oli ollut paljon tilaisuutta verrata häntä muihin miehiin. Vaikka hän
olikin aina ajatellut vähemmän häntä kesken kaikkea hauskaa siellä, ei
hän kuitenkaan ollut lakannut vertaamasta häntä kaikkiin, joita tapasi,
eikä kukaan ollut kestänyt vertailua hänen rinnallaan, ei edes tuo
nuori taiteilija, joka todellakin yhteen aikaan oli kovasti houkutellut
häntä. Sif tiesi jättäneensä hänet epätoivoon, ja hän tahtoi itkeä
vain muistellessaan heidän jäähyväisiään, mutta ei hän kuitenkaan
katunut vastustettuaan häntä. Hän tunsi pikemminkin kuin olisi päässyt
uhkaavasta vaarasta, vaikka hän ei ollut selvillä siitä, oliko tuolla
vaaralla syynsä nuoren taiteilijan luonteen epäluotettavaisuudessa, vai
oliko vaara ollut siinä petoksessa, jonka hän itse oli tekemäisillään
Sverker Randalin uskollista rakkautta kohtaan.
Oikeastaanhan se ei olisi ollutkaan mikään petos, koskapa Sverker
selvästi oli sanonut hänelle, että hän oli lähtenyt vapaana
koetellakseen omaa sydäntään, ennenkun sitoisi itsensä. Mutta kuinka
olikaan hänen sydämensä kestänyt koetuksen? Olisikohan hän Sverkerin
mielestä kestänyt sen, jos tämä saisi tietää, miten vähällä hän oli
ollut hyljätä hänet?
— Parasta kai on, ettei hän saa tietää sitä, ajatteli hän. Olenhan
iloinen etten tehnyt sitä.
Iloinen? Häntä viilti ajatuksen palatessa tuon nuoren taiteilijan luo.
Miten hauska ja miellettävä hän oli ollut! Vaikka hän ei ollut tahtonut
mennä naimisiin hänen kanssaan, kaipasi Sif häntä sekä hänen itsensä
tähden että ikäänkuin hänessä personoitua unohtumatonta Ranskassa
oleskelua. Se oli ollut niin huoletonta ja onnellista aikaa, ja nyt se
oli saanut niin kauhean lopun tässä hirvittävässä sodan puhkeamisessa.
Ehkäpä hänen taiteilijansakin tulisi käsketyksi sotaan. Ensimäisessä
kutsunnassa häntä ei oltu määrätty, sillä hänellä oli muutamia vuosia
takaperin ollut keuhkovika, mutta se oli parantunut nyt, niin että
jos mieshukka tulisi suureksi, ottaisivat ne kyllä hänetkin. Hän oli
puhunut jotain lähteäkseen vapaaehtoisena. Sif oli kyllä ymmärtänyt,
mikä sala-ajatus siinä oli piillyt, ja hän oli ollut innokas
kehoituksissaan saada hänet luopumaan siitä oikusta. Tämä hänen levoton
intonsa oli tehnyt taiteilijan haavoittuneelle sydämelle hyvää, sen
Sif oli huomannut, ja sen muisto teki nyt vuorostaan hänen sydämelleen
hyvää.
— Miten vaikea sentään on olla tekemisissä miesten kanssa! ajatteli
Sif. Ne ottavat kaikki niin kuumasti ja epätoivoisesti!
Hän istui ja katseli eteensä hämärissä yli meren, näki tähtien
loistavan ja kuunteli tuota yksitoikkoista, tahdikasta, pehmeää
kohinaa, kun kokka halkoi vastaantulevia pitkiä laineita ja heitti ne
sivulle.
Hän ajatteli taasen Sverkeriä. Kotoa lähetetyistä kirjeistä ja
sanomalehdistä hän tiesi, minkä mahtavan murroskauden läpi Ruotsin
kansa oli elänyt ja missä se nytkin samoin kuin koko Europa eli.
