Norrlannin junassa, heidän keskustelustaan siellä, esitelmästä, ja
sanasta sanaan hän toisti keskustelun, joka heillä oli ollut joen
rannalla. Hänellä oli enemmänkin kerrottavaa siitä kesästä, tapahtumia,
keskusteluja, yksityisiä lausuntoja ja huomioita, sillä hän oli
matkustanut yhdessä Randalin kanssa ja tullut häntä hyvin lähelle.
Sif kuunteli. Hänen silmänsä tulivat säteileviksi ja kosteiksi, hänen
sydämensä sykki vilkkaammin, ja vaikka hänet valtasi suuri nöyryys
tuntiessaan oman arvottomuutensa sellaisen rakkauden rinnalla, tunsi
hän saavansa rohkeutta mennä Sverkerin luo ja pyytää tämän rakkautta
hänelle kuuluvana. Sverker ei saisi toden totta pidättää sitä enää
häneltä kauemmin! Oi kuinka huimaavan hauskaa on saada antaa itsensä
hänelle nyt, kun hän voi olla varma tulevansa vastaanotetuksi riemulla,
kyetä tekemään hänet ylen onnelliseksi.
7.
— Olen kuullut että olet ottanut vastaan kaksi vierasta minun ollessani
ulkona. Kuka on antanut sinulle siihen luvan? torui Åke.
Hän oli ollut luennolla ja tuli nyt kotiin tavaten Randalin miettivänä
ja innostuneena noiden mainittujen vierailuiden jälkeen.
— Sen olen itse antanut. Pidän itseni terveenä nyt niinkauan kuin sitä
kestää. Olisitpa kuullut noita kahta intoilijaa!
Hän hymyili, istuessaan kirjoituspöydän kulmalla toinen jalka
lattialla, toinen riippuen alas.
— Ensimäinen, jatkoi hän, aikoo ilmoittautua vapaaehtoisena
reservipäällystön kursseihin, toinen aikoo kieltäytyä täyttämästä
asevelvollisuuttaan. Ja kuitenkin molemmat palavat rakkaudesta samaan
Jumalaan ja isänmaahan.
— Tulivatko he yhdessä?
— Eivät. Toinen ensin, toinen sitten. He eivät tunteneetkaan toisiaan,
mikäli tiedän.
— Minkätähden he tulivat sinun luoksesi?
- Saadakseen neuvoa - kuten sanoivat. Mutta pikemmin he tulivat
saadakseen ennakolta tehdyn päätöksen vahvistetuksi.
— Entä sinä? Vahvistitko kummankin päätöksen?
— Vastustin niitä. Niin teen aina, kun joku tulee luokseni tuolla
tavoin. Niitä auttaa paraiten selvittämällä kysymystä heille ja
vahvistamalla heitä itsenäisessä käsityksessään.
— Ja molemmat lähtivät luotasi vahvistunein kumpikin omassa
päätöksessään?
Randal hymyili.
— Tietysti.
Åke oli istuutunut kirjoitustuoliin, ja hänen mielenkiintonsa teki
Randalin puheliaaksi.
— Ensimmäinen, joka tahtoo mennä vapaaehtoisena, panee sillä alttiiksi
taloudellisen asemansa. Hänen työnantajansa on puolustusnihilisti
ja tulee kai senvuoksi erottamaan hänet. »Mutta en tahdo antaa sen
pidättää minua», sanoi hän. »Eikö minun velvollisuuteni kristittynä
ja ruotsalaisena ole uhrata kaikki maani puolustukseksi? Jos minut
erotetaan, enkö voi silloin ajatella, että kärsin vainoa rakkaudesta
Jumalaani ja isänmaahani?» Olisitpa nähnyt miten hänen silmänsä
loistivat! — - Hetkistä myöhemmin istui toinen nuorukainen samalla
tuolilla ja puhui näin: »Sillä, joka toden teolla tahtoo seurata
Kristusta, ei voine missään oloissa olla oikeutta tappaa lähimmäistään?
