kypsyi.
Niinä aikoina, jolloin järki oli ollut hänen jumalansa, hän oli
inhimillisen järkensä tuomioistuimelta tutkinut kirjoituksia. Mutta
siitä päivästä saakka, jolloin Sif oli kysellyt häneltä tuosta ainoasta
tarpeellisesta, hän oli alkanut tutkia sanaa toisessa mielessä, ja
siitä lähtien ahkeran ja jatkuvan tutkimisen kuluessa hänen mielensä
oli yhä enemmän muuttunut, hänen itsensä oikein tajuamatta miten
täydellisesti. Senvuoksi häntä ihmetytti, ettei tuo hänen ennen niin
ylimielisesti tuomitsemansa Sana nyt vastapainoksi sulkeutunut häneltä.
Sehän olisi vain ollut oikein. Mutta niin ei ollut. Se avautui sen
sijaan enemmän, mitä syvemmäksi hänen tarpeensa tuli. Se rankaisi
häntä tosin kipeästi, mutta kuitenkin tavalla, joka vain ajoi häntä
tunkeutumaan siihen yhä syvemmälle. Hän koki sen elävää voimaa.
Ja eräänä unettomana yönä, kun hänen tuskansa oli korkeimmillaan,
tapahtui sanan suuri murros hänen hengessään.
»... rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi, ja hänen
haavainsa kautta me olemme parannetut...»
Lievittävän käden tavoin tämä sana kosketti hänen tuskaansa.
Rauha? Parannetut? Hänen haavainsa kautta? Toisen kautta? Onko se
totta, totta?
Jos hän on kantanut rangaistuksen, lyönnit, haavat, yksin kuolemankin
synnin tähden, niin on hän silloin ansainnut tulla hallitsijaksi, hän
eikä kukaan muu! Hän, joka on murtanut syntisyyden vallan!
Randal nousi ylös, vaikka olikin keskiyö, otti raamattunsa ja
löysi sanan, joka oli annettu hänelle hänen tuskassaan, niinkuin
pelastusköysi heitetään hukkuvalle. Hän luki sen yhtäjaksoisesti,
Esaijan 53 luvun, vanhan testamentin evankeliumin.
Menneitten aikojen hämärässä, kun Messiastoivo yleensä oli
maallinen ihanuustoive, näki profeetta kuitenkin pyhänä hengellisen
kirkasnäköisyyden hetkenä Messiaan sellaisena kuin hän vuosisatoja
senjälkeen todellisuudessa oli ollessaan ensi kertaa maailmassa:
ylenkatsottuna ja muiden hylkimänä, kipujen miehenä, kärsimykset
tuntevana, haavoitettuna meidän pahojen tekojemme vuoksi, piestynä
meidän syntiemme tähden, kiusattuna ja vaivattuna avaamatta suutansa,
pahan tekijäin sekaan luettuna, kantoi hän kuitenkin monen synnit ja
rukoili pahantekijäin edestä, antaen henkensä vikauhriksi saa hän nähdä
siemenen ja elää kauan ja hänen kauttaan Herran aivoitus menestyy.
Randal ei tarvinnut, kaikesta logiikastaan, filosofiastaan ja
koulutetusta järjestään huolimatta, enempää todistusta sen sanan
totuudesta, sillä hän oli tullut siihen hätään, joka tarvitsee juuri
sitä sanaa.
Hän uskoi sen. Hän vaikeni sen edessä ja antoi sen tunkea olentoonsa ja
ottaa valta ylhäältä ja alas salaisen syntisyyden pohjaan ja juureen
saakka ja voittaa, se.
Ja katso, se pyyhkäsi pois hänen tuskansa ja syntinsä kuin sumun.
Jumalan laupeus oli vienyt hänet Pojan luo, ja nyt saattoi enempi kuin
laupeus — Isän suosio paistaa hänelle.
Hän nousi uuteen elämään siinä valossa.
17.
— Oi Pariisi!
Sifin silmät säteilivät, ja hän liitti kätensä yhteen ihastuksissaan.
