tullut kotiin keväällä, mutta sitten muuan Brita-tädin rikkaista
potilaista oli pyytänyt hänet Brita-tädin ja Irene-tädin kanssa
erääseen kylpylään Normandiaan. Tuo rikas nainen, joka oli erikoisesti
mieltynyt Sifiin, oli välttämättömästi tahtonut tämän mukaansa, ja
kotiin kirjoittamissaan kirjeissä Sif ei ollut salannut palavaa haluaan
saada noudattaa kutsua. Tietysti hän oli saanutkin tehdä sen.
Ja nyt hän oli Normandiassa ja hänellä oli ihastuttavan hauskaa,
hänestä kun kaikki pitivät.
Häntä nimitettiin »La belle Suèdoise». Siitä hän ei ollut itse
kertonut, mutta Brita oli maininnut siitä Lucialle kirjoittamassaan
kirjeessä. Brita oli ylpeä sisarentyttärestään ja selitti, ettei
edesvastuu Sifistä ollut vaikeaa, vaikka tämä oli niin suosittu.
Huolimatta vilkkaasta, iloisesta ja vapaasta käytöksestään oli hänessä
luonnollista hienoutta, joka vaikutti, ettei kukaan ollut lähentelevä,
vaikka monet rakastuivat häneen.
Allanin isänsydän täyttyi ylpeydellä hänen kuullessaan tuollaista
kiitosta lemmikistään, ja hän puhui mielellään siitä, etenkin Randalin
kanssa, joka tietysti oivaltaisi sen samassa määrin.
Ja tietysti Randal piti arvossa kiitosta, mutta häntä kiusasi kuitenkin
salaisesti ajatus noista rakastuneista miehistä, jotka ympäröivät
Sifin. Mustasukkaisuuden paholainen ahdisti häntä, mutta hän kärsi
urhokkaasti ja yksinäisyydessä Jumalan edessä ja pääsi sentähden
sortumasta tuon pahan sairauden valtaan, vaikka hänen täytyi kestää
sen tuskia. Ei kukaan ihminen aavistanut mitä hän hiljaisuudessa
kärsi. Ei edes Bentickillä ja Lucialla, jotka nyt olivat hänen
lähimpiä ystäviään, ollut aavistustakaan siitä että hänen tyyni
kärsivällisyytensä Sifiä kohtaan oli taistelemalla saavutettua.
Sif ja Sverker olivat kirjevaihdossa. Sif kirjoitti epäsäännöllisesti,
ja viime aikoina olivat kirjeiden välit yhä pitenneet. Sverker
ihmetteli tapahtuiko se tahallisesti ja merkitsikö se, että Sif tahtoi
antaa hänen vähitellen ymmärtää liukuneensa häneltä pois. Ehkä jonkun
noista uusista ihailijoista oli onnistunut voittaa, mitä hän ei ollut
voittanut. Randal koetti uljaasti totuttautua siihen ajatukseen, niin
ahdistavan kipeältä kuin se tuntuikin. Luonnollistahan oli vain,
että niin kävisi. Antaessaan Sifin lähteä vapaana oli hän ajatellut
mahdolliseksi, jopa todennäköiseksi, että kehitys tapahtuisi siihen
suuntaan mihin se nyt näytti kääntyvän.
Hän ei sortunut tuskasta, vaan pysytteli pystyssä ja taisteli sitä
vastaan työn siunatuilla aseilla.
Nyt oli kappale kesää kulunut. Randal istui yksin Norrlannin-junan
vaunun ikkunassa. Hänellä oli sanomalehti edessään ja sikaari suussa,
eikä hän juuri tällä hetkellä ajatellut omia asioitaan. Juna pysähtyi
minuutiksi eräällä asemalla ja lähti jälleen liikkeelle. Joku, joka
juuri oli noussut junaan, tuli vaunuun ja heitti selkärepun verkkoon.
