sanoi hän sovittavalla äänellä. Tahdoin vain tietää oliko tuo juoru
totta ja mitä varten teidän kohtaamisenne pidettiin minulta salassa.
Nyt tiedän sen. Oli niinkuin arvelinkin, sinun ystävyydessäsi ei ole
mitään tahraa.
Åke puristi ojennettua kättä, iloisena siitä, että kaikki oli selvinnyt
heidän välillään, mutta hän ei tullut ajatelleeksi, ettei senvuoksi
Sifin ja Sverkerin välillä kaikki ollut yhtä selvää. Sifin hieman
levoton tunnustus siitä vilpillisyydestä, johon hän oli tehnyt itsensä
syypääksi sulhastaan kohtaan sopimusta tehdessä, oli aivan unohtunut
Åken mielestä.
12.
Sif kävi kalpeaksi ja seisoi sanattomana saatuaan isältään kuulla
telefoonitiedosta, joka juuri oli tullut Upsalasta. Sverker oli
sairastunut samalla tavoin kuin hänen Ranskasta palaamisensa aikoina.
Kohtaus näytti olevan lievempää laatua tällä kertaa, mutta oli samaa
lajia.
Sangviinisena kuten aina oli Sif luullut sairaustapauksen olleen
tilapäistä ja ettei sillä ollut uusiutumisen edellytyksiä, ja senvuoksi
tämä tieto kohtasi häntä odottamattoman iskun tavoin. Pelko Sverkerin
hengestä ja syvä kaipaus saada olla hänen luonaan ja hoitaa häntä
sekottui yhtä syvään pelkoon siitä, että täytyisi nähdä häntä sairaana.
Tottuneena toimimaan tunteensa vaikutteen mukaan ei hän nyt voinut
toimia ollenkaan, kun kaksi ristiriitaista ja yhtä voimakasta tunteen
vaikutinta samalla kertaa valtasivat hänet. Sen vuoksi hän seisoi
äänettömänä.
Onneksi hänen ei tarvinnut valita, Sverker itse oli ratkaissut asian
hänelle. Sisar Astan, jota hän heti sairastuttuaan oli pyytänyt
luokseen ja jonka hän oli saanut ja joka hänen puolestaan oli
telefonoinut tohtori Bentickille hänen sairaudestaan, hän pyysi
sanomaan terveisiä, ettei hän tahtonut Sifiä tulemaan luokseen
ennenkuin hän olisi parempi. Kun Sifin isä toi hänelle tämän
tervehdyksen, lisäsi hän, että sairaan piti saada tahtonsa perille
kaikessa mikä mahdollista oli, sillä sydämen heikontuessa näissä
kohtauksissa ei hänen mieltään saanut vähimmälläkään järkyttää,
vähäpätöisyys saattaisi maksaa hänelle hengen.
Isä katsoi vakavasti ja huolestuneesti Sifiin ja ajatteli enemmän
kuin sanoi. Hänhän oli jo isänsä sairasvuoteella ja sittemmin Sifin
ensimäisen kerran käydessä Randalin toipumisen aikana tämän luona
huomannut hänen kauhistuksensa nähdä vaarallisesti sairasta. Hän piti
sen vuoksi ikävänä, että Sif oli liittynyt niinkin sairaaseen mieheen
kuin Randaliin, ja hän aprikoi eikö olisi mitään mahdollisuutta muuttaa
hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Mahtoiko Sif tahtoa sitä itse? Se oli
kuitenkin aivan liian arkaluontoinen kysymys esitettäväksi etenkin nyt,
kun hänen tunneherkkää sydäntänsä pakotti suru ja levottomuus sulhasen
tähden.
Kun Allan myöhemmin kertoi Lucialle huoliaan, ei hän saanut kannatusta.
— Rakas, jos hän menisi naimisiin terveimmän miehen kanssa, jota
ajatella voi, ei hän olisi kuitenkaan vapautettu mahdollisuudesta saada
nähdä tämän sairastuvan ja kuolevan, sanoi Lucia.