Hän istui vanhempien kanssa aamiaispöydässä. Lucialle oli juuri
tullut kirje Sifin tädiltä, Britalta, Parisista, ja Lucia oli — ensin
silmäiltyään sen ääneti itsekseen — lukenut sen ääneen miehelleen ja
Sifille.
Brita oli jo vuosia sitten asunut Parisissa. Hänellä oli yhteinen
koti siellä lapsuuden- ja nuoruudenystävänsä Irene Clareuksen
kanssa. Irene oli taidemaalari ja Brita voimistelija, mutta heidän
erilaisesta työstään huolimatta he pitivät yhtä, eroamattomina
ystävinä. He matkustivat tavallisesti aina yhdessä kotimaahan, ja
ellei toinen voinut lähteä, ei toinenkaan lähtenyt. Mutta ensi jouluna
tapahtuisi kuitenkin niin, että Irene matkustaisi kotiin, vaikka
Britalla oli liian paljon lyötä päästäkseen mukaan. Nyt Brita arveli
tarvitsevansa jonkin korvauksen joulun aikaisesta yksinäisyydestään
ja esitti senvuoksi, että Sif saisi tulla Irenen mukana uudeksi
vuodeksi ollakseen heidän luonaan muutamia kuukausia. Pariisi oli niin
ihastuttava keväällä, ja he pitäisivät oikein hyvää huolta Sifistä,
kirjoitti Brita. Pari kertaa ennen oli ollut puhetta siitä, että Sif
saisi matkustaa Pariisiin, mutta aije oli jäänyt siihen.
Sif oli hyvin ihastunut Brita-tätiinsä ja tämä häneen. Heillä oli samaa
reippautta luonteessa ja he tunsivat yhteenkuuluvaisuutta, vaikka Brita
nuoruudesta saakka oli ollut työkykyinen, itsetietoinen ja tarmokas,
mitä ei voinut sanoa hänen sisarensa tyttärestä.
— Saanhan matkustaa, isä? virkkoi Sif iloisesta innostuksesta
punastuvin poskin. Nythän minulla ei ole mitään harmillista koulua tai
kurssia, joka estää.
— Mutta sinulla on sulhanen, huomautti Lucia.
— Juuri senvuoksi. Tämä on viimeinen tilaisuus. Jos menen naimisiin, ei
siitä sitte voi tulla mitään.
— Jos? virkkoi isä. Etkö ole sen varmempi?
— Ei voi koskaan tietää edeltäpäin, mitä todellakin tulee tapahtumaan
tai ei, vastasi Sif vähän kärsimättömästi, ikäänkuin hän olisi
lopettanut jonkin kiusallisen sivuseikan. Saanko matkustaa?
— Mutta sen sanon, kiusoitti isä, että olkoon Sverkerillä yhtä paljon
kärsivällisyyttä sinun kuin hengenahdistuksensa kanssa, sillä se voi
kyllä olla tarpeen. Luulin sinun viivyttelysi merkitsevän sitä, että
sinä olit perehtymässä hänen filosofiaansa.
— Perehtyikö äiti lääkitsemiseen ennenkun hän meni naimisiin isän
kanssa? kysyi Sif tuolla siron nenäkkäällä tavalla, jota hän joskus
käytti isäänsä vastaan, hyvin tietäen tämän pitävän siitä.
— Sitäpä hän juuri teki, vastasi isä voitonriemuinen pilke
vekkulisilmissään. Hän auttoi vanhaa isää tämän potilaiden hoidossa
Västanforsissa.
— Ehkäpä minä sitten alan Sverkerin ylioppilaiden kanssa, sanoi Sif
rikkiviisain ilmein, ikäänkuin olisi ajatellut asiaa.
Isä nauroi.
— Hänpä on juuri oikea nainen ottamaan äidilliseen huolenpitoonsa
ylioppilaita! Eikö olekin, Lucia? kysyi hän ihastuneena.
— Miksi en olisi? kysyi Sif teeskennellen suuttumusta. Mutta sitten hän
palasi siihen, mikä hänellä oli sydämellä.