Kristushan on käskenyt meitä rakastamaan vihollisiammekin. Ei suinkaan
Kristuksen opetuslapsi voi silloin olla opettelemassa sotaan, joka
vain tarkoittaa vahingoittamista ja tappamista? Jos minua pilkataan ja
ylenkatsotaan ja rangaistaan sentähden, että kieltäydyn täyttämästä
asevelvollisuutta, enkö voi silloin pitää kärsiväni vainoa Kristuksen
tähden» — — — Ja tätä sanoessaan hänen silmänsä loistivat samaa
innostusta kuin tuon edellisen nuorukaisen.
Randal oli puhunut katkonaisesti ja yskien, mutta aine huvitti sekä
häntä että Åkea niin, etteivät he välittäneet yskästä.
— Kummanko arvelet olevan oikeassa? kysyi Åke.
— He menettelevät molemmat vilpittömästi omantuntonsa mukaan.
— Mutta entä sinua oma omatuntosi? intti Åke.
— Minähän olen »ruununraakki», niin että minä pääsen ottamasta
aktiivista kantaa lukuun.
— Mutta kun nuoret miehet hakevat neuvoasi, on sinun kai ilmaistava
kantasi.
Randal nousi ylös ja käveli tuokion tuossa suuressa huoneessa.
Myöhäisen syksyn aurinko paistoi hänen harteikkaalle olennolleen,
joka oli saanut takaisin ryhtinsä sairauden jälkeen. Hän ei ollut
enää kalpea, vilkas mielenkiinto antoi väriä hänen kasvoilleen, ja
sinisen-harmaat silmät säteilivät valpasta älyä ja tunnetta.
— En tiedä sitä enkä tätä. Minulla on noiden kumpaisenkin ylioppilaan
vastakkainen innostus sisälläni. Ruotsalaisena isänmaanystävänä
tahtoisin uhrata viimeisen veripisaran sekä itsessäni että
vihollisessani ihanan, rakkaan maani puolesta. Mutta kristittynä
tahtoisin myös - ja vieläpä mieluummin — tulla rauhan ja rakkauden
evankeliumin sankariksi ja marttyyriksi.
Hän keskeytti yskiäkseen.
— Sinä puhut liian paljon! sanoi Åke.
Mutta Randal teki torjuvan liikkeen kädellään, hän ei tahtonut antaa
sellaisen pikku seikan häiritä ajatuksensa kulkua.
Tuo Saksan keisarin sana oli siivekäs sana: »En tunne mitään puolueita
enää, ainoastaan saksalaisia.» Se oli suuri sana, mutta minä kuuntelen
vieläkin suurempaa: En tunne mitään kansallisuuksia enää, ainoastaan
ihmisiä. Siihen meidän täytyy päästä.
— Mutta emme ole vielä siinä, huomautti Åke.
— Emme, valitettavasti! Kilpailu vallitsee vielä kansojen välillä ja
muuttuu kädenkäänteessä vihollisuudeksi. Mutta kuinka maailmankehitys
voi koskaan päästä pitemmälle, jos rakkauden opetuslapset yhtyvät
rikollisuuteen sen sijaan että vastustaisivat sitä?
Åken silmissä välähti.
— Tarkoitatko todellakin, että kristityn pitäisi kieltäytyä
puolustamasta maataan? kysyi hän.
— Minun on vaikea tarkoittaa jotain sellaista, mutta kuitenkin...
jupisi Randal.
Hän pysähtyi ja katsoi ulos ikkunasta Upsalan linnaan päin, joka
auringonvalossa piirteli majesteettisia muotojaan kirkasta syystaivasta
vastaan.
— Jos kristityt kaikissa maissa yhtyisivät ja kieltäytyisivät tekemästä
sotapalvelusta tuoden selvästi esiin syynsä, eivätkö he silloin veisi
maailmankehitystä suuren askeleen eteenpäin tuhatvuotista valtakuntaa
kohti? sanoi hän enemmän itselleen kuin Åkelle.
