen
minä hetkenä tahansa. Mutta silloin me emme koskaan olisi tulleet
pelastetuiksi!
Tämä näkyi hänelle aivan uudessa valossa.
— Meidän tähtemme hän riippui siinä! ajatteli hän, ja häntä liikutti
hyvin Jeesuksen rakkauden todellisuus. —
Kirjastossa Åkella oli helpompaa kuin hän oli odottanut. Nuo pelätyt
silmät olivat ummessa, hänen ystävänsä nukkui.
Åke istui näköjään toimetonna sohvassa, mutta hänen ajatuksensa
mietiskeli sovitusta.
Voi tehdä syntiä armon turvin, ajatteli hän. Kuinka moni tekeekin
sitä juuri niiden joukossa, jotka äänekkäimmin selittävät olevansa
Jumalan lapsia! Ja eikö vanha sovitusoppi oikeuta niitä? Jumala antaa
anteeksi Jeesuksen tähden, antaa anteeksi veriruskeitakin syntejä,
hukattua elämää. Jeesus on kantanut rangaistuksen, siis voin tehdä
syntiä rankaisematta. Ryöväri ristillä, viinimäen työmies, joka tuli
yhdennellätoista hetkellä, tuhlaajapoika, kadonnut lammas, joka oli
eksynyt ja jota hoivataan enemmän kuin yhdeksääkymmentäyhdeksää,
jotka eivät olleet eksyneet, publikaani temppelissä, syntinen vaimo
fariseuksen huoneessa — osoittavathan kaikki nämä ja monet muut mukavan
tien.
Jos minä kulkisin sitä tietä, ajatteli Åke pilkallisesti. Jos minä
tekisin syntiä niin paljon kuin minua haluttaisi ja pyytäisin anteeksi
Jeesuksen tähden joka kerran? Hänhän on kantanut rangaistuksen minun
tähteni ja luvannut minulle täyden anteeksiannon Jumalalta sillä
perustuksella.
Åke ei todella tarkoittanut tehdä niin, hän vain kuvaili itselleen
tätä ajatusta niinkuin jotain äärimmäisen hullua, sattuvana todisteena
yleisen käsityksen kieroudesta Jeesuksen sovituksesta.
Mutta hän ei päässyt sentähden ristiinnaulitusta Jeesuksesta.
Ristiinnaulitun Jeesuksen edessä hänen oli pakko tunnustaa sen
sovituksen sovelluttamisen liioittelu, jota hän oli koettanut tehdä.
Hän ymmärsi hyvin hyvästi, ettei hän saisi mitään anteeksiantoa, jos
hän pyysi sitä ilman katumusta ja parannuksentarvetta. Molempia oli
ollut kaikilla näillä, joita hän oli äsken vetänyt esiin mukavan
pelastuksen esimerkiksi. Se ei kai ollut niin mukavaa kuin se voi
näyttää pintapuolisesta katselijasta.
Mukavaa! Ei toki, hän tiesi kyllä, ettei ollut niinkään mukavaa tulla
pelastetuksi, hän tiesi toki sen, hän, joka ei tahtonut antautua, vaan
kaikin voimin koetti puolustautua sitä vastaan. »Se portti on ahdas ja
tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat, jotka sen löytävät.»
Randal liikahti. Hän oli valveilla. Åke meni heti hänen luokseen.
Väsyneen katseen hitaasti selviävä tietoisuus merkitsi kuumetta ja
heikkoutta, sairaus päästi vastahakoisesti otteensa.
— Sinäkö se olet? Olen varmaankin nukkunut. Missä Sif on?
— Keittiössä.
— Mitä te oikein olettekaan minulle, te kaksi! Randalin käsi hapuili
Åken kättä ja puristi sitä.
— Toisinaan... alkoi Randal, mutta muutti mieltä. Siitä ei kannata
puhua.