— Sano, enkö saa matkustaa Pariisiin? Antakaa minun mennä! kerjäsi hän
ja katseli vanhempiaan kaikkein vastustamattomimmalla katseellaan.
— Se kai riippuu siitä mitä Sverker sanoo asiasta, arveli Lucia.
— Hänen puolestaan saan tehdä mitä ikinä tahdon, selitti Sif.
— Sinä et ole koettanut matkustaa hänen luotaan vielä, huomautti isä.
— Tulenhan minä takaisin, sanoi Sif. Hänellä ei varmasti ole mitään
sitä vastaan. Lupaa, isä!
— Minun puolestani saat lähteä. Minusta se tekee sinulle hyvää, ja
sitäpaitsi on sinulle kauan luvattu Parisin matkaa, ja sinä olet
oikeassa siinä, että tämä on viimeinen tilaisuus.
Sif hypähti ylös puristamaan ja suutelemaan isää kiitokseksi tämän
myöntymisestä.
— Mutta minä en vastaa Britalle, ennenkuin Sverkerkin on antanut
suostumuksensa, sanoi Lucia.
Soitan heti ja pyydän häntä tulemaan tänään päivälliselle, niin saamme
puhua hänen kanssaan, sanoi Sif ja juoksi telefooniin.
Hän pyysi yhdistystä Upsalaan ja Sverkerin numeroa, ja vanhemmat
kuulivat keskustelun toisen puolen.
Oletko sinä itse puhelimessa? Hyvää päivää. Tuletko tänne päivälliselle
tänään?
— Miksikä niin?
Mutta etkö voi ottaa aikaa itsellesi? Minulla on jotain niin hauskaa
puhumista sinulle.
— Ei, en tahdo sanoa sitä näin telefoonissa. Etkö voi tulla tänään?
— Voi niin, koeta! Sinä olet ihastuttava, kun et koskaan ole mahdoton!
— Niin. Sinun pitää sovittaa asiasi niin että voit. Olen niin innokas
tapaamaan sinua.
— Ei, ei nyt. Sitte kun tulet. Hyvästi!
Ja sitten hän soitti erilleen. Heti senjälkeen hän näyttäytyi salissa
hyvin tyytyväisenä.
— Kyllä hän tulee päivälliselle, vaikka hänellä oikeastaan ei ole
aikaa. Mutta hän sanoi olevansa niin utelias tietämään mitä minulla on
kerrottavaa, että hän ottaa itselleen aikaa.
— Hän ei varmaankaan pidä sitä hauskana, kunhan hän saa kuulla mitä se
on, huomautti Lucia.
— Hänen äänensä tuntui niin herttaiselta ja mielenkiintoiselta. Hänestä
on kaikki hauskaa mikä minusta on hauskaa.
— Hemmoteltu vesa! hymyili isä ja tukisti häntä leikillisesti
hiusrajasta. On onni, ettei Sverker tunnu olevan yhtä itsekäs kuin
sinä, muutoin tulisi pian yhteentörmäys.
Ja niin hän meni työhönsä. Sif seisoi paikoillaan ja näytti vähän
miettivältä. Itsekäs! Oliko hän sellainen? Mutta seuraavana
silmänräpäyksenä hän karkoitti kaikki huolet ja meni laulaa hyräillen
huoneeseensa pukeakseen ylleen päällysvaatteet ja mennäkseen ulos
erään hyvän ystävän kanssa. Tämä kävely sopi erinomaisen hyvin, sillä
nyt hänellä oli joku, jolle puhua Pariisin matkasta, joka ei tiennyt
hänen kihlauksestaan eikä senvuoksi toisi esiin mitään kiusallisia
huomautuksia.
18.
— No, mitä hauskaa kerrottavaa sinulla on minulle? kysyi Sverker,
kääntyen Sifin puoleen, pyydettyään Lucialta anteeksi, että oli hiukan
myöhästynyt.
