niin rakastamaansa ja kunnioittamaansa ystävää kieroudesta, ja sitä
voidakseen hän oli vahvistanut itseään tavalla, johon hän vielä oli
tottumaton. Åken poskien väri ja silmien kiilto johtuivat väkijuomista,
ja hänen ylimielisyytensä oli väkijuomista lähtenyttä. Hän ei ollut
kuitenkaan juonut enemmän kuin että saattoi pysytellä suorana ja puhua
selvästi, hän oli vain juonut kylliksi saadakseen rohkeutta mennä
murskaamaan epäjumalansa.
— Vai siitä syystäkö sinä kehoitit minua lähtemään Västanforsista
kesällä! virkkoi hän tervehtimättä. Se oli siitä syystä että saisit
vapaasti itse ottaa hänet! Ja minä, senkin aasi, idiootti, luotin
sinuun ja sinun viisauteesi ja läksin! Hänestä en sano mitään. Hän
on nainen eikä naisiin voi koskaan luottaa, se on selviö, jonka vain
rakastuneet hupsut unohtavat. Mutta sinä!
Ääni petti Åken, suuttumus valtasi hänet, hän puristi kädet nyrkkiin,
sähisi vihasta ja tuskasta ja katsoi veristävin silmin ystävää, jota
hän oli jumaloinut, mutta joka nyt seisoi siinä paljastettuna kaikessa
kieroudessaan.
Randal näki ettei maksanut vaivaa koettaa tyynnyttää tuota
kuohahtanutta ystävällisin sanoin tai selityksin. Ainoa pelastus heille
molemmille oli ankaruuteen turvaaminen.
— Miksi tulet päissäsi minun luokseni? kysyi hän tyynesti, mutta
ankarasti ja tarkkasi Åkea valppain katsein.
Jos tällä sattuisi olemaan jokin ase muassaan, saattaisi onnettomuus
pian tapahtua.
— Päissäni. En minä ole päissäni.
— Olet kyllä, väitti Randal samalla hillityllä, jyrkällä äänellä.
Hän näki että hän oli saavuttanut vallan tuon tunteellisen Åken yli
vain äänellään, tuolla alinomaa hieman hengästyneellä äänellä, jota Åke
oli rakastanut juuri sen heikkouden tähden.
Åke nyyhkytti.
— Sinä petit minut! Miksi sinä petit minut? Sinä lupasit ettet koskaan
petä.
— Minä _en_ pettänyt sinua, sanoi Randal. Hänen sydämensä helli tuota
nuorta ystävää, jolle hän vasten tahtoaan oli tehnyt pahaa, mutta hän
huomasi ettei hän saanut näyttää hellyyttään nyt, ellei hän tahtonut
menettää ylivaltaansa.
— Petit kyllä! tiuskasi Åke uudelleen kuohahtaen. Sinä herätit minussa
toivoa samalla kun aioit ottaa hänet itsellesi. Sinä petit minut, niin
sinä teit. Sinä petit minut.
Hän huusi nuo viime sanat ja meni uhkaavana Randalia kohti. Mutta tämä
seisoi ulkonäöltään aivan tyynenä ja katsoi vakavin katsein Åkea tämän
raivoisiin silmiin.
— Sinä teet vääryyttä, sanoi hän vain.
Åke seisoi hiljaa jonkun verran tuon katseen hillitsemänä.
— Ikäänkuin sinä et olisi tehnyt minulle kymmenen tuhatta kertaa
enemmän vääryyttä. Oh, minä luotin sinuun, asetin sinut korkeammalle
kaikkia muita ihmisiä ja annoin sinulle koko luottamukseni. Ja sinä
otit sen vastaan ja puhuit niin kauniisti minulle, niin jalosti ja
ylpeästi. Minun pitäisi pyrkiä olemaan hänen arvoisensa joko sitten
saisin hänet tahi en.
Hän nauroi rajusti.
— Ja minä uskoin sinua, jatkoi hän katkeralla itseivalla. Minä, hupsu,
rakastin sekä häntä että sinua. Sinua kaikkein enimmin, sillä nainen ei
toki koskaan voi olla miehen arvoinen, ja luulin että sinä olit mies.