Mutta oli ikäänkuin ensimäinen aavistus lähestyvästä myrskystä olisi
vavahuttanut tuota vanhaa ruotsalaista satumaan kansaa, ennenkuin
Europan muut kansat vielä olivat tunteneet mitään, sillä mitäpä muuta
tuo levottomuus kansansielussa oli ollut, joka oli ajanut laajoja
piirejä Ruotsin kansasta jalkeille sanoin ja teoin panemaan kuntoon
valtakuntaa ja vahvistamaan sen porttien lukkoja?
Sif ei ollut paljoa ajatellut tuota liikettä, kuultuaan loitolta siitä
Ranskassa ollessaan. Mutta nyt kun nopean potkurin joka isku vei häntä
lähemmä kotimaan rannikkoa, kasvoi hänen mielessään tämän isänmaallisen
liikkeen suuruus ja merkitys.
Hän tiesi omaistensa olevan koko sielullaan siinä muassa, mutta
kaikkein enimmin Sverker Randalin.
Lucia oli lähettänyt hänelle sanomalehtileikkeleitä, joissa Sverkerin
puheita selostettiin, ja Sif oli useammin kuin kerran tuntenut
sydämensä sykkivän lukiessaan hänen voimakkaita, isänmaallisia ja
kehoittavia sanojaan.
Mutta kuitenkin hän oli kirjoittanut ja pyytänyt, ettei Sverker puhuisi
niin paljon hengenahdistuksen tähden, sillä Lucia oli antanut hänen
ymmärtää että se oli sangen vaikea. Itse Randal ei koskaan kirjoittanut
mitään voinnistaan.
Sifin pyyntöön hän oli vain vastannut, että hän tunsi olevansa kutsuttu
puhumaan kuten hän teki, »eivätkä kutsutut saa vetäytyä syrjään».
Sifin ajatellessa niitä sanoja nyt kasvoi Randal hänen edessään,
hän piti tuosta tinkimättömyydestä ja siitä, että Sverker oli niin
täydellisesti irti kaikesta haikailusta.
Mutta hän itsekin tahtoi myös tuntea olevansa kutsuttujen joukossa.
Hän tahtoi joutua mukaan siihen mahtavaan liikkeeseen, joka tärisytti
maailmaa, hän tahtoi suorittaa jotakin, mieluummin suurisuuntaista.
Ainakin niin suurta kuin hän taisi.
Jos tulisi sota? Ei hän vain tahtoisi istua kotona silloin. Mukaan
hänen täytyisi päästä jollakin tavoin. Mieluimmin sairaanhoitajana,
ajatteli hän, unohtaen sillä kertaa pelkonsa nähdä sairaita. Hän
kaipasi saada toimia ja olla hyödyksi. Hän tunsi yhtäkkiä itseään
halveksien, miten hyödytöntä perhoiselämää hän oli elänyt näinä
viime kuukausina, ja hänen kaipauksensa tehdä kunnolla jotain kasvoi
todelliseksi näläksi.
Niin pian kuin hän pääsisi kotiin hän pyytäisi isänsä toimittamaan
hänet ylimääräisenä oppilaana johonkin sairashuoneeseen, jotta hän
saisi oppia sairashoitoa ja kelpaisi lähtemään sairaanhoitajaksi siinä
tapauksessa että Ruotsi sekautuisi sotaan.
Tämä päätös tuntui kohottavalta ja karkoitti kokonaan uneliaisuuden,
joka äsken oli valtaamaisillaan hänet.
Hän ei ollut yksinään kannella. Laiva oli täpötäysi, useat eivät olleet
saaneet hyttipaikkaa, ja niistäkin, jotka sen olivat onnistuneet
saamaan, olivat monet kannella, joko miinavaaran pelosta tai samasta
syystä kuin Sif: kauniin yöllisen meritunnelman tähden.
Samalla penkillä kuin Sif istui kaksi henkeä ja nukkui nojaten
toisiinsa. Hän ei tuntenut kumpaakaan.
Uusi päätös täytti Sifin sellaisella innostuksella, ettei hän voinut
istua alallaan. Hän nousi ylös ja käveli hiljaa kannella, ettei olisi
häirinnyt siellä täällä makaavia, jotka olivat kääriytyneet peittoihin
ja koettivat nukkua.