— Ja yhtyisivät sosialistisiin puolustusnihilisteihin? virkkoi Åke
halveksivasti.
— Se ei voisi tulla yhteiseksi heidän kanssaan, sillä se tapahtuisi
_rakkaudesta_.
— Rakkauden asia maailmassa on hyvin heikko, sanoi Åke kuivasti.
— Niin luetaankin sanassa, että se kylmenee useimmissa viimeisinä
aikoina.
Vaikka Randal kuuli ja vastasi Åken väitteisiin, ajatteli hän ääneti
itsekseen enemmän kuin sanoi. Tuskaa tuntien ja säälien hän ajatteli
Jeesuksen opetuslapsia, joihin hän nyt laski itsensä. Heikkoja,
helposti eksyviä, rikkinäisiä — kuinkapa he koskaan voisivat viedä
rakkauden evankeliumia voittoon pahassa ja pirstoutuneessa maailmassa?
Silloin hän kuuli sielussaan rukoilevan äänen kaiun: »— — — En minä
maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä minulle
annoit... minä heissä ja sinä minussa — niin että he olisivat yhtä,
että maailma voi ymmärtää sinun lähettäneen minut ja että sinä olet
rakastanut heitä niinkuin olet rakastanut minua...»
Kristus omissaan, siinä on voitto. Kristus yhä voimakkaammin omissaan
kaikissa maissa, se on ainoa toivo kansojen veljistymiseen ja maailman
muuttumiseen rauhanruhtinaan valtakunnaksi...
Åke Boson alkoi tuntea olevansa unohdettu. Hän nousi pystyyn ja meni
Randalin luo.
— Miksi et ajattele ääneen, niin että minä saan olla mukana? kysyi hän.
— Ajattelen ajatuksia, jotka tarvitsevat aikaa kypsyäkseen, vastasi
Randal hajamielisenä.
Sillä hän ei tahtonut vielä lausua julki, mitä hän tänä hetkenä näki
kaukaisessa perspektiivissä. Nykyään kristityt seisovat lamautuneina
sodan äkillisen ja kauhean todellisuuden edessä, ja sotaakäyvissä
maissa oma maa ja sen harrastukset vastoin vihollismaata tempaavat
heidät innostukseen; mutta kun aika kuluu, tulee Henki ja tunkee heidän
lävitseen ja antaa heille viisautensa myöskin siinä mikä koskee heidän
velvollisuuttaan sotaan nähden ja silloin...! Tuolla nuorukaisella,
joka ei tahtonut opetella sodansyntiä, on vain se vika, että hän on
aikaansa edellä...
Siinä äänettömyydessä, joka oli syntynyt Randalin viimeisen vastauksen
jälkeen, kuulivat molemmat eteisen ovikellon soivan.
— Sinä et saa ottaa enää useampia vieraita vastaan tänään. Minä menen
ja ajan ulos sen, joka nyt tulee, sanoi Åke yhtäkkiä.
— Sinusta on tullut oikea tyranni, hymyili Randal, mutta ei
yrittänytkään pidättää Åkea.
8.
Randal seisoi edelleen ikkunan luona ja katsoi ulos, syventyneenä
ajatuksiin. Silloin hän kuuli ovea takanaan avattavan ja suljettavan
jälleen.
— No, kenen sinä ajoit ulos? kysyi hän, luullen Åken tulleen takaisin
suorittamansa tehtävän jälkeen.
— Minut, vastasi veitikkamainen ääni, joka saattoi hänet hätkähtämään
ja kääntymään nopeasti.
Siinä seisoi Sif, ruusuisena syyskylmästä ja vielä hymyillen joillekin
sanoille, jotka Åke oli sanonut hänelle rohkaisuksi laskiessaan hänet
sisään.
Hän tuli kosimaan, kuten Åke sitä oli nimittänyt. Hänellähän oli
kaikki onnistumisen edellytykset, mutta hän oli kuitenkin pelokkaan
jännityksen vallassa, jota sekottui hetken hauskuuteen saadessa näin
yllättää sulhasensa. Ristiriitaiset tunteet, jotka täyttivät hänet,
saattoivat hänet näyttämään uhkeammalta kuin milloinkaan ennen ja ne
lisäsivät sitä suloa, joka hänestä aina säteili.