Randal katsoi välinpitämättömästi ylös odottaen saavansa nähdä
vieraan, mutta seuraavana silmänräpäyksenä hän hätkähti hieman, pani
sanomalehden pois ja otti sikaarin suustaan.
Vasta tullut oli Åke Boson.
Tämäkin hätkähti, kun hänen katseensa kohtasi Randalin katseen. He
eivät olleet tavanneet toisiaan noiden edellisenä syksynä olleiden
keskinäisten kohtausten jälkeen, ja nyt he olivat yhtäkkiä kahden
toistensa kanssa rautatievaunussa.
— Tahdotko tervehtiä minua? kysyi Randal yksinkertaisesti ja ojensi
kätensä.
— Miksen minä tahtoisi? vastasi Åke lyhyesti, melkein hieman hämillään
ja tarttui ojennettuun käteen.
Hän vähän häpesi ja sääli entistä naiivia minäänsä, joka oli voinut
tuntea niin kiihkeästi, menettää malttinsa ja olla sopimaton.
Nuorukaisesta oli tullut mies. Nuorekas ja penikkamainen aines, josta
Randal oli pitänyt erikoisen paljon hänessä senvuoksi että se oli
muistuttanut jonkun verran Sifiä, oli poissa. Oli selvää, että Åke
oli perinpohjin maistanut hyvän ja pahan tiedon puusta ja voittanut
siitä jonkinlaista kypsyyttä. Hän ei näyttänyt kuitenkaan sortuvalta
mieheltä. Hänen katseensa oli yhä avoin ja suora, mutta ei enää lapsen
katseen kaltainen eikä myöskään hurjan uhmaava kuten Randalin viime
kerran kohdatessa hänet. Se kuvasti sielua, joka oli saanut tietää
paljon kokemuksesta ja jota iletti kaikenlainen alhainen, jota vastaan
hänessä oleva synnynnäinen hyvä ei voinut olla vaikuttamatta.
Åkekin puolestaan näki muuttuneen Randalin, tämän istuessa nyt häntä
vastapäätä ikkunan vieressä, poltellen kuten hänkin, Norrlannin
kukkuloiden kohotessa heidän ympärillään sitä myöten kuin juna kiiti
eteenpäin.
Randalin kasvot olivat käyneet ohuemmiksi, silmät suuremmiksi ja
tulisemmiksi ja niiden alla olevat varjot tummiksi, hengitys vielä
entistä lyhyemmäksi. Suun ympärillä oli hillityn tuskan piirre, ja
kasvojen ilme kokonaisuudessaan oli omituinen sekoitus sopusointua ja
uupumattomuutta. Hän teki saman vaikutuksen kuin palava kynttilä, jonka
liekki oli liian voimakas kynttilän aineistolle.
Åke oli ihmetellyt mitä varten koko talvi oli mennyt kihlausta
julkaisematta. Nähdessä nyt Randalin vahvistui hänen epäluulonsa
siitä, että jonkin seikan täytyi olla hullusti. Randal ei näyttänyt
onnelliselta rakastajalta. Åke tunsi olevansa tavattoman utelias ja
toivoi jollain tavoin keskustelun kuluessa pääsevänsä selville siitä
mikä oli hullusti. Mutta ei kumpikaan noista entisistä ystävyksistä
maininnut häntä, joka tämän äkillisen tapaamisen johdosta astui
ilmielävänä kummankin mieleen.
Sinä otit tehoisasti osaa puolustusagitatsioniin keväällä, huomautti
Åke turvautuen keskustelun aluksi lähinnä olevaan ja vaarattomaan
asiaan, kun hänkin oli lämmin puolustuksen ystävä.
— Tahdoinhan tehdä mitä osasin, vastasi Randal vaatimattomasti.
— Etkä sinä vähän osannutkaan, sinä, jonka kaunopuheisuus oli yhtä
täydellistä politiikassa kuin ennen filosofiassa.