Mutta sinä olit viekas ystävä. Sinä lähetit pois minut sillä varjolla
että annoit minulle muka ystävän neuvon — ja sitte otit hänet itse! Ja
nyt luulet tulevasi onnelliseksi! Hänen kanssaan, joka rakastaa yhtenä
päivänä yhtä, toisena toista! Minä olisin kyllä voinut saada hänet yhtä
hyvin kuin sinä, jos vain olisin saanut olla paikalla. — Hän...
Randal astui askeleen eteenpäin ja tarttui Åkea ranteeseen.
- Ole vaiti! sanoi hän ja iski katseensa toisen katseeseen. Pauhaa
minulle niin paljon kuin tahdot, mutta ei sanaakaan enää _hänestä_!
Åke veti henkeään ja koetti turhaan irroittaa kättään Randalin
otteesta, mutta hän oli todellakin ääneti.
Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Randalia vihaisena. Tuo harvinainen
näky tunki hänen sumentuneen mielensä hurjuuden läpi ja pakotti hänet
vaikenemaan.
— Nyt sinä menet! käski Randal samalla matalalla, jyrkällä äänellä. Nyt
sinä menet ja tulet uudelleen selvänä. Silloin tahdon puhua kanssasi,
en nyt. Mene!
Hän näytti ovea, ja Åke meni todellakin.
Hän oli kävellyt tasaisesti tullessaan sisään, nyt hän käveli kuin
juopunut ja törmäili milloin mihinkin.
Randalin viha suli sen nähdessään, ja hänellä oli kielellä kutsua Åke
takaisin, mutta käsittäen turhaksi koettaa puhua järkeä juopuneen
kanssa hän ehkäisi itsensä.
Yksin jäätyään hän käveli edes takaisin suuressa huoneessa, tuskan
vallassa. Tämä oli pahempaa kuin mitä hän oli pelännyt. Mitä hän tekisi
tuon epätoivoisen suhteen? kysyi hän itseltään.
Mutta hän ei löytänyt mitään vastausta siihen kysymykseen, hän ei
voinut käsittää mitä hän olisi tehnyt toisin, paitsi tuota yhtä asiaa,
ettei hänen olisi pitänyt antaa ylpeyden estää häntä alusta saakka
tunnustamasta Åkelle — kuten hän silloin oli luullut — omaa toivotonta
rakkauttaan Sifiin.
— Oliko sitten ylpeys niin vaikea synti, että tämä paha voi johtua
siitä? kysyi hän edelleen. Hyvä Jumala, kuinka ankara sinä olet!
Taasen hän tunsi hädän pakottavan itseään Jumalan luo, mutta tällä
kertaa hänen hätänsä oli enemmän toisen puolesta kuin omastaan.
Tuskassaan hän rukoili Jumalaa Åken puolesta. Ja niin tehdessään luuli
hän ihmetellen tuntevansa, ikäänkuin olisi hänen isänsä, rohkeasti
luottavainen rukous jälleen noussut eloon hänessä itsessään, nostaen
häntä ja hänen levottomuuttaan ylös Kaikkivaltiaan luo, joka rankaisee,
mutta antaa myöskin anteeksi ja auttaa.
12.
Randal toivoi että Åke tulisi uudelleen hänen luokseen selvänä, niin
että he saisivat puhua järkeä keskenään, mutta kaksi päivää kului, eikä
Åkea kuulunut.
Omantunnonvaivoin Randal muisti, että hän suorastaan oli ajanut Åken
ulos huoneistaan. Olihan totta, että hän oli tehnyt sen koska ei
muuta voinut, kun tuo nuori mies oli ollut juovuksissa ja mahdoton ja
ruvennut häpäisemään Sifiä. Mutta hänen oma menettelytapansa kiusasi
häntä kuitenkin tässä kohdin, samoinkuin heidän välisensä kiero suhde.
