takaisin.
— Luulen hänen tehneen ihmeitä sinun suhteesi virkkoi hän tyytyväisenä,
nähtyään eloisan ilmeen Randalin kasvoilla.
-- Niin hän onkin! vahvisti tämä ja katsoi Sifiin, silmiensä iloon.
Mutta hänen katseeseensa tuli surumielisyyttä. Sif seisoi siinä niin
nuorena ja terveyttä säteilevänä. Voikopa hän olla luotu häntä,
sairasta, varten?
Allan taputti Sifiä olalle hyväksyvin ilmein.
— Jos käyttäydyt näin hyvin, voit saada tulla tänne toistekin, sanoi
hän.
— Mieluummin en lähtisi täältä, sanoi Sif.
— Mutta sinun täytyy. Sverkerin täytyy levätä nyt. Boson ja sisar Asta
odottavat nyt yhdessä sisäänpääsyä ja potilaansa hoitamista. Meidän
täytyy jättää hänet heidän huostaansa ja lähteä kotiin. Sano nyt
hyvästit ja tule!
Sif odotti Sverkerin vastustavan isää ja pyytävän saada pitää hänet
luonaan, mutta hän ei tehnyt sitä, vaikka Sif oli sanonut tahtovansa
jäädä. Se pisti häneen.
Kun hän sanottuaan hyvästi Sverkerille tuli toiseen huoneeseen ja
näki sisar Astan kiiruhtavan sairaan luo, tunsi hän kohtuutonta
vastenmielisyyttä tätä kohtaan, joka sai ryhtyä toimeen nyt kun
varsinaista apua tarvittiin. Hän itse ei saanut viipyä kauemmin ettei
väsyttäisi Sverkeriä, mutta tuo vieras nainen saisi olla hänen luonaan,
miten väsynyt hän olikin.
Sif ei saanut aikaa häiritsemättä antautua äkillisen
mustasukkaisuutensa valtaan tuota viatonta sairaanhoitajatarta kohtaan,
sillä hänen edessään seisoi Åke Boson ja tervehti häntä, pudistettuaan
hänen isänsä kättä.
Sif ei ollut tavannut häntä, senjälkeen kuin hän enemmän kuin vuosi
sitten oli kosinnan jälkeen lähettänyt hänet luotaan; mutta sitä
tapausta hän ei nyt eniten ajatellut nähdessään hänet, eikä hän
kiinnittänyt enempää huomiota siihen muutokseen, joka Åkessa oli
tapahtunut kokemattomasta nuorukaisesta kokeneeksi mieheksi tultuaan
— ei, selvimmin hän näki ja enimmin hän kiinnitti huomiota siihen
vaikutukseen, minkä hän teki kuulumalla niin läheisesti taloon. Hän
tervehti heitä ikäänkuin hän olisi ollut Sverkerin läheisin omainen,
hänen veljensä esimerkiksi, ja luonnollinen edustaja, ja he vain
tilapäisiä vieraita. Sif tunsi itsensä hänen syrjäyttämäkseen, niinkuin
äsken sairaanhoitajattaren, ja hän sekä kärsi että oli suuttunut.
Sairaanhoitajatar ei tietysti tiennyt missä suhteessa Sif oli
Sverkeriin, mutta totta kai Åke sen tiesi. Ja kuitenkin esiintyi tämä
häntä kohtaan tuolla omistusoikeudella hänen sulhaseensa!
Åken tavassakin, kun hän toivotti hänet tervetulleeksi kotiin, oli
jotain sanatonta nuhdetta. Ja puhuessaan isän ja hänen kanssaan
Sverkerin sairaudesta ei Sif voinut torjua sitä tunnetta, että kaikki
mitä Åke sanoi oli peitettyä moitetta häntä kohtaan, aivan niinkuin Åke
olisi ajatellut, että hän — Sif — oli jollain tavoin syypää Sverkerin
sairauteen.
Hänestä tuntui pahalta Åken seurassa ja hän oli iloinen, kun isä sanoi
että heidän piti kiirehtiä ehtiäkseen junaan.