— Mutta silloin hän ei ainakaan alusta saakka olisi niin jännityksessä,
väitti Allan.
— On melkein parasta että niin on, jotta Sif voi valmistautua, arveli
Lucia.
— Jospa vain tietäisin pelkääkö hän tulevaisuutta ja tahtooko päästä
vapaaksi, sanoi Allan.
— Sif elää nykyisyydessä eikä ajattele koskaan tulevaisuutta, sanoi
Lucia.
Mutta sillä kertaa hän erehtyi. Ei edes Sif, vaikka olikin niin vähän
ajatteleva ja vähän laskeva, voinut olla kuuntelematta sitä huomautusta
tulevaisuudesta, joka oli hänen omassa suhteessaan Sverkerin sairauteen
tällä kertaa. Tuo tahdoton helpotus, jota hän tunsi havaitessaan
itsensä jätetyksi ulkopuolelle Sverkerin sairashuonetta, ilmaisi
pelkuruutta, jota hän häpesi ja joka tulevaisuudessa tulisi tuntumaan
onnettomuudelta, ellei se olisi voitettavissa. Pysyttelisikö hän
Sverkerin vaimonakin syrjässä, tämän kärsiessä, ja jättäisi hänen
hoitamisensa kokonaan toisille?
Oi, miksi piti tämän sydänsairauden tulla lisää? kysyi hän
kapinoivasti. Jos se olisi ollut vain hengenahdistusta! Siihen Sverker
oli itse tottunut, ja miten vaikea se olikin, tuli hän aina omin
neuvoin toimeen. Mutta tämä uusi tauti, joka oli tullut lisää, oli
toisille vaikeampi nähdä ja hänelle itselleen kestää, eikä hän voinut
suoriutua muiden avutta. Hengenahdistus ei ollutkaan hengenvaarallinen,
mutta sydänvika oli.
Sisar Asta telefonoi säännöllisesti neljä kertaa päivässä. Hän
oli yksin hoidossa tällä kertaa, sillä Åke Boson oli kutsuttu
sotapalvelukseen. Muutamin sanoin sisar Asta sanoi mitä oli sanottava,
hänen tiedonantonsa olivat tarkkoja ja riittäviä. Tohtori Bentick oli
tyytyväinen siihen erinomaiseen käsitykseen, mitä ne ilmaisivat, mutta
Sif piti niitä kylminä.
— Hänellä ei ole mitään sydäntä, hän on kuin kone, vastasi hän
kärsimättömästi isän kiittelemisiin.
— Olkoon sydän tai kone, niin hän on väsymätön ja ahkera päivät ja yöt
ja ansaitsee meidän suurimman kiitollisuutemme erinomaisesta hoidosta,
jota hän antaa Sverkerille, sanoi isä ja tarkkasi Sifiä salaa.
Hän oli jo ennen huomannut tämän nurjamielisyyden tuota erinomaista
hoitajatarta kohtaan ja nyt se ilmeni yhä selvemmin. Oliko hän
kateellinen sille, joka täytti hänen paikkansa Randalin sairasvuoteen
ääressä paremmin kuin hän koskaan voisi ajatella itse tulevansa sitä
täyttämään? kysyi Allan itseltään. — Tiedän, että hän on esimerkiksi
kelpaava, sanoi Sif ärtyisästi.
Tämä tietoisuus tuntui kyllä rauhoittavalta, mutta se kiusasi
silti Sifiä, sillä toisen suuri kunnollisuus teki hänen oman
kelpaamattomuutensa sitä silmään pistävämmäksi.
Hän kärsi tuskastuttavasta pelkuruudestaan. Jos hän ei vain olisi ollut
niin arka näkemään huonoja sairaita, olisi hän kyllä voinut opetella
olemaan hyödyksi, mutta kuinka hän voisi voittaa tuon pelon?
Olikohan mitään mahdollisuutta saada sitä rohkeutta, jota hän kaipasi?