Raitis ulkoilma oli tuonut Randalin poskiin väriä ja hänen
vaatteisiinsa vilpoisuutta. Hän oli hengästynyt ja yski vähän, sillä
hänen oli pitänyt kiiruhtaa.
— Puhun siitä sinulle sitte päivällisen jälkeen, sanoi Sif.
Tämä lykkääminen sekä Lucian miettivä ilme ja se seikka, ettei kukaan
päivällisen aikana viitannut siihen, mitä Sifillä oli ilmoitettavana,
vahvisti Sverkeriä siinä käsityksessä, että se ilmoitus oli merkitsevää
ja läheistä. Ehkä, _ehkä_ se sisälsi Sifin puolelta hänen hartaimman
toiveensa toteutumisen mahdollisuuden.
Lucia ymmärsi, mitä Randal toivoi, ja ajatus tämän pettymyksestä
kiusasi häntä ja teki hänet vaiteliaaksi. Bentick tunsi itsensä myöskin
nyt Randalin edessä jonkun verran vaivautuneeksi Sifin käytöksestä, ja
hän piti parhaana itse pysytellä ulkopuolella koko asiaa, senvuoksi
hän ei viitannut siihen, vaan puhui vilkkaasti politiikasta vieraansa
kanssa. Tähän saakka hän ei koskaan ollut harrastanut politiikkaa,
mutta viime aikoina tämä oli tullut tarpeeksi jännittäväksi
kiinnittääkseen välinpitämättömimmänkin. Onneksi Randal kuului samaan
leiriin kuin Bentick, minkä vuoksi heidän keskustelunsa kyllä tuli mitä
vilkkaammaksi mutta oli täynnä yhteisymmärrystä.
Sif sanoi hyvin vähän. Hän inhosi politiikkaa ja oli nyt sitäpaitsi
täysin kiinni omissa ajatuksissaan, jotka tuntuivat liikuttavan
häntä sekä mieluisasti että rauhattomuutta tuottavasti. Sen huomion
Sverker teki joka kerran katsoessaan häneen, ja hänen toiveensa ja
uteliaisuutensa kasvoi.
Kiusalliset tunteet, jotka tuottivat hänelle kuumia taisteluita,
eivät hätyyttäneet häntä Sifin läheisyydessä. Silloin ne pakenivat.
Sifin aurinkoinen ja viaton olento karkoitti ne ja loihti sen sijaan
Sverkerin rakkauden koko hellyyden esiin.
Jos nyt näyttäytyisi, että aika vihdoinkin oli tullut, jolloin Sif
vapaaehtoisesti ja rakkaudesta tahtoi tulla hänen vaimokseen, silloin
— niin, silloin intohimo kadottaisi kärkensä terveessä, luonnollisessa
ja onnellisessa avioliitossa. Oliko mahdollista, että hänen sovitettu
Jumalansa jo nyt tahtoisi niin kruunata hänet hyvyydellään ja
laupeudellaan? ajatteli hän riemastuneena, mutta kuitenkin vielä
odottavana.
Heti päivällisen jälkeen Bentick pyyteli anteeksi, että hänen täytyi
mennä iltapäiväkierrolleen aikaisemmin kuin tavallisesti. Pojat menivät
läksyjensä pariin.
Sif piti aina tavallisesti hämyhetkestä, eniten kun hänen sulhasensa
oli pianon ääressä, mutta tänään hän ei pyytänyt tätä soittamaan, vaan
sytytti heti pöytälampun ja antoi hänelle erään kirjeen luettavaksi. Se
oli Brita-tädin kirje Pariisista.
Kun Randal näki Lucian nimen päällekirjoituksessa, loi hän tähän
kysyvän katseen. Lucia nyökkäsi suostuvaisesti.
— Lue se, Sverker! Se koskee lähemmin sinua kuin minua.
Sverker luki sen ääneti itsekseen. Hän tarvitsi ihmeellisen kauan
aikaa. Sekä Sif että Lucia luulivat huomaavansa, että hänen kasvonsa
jäykkenivät.