Åke saattoi heitä eteiseen ja auttoi Sifin ylle takin, avasi oven
heille ja oli ylen kohtelias.
Sif tiesi, että kun hän oli sulkenut oven heidän jälkeensä, menisi hän
Sverkerin luo ja olisi hänen luonaan tarvitsematta pelätä, väsyttävänsä
häntä. Se kirveli Sifiä. Hän saisi vain olla hetkisen, noiden kahden
saadessa _asua_ siellä! Ja pahinta kaikesta oli, että Sverker itse
tuntui olevan aivan sitä mieltä, että niin pitikin olla. Se ajatus
kirveli eniten.
5.
— Ja nyt, lopuksi, tahtoisitko sinä tehdä minulle vielä suuren
palveluksen? kysyi Randal Allan Bentickiltä päätetyn taudintutkimuksen
jälkeen.
— Minkä sitten? kysyi Bentick suostuvaisin ilmein.
— Sanoisit Sifille, ettei meidän välillämme voi olla enää mitään
suhdetta.
Allanin ilme muuttui, oli selvää, ettei hän tahtonut ottaa tehtävää
suorittaakseen.
— Mitä minä sanon syyksi?
— Sinähän olet itse kuullut miten minun laitani on?
— Onko sairautesi ainoa syy, minkä vuoksi tahdot purkaa?
— Tietysti.
— Se ei siis johdu siitä, että olet muuttanut mieltä, väsynyt häneen
tai...?
Randal hymyili kevyesti sellaisen otaksuman mahdottomuudelle.
— Ei. Mutta minun sairauteni on kai tarpeeksi esteeksi naimisiin
menolleni.
— Sitä mieltä en voi olla. Se ei ole tarttuvaa eikä perinnöllistä,
sinä voit elää kauan siitä huolimatta, erittäinkin rauhallisissa,
onnellisissa oloissa. Tätä sydänvikaa, joka on tullut lisäksi, voidaan
vastustaa, jos sinä vain tahdot olla ymmärtäväinen etkä itsepäisesti
rasita itseäsi kaikellaisella ylimääräisellä työllä. Sinulla on
itse asiassa hämmästyttävän voimakkaat sisäelimet vaikkakin herkät.
Kehottaisin pikemminkin sinua menemään naimisiin, sillä luulen että se
olisi parasta sinulle.
— Sifin kanssako?
— Niin, koskapa tahdot hänet ja hän on kiintynyt sinuun.
— Eikö sinusta kuitenkin olisi sääli, että hän saisi tällaisen sairaan
miehen kuin minut?
— Suoraan sanoen, minäkin toivon hänen tähtensä, että sinä olisit
terve. Mutta nythän on asia niinkuin on. Ja luulen hänen niin vakavasti
kiintyneen sinuun, että purkaminen olisi suru hänelle.
— Mutta... olet kai itse huomannut hänen pelkäävän sairaita.
Jos saan taas tällaisen kohtauksen — tai vain vaikeamman
hengenahdistuskohtaukseni — ja hän olisi vaimoni, niin ei häntä voi
silloin aivan tyyten säästää. Se kävisi liian vaikeaksi hänelle.
Bentick naurahti jollekin muistolle, joka johtui hänen mieleensä.
— Hän palasi kotiin ulkomailta innostuneena suunnitelmaan, jonka hän
ja hänen tätinsä Brita olivat päättäneet Pohjanmerellä ollessaan:
että suorittaisivat sairaanhoitajatarkurssin voidakseen hoitaa
haavoittuneita, jos sota syttyisi. Voimmehan antaa hänen koettaa tuota
kurssia aluksi. Silloin hän ehkä uskaltaisi mennä sinun kanssasi
naimisiin sotaan menemisen sijasta.
— Ah, tuliko hän kotiin sellaisin suunnitelmin?
— Hän on varmaankin unohtanut ne nyt sinun tähtesi. Häneen koski kun
tapasi sinut sairaana.