— Kuinka sinä sen tiedät? Kuulitko minua?
— Kuulin, pari kertaa.
— En nähnyt sinua.
— Voitko tavallisesti nähdä yksityistä kuulijaa täydessä luentosalissa?
Muutoin pysyttelinkin nurkissa.
— Minuako karttaaksesi?
— Minusta oli tarpeetonta joutua yhteen sinun kanssasi.
He polttelivat hetkisen ääneti, sitten Randal kysyi:
— Oletko vielä vihainen minulle?
— En, sanoi Åke lapsellisen ujouden ja miehekkään vakavuuden ilmein.
Aika vie sellaisen. Etenkin sellainen, joka näyttää tulevan niin
suureksi kuin meidän aika.
Randalin tummissa, harmaansinisissä silmissä välähti myötätuntoa.
— Niin, meidän aikamme on suurta, virkkoi hän, yhtäkkiä unohtaen
heidän personalliset välinsä. Tuntuu niinkuin Engelbrektin ja
Sturein ajan henki olisi laskeutunut vanhan Ruotsin yli jälleen
talonpoikaisnousuineen ja kaikkine mitä siitä on johtunut.
— Sinä tunnut toivehikkaalta. Luuletko sen tulevan onnistumaan?
- Minulla on tavallaan varmuus siitä.
— Mutta vastustus on voimakasta.
— Niin on ollut kaikkina suurina aikoina. Voimakas vastushan manaa
sankaruuden esiin.
— Sinä uskot Ruotsin tulevaisuuteen?
— Uskon. Minusta näyttää niinkuin Jumala tunnustaisi meidät. Saada
juuri vaaranalaisena aikana johtoon sellaisia miehiä, joita meillä nyt
on, merkitsee sitä, ettei Jumala vielä ole päättänyt meidän häviötämme.
Åke katsoi salaisella ihmetyksellä Randaliin. Tämä käytti uutta kieltä,
mutta se tuli luonnollisesti, oikeinpa vastustamattomasti sydämestä
huulille eikä sen vuoksi voinut olla tekemättä erityistä vaikutusta.
— Mutta jos vasemmisto pysyy koossa, voi se silloin äänestää
hallituksen nurin, huomautti Åke.
— Jos laskee numeroilla, niin myönnän silloin, että näyttää pimeältä ja
epävarmalta. Mutta minä lasken muilla tekijöillä. Kaikki riippuu siitä,
katsooko Jumala voivansa säästää Ruotsin.
— Mutta miksipä hän säästäisi meitä?
Randal katsoi ulos ikkunasta kauasnäkevin katsein. Hän katsoi punaisten
tupien, viljeltyjen sarkojen, järvien ja metsäisten kukkuloiden yli,
niin kauas kuin silmä kantoi — ja se kantoi kauas, sillä avaruudet
aukenivat Norrlantiin päin.
— Ehkäpä hän näkee, että hänellä Ruotsissa on kylliksi paljon omiaan
säästääkseen heidän tähtensä koko kansan — samoinkuin hän olisi
säästänyt Sodoman Abrahamin rukouksen tähden, jos siellä olisi ollut
kymmenen vanhurskasta.
Åke ihmetteli yhä enemmän tätä uutta puhetta filosofin huulilta, mutta
hän ei ollut tietääkseen hämmästyksestään.
— Kun ajattelee miten huonosti Ruotsin kansa elää, kuinka se kiroilee
ja juo ja remuaa ja riitelee, ei voi tulla siihen käsitykseen, että se
kuuluu Jumalalle, huomautti hän.
— Ne, jotka ovat Jumalan omia, eivät pidä itsestään mitään melua,
senvuoksi ei niitä juuri huomatakaan ja luullaan helposti, ettei niitä
monta olekaan, vastasi Randal. Mutta Jumala tuntee niistä jok'ainoan ja
ottaa ne lukuun.