Vihdoin hän taittoi kirjeen kokoon ja katsoi Sifiin, joka istui hänen
edessään kyynärpäät pöydällä ja leuka käsien nojassa.
— Tätäkö sinä tahdoit sanoa minulle?
- Niin. Pitäisikö minun sinun mielestäsi matkustaa? Siitä on ollut
monasti puhe, mutta siitä ei ole tullut mitään.
— Tahdotko mielelläsi?
— Tietysti, hirveän mielelläni.
Tämä vastaus ja Sifin ilmeinen innostus tuotti Randalille puhtaasti
ruumiillista tuskaa, mutta hän hillitsi itsensä.
Jos tämä olisi tullut ennen tuota ihmeellistä yötä, jolloin taivas
oli avautunut hänelle ja hän oli noussut ylös elääkseen syntien
anteeksiantamisessa ja Isän suosiossa, ei hän olisi voinut kantaa
tuskaa tyynin mielin. Mutta nyt hän oli alistanut kaikki tuon
suuren muutoksen alaiseksi, joka oli tullut hänen sisäisen elämänsä
käännekohdaksi. Hän voi nyt ottaa kaiken toisella tavoin kuin
ennen. Kaikki, mitä hänelle tapahtui, tuli yksinomaan Jumalalta, ei
sattumuksesta eikä ihmisiltä, senvuoksi se ei voinut koskaan koitua
vahingoksi, miten se koskikin.
Hän oli juuri toivonut, että Jumala mieluisimmalla, helpoimmalla
tavalla vapauttaisi hänet väsyttävästä taistelusta antamalla hänelle
Sifin. Nyt hän huomasi erehdyksensä. Jumala tahtoi antaa hänen jatkaa
yksinäisyyden taistelua, mutta ei senvuoksi että hän sortuisi — siitä
hän oli varma — vaan voittaakseen vielä täydellisemmän voiton ja
ehdottoman herruuden hänessä.
Hän kääntyi Lucian puoleen.
— Milloin hän matkustaa? kysyi hän, otaksuen että päätös oli jo tehty
ja nyt vain ilmoitettiin hänelle.
— Ei mitään ole päätetty vielä. Se riippuu kokonaan sinusta, jos
matkasta jotain tulee, vastasi Lucia.
— Minustako? Minulla ei ole määräämisoikeutta Sifiin.
— On kyllä. Ellet sinä tahdo hänen matkustavan, niin hän ei lähde.
Sif jäykkeni. Hänen itsenäisyytensä ja vapaudenhalunsa nousi tätä
hänestä määräämistä vastaan, ikäänkuin hänen tahtonsa ei merkitsisi
mitään, vaikka sen piti olla yksin ratkaiseva. Hänen silmänsä
salamoivat, mutta hän oli ääneti ja katsoi odottavasti sulhaseensa.
Hänen katseessaan oli miltei taisteluun valmiutta. Randal huomasi
sen, ja koska hän ei tahtonut taistella Sifin kanssa, saattoi hän
vastauksellaan tämän aseettomaksi.
— En minä tule estämään häntä, kun hän kerran tahtoo matkustaa.
Sifin ilme muuttui heti.
— Oi, kuinka herttainen sinä olet! huudahti hän ja hypähti ylös
kiertääkseen käsivartensa Sverkerin ympäri ja rutistaakseen häntä.
— Minun mielestäni teidän pitäisi julaista kihlauksenne, ennenkuin Sif
lähtee, sanoi Lucia.
Sif ei näyttänyt estelevältä, mutta Sverker vastasi:
- On parempi, että Sif matkustaa vapaana. Hänen täytyy saada
tilaisuutta verrata minua muihin miehiin, ennenkuin hän sitoo itsensä
lopullisesti.
— Sitähän hänellä nyt lie ollut tarpeeksi, arveli Lucia ja nousi ylös.
Hänen mielestään oli parasta jättää heidät yksin selvittämään asia
keskenään, ja hän meni sen vuoksi pois.
Sif katsoi levottomasti Sverkeriin.