Hän tunsi olevansa niin kokonaan vailla sitä, että se piti luoda häneen
tyhjästä, jos hän saisi sitä. Tämä tunnustus vei hänen ajatuksensa
välittömästi Luojaan ja antoi hänelle mielijohteen rukoilla häntä.
Hän seurasi mielijohdetta ja rukoili, tottumattomasti mutta palavasti,
rukoili rakastettunsa elämää ja itsensä muuttumista, jotta hän tulisi
kelvolliseksi ja rohkeaksi.
Hänestä tuntui, että hän rukoili kuin ihmettä, sillä ei mikään tuntunut
mahdottomammalle hänestä kuin tulla rohkeaksi näkemään sairautta ja
kuoleman vaaraa. Mutta Jumalahan voi tehdä ihmeitä, ja miksei hän
voinut rukoilla häntä tekemään sellaisen hänen suhteensa? ajatteli hän.
Hän tunsi pelokasta ahdistusta oman rukouksensa suhteen, jota hänen
hätänsä ajoi häntä rukoilemaan. Hänellä oli tunne siitä, että hän
rukoili itselleen jotain hyvin vaikeaa ja kiusallista, sillä hänen
aavistuksensa sanoi hänelle, että ei voi tulla niin muuttuneeksi kuin
miksi hän rukoili tullakseen, sen tuntumatta koko olennossa.
Kotiintullessaan ulkomailta ja toisinaan sitä ennenkin hän oli tuntenut
leimahtavaa halua suurtöiden suorittamiseen. Nyt hänelle oli asetettu
vaatimus, jonka täyttäminen olisi ollut useille muille naisille vain
luonnollista, mutta hänelle se olisi suurtyö. Kukapa näkisikään mitään
suurta siinä, että hän Sverkerin vaimona voisi olla hänen luonaan ja
hoitaa häntä, kun hän sairastuisi? Mutta hänelle se olisi suurtyö,
sillä sellaisena kuin hän nyt oli, ei hän osannut sitä ollenkaan.
— Oi Jumala, sinun pitää tehdä ihme minun suhteeni! rukoili hän
tuskaisesti, puoleksi uskoen puoleksi epätoivoisena.
13.
Oli ensimmäinen adventtisunnuntai, pakkasta ja aurinkoa vastasataneella
lumella.
Randal oli paranemaan päin. Vielä heikkona, mutta kivutta ja tuntien
palaavan terveyden mieluisaa tunnetta hän istui suuressa tuolissaan
kirjastossa. Hän oli puettu pehmeään yönuttuunsa, ja sisar Asta oli
korjaillut hänen pieluksiaan ja käärinyt hänen polviensa ympäri pehmeän
huopapeiton. Nyt hän kulki äänettömästi edestakaisin askareitaan
toimitellen, ja Randal istui häiritsemättä ajatuksineen.
Hän ajatteli juuri kamppailemaansa taudinkohtausta. Lääkärit eivät
olleet odottaneet sitä, kun hän ei syksyn kuluessa ollut rasittanut
itseään ylimääräisellä työllä ja hänen olosuhteensa olivat muodostuneet
niin onnellisiksi. Sillä siitä lääkärit olivat yksimielisiä, ettei
mikään ollut hänelle niin tärkeää kuin mielensä tasapaino. Tyyni onni
oli hänelle paras lääke. Ja hän itse tiesi ehkä paremmin kuin lääkärit,
miten totta se oli.
Eikö hän sitte ollut tyynen onnellinen? Sif ei ollut näyttänyt
pienintäkään oiretta tahtoakseen lupaustaan takaisin, ja hän oli niin
altis ja ihastuttava. Mutta kuitenkin! Hän ei ollut voinut päästä irti
tuosta kiusallisesta epäilystä, joka oli herännyt jälleen eloon, hänen
saatuaan tietää, ettei Sif ilman kehoitusta ollut pyytänyt häneltä
sormusta. Åke oli kyllä selittänyt sen siten, että Sif ei koskaan olisi
uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, ellei hän hänen kauttaan olisi
saanut varmuutta olevansa yhä rakastettu. Mutta voiko Åke niin varmaan
tietää, oliko hänen selityksensä oikea? Kukapa mies voi päästä selville
vaikeimmin ratkaistavasta kaikista arvoituksista: nuoresta tytöstä?