Randal tunsi tulevansa häikäistyksi Sifin äkillisen ja säteilevän
ilmestymisen johdosta, mutta hän hillitsi liikutuksensa eikä antanut
sen vallata itseään. Hänhän oli harjaantunut itsehillinnässä.
Muutamin pitkin askelin hän meni Sifiä vastaan, tarttui ojennettuihin
käsiinsä ja suuteli häntä toiselle poskelle.
Hänen tervehdyksensä viileys jäähdytti Sifiä. Voiko Sverker hillitä
itseään noin — tullessaan näin yllätetyksikin — jos hän todellakin
olisi niin rakastunut häneen kuin Åke väitti?
— Tuletko yksin? kysyi Randal ja katsoi ovelle
— Tulen, kotona eivät edes tiedä, että tulin tänne. Tulen vain
varsinaisten junavuorojen välillä.
— Vai niin? Oletko siis karannut minun luokseni? kysyi Randal hymyillen
ja vei hänet sohvan luo istahtaen itsekin hänen rinnalleen.
Häntä alkoi ihmetyttää, tuliko Sif jotain erikoista asiaa varten ja
mitä se olisi.
Sif toivoi olevansa kaukana täältä, mutta hänen täytyi pysytellä
urhoollisena, kun hän nyt kerran oli täällä eikä voinut lähteä tiehensä
muitta mutkitta.
Hänessä oli jotain tavallista hurmaavampaa istuessaan Sverkerin
rinnalla, ja tämän mieli masentui hänen tuntiessaan minkälainen
valta Sifillä oli häneen. Hän tunsi itsensä kapinalliseksi sitä
valtavaa voimaa kohtaan, joka oli laskenut hänen mielensä rauhan,
hänen kohtalonsa lämminsydämisen ja iloisen, mutta muuttelevaisen ja
epävakaisen tytön käsiin.
— Tulen jotain erikoista asiaa varten, näetkös, sanoi Sif
hermostuneesti. Tahtoisin pyytää sinulta jotain. Oli siis niinkuin
Sverker oli luullut, hänellä oli asiaa? Arvailut risteilivät hänen
aivoissaan.
Hän näki miten vaikea Sifin oli tuoda esille sitä, mitä hänellä oli
sanottavana. Tuntui kuin rautainen käsi olisi kouristanut hänen
sydäntään luullessaan ymmärtävänsä, mitä sen täytyi olla. Saattoi vain
olla yksi asia, jota hänen oli niin vaikea sanoa. Sverkerhän tiesi,
että Sif piti hänestä, ja ettei ole helppoa antaa sille, josta pitää,
sietämätöntä iskua.
— Luulen tietäväni mitä se on, sanoi Sverker luonnottoman hiljaa.
— Sitä sinä et tiedä. Silloin olisit antanut minulle sen pyytämättäni,
virkkoi Sif, kärsimättömänä ahdistuksessaan ja epätoivoisena siitä,
ettei Sverker ymmärtänyt tai vielä pahempi — ehkä ymmärsi, mutta ei
tahtonut auttaa häntä.
Sverker ei voinut vastata. Hän toivoi, että Sif olisi mieluummin
kirjoittanut kuin näin suullisesti pyytänyt vapauttaan. Se olisi ollut
helpompaa heille molemmille. Nyt epäili Sverker voisiko hän hillitä
tuskaansa Sifin läsnäollessa.
Sif tuli katsoneeksi häntä sivulta, näki hänen kasvojensa jäykkyyden,
näki jäykän, lattiaan luodun katseen.
Silloin hänelle selveni, hän ymmärsi yhtäkkiä ja vaistomaisesti,
mitä Sverker luuli hänen tahtovan pyytää häneltä. Kaikki hänen
hermostuneisuutensa katosi, hän tunsi itsensä yhtäkkiä varmaksi,
onnelliseksi, uhkarohkeaksi.