Loitompana peräkannella hän huomasi ihastuksekseen Brita-tädin
istumassa nuorakasalla. Sif istuutui heti hänen viereensä, pujotti
kätensä hänen kainaloonsa ja kertoi hänelle innoissaan suunnitelmastaan.
Ja tässä hän oli löytänytkin oikean uskotun.
— Hän saa toimittaa sinne meidät molemmat, virkkoi Brita. Vaikka minä
en ole nuori kuten sinä, olen väkevä kuin karhu ja voin olla hyödyksi.
Silloin meistä tulee toverit, Dunfin!
He nauroivat molemmat ja painautuivat toisiaan lähelle innostuneina
suunnitelmastaan. Ja sitte he syventyivät siihen.
— Mutta, Dunfin, keskeytti Brita yhtäkkiä, sinähän olet kihloissa,
miten se käy päinsä?
— Eihän sen tarvinne estää, sanoi Sif.
— Etkö ole luvannut hänelle mennä naimisiin kotiin tultuasi?
— Me olemme kai julkikihloissa jonkun aikaa, ja silloinhan ehdin hyvin
suorittaa sairaanhoitajatarkurssin.
— Mutta hän tahtoo kai sinut itselleen nyt, oltuaan niin kauan erossa
sinusta.
Sif teki pienen kärsimättömän irvistyksen.
— Minkätähden sinä nyt tuota jankutat? Sverker on paras ihminen
maailmassa, eikä ole ketään, josta pidän enemmän kuin hänestä, mutta
juuri nyt tahdon vain ajatella tuota sairashoitokurssia, jonka me
suoritamme. Muutoin, jos sota tulee, en tahdokaan silloin mennä
naimisiin, silloin tahdon olla vapaa voidakseni hoitaa haavoittuneita.
Siitä Sverkerkin varmasti pitää, hänhän on niin räiskyvän
isänmaallinen. Olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että hän on
»ruununraakki» eikä voi tulla kysymykseenkään sotamieheksi. Tuo hänen
hengenahdistuksensa, josta muuten olen niin pahoillani, voi sentään
olla jossain suhteessa hyväksi.
Niin he istuivat yökauden, väliin puhellen, väliin äänettöminä, väliin
nukkuen, Sif nojaten Britaan ja Brita laivanpartaaseen. Irene oli
saanut paikan kannella olevan tupakkahytin sohvalla eikä häntä näkynyt
ennenkuin myöhään aamupäivällä.
Meren yli meni matka hyvin, mutta jännitys, joka tyyneydestä huolimatta
oli kuitenkin ollut kaikkien mielissä, sai välittömän ja kauniin
ilmaisun silloin kuin laukesi. Se sattui sinä valtaavana hetkenä,
jolloin Ruotsin rannikko tuli taivaanrannalta näkyviin.
Ihmisiä seisoi ryhmissä kannella tähystellen ja odottaen, sillä kaikki
tiesivät nyt lähestyttävän kotimaata, joka saattoi milloin tahansa
sukeltaa esiin aalloista.
Ja siinä se oli nyt, se esiintyi joka minuutti yhä selvemmin.
Hiljaisuus oli ladattu täyteen liikutusta. Ruotsi, Ruotsi!
Joku alotti — vai kaikkiko yhtaikaa, niin voimakkaana kajahti
tervehdyslaulu.
»Sä pohjolanmaa ikitunturines...»
Silmät kostuivat, kaikkien kädet hakivat toisiaan. Ei oltu enää
toisilleen tuntemattomia, oltiin Ruotsin poikia ja tyttäriä, ja tuolla
kohosi Ruotsi kaukaisuudesta, ja yhä lähemmä tultiin sitä.
»Oi terve sä kansojen ihannes — — — »
Siellä täällä särkyi ääni ihastuksen kyyneliin, mutta yhä voimakkaammin
kaikui hymni Ruotsille.
— — »elää ja kuolla tahdon Pohjolassa!»
Ne olivat unohtumattomia hetkiä.