Hillitty tuska ja päättäväisyys tekivät Randalin suun ilmeen kovaksi,
mutta hän ei sanonut mitään.
Sifin isä näki tuon kovan piirteen.
— Ethän aikone purkaa kihlausta? kysyi hän levottomasti.
Randal ei vastannut.
— Se koskisi Sifiin kovasti, sanoi hänen isänsä taivuttavasti.
— Mitä sitte ajattelet että minun pitäisi tehdä?
— Antaa asiain olla sellaisinaan toistaiseksi.
— On olemassa raja miehen kestävyydellekin. Se pitäisi sinun itsesi
miehenä tietää. Sinun pitää muistaa, että olen rakastunut häneen,
intohimoisesti rakastunut, eikä silloin käy päinsä pitemmältä näytellä
setää. — Ymmärrän, ymmärrän, sanoi tohtori huolestuneena. Hänet on
pakotettava käsittämään järkisyitä.
— En tahdo, että häntä pakotetaan.
— Niinpä pura sitten. Mutta... se tulee murtamaan hänet, hän on niin
kiintynyt sinuun. Omapäinen naisväki, jota aina on niin mahdoton
ymmärtää ja käsitellä oikein! Jos voisin ymmärtää, mitä varten ne
luotiin! Meidän olisi pitänyt saada olla yksin maan päällä ja lisääntyä
jollain muulla tavalla, sähähti Allan Bentick.
Hänen suuttumuksensa oli niin todellista ja samalla niin hullunkurista,
ettei Randal voinut olla nauramatta, huolimatta surullisesta ja
pulmallisesta tilanteesta.
— Sinä et siis tahdo auttaa minua selvittämään asiaa Sifin kanssa?
kysyi hän.
— En, kissa vieköön, tahdokaan. Olen saanut kylliksi. Sotkeuduttuani
kahteen naiseen samassa elämäniässä. Ensimäinen rakasti minua, ja hänet
minä tallasin jalkojeni alle, niin että hänestä tuli pyhimys ja hän
kuoli pois minulta. Toisesta en päässyt selville, mutta pakotin hänet
järkiinsä uhkaamalla mennä siveellisesti rappiolle, ellei hän ottaisi
minua. Jospa sinäkin tekisit samoin, Randal!
Hän pysähtyi tämän eteen, ihastuksissaan esityksestään.
Mutta Randal pudisti päätään hymyillen kevyesti.
— Se olisi tyhjä uhkaus, sanoi hän. Minä en joudu siveellisesti harhaan
ilman Sifiä. Minulla on apu, joka on häntä vahvempi.
Allan Bentick ymmärsi ja oli ääneti. Hänen ajatuksensa palasi taapäin
Sifin äidin muistoon.
— Toivon ettet jättäisi Sifiä, virkkoi hän yhtäkkiä ikäänkuin
päähänpistosta. Hän tarvitsee sinua. Ehkä se on hänen äitinsä, joka on
johtanut hänet sinun pariisi.
Sitten, ikäänkuin olisi hävennyt meikillisiä sanojaan, hän keskeytti
itsensä ja rupesi puhumaan muusta.
Mutta Randal ei unohtanut noita merkillisiä sanoja. Ne antoivat
hänelle uuden näkökohdan. Entäpä jos Sif tarvitsi häntä! Jospa Jumala
oli määrännyt heidät toisilleen? Jospa hänellä ei ollutkaan oikeutta
kärsimättömyydestä ja taistelun pelosta ja rakkauden heikkoudesta
päästää häntä vapaaksi?
6.
Sifiä alkoi ihmetyttää. Hän oli nyt ollut kolme kertaa Sverkerin luona
Upsalassa, ja tämä oli tullut yhä paremmaksi. Viime kerran hän oli
pyytänyt hänet ja hänen äitipuolensa päivälliselle ja itse istunut
mukana pöydässä. Åke Boson ja sairaanhoitajatar olivat molemmat olleet
vielä siellä, mutta jälkimmäinen oli jättänyt hänet päiviksi, ja jos
Åke jäisi toistaiseksi, ei hän jäisi sairaanhoitajana vaan yksinomaan
ystävänä ja ehkä myöskin kuin jonain Arguksena pitämään varalta,
etteivät liian monet vieraat tai työ rasittaisi Sverkeriä.