Myöhään eräänä iltana kulkiessaan kotiin kutsuista sattui hän tapaamaan
Åken kadulla. Tämä ei ollut yksin. Randal olisi mieluummin nähnyt hänet
sairaana kuin siinä seurassa.
Åke kohtasi hänen katseensa uhmallisin ja kyynillisin katsein. Noissa
ennen niin luottavaisissa, avoimissa sinisissä silmissä oli nyt
samentunut pohja, ja synkkä ilakoiminen leimasi vilkkaat piirteet,
jotka olivat ilmaisseet ja vieläkin kaikesta huolimatta ilmaisivat
parhaita mahdollisuuksia.
Sen kohtauksen jälkeen päätti Randal hakea Åken käsiinsä, ja hän teki
sen jo seuraavana päivänä päivällisen tienoossa.
Åke oli selvästi aivan äsken noussut ylös. Kalpeana ja haluttomana ja
kylmä kostea liina otsalla hän istui kirjoituspöydän ääressä ja koetti
lukea.
Hänen tervehdyksensä oli nyrpeä. Selvästi häntä hävetti kun täytyi
näyttäytyä Randalille tässä asussa, mutta haluamatta näyttää mitään
häpeäntunnetta hän oli uhmaavan ja ilkeän näköinen.
Randal näki kyllä ettei hän ollut tervetullut, mutta hän istuutui
kuitenkin.
— Olen pahoillani enemmän kuin osaan sanoa, että olin pakotettu ajamaan
sinut ulos viime kerran ollessasi luonani, alkoi hän.
Åke naurahti.
— Etkö pelkää minun tekevän sinulle nyt samaa vastapalvelusta? kysyi
hän.
— Ajattelen että sinulla ei ole siveellistä eikä ruumiillista voimaa
sellaiseen temppuun semmoisen yön jälkeen, joka sinulla on takanasi.
Åken väsyneissä silmissä salamoi.
— Mutta sinulla oli tietysti siveellistä voimaa ajaa minut ulos sen
kierouden yön jälkeen, joka sinulla on takanasi!
— Minä en ole kiero sinua kohtaan, Åke, enkä ole koskaan ollut. Sinä
tunnet minut väärin.
— Todista se!
— Todistaminen on vähän vaikea. Ainoa mitä voin tehdä on kunniasanalla
vakuuttaa sinulle, että minä sinun uskoutuessasi minulle sekä
myöhemmin että aikaisemmin olin vakuutettu, että minun rakkauteeni ei
olisi vastarakkautta. Kun kehoitin sinua lähtemään, tein sen siinä
vilpittömässä uskossa, että se oli parasta sinun toiveillesi. Ja
lähdettyäsi puhuin rehellisesti puolestasi...
Åke nauroi valtavasti.
— Sen mahdoit tehdä merkillisellä tavalla! ivasi hän. Ehkä sinä
sekoitit itsesi minun kanssani?
Hän repäsi pois kääreen. Hiukset olivat sekaisin ja märkänä kostean
otsan ympärillä. Hän näytti kalpealta ja runnellulta ja hurjan
uhmaavalta.
— Kuinka pääsit selville erehdyksestäsi? kysyi hän raa'asti ja loi
Randaliin hävyttömän katseen. Hänkö kosi, koskapa olet niin viaton?
— Se ei kuulu tähän, vastasi Randal lyhyesti. Huolimatta hänen
säälistään ja levottomuudestaan kuohahti hänen sisässään kun Åke vain
mainitsi Sifin, mutta hän hillitsi esillepyrkivän vihansa.
— Kuinka sinä pääsit selville... tästä?
— Se ei kuulu tähän, vastasi Åke, kasteli pyyhkeessä ja kiersi sen
uudelleen otsan ympäri.
Randal meni ikkunan luo ja seisoi siellä tuokion, kunnes sääli
ja hellyys onnetonta ystävää kohtaan oli saanut ylivallan hänen
sydämessään. Silloin hän kääntyi ympäri ja meni uudelleen tämän luo.