— Et suinkaan sinä aio... purkaa... jos lähden?
— En, ellet sinä tahdo.
Hänen vastauksensa ei ollut kylliksi rauhoittava. Sif katsoi häneen
aurinkoisissa silmissään levottomuutta ja mielipahaa.
— Oletko vihainen minulle siitä, että tahdon lähteä?
— Rakas pikku Sif, en minä ole vihainen sinulle!
Hän ajatteli että se oli Isä itse, joka hänen koetuksekseen ja
puhdistamisekseen vei pois häneltä Sifin; suuttua Sifiin siitä olisi
ollut hulluutta. Hän ei tehnytkään sitä. Mutta samalla hän tunsi, että
hän olisi suuttunut siitä ja sanonut katkeria, tuhoisia sanoja hänelle
nyt, ellei hän olisi voinut ottaa Sifin menettelyä häntä kohtaan
Jumalan lähettämänä koettelemuksena.
Sifistä tuntui, ettei hän saanut kiinni Sverkerin katseesta, vaikka
tämä katsoi häneen. Hänessä oli jotain merkillistä, Sif ei ollut
koskaan ennen nähnyt häntä tuollaisena. Hänen käytöksensä oli sellainen
kuin se olisi voinut olla, jos hän oikeastaan olisi puhunut jonkun
toisen kanssa ja siinä välissä vastannut hänelle — Sifille. Sif
painautui hyväilevästi lähelle häntä, tuntien epäselvästi tekevänsä
väärin häntä kohtaan lähtemällä.
— Kun tulen kotiin, niin sitte menemme naimisiin, lupasi hän
hiljentääkseen sydämensä soimauksia.
— Se saa riippua siitä miten silloin tahdot, vastasi Sverker
surumielisesti, mutta päättävästi.
Sif kietoi käsivartensa hänen kaulansa ympäri ja painautui pelokkaana
häntä vasten.
— Sverker, sinä et saa, et saa! sanoi hän rukoilevasti.
— Mitä minä en saa?
— Hyljätä minua!
— Ikäänkuin minä voisin sitä!
Sif nosti päänsä ja katsoi häneen.
— Mutta sinun mielestäsi... sinun mielestäsi minä teen väärin jos
lähden?
— Ei. Luulen sen olevan parasta. Sinun pitää tulla selvyyteen itsesi
kanssa, ja sitä varten sinun pitää päästä pois ja saada ajatella minua
loitompaa.
— Mutta... sinä olet pahoillasi siitä että lähden?
— Pahoillani! toisti Sverker puolittain hymyillen, joka antoi Sifin
tuntea että ilmaisu, mitä hän oli käyttänyt, sanoi aivan liian vähän.
— Minä en tahdo matkustaa, jos se... jos sinä olet sitä vastaan.
Sverker kuuli äänestä, ettei se ollut rakkauden mieluinen mukautuminen
rakastetun tahtoon, vaan hyväsydämisen hemmotellun lapsen pettymystä
siitä ettei saanut toivomaansa halukasta myöntymystä, joka saattoi
hänet puhumaan noin.
— En ole vastaan, olen sen puolella. Niin, kehoitan sinua lähtemään.
Sif katsoi neuvottomana häneen, tuntien että Sverkerin täydellisen
myöntymisen alla piili jotain, joka teki sen karvaaksi.
Sverker huomasi hänen neuvottomuutensa ja tuli hänelle avuksi. Jos Sif
tulisi hänen vaimokseen, täytyi hänen ennemmin tai myöhemmin lakata
kohtelemasta häntä kuin lasta, ja yhtä hyvin hän voi muuttaa tapaa jo
nyt, ajatteli hän.
— Sanon sinulle miten asianlaita on, sanoi hän senvuoksi. Ei sinun
matkustamisesi koske minuun, vaan se että sinä tahdot, vieläpä olet
innokaskin matkustamaan. Jos sinä olisit rakastanut minua niinkuin minä
sinua, et sinä olisi tahtonut lähteä, sinä et olisi tahtonut mitään
muuta kuin jäädä ja mennä naimisiin minun kanssani. Mutta nyt ei ole
niin. En moiti sinua, näen vain että niin on laita.