— Ei, siitä ei kannata, yhtyi Åke puheeseen, vaikka hän ei tiennyt,
mikä se oli, josta ei kannattanut puhua.
- Etenkin sinä! kuiskasi Randal ja puristi Åken kättä.
— Oh, sen kyllä tiedän! sanoi Åke torjuen, tietämättä mitä torjui,
vaikka hän kyllä aavisti, että hänen ystävänsä katsoi hänen nykyisiä
palveluksiaan hänen kerran sortuneiden nuoruustoiveidensa taustaa
vasten ja sentähden tunsi olevansa järkytetty.
— Jos voisin hyvittää! läähätti Randal.
— Sinullahan ei liene mitään hyvittämistä minulle.
— On minulla, joka olen syössyt sinut... siihen elämään, jota sinä
vietät.
— Joutavia!
— Sinun syntisi on minun. Niin tunnen. Hän katsoi rukoilevasti ylös
Åken nuoriin, miehekkäisiin kasvoihin.
— Nouse! Minun tähteni, ellet tahdo itsesi tähden!
— Ei se riipu minusta itsestäni. Mitäpä minä voin tehdä?
— Sinä voit tahtoa.
— Anna minun olla. Älä pakota minua! Äläkä millään muotoa kiinny
tuollaiseen sairaalloiseen päähänpistoon, kuin että sinulla olisi
jotain syytä siinä mitä minä teen.
— Mutta minulla on. Sanoithan itse sen kerran. Kun ensin lankesit.
— Siitä on niin kauan, sanoi Åke hämillään.
— Se jatkuu yhä. Minun tähteni... älä vastusta... meidän
Vapahtajaamme... kun hän etsii sinua!
Tämä hellittämättömyys liikutti ja kiusasi Åkea. Että Randal piti
itsensä osallisena siihen syyllisyyteen, jonka Åke elämällään veti
päälleen, kosketti häntä levottomuutta herättävästi. Tähän saakka hän
oli vaientanut omaatuntoaan sillä ajatuksella, ettei hän vahingoittanut
muita kuin itseään. Mutta kuinka olikaan nyt? Hän tunsi olevansa
estetty, sidottu, kiedottu ja vedetty sinne mihin hän ei tahtonut.
Evankeliumin verkon silmätkö ne kietoivat hänet? Ne silmukat olivat
sitkeät ja voimakkaat, rakkauden punomat. Ei auttanut, vaikka hän
kuinka ponnistelihe irti päästäkseen. Rakkaus ei päästänyt.
Jeesus ristillä rakkaudesta uhrautuen hänenkin syntiensä puolesta!
Sehän oli niin käsittämätöntä, niin uskomatonta, niin kohtuutonta.
Mutta _jos_ se olisi totta — silloin voi häntä, jos hän halveksi sitä!
Ja Sverker Randal, ystävä, jota hän oli jumaloinut ja sitte luullut
vihaavansa, mutta jonka puoleen häntä sitten taas oli vetänyt,
ystävä, jota hän katkerasti oli soimannut ja joka nyt tunsi hänen
syyllisyytensä omakseen, tämä ystävä, jonka hän nyt kolmannen kerran
sai takaisin kuoleman kourista, joka uskoi ja rakasti Jumalan Karitsaa
ja kesken sairauden kipujen voi levätä iäisessä sylissä — tämä ystävä
pyysi koko palavalla hengellään hänen henkensä pelastusta synnin
orjuudesta! Eikö hänen silloin täytynyt nousta, tahtoa, antautua
vangiksi pelastavan rakkauden sitkeään nuottaan?