— Ainoa, mistä minun on syyttäminen itseäni tässä asiassa — ja siitä
syytän katkerasti itseäni — sanoi hän painokkaasti, on se, etten
koskaan antanut sinun aavistaa itse pitäväni hänestä. Olin liian ylpeä.
Minun olisi pitänyt antaa sinulle luottamus luottamuksesta alun pitäen.
Jos olisin sen tehnyt, ei sinulla nyt olisi ollut mitään soimaamista
minussa. Voitko antaa anteeksi minulle sen luottamuksen puutteen, mihin
olen tehnyt itseni syypääksi?
Hänen äänessään oli todellista surua ja katumusta.
Åke katsoi syrjästä häneen. Vastoin tahtoaan hänen täytyi uskoa tämän
katumuksen vilpittömyyteen. Mutta se tuli liian myöhään, se ei voinut
parantaa, mitä oli rikki revitty. Hän arveli saaneensa silmänsä auki
tuon ennen jumaloimansa ystävän puolinaiseen ystävyyteen nähden, eikä
hän tahtonut antaa soaista itseään uudelleen.
— Mitä se hyödyttäisi? Se ei voi muuttaa mitään.
— Se voisi tehdä meidät jälleen ystäviksi.
Åken piirteissä värähti, mutta hän tukahdutti liikutuksensa.
— Ei se käy, sanoi hän katkerasti, nauttien vallasta voida loukata
sitä, joka häntä oli loukannut niin syvästi kuin vain se, jota on
rakastanut ja jota kaikesta huolimatta ei voi olla rakastamatta, voi
loukata.
— Tahtoisin saada olla sinun ystäväsi saadakseni auttaa sinua, sanoi
Randal taivuttavasti. Sinä olet liian hyvä heittääksesi itsesi turmioon.
— Mitäpä se nyt tekee? virkkoi Åke epätoivoisesti ja naurahti.
Tarkoitatko ehkä, että ponnistelisin ja pysyttelisin pystyssä ollakseni
_sinun_ vaimosi arvoinen? Sitäkö tarkoitat, vai mitä?
— Oman itsesi tähden. Sinullahan on toki ollut kerran äiti. Ja onhan
sinulla Jumala.
Tämä vetoaminen oli omiaan vain yllyttämään Åkessa olevaa paholaista.
— Minä olen naisesta syntynyt kuten sinä ja kaikki muut enkä aio olla
ilman naisia. Monien sylissä aion unohtaa tuon ainoan. Olen tehnyt
jo hyvän alotteen. Anna minun vain olla. _Sinä_ olet viimeinen mies,
joka voisi ehkäistä minua. Sinun pelkkä näkeminenkin tekee minut vain
kymmenen kertaa pahemmaksi.
Randal nousi ylös musertavin tappion tuntein.
— Silloin kai on ainoa mitä voin tehdä, että menen tieheni, sanoi hän
surullisesti.
— Niin on. Ja että kartat minua niinkuin minä aion karttaa sinua, sanoi
Åke katkerin tyydytyksen tuntein surkeasta voitostaan.
Mutta Randal viivytteli. Hän katseli miettivästi ja kaihoisasti noita
kalpeita, runneltuja, nuoria kasvoja.
Hermostonsa ärtyneisyydessä ja heikkouden tilassaan Åke tunsi
voimakkaamman persoonallisuuden voiman omansa yli. Mutta hän ei
tahtonut tulla vedetyksi ylös liejusta, mihin hän oli heittänyt itsensä
unohdusta saadakseen, hän ei tahtonut. Siinä väärässä tahdossa hän
terästäysi, ja se painoi leimansa hänen kasvojensa piirteisiin.
— Muista, että minä kärsin sinun nurjamielisyydestäsi, sanoi Randal.
Jos sinun sydämesi kehottaisi sinua etsimään minua, niin noudata sitä.
Minun tähteni!
Åken piirteet värähtelivät. Tuo äänensävy oli vähällä käydä hänelle
ylivoimaiseksi. Mutta hän kovetti itsensä.
— Mitä sinun tarvitsee välittää minusta?
— En voi olla välittämättä. Tulen aina välittämään sinusta. Minä en
tule tuntemaan mitään lepoa, ennenkun välimme tulee ehjäksi. Muista se!