— Sinä panet niille suuren arvon.
— En minä, vaan Jumala, oikaisi Randal pikaisesti.
Åke kohautti tuskin huomattavasti olkapäitään.
— Minun mielestäni ne, jotka sanovat itseään kristityiksi, oikeastaan
ovat raihnaisempia kuin kaikki muut. Ajattelehan vain miten ne ovat
särkyneet kaikellaisiin mahdollisiin ja mahdottomiin pieniin lahkoihin,
jotka sisällisesti eivät voi sopia keskenään.
— Ja kuitenkin juuri niiden tähden Jumalan kärsivällisyys vielä sallii
maailman pysyä pystyssä, niiden, joiden tähden kerran pahin kaikista
ajoista on lyhennettävä. Niiden kauttahan Kristus on saavuttava
loppuvoiton lohikäärmeestä ja villipedosta ja antikristuksesta ja
perustava tuhatvuotisen valtakuntansa maan päälle.
Nyt ei Åke enää voinut hillitä ihmettelyään ja uteliaisuuttaan.
— Oletko tullut kääntymykseen? kysyi hän. Randal hymyili hiukan tuolle
naiiville kysymykselle.
— Jos kääntymyksellä tarkoitat sitä, että olen kääntynyt kaikesta
muusta Jumalan puoleen, niin olen tullut kääntyneeksi.
— Miten se on tapahtunut?
— Niin — mitenkä elämä syntyy?
Asia kiinnitti Åken mieltä, mutta samalla hän oli hyvin hämillään. Hän
ei tiennyt, minkä ilmeen ottaisi.
— Ehkäpä aiot kääntää minutkin nyt? kysyi hän yrittäen pistää leikiksi.
— Ilolla, jos voisin.
— Ei, älä koeta! Tahdon olla rauhassa, selitti Åke puolittain
pelästyneenä peittelemättömästä valmiudesta, jota Randal ilmaisi.
Randal naurahti hieman.
— Mitä sinä pelkäät? kysyi hän huomattavan hellästi.
— En pidä siitä, että minusta huolehditaan.
— En aio ollenkaan huolehtia sinusta. Tokkopa olen sitä nyt tehnyt, vai
olenko?
— Et. myönsi Åke vastahakoisesti. Mutta sinä puhut niin... niin
merkillisesti.
— Merkillisesti?
— Niin... eiväthän ihmiset muutoin puhu politiikasta tuolla tavoin.
Sinähän teet siitä uskonnon.
— Puhun siitä sillä tavoin kuin näen sen, sanoi Randal.
Molemmat olivat unohtaneet sikaarinsa jotka olivat sammuneet ja jotka
piti sytyttää uudelleen. He polttivat tuokion ääneti.
— Mihin sinä nyt olet menossa? kysyi Åke yhtäkkiä.
Randal mainitsi erään aseman vähän pohjoisempana. Siellä oli väkirikas
seutu, ja hän oli ilmoittanut isänmaallisen valistusesitelmän sinne
huomiseksi.
— Ja mihin sinä olet matkalla?
— Mihin tahansa, vastasi Åke huolettoman vapauden tuntein. Minulla on
vain selkäreppu matkatavarana ja menen mihin tahdon. Nyt luulen että
nousen junasta sinun kanssasi ja kuuntelen esitelmääsi, jos sallit.
2.
Randal oli pitänyt esitelmänsä, ja nyt oli iltamyöhä. Mutta tässä
pohjoisessa seudussa oli koko yö valoisa.
Useat olivat tahtoneet puhella hänen kanssaan jälkeenpäin, ja
majataloon, mihin Randal ja Åke olivat asettuneet, tuli illalliselle
sinä iltana monta ylimääräistä vierasta.
Vihdoinkin he lähtivät, ja pihalla oli hiljaista ja äänetöntä.