Nuo pelätyt silmät olivat jälleen sulkeutuneet. Åke oli kiitollinen
siitä, vaikka se ei auttanut häntä paljonkaan. Tuo irtipäästämätön
vaatimus oli saanut hänet kiinni. Pelastava rakkaus oli elävänä
todellisuutena tullut häntä lähelle, vaatien hänen tahtoaan
ratkaisemaan myötä tai vastaan. Ratkaisun täytyy tulla perinpohjaisen;
ja se tulee vaikeaksi mihin suuntaan se ratkenneekin. Kuitenkin
tunsi hän, että hän oli tullut nyt siihen kohtaan, että »ei» oli
tullut mahdottomaksi. Myöntyminen oli vaikeaa ja mullistavaa, mutta
se oli ainoa mahdollinen vastaus. Hän oli kuitenkin iloinen, ettei
tarvinnut sanoa sitä kenellekään ihmiselle juuri nyt, vaan ainoastaan
Jeesukselle, ristiinnaulitulle, ylösnousseelle, iäisesti elävälle ja
elämää antavalle.
9.
Sverker oli nyt parantunut. Åke oli kotonaan taasen ja tarttui
kaksinkertaisin voimin kiinni laiminlyötyyn työhönsä, Lucia oli
mennyt aamujunalla Tukholmaan, ja Sifin oli määrä lähteä myöhemmällä
junalla seuraavana päivänä palatakseen jatkamaan keskeytettyä
sairashoitokurssiaan. Hänestä se tuntui enemmän kuin kaihoisalta,
sillä täällä oli hänen oikea paikkansa, täällä hän tahtoi asua. Oli
niin vaikeaa jättää Sverkeriä, ja Sif tiesi, että Sverkeristä tuntui
vähintään yhtä vaikealta päästää hänet. Nyt Sif tuumiskeli miten hän
voisi tehdä sen liian vaikeaksi hänelle.
Sverker ei istunut nyt sairastuolissaan, vaan sohvassa, mutta Sif istui
jakkarallaan hänen jalkojensa juuressa kuten tavallista, huolimatta
Sverkerin yrityksestä vastustaa sitä. Sif ei ollut hänen pikku tyttönsä
enää, joka saattoi istua hänen jalkojensa juuressa, hän oli kasvanut.
Sverkerin silmissä hän oli nyt tullut sellaiseksi, että hän ikävöi
saada nojata päänsä hänen rintaansa vasten ja tulla hyväillyksi ja
lohdutetuksi. Hän oli saanut tuntea äidillisyyttä, joka on syvällä
jokaisen hyvän naisen olennossa, mutta joka nyt vasta esiintyi Sifissä.
— Niin, nyt on tutkinto ohi! Reputatko sinä minut, sano? kysyi Sif.
— Tutkinto?
— Niin. Sinä ymmärrät kyllä mitä minä tarkoitan.
— Oletko tuntenut minun hoitamiseni ikäänkuin joksikin tutkinnoksi?
— Sinähän tiedät, että menin sairashoitokursseille vain oppiakseni
hoitamaan sinua. Nyt olen saanut tehdä sitä. Olenko mielestäsi tehnyt
sen hyvin? Oletko tyytyväinen uuteen yksityishoitajaasi?
— Tyytyväinen? Se sanoo aivan liian vähän. Sinä olet muuttanut minun
sairauteni juhlaksi. Kun sinä tulit... en unohda koskaan miltä tuntui
kun sinä tulit!
— Minä en tullut säälistä. Tunsitko sen?
— Tunsin. Jos sinä olisit tullut säälistä, en olisi kestänyt nähdä
sinua luonani. En tahdo sääliä sinulta!
— Vaan rakkautta?
Hän katsoi loistavin katsein Sverkerin silmiin. Tämä tunsi sen katseen
voittavan itsensä, mutta ei vastannut mitään.
— Etkö vieläkään voi uskoa minuun? Ja kuitenkin olen sinun tähtesi
mennyt suoraan tuleen. Sinä tunnet minun kauhuni sairautta ja kuolemaa
kohtaan. Mutta sen olen voittanut sinun tähtesi Etkä sinä usko minua
kuitenkaan! Oi, Sverker, miten mahdoton sinä olet!
Hän painautui Sverkeriä vasten ja tämä hyväili häntä.