Sif itki kuin lapsi innostuksesta. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut
rakastavansa Ruotsia niin. Mutta nyt hän tunsi tahtovansa elää ja
kuolla maansa edestä. Miten hän parhaiten olisi tainnut näin tehdä,
sitä ei hän tiennyt, ainoastaan että hän kaikesta sielustaan tahtoi. Ja
jos vain on tahtoa, niin tottahan sen täytyy löytää tehtävänsä.
2.
Sif seisoi taas huoneessaan Tukholmassa. Hän oli jälleen kotona melkein
kolmen neljännesvuoden poissaolon jälkeen. Mutta hänen kotiintulonsa
oli kuin heräämistä ruusunhohtoisista unelmista harmaaseen
todellisuuteen.
Häntä juhliakseen Lucia oli koristanut hänen huoneensa kukkasilla ja
tervetuliaisiksi antanut verhota uudelleen hänen huonekalunsa ja panna
uuden maton lattialle. Muita Sif ei huomannutkaan näitä muutoksia,
sillä hän oli juuri saanut kuulla Sverker Randalin olevan sairaana.
Hän oli kaivannut häntä jo asemalla ja turhaan hakenut häntä
asemasillalla seisovien joukosta junan vieriessä asemalle. Silloin
hänellä oli ollut niin paljon tervehdittäviä, paitsi omaisia joukko
sekä ystäviä että matkatovereita, ettei hän tullut kysyneeksi
Sverkeriä, mutta nyt hän sai tietää, että sairaus oli estänyt tätä
tulemasta.
Jos se edes olisi ollut hänen hengenahdistuksensa, mutta se oli sitäkin
vakavampaa. Hän on niinkuin liian korkealle jännitetty kieli, selitti
Lucia. Hän on ollut liian kiinteästi työssä koko kesän, puhunut,
kirjoittanut eikä ole tahtonut kuunnella ystävien varoituksia. Lääkärit
eivät olleet oikein selvillä siitä, mutta sydän taitaa olla vioittunut.
Pahin vaara on nyt kuitenkin ohi, mutta kokonaisen vuorokauden hän oli
häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla.
— Enkä minä saanut tietää mitään! virkkoi Sif.
— Sinähän olit merellä silloin.
— Milloin saan mennä hänen luokseen?
— Saamme nähdä, milloin hän jaksaa ottaa sinut vastaan. Vielä hän on
liian heikko siihen.
Sif alkoi purkaa tavaroitaan, haluten edes jotenkin hälventää
tuskaansa. Hän oli tuntenut ikäänkuin hyveeksi — vieläpä hieman
yleväksi hyveeksi — täyttää kotiin tultuaan lupauksensa ja sitoa
itsensä. Ja nyt hän yhtäkkiä seisoi mahdollisuuden edessä, ettei niin
ehkä tulisi käymäänkään!
— Kuka hänen luonaan on?
— Hänellä on hoitaja. Ja lisensiaatti Boson on siellä niin paljon
kuin hän voi, luulen hänen muuttaneen asumaan sinne tilapäisesti.
He matkustivat yhdessä kesällä ja tuntuvat tulleen eroamattomiksi
ystäviksi.
Lucia auttoi tavaroiden purkamisessa. Hän löysi teräskehyksissä olevan
Randalin kuvan ja asetti sen pöydälle, muuttaen pari kukkamaljaa, niin
että joku raskas ruusu toiselta puolen ja hajuhernekiemura toiselta
puolen riippui puitteella.
Kun Sif sai sen nähdä, värisytti häntä ja hän muutti kiireesti kukat
pois. Tuolla tavoinhan koristellaan vainajien valokuvia.
— Eikö se ollutkaan hyvin? kysyi Lucia.
— Kukat saattavat ajattelemaan hautajaisia, vastasi Sif pikaisesti.
Lucia kuuli äänessä kiivautta ja näki kauniissa huulissa petollisen
vavahduksen, ja erikoinen pelko, jota hän oli tuntenut, haihtui.
— Hän pitää kuitenkin hänestä, ajatteli hän tyytyväisenä. Ehkä hän
itsekin tulee siitä selville nyt oman levottomuutensa kautta.
Isä tuli sisään.
— Olen juuri telefonoinut Upsalaan ja voin sanoa terveisiä Sverkeriltä,
sanoi hän.