Åke istui kuistin portailla ja katseli leppoisaa, valoisaa yötä ja
ajatteli Randalin esitelmää, joka oli pitänyt hänen harrastuksensa
vireillä koko ajan, eikä vain hänen vaan kaikkien kuulijain.
Randalin yksinkertaisessa kaunopuheisuudessa oli jotain ihmeellistä.
Se miellytti sivistyneintä herkkusuuta, ja sivistymättöminkin
saattoi käsittää ajatuksen. Ei siinä ollut mitään lauseparsia eikä
kaunopuheiskukkia. Jokaista lausetta tarvittiin sanomaan mitä piti
sanottaman, mutta miten tärkeä joku lause lie ollutkin, niin sitä ei
koskaan toistettu. Senvuoksi tuntui siltä, että täytyi kuunnella täysin
tarkkaavasti, jottei mitään olisi mennyt hukkaan.
Åkeen oli voimakkaasti vaikuttanut puhe, jota hän tänä iltana oli
kuunnellut. Se oli herättänyt omantunnon ja oli kohottanut ajatuksen
kansojen Jumalaan, joka oli antanut Ruotsinkin kansalle sen erikoisen
tehtävän, johon sen piti antaa kasvattaa itseään.
Vaikka olikin lämmin isänmaanystävä, ei Åke ollut siten ajatellut
nykyajan Ruotsia. Enin mitä voitiin odottaa ja pyytää oli kaiketi, että
se voisi pysyä vapaana ja sortamattomana. Mutta täyttää jokin tehtävä
kansojen joukossa! Mikäpä se olisi!
— Vai täälläkö sinä istut? Ihmettelin juuri mihin sinä olit joutunut.
Se oli Randalin ääni, käheänä ja väsyneenä puhumisen jälkeen, mutta yhä
sointuvana.
Åke kääntyi puolittain, istuessaan portailla kädet ristissä polven
ympäri.
— On liian kaunista panna maata, sanoi hän. Sinä olet kai väsynyt?
— Olen. Mutta en mene kumminkaan nukkumaan. Se olisi hyödytöntä,
vastasi Randal.
Hän oli hengästynyt ja rintaa ahdisti. Åke huomasi sen ja häntä
huolestutti.
— Saatko hengenahdistuksen, jos panet maata?
— Pelkään sitä. Vuoteessa on höyhenpatja ja pehmeää. Sellaista minä en
siedä. Menen ulos istumaan kuusien alle joen rannalle. Lähdetkö mukaan?
Åke nousi heti ylös, ihastuen pyynnöstä. Hän oli iloisempi uudelleen
solmitusta ystävyydestä kuin mitä hän tahtoi tunnustaa itselleenkään.
He kulkivat hyvän matkaa talosta ennenkuin saapuivat metsään, sillä
seutu oli hyvin viljeltyä ja metsän oli täytynyt siirtyä peltojen
tieltä. Mutta niin pian kuin he tulivat puiden sekaan, menivät he joen
rannalle, joka juoksi leveänä ja majesteetillisena.
Ystävyys velvoittaa. Randal tiesi, että puuttuva luottamus hänen
puoleltaan oli aiheuttanut rikkoutumisen nyt uudelleen solmitussa
ystävyydessä. Sillä että se nyt oli uudelleen solmittu, sen hän tunsi
samoin kuin Åkekin suuresti iloiten. Tehdäkseen sen nyt oikein lujaksi
päätti Randal pyytämättä antaa luottamuksensa. Peittelemättä hän kertoi
muutamin sanoin, minkälainen hänen ja Sifin väli oli.
— Me olemme salakihloissa vielä, niinkuin kuulet, lopetti hän. Mutta
niin ei voi pitkältä jatkua.
— Te julkaisette sen kun hän tulee kotiin? Randal pudisti päätään.
— Luulen pikemmin meidän suhteemme palaavan sellaiseksi kuin se oli
ennen kihlausta.