Eikö tuo rakas hupsu istunut tuossa asestautuen ja terästyen! Sifin
nuori, epäkypsä rakkaus aukeni niinkuin tähän saakka sulkeutunut
kukannuppu ja siihen tuli äidillistä hellyyttä.
Hän kumartui eteenpäin koettaakseen saada Sverkerin katsomaan häneen —
kuitenkaan onnistumatta. Sverker katsoi itsepäisesti lattiaan, hän ei
luullut itsellään olevan voimia kohdata Sifin katsetta.
— Sverker, on jotain, jota niin hirveän mielelläni, haluaisin sinulta,
jotain, jota sinä olet luvannut minulle! pyysi hän mielistelevästi,
hyväilevästi, nurisevan hellästi, mikä oli hurmaavaa.
Tiesihän Sverker luvanneensa hänelle vapauden, hänen tahtoessaan sitä,
ja tähän silmänräpäykseen saakka hän oli pelännyt, että hän oli tullut
sitä pyytämään, mutta nyt hänestä tuntui, että hän pyysi sitä liian
hellällä ja antautuvalla tavalla.
Sverkerin mieli kävi kummalliseksi, mutta hän istui yhä ääneti.
Silloin Sif luisui polvilleen hänen eteensä, niin että hän tuli suoraan
Sverkerin lattiaan luodun katseen tielle. Tämän täytyi katsoa häneen.
— Tahdon niin mielelläni sinulta sormuksen, sanoi Sif samalla
hyväilevällä äänellä, nyt täynnä rukousta. Hän sai tyydytyksekseen
nähdä Sverkerin hätkähtävän tämän ilmeisesti aivan odottamattoman
pyynnön kuullessaan. Hänen katseensa ei enää koettanut väistää Sifin
katsetta, se tuli läpitunkevaksi.
— Sormuksen?!
— Niin, sileän kultasormuksen, jossa on sinun nimesi.
— Sif, onko se totta?
Hän otti Sifin kasvot käsiensä väliin ja katsoi niihin, ikäänkuin olisi
tahtonut tutkia hänen olentonsa joka sopukan.
— On, vastasi Sif ja katsoi avoimesti häneen tietoisena siitä, ettei
hänellä ollut mitään salaamista.
— Miksi tahdot sitä?
— Olenhan sinun morsiamesi. Ja minä... minä rakastan sinua _niin_.
Sverkerin läpi kulki väristys, mutta vieläkään hän ei voinut uskoa
onneaan.
— Eikö kukaan ole kehoittanut sinua tähän?
— Kukapa sitä olisi tehnyt?
— Isäsi esimerkiksi?
— Sitä hän ei ole tehnyt, ei ollenkaan, sen vakuutan sinulle.
— Eikä kukaan muukaan?
Se oli hirveä silmänräpäys Sifille. Hän muisti Åken varoituksen ja
käsitti miten oikeutettu se oli ollut. Sverkeriä ei ollut helppo
vakuuttaa ja se kävisi mahdottomaksi, jos hän saisi tietää, ettei hän
toiminut yksinomaan omasta alotteestaan.
Mutta valehdella tuon katseen edessä...! Hänen silmänsä täyttyivät
kyynelistä ja loukatun rakkauden suuttumuksesta.
— Luuletko sinä että kukaan, olkoon ken tahansa, olisi voinut saada
minua tähän? virkahti hän vapisevin huulin. Sinä et usko minua, sinä et
tahdo minua! Ja minä... minä...
Pitemmälle hän ei ehtinyt, ennenkuin Sverker nosti hänet ylös lattialta
hämmästyttävällä voimalla, niin keveästi kuin hän ei olisi painanut
mitään, ja painoi hänet lujasti itseään vasten, ikäänkuin ei tahtoisi
koskaan enää päästää häntä.
Käänne oli ohi, Sif oli saanut hänet uskomaan.