Sif katsoi innokkaasti häneen ja kalpeni jännityksestä.
-- Soitin kertoakseni, että sinä olet tullut onnellisesti kotiin, sen
hän oli pyytänyt saada heti tietää. Boson vastasi. Hänen mielestään on
sairaan tila hiukan paremmin tänä iltana.
— Onko kaikki vaara ohi nyt?
— Toivoaksemme on. Ellei mitään uutta ilmene.
— Sanoiko hän terveisiä minulle?
— Sanoi kyllä. Ja pyysi ettet olisi levoton. Sifin silmät täyttyivät
äkisti kyynelillä, ja hän kääntyi pois salatakseen niitä. Aina sama!
Aina muita ajattelevat ajatteli hän tuntien katumusta ja häpeää
verratessaan itseään häneen.
— Tahtooko hän nähdä minua?
— Kyllä hän tahtoo, mutta hän ei saa vielä, hänen täytyy vahvistua
ensin. Hän ei saa tulla liikutetuksi, ja sinun tapaaminen liikuttaa
häntä enemmän kuin kokonaisen väenpaljouden näkeminen.
Sif nyyhkytti.
— Oi, etten olisi koskaan lähtenyt!
Isä hyväili häntä lohduttavasti.
— Tee parhaasi kotiintulostasi nyt! sanoi hän rohkaisevasti.
— Teen kaiken mitä hän tahtoo!
— Sen voit rauhallisesti luvata. Hän tahtoo vain sinun parastasi. Hän
on epäitsekäs mies — hyvin harvinainen ilmiö.
3.
— Tehkää hyvin! sanoi sairaanhoitajatar, sisar Asta, hillityllä ja
kuitenkin selvällä äänellä ja piti Randalin kirjastoa ovea auki Sifille
ja tämän isälle.
Heidän mentyään sisälle sulki hän äänettömästi oven heidän jälkeensä ja
jäi itse saliin ollakseen saapuvilla, jos häntä tarvittaisiin.
Oli jo viides päivä Sifin kotiintulosta eikä hän tätä ennen ollut
saanut tulla Sverkerin luo. Sverker ei ollut tahtonut, että Sif näkisi
häntä ennenkuin hän tulisi sen verran paremmaksi, että voisi ottaa
hänet vastaan työhuoneessaan. Nyt hän istui siellä pieluksien varassa
suuressa tuolissaan ja ponnisti itseään ettei näyttäisi niin sairaalta,
sillä ajatus, että hän saattaisi pelästyttää Sifin muuttuneella
ulkomuodollaan, kiusasi häntä. Hän oli ollut kuoleman varjon laaksossa
ja pelkäsi, että sen laakson varjosta olisi vielä jotain hänen
kasvoillaan.
— Pikku Sif!
Se kajahti niin herttaisesti, niin hellästi, aivan niinkuin ennen
maailmassa, ja hän hymyili ja ojensi Sifille kätensä.
Mutta hänen päänsä lepäsi raskaasti pielusta vasten, eikä hänen ollut
helppoa nostaa kättään. Silmät näyttivät suuremmilta laihtuneissa
kasvoissa, ja huuliin oli tullut jäykkä kärsimyksen piirre, jota
hymykään ei karkoittanut.
Sif tunsi rajua halua joko juosta tiehensä tahi langeta polvilleen
Sverkerin tuolin viereen ja kätkeä kasvonsa hänen pehmeän yönuttunsa
poimuihin ja itkeä hillittömästi. Mutta hän ei saanut tehdä kumpaakaan.
Isä oli ankarasti varoittanut häntä olemaan tyyni ja hillitty, sillä
toipuvaa ei saanut millään muotoa järkyttää.
Senvuoksi hän antoi isän viedä itsensä Sverkerin luo, tarttui tämän
käteen, mutta piti toisella kädellä apua etsien kiinni isän kädestä.
Sanoa hän ei voinut mitään.
Randal katsoi Sifiin, ja hänen katseessaan oli nälkää, joka tuli
tyydytetyksi Sifin näkemisestä, mutta siinä oli osanottoakin, sillä hän
näki, miten vaikeaa Sifin oli hillitä itseään.