Ja oliko Sif itsekään selvillä oman tunteensa laadusta ja
kestävyydestä? Tiesikö hän oikein mitä tahtoi? Eikö ollut luultavinta,
että olot olivat vaikuttaneet häneen, Åke, niin, jopa hänen oma
alttiutensakin?
Tämä uudistunut epäilys oli kiusannut Randalia niin, että hänestä
tuntui lohdutukselta tultuaan sairaaksi. Ruumis oli silloin ottanut
kivun, ja hänen henkensä oli saanut rauhan.
Sairaus oli vienyt hänet kuolemanvarjon laaksoon, missä kaikki asiat
ja ilmiöt saavat oikeat suhteensa. Nyt sairaus oli hellittänyt,
ja hän palasi taas kuolemanvarjon laaksosta maiseen elämään sen
moninaisine menoineen, mutta hänen henkensä silmä pysytti katseen
oikeissa suhteissa. Kun epäluuloiset ajatukset uudelleen kohtasivat
häntä, huomasi hän niiden kadottaneen kärkensä. Hän saattoi säilyttäen
tasapainon ajatella mahdollisuutta, että hänen täytyy luopua Sifistä
kadottamatta senvuoksi elämänharrastusta tai elämäniloa. Sif oli
hänelle yhtä rakas kuin aina, mutta hän oli tuntenut tulleensa hänestä
riippumattomaksi.
Hänen elämänsä ilman Sifiä ei tulisi aurinkoa kimaltelevaksi päiväksi,
se tulisi pikemminkin tähtikirkkaan yön kaltaiseksi, ja sellaisenakaan
se ei jäisi vaille valoaan. Niin, eikö tähtiyö muistuta enemmän
iäisyyttä kuin aurinkoinen päivä?
Hän ihmetteli mitä merkitsi, että hän saattoi nyt ajatella Sifiä tällä
tavoin, rakastavasti, mutta vapautettuna entisestä riippuvaisuudestaan.
Oliko sairaus tosiaankin irroittanut hänet? Oliko Herra Jumala
vihdoinkin ottanut hänessä niin täydellisesti ylivallan, ettei kukaan
muu eikä mikään muu voinut hallita häntä?
Tuomiokirkonkellot soittivat jumalanpalvelukseen ja virittivät Randalin
mielen hartaaksi. Hänestä tuntui kuin kutsuisivat ne häntä Jumalaa
vastaan, ja koko hänen sisimpänsä oli kiitosta ja rukousta Jumalan
voiman edessä, joka voittaa ihmissydämessä.
— Tahtooko sisar lukea minulle?
-- Jos dosentti vain jaksaa kuunnella.
— Kyllä!
— Mitä luen?
— Jumalan omasta sanasta.
— Ehkä Jeesuksen ratsastamisesta Jerusalemiin? kysyi sisar Asta ja otti
raamatun siltä hyllyltä, jossa erikoisilla raamatun painoksilla oli
paikkansa.
— Mieluummin siitä tulemisesta, jota me odotamme.
Sairaanhoitajatar selaili raamattua.
— Sisar on kotiutunut tuohon kirjaan? sanoi Randal enemmän sanoakseen
ajatuksensa kuin kysymyksen.
— Jokseenkin, vastasi sisar kainosti.
Randal hymyili hieman, sillä hänellä oli enemmän kuin kerran ollut
syytä ihmetellä hänen raamatun tuntemistaan.
Sisar Asta luki hiljaa mutta selkeästi evankeliumin ennustusta
ihmisenpojan tulemisesta taivaan pilvissä.
— Enemmän, pyysi Randal, hänen lopetettuaan.