Åke katsoi terävästi häneen eikä antanut tuon suuren tyyneyden pettää
itseään. Kokonainen maailma harrastusta katseessaan hän tarkkasi
ystävänsä kasvoja, ja ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi sananlaskua:
»Tyynimmissä vesissä kutevat suurimmat kalat.»
Hän tajusi yhtä voimakkaasti hillityn kuin voimakkaasti palavan
intohimon tässä miehessä, ja häntä liikutti hänen taistelemalla
saavutetun epäitsekkäisyytensä suuruus.
— En ymmärrä miten sinä voit! pääsi häneltä. Randal ymmärsi oikein
käsitettävän hänet ja hänen suhteensa, mikä tuli ilmi siinä
huudahduksessa.
— En minä voikaan, sanoi hän yksinkertaisesti. Sen tekee toinen.
— Kuka? kysyi Åke hämillään.
— Tarkoitan että on toinen, joka hallitsee minua. Åke ei vieläkään
käsittänyt, mutta hän aavisti jotain. Ikäänkuin vahvistaakseen hänen
luuloaan Randal veti taskustaan pehmeänahkakantisen pienen kirjan.
— Tässä on minun apuni, sanoi hän.
Åke näki, että se oli raamattu, ja tunsi olevansa hämillään.
Randal katsoi Åkesta kirjaan.
— On omituista, sanoi hän miettivästi. Näytä ihmisille mikä kirja
tahansa ja sano, että sinulla on ollut apua siitä, ja he katsovat sitä
ainakin uteliaan mielenkiintoisesti. Mutta raamattu! Jokainen luulee
sen tuntevansa, se on vanhentunut ja halveksittu!
Hänen äänessään oli sekä hellyyttä että ivaa.
— En minä niin ajatellut, vastusteli Åke heikosti.
— Mutta sinä tulit vähän noloksi? Sen näin.
— No, ehkäpä. Se on, kuten sanot, vanha ja tuttu, ja sinä olet tutkinut
niin paljon muuta ja sitäkin muuten koko elämäsi ajan. En ymmärrä, että
se juuri nyt on tullut niin suureksi sinulle.
Randalin silmissä tuikahti.
— Etkö ymmärrä? Näes, minä olen tullut köyhäksi, nälkäiseksi ja
janoovaksi. Tullessani sellaisena raamatun luo, aukeni se silloin vasta
minulle.
Hän oli ääneti muutamia silmänräpäyksiä, istuessaan etunojossa
käsivarret polvia vasten ja raamattu kädessä katsoen sitä. Åke
ei voinut irroittaa katsettaan hänen kesäyön lempeän päivähämyn
valaisemilta kasvoiltaan.
— Ihmisajatuksia olen tutkinut ennen koko elämäni,
raamatuntutkimuksissanikin olen antanut ihmisajatusten, viisastelevien
ja arvostelevien, johtaa itseäni enkä senvuoksi ole löytänyt mitään
siitä. Mutta nyt se on avautunut ja löydän — Jumalan ajatuksia! — —
— Nyt tutkin sitä ihan toisella tavoin. Yksityiset lauseet ja kohdat
tulevat minulle ikäänkuin elämänleiväksi vastaisia vaikeuksia varten.
Mutta minä tutkin sitä tieteellisestikin, selitysten johdolla. Vaikka
nyt tosin valitsen ohjaajakseni vain sellaisia, jotka ovat ryhtyneet
työhönsä nöyryydessä, rakkaudessa ja uskossa. Arvostelijat jätän aivan
omaan arvoonsa. Heistä olen saanut enemmän kuin tarpeeksi. — Ja kun
siten antamalla sen olla sekä jokapäiväisen elämäni tapahtumien ja
tutkimusteni ylläpitäjänä perehdyn siihen, tulee se kirjoitetuksi
sydämeeni ja sen hengen läpitunkemaksi, joka on sen innoittanut.