— Uskon, että pidät minusta ja aina teet sen, sanoi hän epävarmalla
äänellä. Luulenpa, että rakastatkin minua, mutta samallaisella
rakkaudella kuin rakastat isääsi, — se ei voi koskaan lakata, mutta sen
voi himmentää toinen rakkaus. Pelkään näes, rakas, että minä en ole
sinun elämäsi suuri rakkaus. Ellen minä ole sitä ja sinä, naimisiin
mentyämme, kohtaat miehen, joka sitä on — miten meidän silloin käy?
Sitähän minä pelkään, senvuoksi olen epäluuloinen. Sif oli kuunnellut
tarkkaavasti, ja Sverkeriä kummastutti luottavainen vakavuus hänen
kirkkaissa silmissään, kun hän katsoi häneen.
— Luulen etten ole sellainen, että voin tuntea intohimoa, sanoi hän,
ikäänkuin se olisi ollut puute. Ihastun helposti, mutta se menee myös
helposti ohi. Tiedät, miten haaveilin luutnantista ja kuinka kokonaan
se meni ohi. Sitten yhteen aikaan en ollut ihan vastaan mennä kihloihin
Åken kanssa. Sitten on jotain, jota sinä et tiedä...
Hän empi, rohkaisi itsensä ollakseen täydellisesti vilpitön ja jatkoi:
— Parisissa oli muuan taiteilija, joka tahtoi minut, ja ellen olisi
ollut sidottu — ei, sidottuhan minä en ollut, sinähän olit sanonut,
että olin vapaa — mutta jos en silloin olisi tuntenut sinua, en tiedä,
miten olisi käynyt! Näet miten muuttuvainen olen! Mutta näiden kaikkien
mielitiettyjen ohella olet sinä ollut se oikea minulle koko ajan, joko
tahdot sen uskoa tahi et. Muistan, kun luutnantti oli kosinut, kuinka
kaipasin saada puhua siitä sinulle. Minusta se olikin melkein hauskinta
kaikesta. Ja kun joskus kuvittelin tulevaisuutta hänen kanssaan, olit
sinä aina jollain tavoin mukana siinä haaveilussa. Ja sinä muistat kai
itse, kuinka käännyin sinun puoleesi ollessani iloinen ja sitten kun
surin? Sinun puoleesi, enkä kenenkään muun!
Sverker puristi hänen kättään vastaukseksi ja katsoi uudella
jännityksellä hänen silmiinsä, odottaen hänen itseselityksensä jatkoa.
Hänen personallisuutensa oli kasvanut enemmän kuin yhdessä suhteessa.
Ehkä Sif alitajunnassaan tunsi, mitä Sverker ajatteli, ja senvuoksi
tuli enemmän vahvistaneeksi sitä. Hän liikahti vähän hänen sylissään,
niin että voi katsoa häneen. Hänen katseessaan säteili voitoniloa
sekoittuneena kaihoon ja veitikkamaisuuteen.
— En voi luvata, etten koskaan enää ihastele toisia, mutta vaikkapa
teenkin sitä, ei sinun tarvitse pelätä. Tiedät nyt miten pian se menee
ohi. Ja sinä voit aina pidättää minut kuten tähän saakka ja enemmänkin,
jos vain tahdot. Ja tahdothan sinä, sano?
Tämä vilpittömyys, joka oli niin kokonaan vapaa teeskentelystä, oli
perusta, jolle voi rakentaa. Sverker painoi häntä lujemmin syliinsä.
— Kyllä, sen tahdon, sanoi hän voimakkaasti.
Hän muisti, mitä Sifin isältä oli luiskahtanut kerran; nyt Sif oli itse
sanonut hänelle samaa: hän tarvitsi häntä, juuri häntä. Uhrata itsensä
ja vetäytyä pois hänestä olisi väärää uhrautumista ja vahingoittaisi
vain Sifiä. Eikö hän ollut itse nähnyt, kuinka juuri hänen sairautensa,
jota näkemästä hän oli tahtonut Sifiä säästää, oli houkutellut hänessä
esiin kaikkein hienoimman: tuon hurmaavan äidillisyyden?