— On niin itsekästä, niin itsekästä minulta ottaa tätä vastaan, jupisi
Randal levottomasti. Jumala antakoon minulle anteeksi. Mutta hän
tietää, että olin valmis luopumaan sinusta.
— Mutta minäpä en luopunut sinusta! vastasi Sif voitonriemuisesti.
Hänen tyttömäinen iloisuutensa näytti Sverkerin intohimoisen vakavuuden
rinnalla kuin aurinkoa kimaltelevalta aallon vaahdolta meren syvyyden
yllä.
9.
Sif ei viipynyt kauan Sverkerin luona, hänen täytyi palata seuraavalla
junalla kotiin. Åke Boson saattoi häntä asemalle.
— Saatan ymmärtää kosinnan onnistuneen, sanoi hän, heidän tultuaan
kadulle.
— En saanut rukkasia, vastasi Sif ylpeästi ja iloisesti.
— Näetkö nyt, että olin oikeassa?
— Näen kyllä. Mutta Åke, minä olen niin onneton, sillä pelkään
valehdelleeni hieman Sverkerille. En juuri suoraan, mutta kuitenkin
vähän. Näes, hän kysyi oliko kukaan kehoittanut minua tähän. Ja minä,
minä kiertelin jotenkin, niin että hän luulee nyt, ettei kukaan sitä
ole tehnyt. Onko se hirveää? Luuletko että siitä voi koitua jotain
onnettomuutta?
— Mitenkäpä siitä voisi? Voit luottaa minuun, etten minä ole
tietääksenikään, eikä kukaan muu tiedä sitä.
— Ei, tietysti. Luulen ettei hänen koskaan tarvitse saada tietää
sitä. Mutta väärinhän on valehdella, vaikkapa tekisikin niin mitä
parhaimmassa tarkoituksessa, ja kaikki vääryys rankaisee itsensä. Etkö
usko sitä?
— Sinä et ole tehnyt mitään vääryyttä tässä suhteessa. Ethän sinä olisi
noudattanut minun kehotustani, ellet olisi rakastanut häntä. Tokko
olisit?
— En, silloin olisin vaan suuttunut ja uhmaillut.
— Siinä näet! Siispä, saadaksesi hänet uskomaan päätotuuden: että
rakastat häntä, todisti Åke, täytyi sinun kierrellä vähän sivuseikkaan
nähden. Ellet olisi tehnyt sitä, olisi hän sinun liioitellun
totuudenrakkautesi tähden ehkä ollut joutavan sivuseikan vuoksi
uskomatta päätotuutta. Ja silloin olisi todellisesti valhe tullut
hallitsemaan paljon enemmän. Etkö käsitä sitä?
— Kyllä toki. Oi, miten viisas sinä olet, Åke! Miten hyvä on osata
järkeillä! Sitä minä en osaa ollenkaan. Minä tunnen vain.
— Järkeily ei ole tyttöjen tapaista, mutta se on luonnollista meille
miehille, sanoi Åke suojelevasti ja tyytyväisenä itseensä.
— Itsekin ajattelen, että on tyhmää tuntea ikäänkuin olisin tehnyt
hänelle vääryyttä kiertelemiselläni, kun hänelle ei koidu siitä mitään
pahaa, pikemmin päinvastoin. Mutta kuitenkin! En tahtoisi hänen saavan
tietää sitä. Häpeäisin hirveästi silloin hänen edessään.
— Hän ei saa sitä tietää, lohdutti Åke.
— Enkä minä koskaan enää kiertele hänelle, en koskaan vähääkään,
lohdutti Sif itseään.
10.
Randalin toverien joukossa yliopistossa oli muuan, joka oli tunnettu
siitä, että hän sanoi ihmisille ikävyyksiä. — Jaha, vai sinäkö
sieppasit Tukholman herttaisimman tytön! sanoi hän Randalille,
tavattuaan tämän jonkun aikaa kihlauksen julkaisemisen jälkeen. Olin
muuten äskettäin kuullut huhun, joka tuntui viittailevan, että joku
toinen olisi tuo onnellinen.