Mutta sanaakaan ei Sverker ollut sanonut kihlauksen julkaisemisesta.
Hän ei ollut ollut siitä ollenkaan tietävinäänkään. Käytöksessään häntä
kohtaan hän oli enemmän entinen Randal-setä kuin sulhanen.
Sif ei ymmärtänyt häntä. Joka kerran kun hän tuli, odotti hän Sverkerin
sanovan jotain ratkaisevaa. Ja joka kerran kun tämä petti hänen
äänettömän odotuksensa, kasvoi hänessä uutta kunnioitusta, joka jo
heidän ensi kohtaamisessaan oli vallannut hänet.
Hän rupesi tuntemaan heidän suhteensa kieroksi ja epävarmaksi. Kerran
tultuaan Sverkerin kotiin hän oli kohdannut pari ylioppilasta, jotka
juuri olivat olleet Sverkerin luona. He olivat katsoneet Sifiin
uteliaasti ja merkitsevästi. Sif ymmärsi heidän ihmetelleen, missä
tarkoituksessa hän oikein tuli.
Tähän saakka hän oli ollut tyytyväinen heidän kihlauksensa salaamiseen,
mutta nyt se alkoi kiusata häntä. Hän kaipasi oikeutta saada tulla ja
mennä hänen kotiinsa, kenenkään voimatta kummeksua sitä, niin, jopa hän
alkoi kaivata sitä aikaa, jolloin hän saisi asua siellä, saisi olla
Sverkeriä kaikkein lähinnä.
Miksei Sverker pyytänyt sitä häneltä? Miksi hän oli ääneti?
Eikö hän ehkä tahtonutkaan häntä enää? Oliko hän hänen mielestään liian
lapsellinen ja vähäpätöinen, liian pinnallinen ja maailmallinen hänelle?
Ylpeänä Sif oli huomannut miten Sverkerin maine oli kasvanut. Hän oli
nyt tunnettu kaukana Upsalan ulkopuolella, eikä ainoastaan ihailtu ja
pidetty filosoofina, vaan henkilönä ennenkaikkea.
Tähän saakka Sif oli vain tuntenut ylpeyttä tästä, mutta nyt se alkoi
tehdä häntä levottomaksi. Sverker oli kasvanut hänestä irralleen päin.
Hän ei itse voinut sille mitään, että hänen täytyi katsoa alas Sifiin
ja huomata, ettei hän ollut mitään.
Olihan hän kyllä niin auttamattomasti alempana Sverkerin henkistä
tasoa, mutta se ei ehkä olisi vaikuttanut niin paljon, jos hän vain
olisi ollut sellainen että olisi kelvannut hoitamaan häntä hänen
sairaana ollessaan ja arvokkaasti kyennyt ylläpitämään hänen kotiaan.
Mutta koskaan ei häntä voitaisi verrata tuohon esimerkiksi kelpaavaan
sisar Astaan, jota sekä Sverker että Åke kilvan ylistivät aavistamatta,
kuinka se kiusasi Sifiä. Eikä hän tiennyt kykenisikö hän todella
hoitamaan yhä kuuluisammaksi käyvän miehen kotia.
Tuota kaikkea Sverker mahtoi tuntea, koskapa hän oli niin ääneti,
ajatteli Sif alakuloisena.
Åke Bosonin käytös häntä kohtaan oli omiaan myöskin tekemään hänet
epävarmaksi. Hänellä oli yhä tunne siitä, että tämä sisimmässään
paheksui häntä. Sif näki, miten korkealle hän asetti Sverkerin ja
miten sydämellisesti hän piti hänestä. Tietysti hän Åken mielestä oli
sulhastaan auttamattomasti alempana ja arvoton hänelle.