— En minä ole vaarallinen, pikku Sif. Älä pelkää. Ei nyt tule mitään
kohtausta tällä kertaa.
Hänen äänensä oli heikko ja läähättävä, mutta se ei ollut kadottanut
mitään herttaisesta sävystään, jonka Sif niin hyvin tunsi.
Sif tahtoi vastata mutta ei uskaltanut, sillä hän tunsi, että jos hän
koettaisi sanoa jotain, ratkeaisi hän itkuun, liikutuksensa valtaamana.
Senvuoksi hän seisoi jäykkänä uskaltamatta edes puristaa Sverkerin
kättä. Isän kättä hän sitä vastoin puristi kovasti tuskassaan.
Hänen isänsä katsoi häneen suopean osanottavasti hänen huomattavan
heikkoutensa tähden ja levottomuudella peläten hänen itsehillintänsä
pettävän.
- Häneen koskee nähdä sinua sairaana, niin että saamme antaa hänelle
aikaa toipumiseen, sanoi hän, asetti tyttärensä korituoliin ja istuutui
itse lähemmä Randalia ja rupesi puhelemaan tämän kanssa johtaakseen
kihlattujen huomion toisistaan ja jälleen kohtaamisen tärkeydestä.
Kun ei kukaan kiinnittänyt huomiota Sifiin eikä odottanut hänen mitään
sanovan, toipui hän vähitellen.
Hän kuuli Sverkerin vastaavan hänen isälleen katkonaisesti mutta
tyynesti ja hiukan leikillisesti, kuten hänen tapansa oli. Sif kuunteli
tuota tuttua ääntä, joka kävi hänen sydämeensä nyt enemmän kuin koskaan
ennen, eikä hän kohta tuntenut enää itseään vieraaksi hänelle, kuten
oli tuntenut sinä silmänräpäyksenä jolloin oli saanut nähdä hänet.
Vaikka Sverker istui siinä sairaana ja heikkona, tuntui Sifistä
ikäänkuin hänen pelkkä läsnäolonsa olisi antanut hänelle voimaa, joka
karkoitti hänen oman heikkoutensa.
Ensin saatuaan nähdä kuinka sairaalta Sverker näytti oli Sifistä
tuntunut, että kaiken täytyi olla pian ohi, mutta nyt toivo alkoi
viritä jälleen. Sverker oli ollut hyvin sairas, ja senhän täytyi ottaa
hänen voimiinsa, mutta hän oli jo parempi ja paranisi tietysti taasen,
ajatteli Sif. Hänen oma joustavuutensa ja Sverkerin tyyneys nosti hänet
toivottomuudesta.
Tuokion kuluttua isä kääntyi ja katsoi hymyillen häneen.
— Kuinka on? Uskallatko nyt tulla lähemmä? kysyi hän.
— Tietysti uskallan, vastasi Sif, häveten olemastaan niin heikko.
Bentick nousi pystyyn.
— Tule sitten ja istu tähän. Sif tuli, mutta ei istuutunut.
— Ehkäpä uskallat olla yksinkin hänen kanssaan hetkisen? kysyi isä,
sitten kuin hänen tutkiva katseensa oli vakuuttanut häntä siitä ettei
Sif enää pelännyt.
— Kyllä toki, vakuutti Sif.
Hän piti isää kädestä seisoessaan häneen nojautuneena ja katsoessaan
Sverkeriin.
— Minä menen sitten kai vähän kaupungille tapaamaan vanhoja tuttuja,
sanoi Bentick Randalille. Sif hoitaa sinua. Jos hän käy väsyttäväksi,
niin lähetä hänet ulos!
Randal lupasi tehdä niin, ja rohkaisevasti nyökäten Sifille tohtori
jätti nuo kaksi yksin.
Tohtorin tultua ulkoiseen huoneeseen hoitajatar nousi heti ja seisoi
kuin sytytetty kynttilä.
Hänessä oli hiljaista arvokkuutta, johon oli yhdistynyt jotain oman
vähäpätöisyyden tuntoa.