Ja niin sanoen Randal meni, sillä Åke, joka silmänräpäykseksi
näytti heltyneen, oli taasen kovennut ja näytti vielä entistä
luoksepääsemättömämmältä.
13.
Kun Randal ensi kertaa näiden kohtausten jälkeen näki Sifin, tuntui
tämän viaton iloisuus valoisampana kuin konsanaan sen pimeyden
taustaa vasten, jonka hän tietämättään, tahtomattaan oli aiheuttanut.
Mutta ei edes Sifin läheisyys voinut karkoittaa apeutta, minkä Åken
ajatteleminen hänessä sai aikaan.
Sif ei huomannut kuitenkaan mitään erikoista hänessä, hän oli liiaksi
kiinni omassaan. Sinä päivänä oli hänen syntymäpäivänsä, hän täytti 20
vuotta. Randal antoi hänelle pienen hienon kirjoituspöytäkellon, joka
herätti Sifin suurta ihastusta.
Hänellä oli monta onnittelevaa ystävää luonaan, mutta hän antoi
Sverkerille salaisen vihjauksen, jota tämä oli kärkäs noudattamaan.
— Sinun pitää auttaa minua asettamaan kello oikealle paikalle, kuiskasi
Sif ja vei Sverkerin muassaan huoneeseensa, missä ei ollut ketään muita.
He valitsivat sopivan paikan kirjoituspöydällä, ja Sif järjesti siinä
olevat muut esineet niin, että kello tuli seisomaan kuin keskuksena.
— Miten ihastuttavan hieno se on!
Sif seisoi ja ihaili sitä, ja kääntämättä katsettaan Sverkerin
lahjasta, sanoi Sif salaperäisesti ja tuttavallisesti:
— Tiedätkö, olen kohdannut hänet — tiedäthän — kadulla.
— Kenen? Åke Bosoninko?
— Ei, eipä suinkaan. Minkä tähden luulet, että se on hän? Ei, tuon
toisen. Hänet ja hänen rouvansa. He menivät naimisiin ulkomailla, niin
että minä pääsin olemasta morsiusneitona häissä.
— Ah, Stjärnfeldtin?
Randal turisi huojennusta. Hän pelkäsi Sifin ja Åken kohtaamista,
voimatta oikein selvittää itselleen mitä hän eniten pelkäsi, sitäkö
että Åke samentaisi Sifin mielen katkeruudellaan vai sitäkö että Åke
halventaisi häntä itseään Sifin silmissä.
— Niin, hänet juuri, sanoi Sif.
— Tunsitko jotain entisestä heräävän?
— En toki, mutta olihan se sentään olemassa. Katsoin sitä jotenkin
samalla tavoin kuin ajattelen, että nahkansa luonut käärme katselee
vanhaa, luotua nahkaansa.
— Mutta Sif! Mikä vertaus!
— Luulen että yllätän sinut! virkkoi Sif, ihastuneena vaikutukseen,
mutta heti — tapansa mukaan hypäten asiasta toiseen — hän jatkoi:
Tiedätkö, olen niin iloinen, ettei minulla ollut rahaa silloin!
— Niin minäkin olen, yhtyi Randal.
— Minä en tahtoisi, että minut otettaisiin rahan tähden. Mutta
nyt tahtoisin että minulla olisi valtakunta, tehdäkseni sinut sen
kuninkaaksi.
— Onhan sinulla.
— Valtakuntako? Minulla?
— Niin, sydämesi.
— Niin, se! Siellä sinä jo olet kuningas, vaikka sinä et vielä ole
tullut kruunatuksi etkä vannonut kuningasvalaa, sanoi Sif leikillisesti.
Nyt Randalilla oli mitä sopivin tilaisuus tahtoa tulla »kruunatuksi»,
kuten Sif nimitti sitä, mutta Åke Bosonin runnellut kasvot ja katkera
iva, jotka hänellä vielä olivat liian tuoreessa muistissa, tekivät
hänet äänettömäksi.