Åke oli Sverkerin uskottukin. Ehkä hän oli uskonut Åkelle jotain
hänestä? Sif kaipasi saada tavata Åkea kahdenkesken saadakseen
varovaisesti tiedustella asiata.
Eräänä päivänä hän onneksi tapasi hänet Tukholman kadulla. Paikalla hän
pysähtyi, ja sen nähdessään Åke tuli kadun yli hänen luokseen.
— Mitä te teette Tukholmassa tänään? Voitteko jättää setä Randalin
yksin? kysyi Sif.
— Hän tulee kyllä yksin toimeen nyt, ja minulla on asioita täällä,
vastasi Åke ja alkoi käydä katua eteenpäin Sifin kanssa.
Hänkin puolestaan oli halunnut tavata Sifin yksinään ja kulki juuri
miettien miten pääsisi alkuun sanoakseen sitä mitä aikoi, kun Sif
odottamatta otti puheeksi juuri sen asian, joka hänellä oli sydämellä.
— Tiedättekö että Randal-setä ja minä olemme kihloissa? kysyi hän.
— Kyllä, hän on sanonut sen minulle. Tarkoitan että...
Hän keskeytti itsensä.
— Mitä muuta hän on sanonut? kysyi Sif henkeään pidättäen.
Åke ei huomannut hänen liikutustaan tai hän erehtyi siitä.
Hänellä oli oma käsityksensä Sifistä ja tämän tunteista ja se istui
hänessä lujasti. Hän tunsi olevansa hyvin säälimättömällä päällä Sifiä
kohtaan.
He kulkivat juuri erään avoimen paikan yli, jossa autoja tuli päristen
joka taholta, minkä vuoksi Åke viipyi vastaamasta.
Heidän päästyään onnellisesti Rantapuistikkoon jossa ei tarvinnut
tähyillä autoja, uudisti Sif kysymyksensä.
— Hän ei ole sanonut niin paljon kuin olen osannut itse nähdä, vastasi
Åke.
Hän tuntui nyrpeältä, ja hänen käytöksensä sai Sifin tuntemaan itsensä
rikokselliseksi, vaikka hän ei oikein päässyt selville siitä, mitä
pahaa hän oikeastaan oli tehnyt.
Hän tahtoi kysyä Åkelta mitä tämä oli nähnyt, mutta selittämätön pelko
pani hänet äänettömäksi. Hän pelkäsi sitä mitä saisi kuulla, eikä
voinut mitenkään arvata mitä se olisi.
Åkekin oli liikutettu, ja tuntien että se, mitä hänellä oli sanottavaa,
pitäisi sanoa kahden kesken, hän oli toistaiseksi ääneti.
Ääneti he kulkivat senvuoksi puistikkoa eteenpäin ja Eläintarhansillan
yli Skanseniile. Siellä eräällä syrjäkäytävällä Åke pysähtyi ja antoi
Sifin kuulla kunniansa.
— Te ette ehkä koskaan ole vaivautunut näkemään kaikkea mitä Sverker
Randal on ystävilleen, tovereilleen, ylioppilaille, kansalleen ja
ajalleen? Jos teillä olisi vain aavistustakaan siitä, ette pitäisi
mitään uhria liian suurena pelastamaan hänen elämäänsä.
— Hänen elämäänsä? toisti Sif Åken lopetettua.
— Niin kyllä, hänen elämäänsä. Hän rakastaa teitä niin, ettei voi elää
ilman teitä. Mutta te, jolla on tuo ennenkuulumaton onni olla sellaisen
miehen rakastama, te ajattelette vain itseänne ja mitättömiä pieniä
tunteitanne ja epäröitte ja siirrätte tuonnemmaksi! Epäröitte! Te
olette kylmä kuin kala. Teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä
mitä rakkaus on. Rakkaus ei epäröi.