— Hän on parempi tänään, luullakseni? sanoi Bentick.
— On vähän. Paraneminen edistyy vaikka hitaasti, vastasi sisar Asta.
— Sisar jää kai tähän huoneeseen tuokioksi. Minun tyttäreni on kyllä
tuolla sisällä, mutta hän ei kelpaa mihinkään, jos jotain sattuisi.
— Minä en jätä paikkaani muulloin kuin lisensiaatti Bosonin istuessa
hänen luonaan, vastasi sisar Asta.
— Hänellä on kätevyyttä sairaiden kanssa, eikö olekin?
— On. Hän on niin tyyni ja neuvokas ja hellätuntoinen.
— Hän asuu kai vielä täällä, vai kuinka?
— Asuu.
— Silloin sisar voi saada aika paljon vapautta?
— En mene ulos muuta kuin pariksi tunniksi.
— Ei tarvitse häiritä noita tuolla sisällä, heillä on paljon sanottavaa
toisilleen, niin että jos tulee muita vieraita, niin vastatkaa ettei
dosenttia voi tavata. Tulen pian takaisin ja teen lopun haastattelusta.
Näin sanoen hän kumarsi hiukan ja meni. Hoitajatar meni takaisin
paikalleen ikkunan ääreen käsityönsä luo, joka hänellä aina oli käsillä
tällaista hetkeä varten.
4.
Sifin isän lähdettyä sairaan huoneesta katsahti Sverker sohvaan päin.
— Tuolla on varmaankin jakkara, sanoi hän.
Sif ymmärsi, että hän tahtoi hänet hänen vanhalle mielipaikalleen
jalkojensa juureen, ja se teki Sifin kotiutuneeksi. Hän löysi jakkaran,
asetti sen Sverkerin tuolin viereen ja istuutui sille käsivarret
Sverkerin polvilla. Nyt oli kaikki niinkuin ennenkin.
Sverker hyväili hänen päätään. Sif tarttui hänen käteensä, suuteli sitä
ja silitti poskeaan sitä vastaan.
— Sinun pitää parantua nyt! sanoi hän hyväilevällä äänellä.
— Pikku Sif! Onko sinulla ollut hauskaa siellä ulkomailla?
— Älä puhu siitä! -?
Miksi en?
— Toivon etten koskaan olisi lähtenyt!
— Miksi niin?
— Sinä olet niin sairas.
— Enhän minä nyt siitä liene sairastunut.
— Mutta... minä olen hukannut niin monta kuukautta!
— Hukannut?
— Kun ajattelen, että olisin saanut olla sinun kanssasi kaikki nämä
kuukaudet enkä ole ollut...
— Pikku Sif!
Sif painautui häntä lähelle.
— Miksi et sano »pikku Sifini» kuten ennen?
— Oletko sinä sitte se?
— Kyllä, _varmasti_! Kokonaan!
— _Minun_ pikku Sifini!
Sif kohottausi puoleksi ja nosti kasvonsa Sverkerin kasvojen lähelle
niin että he voivat suudella toisiaan. Mutta Sif kaipasi entistä
hehkua hänen suutelossaan. Sverker suuteli häntä ikäänkuin toisesta
ilmapiiristä. Sifin sydäntä kouristi levottomuus.
— Et suinkaan sinä nyt enää ole vaarallisesti sairas? kysyi hän
rukoilevasti.
— Mitä sinä tarkoitat vaarallisella?
— Niin että voit kuolla?
Se tuli kuiskaten, ikäänkuin olisi Sif pelännyt puhua ääneen
sellaisesta mahdollisuudesta.
— Voin kuolla siitä mikä minulla on, vastasi Sverker tyynesti. Voin
elääkin sen kanssa. Käy niinkuin Jumala tahtoo.
— Jumala ei saa antaa sinun kuolla. Minä en voi kadottaa sinua.
— Sitä sinun ei tarvitsekaan. Vaikkapa kuolenkin.
— Tuo on vain puhetapa. Jos sinä kuolet niin sinä olet poissa, enkä
minä saa enää koskaan nähdä sinua. En kestä sitä.
— Jos niin käy... saat myöskin... voimia kantamaan sen.