Silloin sisar Asta luki muita kohtia Herran tulemisesta, mistä hän
löysi niitä epistoloista ja Ilmestyskirjasta.
Peläten väsyttävänsä potilastaan hän katsoi tarkkaavasti tähän joka
pysähdyskohdassa. Mutta Randal ei näyttänyt väsyvän tästä lukemisesta,
se tuntui päinvastoin antavan hänelle voimaa. Hänen henkensä riemuitsi
sen ruumiin heikkoudesta, joka piti häntä vankina.
— Minä rakastan Ilmestyskirjaa, sanoi hän.
- Eikö sitä ole hyvin vaikea ymmärtää?
— Ei ole kysymystä sen ymmärtämisestä, olin sanoa. Se on Jumalan
valtakunnan taistelu ja voitto suurin piirtein, se on Kuninkaan merkki
uskollisilleen: Kestä, kunnes tulen!
Sisar Asta oli ääneti. Hän istui niin, että hänellä oli potilaansa
profiili edessään. Tämän täytyi kääntää päätään, jos hän tahtoi katsoa
häneen. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan katsahti ulos silmätessään
ylös.
Sisar Astassa oli jotain hyvin personatonta. Randalin sairauden aikana
hän oli valpas huolehtija, auttava käsi, aina saapuvilla oleva voima,
hyvää tekevä vaikutus, jota sai vain kokea tarvitsematta omistaa mitään
tarkkaavaisuutta. Lukiessaan Randalille hän oli ollut vain ääni, harras
ääni, joka oli sopinut Randalin tunnelmaan. Ja nyt puhuessaan hänen
kanssaan oli hän vain yleensä joku, jonka kanssa voi puhua, ei kukaan
erikseen.
Randal ei miettinyt sitä minkälainen hän oli, hänestä tuntui vain niin
rauhalliselta hänen personaton seuransa, ikäänkuin hän olisi ollut
yksin, ja kuitenkin hänellä oli joku, joka piti huolta kaikista hänen
tarpeistaan, hätiköimättä, niin hiljaiseen ja itsensäunohtavaan tapaan,
ettei Randal edes aina huomannut, että hänen hyväkseen tehtiinkään
mitään.
14.
Sisar Asta istui vielä raamattu polvella, valppaana ja itsensä
unohtavana, ja puheli potilaansa kanssa luetusta, senvuoksi että hän
näki sairaalle tekevän hyvää saada kehittää ajatuksiaan. Hänen henkensä
kasvoi voimakkaaksi niissä ilmapiireissä, missä se oli kotonaan, ja
kävi ikäänkuin vielä riippumattomammaksi sairaasta ruumiistaan.
Silloin eteisen ovikello soi.
Sisar Asta nousi äänettömästi, asetti raamatun paikalleen hyllylle ja
liukui ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä ilman napsahdustakaan.
Heti senjälkeen hän palasi äänettömään tapaansa.
— Jaksaako dosentti ottaa vastaan neiti Bentickin.
Randal liikahti tuolissa, tahdottomasti oikaisten itseään, ja hänen
ilmeensä muuttui.
— Onko hän täällä itse vai telefoonissa?
— Hän on täällä itse.
— Pyytäkää häntä sisään. Odottakaa!
Hän katseli ympärilleen. Sisar Asta, joka juuri oli ollut ulos
menemäisillään, pysähtyi ja seisoi odottaen.
— Onhan täällä kai hienoa ja järjestyksessä vieraan varalle? kysyi hän,
ikäänkuin kuninkaallinen vieras olisi ollut tulossa.
— On kyllä, vastasi sisar Asta.
Siinä sairashuoneessa, minkä hän oli järjestänyt, ei ollut koskaan
mitään muistuttamista, ja sen hän tiesi, mutta hän ei loukkaantunut
Randalin kysymyksestä, hän ymmärsi niin hyvin, että tämä oli tarkka,
kun oli kysymyksessä hänen morsiamensa ensi vierailu sen jälkeen kuin
hänen parantumisensa oli alkanut.