Hänen lausuessaan noita kolmea sanaa hänen vihaiseen ääneensä tuli
lisää kiihkeyttä, sillä Randalin omia sanojahan hän oli toistanut,
ja hän muisti tuon valoisan kesäyön Norrlanninjoen rannalla kuusien
alla, jolloin hän juuri takaisin voitetulta ystävältään oli saanut
vaikutuksen koko iäkseen.
Ei kukaan ollut koskaan puhunut Sifille niin vihaisesti, eikä hän
koskaan elämässään ollut saanut sellaista ripitystä, mutta nyt se
täytti hänet sellaisella onnen autuudella, jolle hän ei vielä oikein
uskaltanut antaa sijaa, sillä olihan Åke voinut erehtyä.
— Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua niin? kysyi hän henki
kurkussa.
Åke oli niin kiihkoissaan ja niin kiinni ennen saamassaan käsityksessä
Sifistä, ettei hän ymmärtänyt Sifin liikutuksen merkitystä ja jatkoi
senvuoksi samalla vihaisella äänellä.
— Niinkuin minä en sitä tietäisi? Luuletteko että minä en tiedä, että
rakkaus teihin _kuluttaa_ häntä? Minkä muun luulette tehneen hänet
sairaaksi kuin kaiken sen mitä hän on taistellut ja kärsinyt voidakseen
olla tyyni ja epäitsekäs teitä kohtaan? Te näette vain lopputuloksen ja
luulette hänen olevan sellaisen luonnostaan. Mutta hänellä on luonto
tulesta, sanon teille. Minä tiedän sen, minä, joka tunnen hänet.
Tuo viimeinen sanottiin ylpeästi.
— Sanokaa minulle jotain jota hän on sanonut! Tahdon tietää mitä hän
itse on _sanonut_. Te voitte erehtyä siinä mitä luulette nähneenne,
sanoi Sif.
Åke hymyili ylimielisesti.
— E-ei, en erehdy siinä mitä olen nähnyt. Muuten voin kyllä sanoa
teille mitä hän on sanonut. Hän on sanonut rakastavansa teitä kyllin
paljon antaakseen teille vapauden.
— Minkätähden hän antaisi minulle vapauden?
— Senvuoksi että hän luulee teidän pitäneen mieltymystä rakkautena.
Senvuoksi hän aikoo antaa teidän suhteenne vähitellen palata siihen
mikä se oli ennen »kihlausta».
Viimeisen hän sanoi ivallisesti. Sif oli liikutettu hänen vihastaan,
mutta vielä enemmän siitä mitä oli saanut kuulla. Hän taisteli
urhoollisesti, mutta ei voinut hillitä itseään kauemmin. Hän ratkesi
itkuun.
Åke hämmästyi. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että Sif voisi ruveta
itkemään. Mitä hän nyt tekisi? Milloin tahansa voi joku tulla vastaan,
joka tunsi hänet tai Sifin. Ja mitä ne ajattelisivatkaan?
— Rakas, älkää toki itkekö! sanoi hän neuvottomuudessaan.
Mutta tällä kömpelöllä keinolla ei ollut mitään vaikutusta.
Sif itki rajusti. Se tuli vain pahemmaksi niistä epätoivoisista
yrityksistä, joita hän teki hillitäkseen itseään.
Åke otti häntä varovasti käsivarresta ja vei hänet erään penkin luo.
Sif vaipui siihen, ja Åke istuutui hillittynä hänen viereensä. Ei ollut
muuta neuvoa kuin antaa hänen itkeä. Åke voi vain toivoa, ettei kukaan
kulkisi ohi.
Sellainen toivo oli kuitenkin turha, mutta Åke sai olla kiitollinen,
ettei kukaan harvoista sivukulkijoista näyttänyt tuntevan Sifiä eikä
häntä.
Viimein Sif tyyntyi, nyyhkytykset lakkasivat, mutta hän istui edelleen
kasvot käsiin kätkettyinä.
— Oi miten häpeän! supisi hän.
Åken täytyi hymyillä, huolimatta tilanteen surullisuudesta. Tuo pieni
huudahdus oli niin Sifin kaltaista Lapin kesän ajoilta. Hän heltyi
enemmän siitä kuin kaikista Sifin kyynelistä.