Väri kohosi punaksi Sifin kasvoilla, ja hän hengitti nopeammin. Oli
selvää että hän tunsi itseään moitittavan, huolimatta Sverkerin
vakuuttelusta ettei tämä moittinut häntä.
— Älä luule minun asettavan omaa rakkauttani sinun rakkautesi
edelle, senvuoksi että minun on kuumaa ja sinun viileää, jatkoi
hän lievittävästi ja selittävästi. Minun rakkaudessani on paljon
kuonaa, paljon enemmän kuin sinä pieni, puhdassydäminen tyttö voit
ymmärtääkään. Minun rakkauteni tarvitsee puhdistua kärsimyksen ja
taistelun kautta, sen näkee meidän molempien Isä, senvuoksi hän ottaa
sinut minulta ja pitää minua epävarmuudessa. Se on hän, joka tekee
niin, näen sen selvästi, ja senvuoksi et saa tuntea tekeväsi minulle
vääryyttä.
Sifin silmät tulivat täyteen kyyneliä Sverkerin puhuessa noin hänelle,
ja hän painautui lujasti häntä vasten, ikäänkuin ei hän koskaan
tahtoisi jättää häntä.
Sinä hetkenä Sif toivoi, että Sverker olisi saanut hänet päättämään
pysyä kotona ja menemään hänen kanssaan naimisiin sen sijaan, että
hän lähtee hänen luotaan ulkomaille. Mutta hän ei voinut sanoa sitä
Sverkerille. Hän pelkäsi Sverkerin halveksivan häntä horjuvaisuudesta,
jos hän nyt muuttaisi mieltä. Hämärä, mutta sattuva itsensätunteminen
auttoi häntä myöskin pysymään ääneti. Jos hän nyt seuraisi
mielijohdettaan ja päättäisi jäädä kotiin Sverkerin tähden, tulisi
hän varmasti katumaan ja ehkäpä suuttumaankin Sverkeriin. Ja se olisi
paljon pahempaa kuin erota hänestä joksikin aikaa, vaikkapa molempien
sydän vuotaisi verta erotessa. Kun Sverker äsken oli puhunut niin
vakavasti hänelle, oli hän tuntenut itsensä niin kehittymättömäksi
hänen rinnallaan; sekä hän että hänen rakkautensa tarvitsi kypsyä
tullakseen siksi, mitä Sverker tarvitsi.
Kaikkea tätä Sif tunsi vaistomaisesti mutta selvästi, ja senvuoksi
hän oli ääneti lämpimine tunteineen ja hillitsi kerrankin sydämensä
mielijohteen. Hän ei sanonut mitään, ei luvannut mitään, mutta puristi
Sverkeriä kovasti.
19.
Lähdön edellisenä aikana Sif eli hyvin vaihtelevissa tunnelmissa.
Milloin hän oli pelkkää ihastusta kaikesta mitä hän saisi nähdä ja
kokea, milloin hänestä tuntui rikkirepivältä matkustaa omiensa luota,
etupäässä Sverkerin.
Hän kärsi siitä tietoisuudesta että tuotti Sverkerille surua
lähtemisellään, mutta koetti vakuuttaa itselleen että oli tyhmää ja
pehmeämielistä tuntea sitä. Hänhän lähti vain muutamaksi kuukaudeksi,
mitäpä siitä tarvitsi niin suurta asiaa tehdä?
Luonteensa nuorekkaalla joustavuudella hän vastusti sitä vaikutusta,
minkä Sverkerin käsitys Sifin matkustamishalusta ensin oli tehnyt
häneen. Hänen mielestään Sverker liioitteli puhuessaan taistelusta ja
kärsimyksestä. Kuinka monet ovatkaan vuosikausia kihloissa?