— Sitä en saa koskaan, selitti Sif hemmotellun lapsen tapaisella
uhmalla ja kätki kasvot Sverkerin yönutun poimuihin.
Sverker istui ääneti, nojaten pieluksiinsa ja katsoi Sifiin
kuvaamattoman hellästi. Sif kohotti pian päätään jälleen ja katseli
Sverkeriin kyynelhohteisin katsein.
— Olenko minä sinun mielestäsi hyvin tyhmä ja lapsellinen?
— Olet, vastasi Sverker herttaisimman kiusoittavasti. Ensi kertaa
karehti jotain hymyntapaista Sifin kasvoilla, vaikka itku vielä värisi
hänen huulillaan.
— Isä sanoi, etten saisi tehdä sinua rauhattomaksi. Mutta tietysti
olen tehnyt niin. En koskaan ajattele sen pitemmälle. Sietäisin saada
selkääni.
— Pahoittelen... etten ole...? kyllin vahva... antaakseni sitä sinulle.
Nyt Sif nauroikin, ja Sverker nautti sen kuulemisesta. Hän saattoi
tuskin uskoa että Sif oli tuossa jälleen ja että hän alkoi tulla
kaltaisekseen.
— Kerro kaikesta! En jaksa puhua... mutta kuunnella kuinka paljon
tahansa.
Sif tahtoi mielellään tehdä kuten Sverker tahtoi, mutta tunsi että
se oli vaikeaa. Kuinka hän osaisi kertoa Ranskasta mainitsematta
tuota nuorta taiteilijaa, joka oli ollut sieluna hänen iloissaan
siellä? Mutta puhua hänestä nyt, viitatakaan häneen näyttämättä
itse syylliseltä, sitä ei hän voinut. Oi, kuinka hän tänä hetkenä
tunsi itsensä mitättömäksi, kun toinen mies oli voinut viekotella
häntä, hänen omistaessaan tämän miehen rakkauden! Hänestä tuntui nyt
istuessaan taasen Sverker Randalin luona, että hän oli joutunut niin
kauas tuosta nuoresta taiteilijasta, aivankuin olisi tullut muutetuksi
toiseen maailmaan.
Hän halveksi itseään horjuvaisuudestaan, jonka hän nyt vasta huomasi,
eikä hän voinut kantaa sen ajatuksen mahdollisuutta, että Sverkerkin
tulisi halveksimaan häntä. Ja tietysti tämä tekisi niin, jos pääsisi
selville hänen heikkoudestaan, ajatteli hän, sillä hänellä ei ollut
aavistustakaan siitä, että Sverker oli aikoja ennen päässyt selville
hänen hetkellisestä hairahduksestaan, ilman että hänen rakkautensa
kärsi siitä pienintäkään vauriota.
Että hänen tilapäinen heikkoutensa tuota nuorta taiteilijaa kohtaan
nyt oli ohi, ajatteli Sif edelleen, se ei auttaisi häntä, hän ei saisi
Sverkeriä uskomaan sitä, jos hän jollain tavalla hänestä puhuessaan
hämilleen tullen ilmaisisi sen. Ei, hän ei uskaltanut puhua Ranskan
muistoistaan.
Mutta Sverker istui ja odotti saadakseen kuulla. Hänen täytyi sentähden
kertoa jotakin. Silloin hän sai pelastavan päähänpiston kertoa
merimatkasta ja isänmaallisesta innostuksesta, joka oli vallannut
heidät kaikki laivassa Ruotsin rannikon tullessa näkyviin.
Ja se tepsi. Sif ei olisi voinut löytää mitään, joka olisi enemmän
huvittanut Sverkeriä. Hän unohti tykkänään Ranskan ja Sifin elämykset
siellä. Että hän kohtasi hänessä samaa isänmaallista intoa, joka oli
palavana hänessä itsessään, se ilahdutti häntä enemmän kuin mikään
muu. Hän unohti väsymyksensä, vilkastui ja pakotti läähättävän äänensä
puhumaan enemmän kuin sisar Asta olisi sallinut, jos olisi kuullut sen
ja voinut estää.