— Niin, se on hyvä, tiesinhän sen, sanoi Randal jonkunlaista
anteeksipyytelyä äänessä.
Sisar Asta meni ulos, ja heti senjälkeen tuli Sif sisään.
Hänessäpä oli kaikkea muuta kuin personattomuutta! Hän oli maallinen
elämä itse personoituna hurmaavine rikkauksineen, hän oli kiehtova
nykyisyys, joka vastustamattomasti veti hänen ajatuksensa puoleensa
pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta, iäisyydestä ja Jumalasta.
Unohtaen heikkoutensa Randal näytti aikovan nousta ylös, mutta Sif oli
heti hänen vieressään ja työnsi hänet takaisin pieluksien varaan.
— Oletko hullu? Et saa nousta ylös minun tähteni!
Randal antoi myöten, ei vain Sifille, vaan omalle heikkoudelleenkin,
joka muistutti itsestään.
Sif meni hakemaan jakkaransa ja istuutui hänen jalkojensa juureen.
Sifin kasvot eivät olleet säteilevät, mutta vilkkaammat kuin
tavallisesti. Randal ei päässyt oikein selville niiden ilmeestä, sillä
hän ei tiennyt, että Sifin vielä oli taisteltava turhan pelkonsa
jäännöstä vastaan. Sverker näytti sairaammalta kuin Sif oli odottanut,
ja tämä tunsi lamauttavaa levottomuutta sen johdosta että jotain voisi
tapahtua. Tuota levottomuutta hillitäkseen Sif pingoitti itsensä
hermostuneen vilkkaaseen reippauteen, jota hän ei läheskään tuntenut.
— Tulenko minä sinun mielestäsi liian pian luoksesi? kysyi hän
hyväilevästi, odottaen voimakasta vastalausetta vastaukseksi.
— Oikeastaan sinun ei olisi pitänyt tulla ennenkuin minä olisin
lähettänyt sinulle sanan, niinhän puhe oli, muistutti Randal hymyillen.
— Mutta sinähän olet niin paljon parempi, ja minä kaipasin niin
äärettömästi sinua, puolustihe Sif. Oletko vihainen minulle siitä, että
nyt olen täällä?
— Vihainen? Sinä rakas! Jospa vain tietäisit miltä tuntuu, kun tulet!
— Minkätähden en sitte saanut tulla sinun ollessasi huonona? Kaikki
muut saivat, mutta minä en, nurisi Sif, nuhdellen Sverkeriä siitä, mikä
salaisesti oli ollut hänelle niin suuri huojennus.
— En tahtonut että näkisit minut niin surkeana.
— Sinäkö surkea! Sellaiseksi et koskaan voi tulla. Sverker nauroi
pientä itsesäälivää naurua.
— Kylläpä vain! Kun roikun tässä ja tavoittelen henkeä niinkuin kuha
maalla. Kysy sisar Astalta.
— Minä en välitä yhtään sisar Astasta, tuli Sifiltä niin kiivaasti,
että se kummastutti Sverkeriä.
Hän ymmärsi väärin syyn ja luuli tarvitsevansa ottaa uskollisen
hoitajansa puolta.
— Et voi uskoa miten ihanteellinen hoitaja hän on, vakuutti hän
lämpimästi hiljennetyllä äänellä, jottei puheenaoleva henkilö
sattuisi kuulemaan, mistä oli kysymys. Hän arvaa mitä tahdon, minun
tarvitsematta sanoa sitä, ja se on verratonta, silloin kun joka sana
maksaa suuren ponnistuksen. Ei kukaan voisi auttaa minua paremmin. Ja
ajattele, kuinka kiltisti häneltä, että hän ottaa vapautta voidakseen
tulla tänne kuultuaan, että erikoisesti toivoin saavani juuri hänet!
Hänen lämpimät, kiittävät sanansa polttivat Sifiä niinkuin tuli.
— Ehkäpä tahdot mieluummin mennä hänen kanssaan naimisiin kuin minun?