Todennäköisyys siitä, ettei hän eläisi kauan, ei saanut myöskään olla
esteenä. Äkillisen eron mahdollisuus pitää sydämet valveilla ja tekee
rakkauden erikoiseksi, ja juuri senvuoksihan hän voi olla varmempi kuin
kukaan muu Sifin ehkä hetkellisen, mutta lämpimän sydämen hellyydestä.
Ja sitäpaitsi — kukapa voisi rakastaa häntä kuten hän?
— Kyllä, sen tahdon! toisti hän.
— Sinä et siis epäile minua enää? Sinä uskallat ottaa minut?
— Uskallan. Olen ollut pelkuri raukka ylpeydessäni. Rakastanuthan olen
sinua aina, mutta nyt vasta ymmärränkin sinua.
— Ja uskotkin minua?
— Niin, rakkaani.
Sif nojautui häneen, niinkuin hän oli kaivannut saada nojautua Sifiin.
— Oi, kuinka tuntuu ihanalta, että vihdoinkin uskot minuun! sanoi Sif
lämpimästi huoaten onnesta.
Nostamatta päätään hän jatkoi tuokion kuluttua:
— Sverker, tiedätkö mitä tahtoisin? Että pappi voisi tulla tänne juuri
nyt ja vihkiä meidät samassa, niin ettei minun koskaan tarvitsisi
jättää sinua enää, en edes päiväksikään.
Tähän pieneen sydämenpurkaukseen Sverker vastasi rakastuneiden tavoin.
— Milloin voit tulla minun luokseni siten? kysyi hän sitten
liikutuksesta epävarmalla äänellä.
Sif laski.
— Jos otamme kuulutuksen nyt sunnuntaiksi, niin silloin kuulutetaan ja
sitten seuraavana ja sen jälkeisenä sunnuntaina. Siitä sunnuntaista
neljäntoista päivän kuluttua puolipäiväjumalanpalveluksen jälkeen
isoisä voi vihkiä meidät.
Hän katsoi säteilevästi Sverkeriin. Mutta tämä ei ollut vielä oikein
varma siitä, tarkoittiko Sif totta vai ainakin puoleksi leikkiä.
— Entä kurssisi? huomautti Sverker.
— Sen ei tarvitse estää. Minä olen vain ylimääräisenä oppilaana enkä
täytä mitään paikkaa sairashuoneella. Isän suosion vuoksihan minä vain
saan käydä siellä. Voin lopettaa siellä milloin tahansa.
— Etkö tahdo kuitenkin lopettaa ja saada todistuksen?
— Ne eivät anna todistusta sellaiselle ylimääräiselle oppilaalle kuin
minä olen. Ja vaikkapa antaisivatkin — hän naurahti — niin mitä luulet
minun välittävän heidän todistuksistaan saatuani nyt hyväksymisen
sinulta?
— Hyväksymisen? Kiittävän arvosanan minä annan sinulle.
— Oi, älä koetakaan! Tiedän kyllä, että jotenkuten kelpaan vain
sairashuoneen oven sisäpuolelle. Äiti ja Åkehan ne tekivät kaiken.
Kirstikin oli kelvollisempi kuin minä. Mutta ollakseni Sif olen tehnyt
suurteon jo sillä vain, että olen ollenkaan voinut olla avuksi.
— Sinä puhut niinkuin minä tahtoisin sinut vain sairaanhoitajaksi,
sanoi Sverker matalalla äänellä ja tutkiva katse silmissään.
Sif punastui kauniisti, mutta ei kätkenyt kasvojaan häneltä. Hänen
vastauksensa oli äänetön mutta selvä ja täytti Sverkerin niin
voimakkaalla onnentunteella, että se tuntui melkein tuskalta.