— En ymmärrä kuitenkaan, väitti Åke epäröiden, kuinka tutkimus, olipa
mikä tahansa, voi tulla sellaiseksi avuksi... yksinpä rakkaussuruja...
ja... ja halujakin vastaan.
— Etkö voi ymmärtää, mikä apu siitä täytyy tulla kun saamme kosketuksen
Jumalan ajatuksista ja kun ne nostavat meidät korkeuksiinsa omista
maisista, pienistä ajatuksistamme?
— Mutta eiväthän ajatukset mahda mitään intohimoille.
— Eivät ihmisajatukset. Mutta Jumalan ajatukset. Ei millään muulla
sanalla maailmassa paitsi yhdellä ole pelastavaa voimaa, ja se on sana,
joka välittää Jumalan minun luokseni. Jos kuulen ja tottelen sitä,
niin se asettaa minut hänen valtansa alaiseksi. Ja hän voi hallita
ihmissydämen joka ainoan intohimon.
Randal puhui innostuneesti, ja hänen silmissään paloi tuo liekki, joka
oli Åkesta liian voimakas.
— Sinä voitat hengellisesti, mutta heikonnut ruumiillisesti tuosta —
niin, miksi nimittäisinkään sitä? Jumal'yhteydestä.
— Jos heikonnun — niin en siitä heikonnu. Se se pitää minut hengissä.
Åke ei vastannut, eikä tuokioon kuulunut muuta ääntä kuin tuon
tyynesti, mutta mahtavasti virtaavan joen heikkoa kohinaa.
— Kuinka paljon hän tietää kaikesta siitä mitä sinä läpikäyt? kysyi Åke.
— Eipä paljoa.
- Rakkaudestako vai ylpeydestäkö pidät hänet sen ulkopuolella? kysyi
Åke, tullen yhä rohkeammaksi.
Alussa hän oli empien lähestynyt Randalin uskottua itsensä hänelle,
mutta nyt hän oli jo ehtinyt saada läheisen ystävän varmuutta.
— En tiedä todellakaan, tunnusti Randal. Minun mieleeni ei ole johtunut
uskoa hänelle taistelujani.
— Mutta hänhän rakastaa sinua!
Randal katsoi vakavasti, melkein synkästi joen virtaavaan veteen.
— Rakkaus ei epäröi, sanoi hän hitaasti ja itseään kohtaan
säästämättömän selvästi.
Hillityn tuskan piirre teki hänen suunsa kovaksi.
— Hän tappaa sinut epäröimisellään! virkkoi Åke kiivaasti.
Niinkuin Randal kerran oli tuntenut suuttumusta Sifiin Åken tähden,
tunsi tämä nyt samaa Randalin tähden.
— Ei hän mahda sille mitään, että hän luuli mieltymystä rakkaudeksi.
Hänen lämmin sydämensä johti hänet siihen, sanoi Sifin sulhanen
kuvaamattoman surumielisen hellästi.
Åke ei saattanut vastata mitään, sillä jotakin nousi hänelle kurkkuun,
mutta hänen Sifiä kohtaan kuohahtava suuttumuksensa lauhtui Randalin
lempeiden sanojen vuoksi.
Hänestä kohtalo oli kova. Minkätähden ihmisten pitää olla sellaisia,
että he tuottavat toisilleen kärsimystä tahtomattaan? Ja minkätähden
heidän täytyy sotkeutua keskenään sekavaksi vyyhdeksi, jota ei voi
selvittää repimättä kunnes langat katkeaa?
Hän teki itselleen näitä kysymyksiä ja katsoi Randaliin. Tämän tuskan
ja taistelun jalostama olento oli hänestä ikäänkuin jumalainvastaus.
Mutta eivät pirstoumiset kaikkia jalosta. Ei intohimojen ruoska aja
kaikkia Jumalan luo. Vaan aivan päinvastaiselle taholle. Kuinka oli
esimerkiksi hänen itsensä käynyt? Eikö hänkin ollut sekaantunut
vyyhtiin ja revitty irti, mutta hän oli antanut intohimonsa ja tuskansa
ruoskan ajaa hänet heittäymään syvyyteen.