— Minun olisi pitänyt muistaa, että tytöt aina turvautuvat vesivoimaan,
sanoi Åke juron ystävällisesti. En ajatellut että te ette ollut mies,
ja senvuoksi olin liian kovakourainen.
Sif veti nyyhkyttävän henkäyksen, mutta se oli vain myrskyn jälkeistä
asettumista, ja se kevensi.
— Mitä arvelette että minun pitäisi tehdä? kysyi hän.
— Mitäkö tehdä? vastasi Åke paikalla vilkkaana jälleen, mutta nyt
vihatta. Sanoa hänelle, että välttämättä tahdotte mennä naimisiin hänen
kanssaan. Ja teidän pitää antaa hänen ymmärtää, että tahdotte sitä
itsenne tähden ettekä hänen.
— Mutta . . alotti Sif.
— Ei mitään muttia! keskeytti Åke tarmokkaasti, mutta lisäsi heti
lempeämmällä äänellä peläten tuota »vesivoimaa»: _Pidättehän_ te
hänestä?
— Totta kai. Äärettömästi. Niin olen aina tehnyt. Ja sen hän tietää.
— No mitäs muuta sitten! Sittenhän teille ei pitäisi olla mikään
vaikeus mennä naimisiin hänen kanssaan.
— Mutta miten minä voin tietää hänen tahtovan sitä, kun hän ei sano
mitään? tuli hieman surkeasti Sifiltä.
— Oh, joutavia! Hän on kai sanonut sen kerta kaikkiaan, otaksun minä,
mutta naiset tahtovat aina, että sitä pitää alituiseen nalkuttaa
heille. Te tiedätte vallan hyvin hänen sitä tahtovan. Tuollaista naiset
aina tuntevat. Älkää olko luulevinanne muuta! Se ei pysty minuun.
Toverillinen ääni, jolla Åke puhui, oli paras apu Sifille. Se nosti
hänet ylös tunteiden merestä, missä hän äsken oli taistellut niin
epätoivoisesti, ja asetti hänet kiinteälle maalle.
Hän ei ollut vielä katsonut ylös.
— Onko ketään läheisyydessä? kysyi hän. Åke katsoi ympärilleen.
— Ei, ei käpyäkään.
Silloin Sif nosti päänsä ja otti pois nuo suojaavat kädet itkettyneiltä
kasvoiltaan.
Åke katsoi uteliaasti häneen nähdäkseen miltä hän saattoi näyttää itkun
jälkeen. Se ei tavallisesti ole juuri sievistävää, eikä hän voinut
sanoa sen sievistävän Sifiäkään, mutta miten olikaan, liikuttivat häntä
aivan erikoisesti Sifin pienet itkettyneet kasvot.
Äkillinen surumielisyys valtasi hänet. Mutta sitä ei vaikuttanut
tietoisuus siitä, että Sif oli toisen morsian. Surumielisyys tuli
niiden vuosien muistosta, jolloin hän oli uskollisesti kantanut hänen
suojelevaa kuvaansa sielussaan, ja siitä ajatuksesta kuinka hän sitten
oli tahrannut ja kadottanut tuon kuvan. Sif oli sama vielä, mutta hän
itse oli toisenlainen.
Hän ajatteli Randalin sanoja: »Paljon on mennyt hukkaan, jota et
koskaan voi saada takaisin.»
Hän tunsi niiden sanojen totuuden. Randalin lisäys: »mutta sinusta voi
tulla uusi luomus», oli Åkelle vielä hämärää puhetta, vaikka hän ei
ollut unohtanut sitä eikä epäillytkään sitä.
— Olenko hirveän näköinen? kysyi Sif.
Åke havahtui ajatuksistaan ja oli heti varuillaan.
— Kylläpä, tunnusti hän hyväntahtoisen kiusoittavasti kuten hyvä toveri
ainakin. Parasta on katsoa poispäin, jos joku kulkee ohi.