Randalin mieleen ei johtunut ottaa Sifin pientä kohtuutonta kysymystä
todeksi, vaikka hän ei voinut välttyä huomaamasta pistosta Sifin
äänessä, hieman ihmetellen sitä, sillä Sif ei ollut muuten koskaan
pisteliäs.
— Se olisi vahinko sairaille. Hän on syntynyt sairaanhoitajaksi ja
joutuu pois kutsumuksestaan, jos hän menee naimisiin, vastasi Randal.
— Hän tulisi sinun erikoishoitajattareksesi.
— Sehän hän jo tavallaan on. Hän on luvannut, mikäli mahdollista, tehdä
itsensä vapaaksi ja tulla minun luokseni, heti kun tulen sairaaksi ja
tarvitsen hoitajaa.
— Mutta etkö tahdo häntä vaimoksesi mieluummin kuin minut?
Tuon tyhmän kysymyksen itsepintainen toistaminen hämmästytti Randalia.
— Sinä kai lasket leikkiä, Sif?
— En, minä tarkoitan sitä. Hän on niin ihanteellinen, niin kunnollinen
kaikin puolin... ja minä... minä en kelpaa mihinkään.
— Rakas lapsi, kuka sitä sanoo?
— Sen tiedät hyvin hyvästi. Oi, jospa tietäisit, kuinka mielelläni
tahtoisin voida olla luonasi ja hoitaa sinua ja kuinka epätoivoinen
olen siitä, että en kykene!
Randal otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä.
— Olisitko tahtonut olla luonani?
— Niin mielelläni kuin elän.
— Mutta, pikku armaani, sinähän pelkäät sairaita, etkö pelkääkin?
— Pelkään, tunnusti Sif, häpeän painamana.
— Tiesin sen. Senkin vuoksi kielsin sinua tulemasta. Minulle on aivan
tarpeeksi tietää, että olisit tahtonut tulla.
— Mutta ei minulle. Oi, jospa tietäisit kuinka surkea olento olen!
Muistathan, etten uskaltanut olla isoisänkään luona, kun tauti muuttui
vakavaksi. Mutta sano, luuletko että voin päästä siitä? Luuletko, että
voin tulla rohkeaksi?
— Olithan sinä rohkea tuona yönä Lapissa, muistathan!
— Ah, mutta silloinhan se ei ollut mitään. Silloin vain kun tauti tulee
vaaralliseksi pelkään minä.
— Pikku raukka! sanoi Randal lempeästi.
Hän nojautui taapäin ja katsoi Sifin pään yli ulos ikkunasta vakavin,
miettivin katsein.
— Tahtoisitko vapautua näkemästä minua sairaana? kysyi hän vihdoin.
Sif katsoi ihmetellen häneen, mutta hän ei ottanut katsettaan ulkoa
aurinkoisesta avaruudesta.
— Tietysti en haluaisi mitään mieluummin kuin sitä, ettet koskaan enää
tulisi sairaaksi, vastasi Sif.
Sverkerin kysymys ja hiljainen vakava tapa panivat Sifin ihmettelemään,
olivatko lääkärit ehkä sanoneet hänelle, että hän voisi parantua
taudistaan antautumalla leikattavaksi tahi johonkin muuhun
vaaralliseen. Sverker poisti kuitenkin heti tämän harhakäsityksen.
— Se ei ole ajateltavissa, sanoi hän tyynesti.
Mutta sinä voisit päästä näkemästä sitä.
— Kuinka niin? kysyi Sif kiusallisen levottomasti.
— Tunnen kuinka jokainen tällainen sairauskohtaus irroittaa minut,
sanoi hän hitaasti ja vakuuttavasti. Nyt tämän viime puhdin
jälkeen tunnen mahdolliseksi luopua sinustakin, Sif, kadottamatta
elämänhaluani. Sanon sen, että voisit ymmärtää, ettei sinun minun
tähteni tarvitse empiä ottamasta takaisin lupaustasi ja tulla vapaaksi,
jos olet ruvennut huomaamaan, että sinulle kävisi liian vaikeaksi
sanassasi pysyminen. Vapautan sinut siitä, jos tahdot. Ja me jäämme
vain hyviksi ystäviksi taasen, kuten ennen kihlausta.