Vasta jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, oliko Sif tahallaan antanut
hänelle tämän tilaisuuden ja ehkä tunsi itsensä pettyneeksi siitä,
ettei hän ollut käyttänyt sitä.
Kun juna kohisten vei häntä takaisin Upsalaan, istui hän vaununnurkassa
ja ajatteli. Hänen ajatuksensa eivät olleet iloisia.
Jotkut Åken sanat, jotka hän oli kiivaudessa singahuttanut, olivat
silloin herättäneet Randalin harvinaisen vihan, mutta jälkeenpäin ne
olivat koskeneet häneen toisella tavalla.
— »Hän rakastaa yhtenä päivänä yhtä, toisena toista.»
Siinä lausunnossa oli enemmän aihetta kuin Åke oli tiennyt, sillä
hänhän ei tiennyt mitään luutnantti Stjärnfeldtiä koskevasta tarinasta.
Keväällä Sif oli surrut luutnantin tähden, kesällä hän ei ollut ollut
aivan taipumaton kuuntelemaan Åkea, sitten aivan yhtäkkiä muuttaakseen
mieltä ja kihlautuakseen hänen, Randalin kanssa. Ja tuskin hän oli
ehtinyt tehdä sen, ennenkun hän puoleksi oli vetääntynyt jälleen
poispäin, ja nyt hän oli yhä epäröivänä.
Oliko hän pinnallinen tunteessaan ja hetkellinen? Mahtoiko hänessä olla
mitään uskollisuutta?
Randal ei voinut olla siten mietiskelemättä pikku morsiamestaan, vaikka
tuo mietiskely oli hänestä epäritarillista ja alhaista. Olihan Sif
kuitenkin toiselta puolen niin hellä ja herttainen häntä kohtaan ja
täynnä viatonta alttiutta, ettei hänellä oikeastaan ollut vähintäkään
oikeutta epäillä häntä.
Ehkäpä koko salaisuus oli siinä, ettei Sif vielä niin kokonaan, kuin
mitä hän tahtoi uskottaa, ollut voittanut onnetonta taipumustaan
luutnanttiin, mutta että hän oli päättänyt päästä siitä ja senvuoksi
tarttunut siihen apuun, joka oli tarjoutunut, ensin Åken puolelta, ja
kun hänen apunsa kävi Sifin tunteelle mahdottomaksi vastaanottaa, niin
sitten tuon arvossapidetyn vanhemman ystävän puolelta, jolle hänellä
oli enemmän ystävyyttä antaa vastineeksi.
— Niin se mahtaa olla, ajatteli Randal. Mutta silloin on varottava,
ettei hän säiky minunkin luotani pois. Minun pitää olla kärsivällinen,
minun pitää antaa hänelle aikaa.
14.
Randalille ei käynyt helpoksi olla kärsivällinen. Se maksoi hänelle
taistelua, ja se taistelu tuli käymään yhä syvemmäs.
Hän oli kuullut sanottavan että rakkaus, johon joutuu vanhemmalla
iällä, käy vallitsevammaksi kuin nuoruuden iässä. Hän oli nähnyt siitä
esimerkkejä sekä miesten että naisten keskuudessa. Hän tiesi muutamia,
jotka olivat piintyneet onnettomaan rakkauteen kuin mielettömät ja
joita ei edes mitä jyrkin luotaantyöntäminen ollut saanut järkiinsä,
niin että olivat herkeämättä pysyneet siinä kiinni herättäen sääliä
ja naurua. Kun hän nyt tuli ajatelleeksi näitä, kauhistui hän
mahdollisuutta että itse tulisi samallaiseksi.
Hänellähän oli kyllä ollut rakkaustarinansa nuoruudessa, mutta ne
tunteet, jotka silloin olivat täyttäneet hänet, eivät olleet mitään
niiden rinnalla, jotka Sif oli herättänyt hänessä.