Randal ei osoittanut mitään uteliaisuutta kuulemaan lähemmin huhusta,
mutta toisen ilmoittamishalu ei siitä kärsinyt mitään vahinkoa.
— Eräs tuttavistani, joka asuu Tukholmassa, kertoi tiedonantaja, näki
hänet eräänä päivänä itkun vallassa Skansenin penkillä, jossa hän oli
lisensiaatti Bosonin kanssa. Ei kumpikaan heistä tunne häntä, mutta hän
sattui tuntemaan kummankin ulkonäöltä.
— Milloin se oli? kysyi Randal lyhyesti.
— Maltahan! Se oli neljäntenätoista päivänä.
Se oli siis kaksi päivää ennen kuin Sif oli tullut pyytämään sormusta,
ja Randal muisti nyt, että Åke oli ollut Tukholmassa tuona päivänä.
Mutta hänen onnistui vapautua tuosta ikävästä juoruilijasta täyttämättä
pienimmässäkään määrin tämän odotusta siihen vaikutukseen nähden, minkä
hänen ilmiantonsa aiheuttaisi.
Mutta sillä oli kuitenkin suuri vaikutus Randaliin. Hän ei voinut olla
miettimättä sitä mitä oli saanut kuulla.
Jos se oli totta ja Sif ja Åke todellakin olivat tavanneet toisensa,
minkätähden ei kumpikaan ollut sanonut siitä sanaakaan hänelle?
Heidän on täytynyt sopia keskenään olla ilmaisematta tapaamistaan.
Olivatko he tavanneet sattumalta Skansenilla vaiko päättäneet
kohtaamisesta?
Ja mistä he olivat puhuneet? Minkätähden Sif oli itkenyt?
Randal ei voinut löytää vastausta näihin kysymyksiin ja hän koetti
poistaa ne mielestään, koetti sanoa itselleen että tuo mies, joka oli
nähnyt heidät, oli erehtynyt, ja että hän oli nähnyt pari muuta nuorta.
Mutta kysymykset palasivat itsepintaisesti, ja vasten tahtoaan hänen
täytyi ihmetellä ja mietiskellä.
Olisiko Åke voinut puhua omaa asiataan?
Mahdotonta! Siihen nähden hän oli liian altis ja uskollinen
ystävyydessään ja aivan liian rehellinen.
Mutta mitä hän sitte oli sanonut? Oliko hänen rakkautensa Sifiin aivan
sammunut? Eikö ollut vain luonnollista, jos se oli virinnyt uudelleen?
Ja yllättänyt hänet?
Randal oli tuntenut olevansa vähän rauhaton Åken tähden ja ihmetellyt,
miten tämän vanhan rakkauden laita mahtoi olla Sifin tultua kotiin ja
olosuhteiden jälleen vietyä heidät yhteen. Hän oli senvuoksi tarkannut
Åkea, mutta ollut huomaavinaan vain jonkinlaista paheksumista Åken
käytöksessä Sifiä kohtaan, mikä ehdottomasti eli muistuttanut Åken
suuttunutta huudahdusta: »Hän tappaa sinut epäröimisellään.» Kihlauksen
julkaistua oli tuo paheksuminen ollut poissa. He näyttivät olevan
erittäin hyviä ystäviä, ja Randal oli kuullut heidän sinuttelevankin
toisiaan. Kun hän nyt oikein ajatteli heidän keskinäistä suhdettaan,
sai hän sen vaikutuksen kuin olisi heillä ollut jotain salaista
keskenään.
Mitähän se saattoi merkitä? Oliko Åke koettanut vaikuttaa Sifiin? Se
ei olisi mahdotonta. Päinvastoin hyvin luultavaa, kun ajattelee hänen
suuttumustaan Sifin epäröimisestä. Ja Randal tiesi myös uskoutuneensa
tarpeeksi Åkelle, jotta tämä voisi ymmärtää niitä kaikkea Sif merkitsi
hänelle.
Ja Sif?