Sif oli yhä tuskaisempana kuunnellut hänen lempeitä, mutta hirveitä
sanojaan.
— Miksi sanot noin? kysyi hän tukahtuneella äänellä. Senkö vuoksi,
etten minä ole niinkuin sisar Asta?
— Eihän toki, rakas lapsi! Mutta minulla on omat syyni uskoa, että
sinun rakkautesi minuun ei ole tuo kaikki voittava, joka voi kestää
kaikessa.
— Mitä syitä?
Randal empi. Sanoisiko hän sen? Eikö se olisi Sifin kiusaamista
tarpeettomasti? Mutta Sif oli innokas.
— Mitä minä olen tehnyt, että sinä minua niin epäilet?
— Sinä sait minut eräässä tilaisuudessa uskomaan jotakin, joka ei
ollut totta, sanoi hän vastahakoisesti. Tiedän, että teit sen mitä
parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta minä pidän totuutta hellintäkin
petosta parempana.
— Milloin tein niin? kysyi Sif kalpenevin huulin.
— Pyytäessäsi minulta sormusta annoit minun ymmärtää tekeväsi sen ilman
kehoitusta.
— Mistä tiedät ettei se ollut totta? kysyi Sif epätoivoisin yrityksin
pitää puoliaan.
Sverker ei vastannut, katsoi vain häneen.
— Vakuutan sinulle, ettei kukaan olisi saanut minua siihen, ellen itse
olisi tahtonut, vakuutti Sif.
— Tahdon mielelläni uskoa sinua, vastasi Sverker hitaasti. Minun olisi
ollut helpompi tehdä niin, jos sinä — kuten kyllä muistat — kysyessäni
sinulta, olisit vastannut totuuden mukaan: että Åke oli kehottanut
sinua.
Sif punastui kiusallisesti.
— Onko Åke pettänyt minut? kysyi hän järkkyneenä.
— Eräs henkilö, joka oli sattunut näkemään teidät yhdessä Skansenilla,
sinut itkevänä ja Åken neuvottomana vieressä, »petti» teidät. Sitten
kysyin Åkelta, ja hän tunnusti totuuden. Hän sanoi minulle sinun
vaikuttimesikin salata asia minulta — kuten hän oli käsittänyt sen.
— Kuinka kauan siitä on kun sait tietää...?
— Pari kuukautta sitten.
Sif tunsi olevansa aivan muserrettu. Tämä oli kiusallisin tilaisuus,
missä hän koskaan oli ollut. Hän toivoi, että olisi voinut vaipua
maan alle ja kadota. Pari kuukautta Sverker oli kulkenut kantaen tätä
moitetta häntä vastaan, ja nyt hän toi esiin sen kuin lisänä hänen jo
ennestään typerästä pelosta ja kykenemättömyydestä johtuvaan suureen
nöyryytykseensä. Miten hän mahtoikaan halveksia häntä!
Olihan ihan selvää, että hän tahtoi päästä hänestä, ajatteli Sif
toivottomana. Hänhän oli äsken niin tyynesti selittänyt tulleensa
siihen, että voi elää ilman häntä. Hän oli punninnut hänet ja havainnut
hänet liian köykäiseksi!
Mitä hän tekisi? Nyt ensinnäkin? Nousisiko hän ylös, antaisi
Sverkerille takaisin sormuksen, ja menisi tiehensä, hyljättynä, kotiin
sanoakseen omaisille, ettei Sverker enää tahdo häntä?
Ja mitä hän sitten tekisi tyhjässä tyhjyydessä?
Hän ei kestäisi tavata Sverkeriä vain kuten »hyvää ystävää» kaiken
jälkeen mitä heidän keskensä oli ollut.