Eikö Sverker sitte voisi tyyntyä muutamaksi kuukaudeksi? Hänhän
oli luvannut mennä hänen kanssaan naimisiin kotiin, tultuaan. Jos
Sverker epäluulosta hänen sanaansa ei ollut tahtonut pitää tuota
lupausta sitovana, niin se oli hänen yksityisasiansa. Jos hänen
epäluuloisuutensa kiusasi häntä, niin se ei olisi muuta kuin oikein,
sillä olihan se loukkaus häntä — Sifiä — kohtaan. Mutta piankin hän
antoi sen Sverkerille anteeksi ja näyttäisi kyllä, että hän voi pysyä
sanassaan.
Niin hän mietiskeli ja rauhoitti itseänsä ollakseen seuraavana päivänä
taas levoton.
Mutta kun lähdön hetki oli tullut, nieli sietämätön tuska erotessa
Sverkeristä kaikki hänen tunnelmansa. Tämä vei sydämen hänen rinnastaan
seisoessaan asemasillalla hänen omaistensa ja ystäviensä joukossa
antaen hänen lähteä.
Sif näki sinä hetkenä selvästi harvinaisuuden Sverkerin rakkaudessa,
niin epäitsekkään ja täydellisen, ja Sifistä tuntui että hän jätti
jäljelle aito kultaa mennäkseen kissankultaa ja romua kohti. Mitäpä oli
koko maailma sen miehen rinnalla joka seisoi tuolla?
Hän toivoi kiihkeästi että jotain tapahtuisi, joka estäisi hänen
lähtönsä.
Mutta ei mitään tapahtunut. Junailija sulki ovet, jotkut, jotka
eivät aikoneet mukaan mutta olivat viipyneet viimeiseen saakka,
hyppäsivät alas asemasillalle, ja juna lähti ääneti liikkeelle.
Jäähyväishuiskutuksia, hymyilyjä ja salaisia kyyneleitä — ja niin vieri
juna näkymättömiin, ja jäljelle jääneillä oli vain toinen toisensa.
— Niin, onkohan tämä nyt viisasta! En ole ollenkaan varma siitä, sanoi
Lucia Sverkerille, heidän lähdettyään asemalta.
Allan kulki heidän edellään poikien ja muutamien Sifin tyttöystävien
kanssa.
— Luulen sen olleen ainoan, mitä voi tehdä tällä kertaa, vastasi
Sverker.
Hän oli kalpea ja tuntui hajamieliseltä, ikäänkuin hän olisi kulkenut
jotain miettien.
Mutta Lucia oli ilmeisesti toista mieltä kuin Sverker.
— Sif ei osaa määrätä itsestään, hän ei itse asiassa tiedä ollenkaan
mitä hän tahtoo, vaikka hän voi olla niin itsepäinen. Sinun olisi
pitänyt tehdä ratkaisu ja mennä naimisiin hänen kanssaan, kun sinulla
oli hänen lupauksensa.
— Onhan se toki vieläkin minulla. Emme me ole purkaneet.
— Ettepä tietystikään. Mutta kukapa tietää mitä hän voi saada päähänsä,
kun hän tulee Pariisiin ja hänen ympärillään kihisee ihailijoita. Sillä
niitä hänellä on, hänestä miehet pitävät suuressa määrin. Ja olisi
sinun kaltaistasi antaa hänen lähteä siinä käsityksessä, että hän
edesvastuutta voi purkaa kihlauksenne minä hetkenä hän tahtoo.
Lucialla oli herttainen tapa torua, niin että Sverker tunsi miten
paljon hän piti hänestä ja miten kokonaan hän oli hänen puolellaan.
— Edesvastuutta? toisti Sverker hieman hymyillen.
— Niin, luulen että olet antanut hänen ymmärtää olevasi mies kantamaan
surun. Niinkuin sinä oletkin!
Lucia huokasi sanomalleen.
— En minä lopettaisi itseäni surun tähden, sanoi Sverker ylvään
ylpeästi.
Mutta itsessään hän tunsi, että suru mahdollisesti tekisi lopun hänestä.
V.
KOHTAAMINEN.
1.