Randal koetti muistella sanasta sanaan mitä tämä oli vastannut hänen
kysymykseensä siitä, eikö kukaan ollut kehoittanut häntä tulemaan
hänen luokseen, kuten hän oli tehnyt sinä päivänä. Jyrkästi hän oli
kieltänyt, isän vaikuttaneen häneen, mutta hänen — Randalin — kysyessä
oliko kukaan muu tehnyt sitä, oli hän vastannut toisella tavalla. Hän
oli kieltänyt senkin — ainakin Randal oli sen niin käsittänyt silloin —
mutta hän oli tehnyt sen enemmän käytöksellään kuin sanoilla.
Oliko mahdollista, että Sif oli kierrellyt totuutta? Ja sellaisena
hetkenä!
Nämä ajatukset kiusasivat häntä, ja hän koetti karkoittaa ne
ajattelemalla jotain muuta. Ja muuta ajattelemistahan oli kyllä!
Hän tekikin niin, mutta palasi sitte alituiseen samaan kiusalliseen
mietiskelyyn. Vihdoin hän huomasi, että hänen rauhaan päästäkseen
täytyi kysyä Sifiltä tai Åkelta asiata, niin vastahakoista kuin sitä
hänen mielestään olikin tehdä.
11.
— Tapasitko Sifin ollessasi viimeksi Tukholmassa?
Randal esitti kysymyksen niinkuin ohimennen, mutta tarkkasi Åkea ja
huomasi, että tämä tuli kovasti ja epämieluisasta yllätetyksi.
— Viimeksi? Muistan tuskin milloin se olikaan.
— Neljästoista päivä viime kuuta. Etkö muista sitä?
— Enkö ole ollut siellä sittemmin? Siitähän on nyt kauan.
— Tapasitko silloin Sifin?
— En ollut Bentickillä. Tapasin hänet sattumalta kadulla, muistaakseni.
Miksi kysyt sitä?
— Senvuoksi että eräs henkilö näki teidät yhdessä Skansenilla. Tahdoin
vain tietää oliko se totta.
Randal puhui tyynesti ikäänkuin kysymyksessä olisi ollut vähäpätöinen
asia, mutta hänen kasvoilleen oli tullut tuo jäykkä naamio.
Åkesta tuntui erittäin ilkeältä.
— Kuulehan, et suinkaan sinä usko mitään tyhmää, mitä?
— Minusta on kummallista, ettei kumpikaan teistä ole ollut
tietääkseenkään teidän kohtaamisestanne. Myönnä, että se näyttää vähän
aralta!
Åke punastui, mutta kohtasi vakavasti ystävänsä katseen.
— Myönnän, että se voi näyttää aralta, mutta voin vannoa että se ei ole
sitä.
— Minkä kautta?
— Ystävyytemme, kunniani, Sifin, kaiken mikä on pyhää.
— Uskon sinua. Mutta kuitenkin tahtoisin mielelläni tietää mitä te
puhuitte, minkätähden Sif itki ja miksi te olette pitäneet sen minulta
salassa.
Åke suoristausi ja sai miehekkään ilmeen kasvoihinsa. Hän näki, ettei
tässä kelvannut mitkään kiertelyt, vain pelkkä totuus.
— Me puhuimme sinusta. Sif itki sentähden, että hän on tyttö ja
tytöthän aina itkevät, kun eivät naura. Hän oli saanut päähänsä, ettet
sinä enää rakasta häntä. Vakuutin hänelle, että rakastat häntä ja
kehoitin häntä tekemään ratkaisun. Sovimme keskenämme olla puhumatta
salahankkeestamme, ettei Sifille kävisi vielä vaikeammaksi kuin jo
oli laita vakuuttaa sinua siitä päivänselvästä tosiasiasta, että hän
rakastaa sinua. Niin että nyt tiedät kaikki tyyni, senkin itsepäinen,
epäluuloinen aasi!
Randal ei erehtynyt tuosta jurosta sydämellisyydestä. Hän ojensi Åkelle
kätensä.