Sif nauroi ja pyyhki silmiään.
— Emmekö voi sinutella toisiamme ja tulla hyviksi ystäviksi? kysyi hän
välittömään tapaansa.
Åke hätkähti sekä ilosta että tuskasta.
— Kyllä, mielelläni, sanoi hän sydämellisesti. Ja he puristivat
toisiaan kädestä vahvistukseksi.
— Ja sinä lupaat aina läksyttää minut samoin kuin tänään, jos teen
jotain hullusti.
Sen Åke lupasi niin auliisti, että se houkutteli Sifin uudelleen
nauramaan. Nyt oli hänen naurussaan vähemmän itkua ja enemmän
iloisuutta kuin äsken. Åken teki hyvää kuulla sitä.
Ja sinä lupaat kosia Sverkeriä nyt ensi tilassa? kysyi Åke kehottavalla
äänellä.
Sif katsoi pelästyneenä häneen, ensin taipuvaisena pitämään sitä
leikkinä, mutta kävi kuitenkin heti vakavaksi ja levottomaksi.
— Kuinka uskallan? Entäpä jos hän ei tahdokaan? Entäpä jos sinä olet
erehtynyt?
— Niin, siinä näet, ettei olekaan niin helppoa kosia! sanoi Åke
surullisen lystikkäästi.
Sif tuli tässä tahdottomasti ajatelleeksi, miten innokkaasti Åke kerran
oli kosinut häntä itselleen. Nyt hän kosi vielä innokkaammasti häntä
toiselle. Miten täydellisesti hän oli mahtanut voittaa taipumuksensa,
ajatteli Sif ja oli iloinen siitä, sillä oli paljon mieluisempaa pitää
häntä ystävänä kuin kosijana.
— Voit olla aivan varma siitä että en ole erehtynyt, vakuutti Åke. Jos
hän tulee juonittelemaan, niin se on _vain_ sinun tähtesi. Niin että
älä väisty! Sinun pitää pitää kiinni kuin takkiainen.
Sif nauroi, mutta ei päässyt levottomuudestaan. Hän oli vielä
liikutettu, eikä ollut pitkältä kyynelten ja hymyn välillä.
— Oi Åke, jospa sinä tahtoisit? Hän katsoi rukoilevasti Åkeen.
— Tahtoisin mitä?
Hän tuntui tylyltä, sillä hän aavisti mitä Sif aikoi pyytää.
— Auttaa minua? Puhua hänen kanssaan?
— En millään ehdolla. Ei kukaan muu kuin sinä itse voi vakuuttaa häntä.
— Mistä? kysyi Sif hiljaa poiskääntynein katsein.
— Siitä että _rakastat_ häntä.
Se kuului ikäänkuin käskyltä: »uskallapas vain olla rakastamatta häntä!»
Åken tapa huvitti Sifiä, se oli niin virkistävää ja antoi hänelle
rohkeutta, jota hän kyllä tarvitsi, sillä hän tunsi itsensä niin
pelkuriksi tuon hänelle asetetun tehtävän suhteen.
Kuinka hän uskaltaisi pyytää setä Randalilta sormusta, jota tämä ei
itsestään näyttänyt ajattelevankaan antaa, hänelle?
Ei hän koskaan ollut kuvitellut joutuvansa tällaiseen pulaan.
— Mutta muistakin, varoitti Åke hänen vierellään, ei hiiskahdustakaan
hänelle siitä, että olet saanut tähän mitään yllykettä! Ei
hiiskahdustakaan, ymmärrätkö? Sillä silloin häntä ei saa millään
taipumaan Hänen täytyy uskoa, että se tulee yksinomaan sinulta
itseltäsi.
— Niinhän se tuleekin. Minun tarvitsi vain tietää oikein varmasti, että
hän todellakin välittää minusta niin paljon, sanoi Sif. Oletko _aivan_
varma, että hän tekee niin?
— Aivan varma, vakuutti Åke.
— Kerro minulle tarkkaan kaikki mitä hän on sanonut!