Nyt Randalin seurassa ja hänen uudelleen voitetun ystävyytensä
läheisyydessä hän häpesi ajatellessaan sitä. Mitä hänen ystävänsä
sanoisi, jos hän saisi tietää kaikki? Jotain hän tiesi, mutta ei mitään
yksityiskohtia. Åken valtasi tunnustamisen halu ja hän antoi sille
myöten.
Randal vastaanotti yllättymättä tunnustuksen, joka häntä kaikesta
huolimatta ilahdutti, sillä tunnustuksessa hän näki parantumisen
tahdon. Siihen tahtoon hän vetosi.
— Paljon on mennyt hukkaan, mitä et koskaan saa takaisin, sanoi hän.
Mutta sinusta voi tulla uusi luomus.
VI.
VAAKALAUDALLA.
1.
Oli lauha ja tähtikirkas yö merellä elokuussa 1914.
Sif oli vihdoinkin kotimatkalla Ruotsiin. Hän istui höyrylaivan
kannella, joka vei hänet Hollannista Göteporiin. Hänen tätinsä Brita
ja Irene-täti olivat molemmat mukana. He eivät olleet muuten aikoneet
lähteä Ranskasta, mutta nyt sodan sytyttyä Europassa ja kun ei mikään
puolueeton valta voinut tietää, kuinka kauan se puolueettomuuttaan
voisi säilyttää, olivat nuo molemmat ruotsittaret tunteneet olevansa
ruotsalaisia ja tahtoivat mieluimmin kotiin omaan maahan jakaakseen
sen kohtalot, mitkä ne tulisivat olemaankin. Sitäpaitsi he eivät
olleet tahtoneet antaa Sifin matkustaa yksin, ja Sifin oli heti sodan
puhjettua vallannut vastustamaton kotiinmatkustamisen halu.
— Jos Ruotsi joutuu sotaan, silloin isä menee sotalääkäriksi, siitä
olen varma, ja silloin minä tahdon mennä sairaanhoitajattarena hänen
kanssaan, oli hän selittänyt.
Huhu miinoihin törmänneistä höyrylaivoista ei säikähdyttänyt häntä eikä
hänen tätejäänkään. Irene-täti oli luonnostaan pelokkaampi, mutta antoi
toisten kohtalovarmuuden rohkaista itseään.
— Jos meidän pitää lentää ilmaan, niin emme voi välttää sitä vaikkapa
pysyttelisimme maalla, ja ellei meidän ole lennettävä ilmaan, niin emme
sitä teekään vaikkapa kulkisimme miinaparven läpi, selitti Sif.
Kotiväki oli toivonut, että he matkustaisivat Hollannin ja Saksan läpi,
mutta nyt he olivat kuten sanottu matkalla Pohjanmerellä huolimatta
miinavaarasta.
Sif istui kannella olevalla penkillä, kokan puolella, niin että hän
näki etumaston piirtyvän yötaivaan taustaan ja tähtien kimaltelevan
takilan köysivaraston välistä. Tänä hiljaisena yönä eivät nykyajan
järkyttävät maailmantapahtumat lähinnä askarruttaneet Sifin ajatuksia
eikä myöskään mahdollinen vaara väijyvästä miinasta, vaan hänen omat
yksityiset asiansa.
Hänen sisäisen silmänsä edessä oli Sverker Randalin älykkäät kasvot ja
sairaudesta huolimatta miehekkään harteikas olento tyynine ryhtineen.
Hän ajatteli että hän oli nyt matkalla kotiin täyttämään hänelle
antamaansa lupausta. Ainakin odotti Sverker hänen nyt päättävän
kihlauksen julkaisemisesta ja naimisiin menosta.