Niin kauan kuin hän oli luullut, ettei hänellä ollut mitään toivoa
Sifin voittamisesta, oli hän voinut hallita intohimonsa, mutta
senjälkeen kuin Sif oli antanut siihen yllykettä, oli se kasvanut
kasvamistaan, kunnes hän tunsi sen uhkaavana ylivoimana, jota vastaan
hän kohta ei enää voisi puolustautua. Sifin epäröiminen lopullisesta
itsensäsitomisesta, vaikka hän kuitenkin omalla tavallaan tahtoi olla
hänen omansa, yllytti Randalin halua ja lisäsi hänelle vaaraa kadottaa
itsehallintansa.
Joskus hänet valtasi vaarallinen halu pakottaa Sifiä, vaikka hänen
ymmärryksensä sanoi hänelle että sellainen koe tuskin voisi viedä
muihin tuloksiin kuin säikähdyttää Sif auttamattomasti hänen luotaan.
Tyttö sulkeutuisi hänelle, työntäisi hänet luotaan ehkä suuttuneena
ja inhoten. Hän tunsi että jos jotain sellaista tapahtuisi nyt, hänen
kerran saatuaan tulla häntä niin lähelle, niin silloin hän saattaisi
joutua mihin hulluuteen hyvänsä. Vaara, että hän tekisi Åken tavalla,
ei ollut kuitenkaan suuri, mutta todennäköisesti hänen tunteensa
kehittyisi hullumaiseksi päähänpistoksi ja tekisi hänet narriksi,
ajatteli hän tuskallisesti.
Ja jos hän pakottaisi Sifiä ja tämä tottelisi häntä, niin mitä
siitä seuraisi? Voiko hän myöskin pakottaa Sifiä rakastamaan häntä
niin kokonaan ja intohimoisesti kuin hänen hillitön intohimonsa
vaati? Varmaan ei. Ja silloinhan heidän välilleen täytyisi tulla
pirstoutumisen helvetti.
Ei muuta kuin pahaa koituisi heille, jos hänen intohimonsa saisi
ylivallan. Se muuttaisi kauheasti hänet. Senvuoksi hän pelkäsi sitä
kaikista enimmin.
Hän rupesi tuntemaan sen synniksi.
Oli vastahakoista nimittää sitä siksi, mutta hän ei voinut antaa mitään
muuta nimeä tuolle hämärälle voimalle, joka liikkui hänen olentonsa
syvyydessä ja uhkasi nousta sieltä koko hänen olentonsa valtiaaksi.
Synti! Hän oli filosofoinut synnistä ja kokeillut erilaisia teorioja
siitä, mutta ei hän koskaan ennen kuin nyt ollut _tuntenut_ sitä
peljättävänä, kaikkea uhkaavana voimana hänessä itsessään.
Hän ei voinut kiertää sitä sillä ajatuksella, ettei hän ollut
tehnyt mitään pahaa. Syntinen teko on vain näkyväinen hedelmä itse
syntisyydestä, joka on sen juuri ja vaara. Taistelun täytyy käydä
sisällä salaisessa ihmisessä, siellä on voitto saatava, jos synti
tahdotaan voittaa ja paha hedelmä estää esille tulemasta.
Ja Randal ryhtyi siihen taisteluun.
Ei kukaan aavistanut sitä, Sif kaikkein vähimmin, sillä hänen
läheisyydessään nuo pimeät voimat väistyivät Randalin olemuksessa
syrjään ikäänkuin itsestään, mutta vain sitä enemmän ahdistaakseen
häntä sitten yksinäisyydessä. Salainen taistelu riudutti häntä,
heikonti häntä ruumiillisesti ja oli senvuoksi tuimempi. Hän tunsi
joutuneensa tuleen, joka sulatti hänen olentoaan ja ilmitoi hänelle
paljon sen tähän asti salassa olleesta laadusta. Jumalan tulikatse näki
hänen lävitseen ja pakotti hänet näkemään itsensä sellaisena kuin hän
ilmeni sen katseen edessä.
15.
Nuhteen henki, joka oli vallannut hänet, vei hänet yhä kauemmas
itsetuntemuksen kirveleviin havaintoihin.
Hänet pakotettiin tutkistelemaan elämäänsä nuoruudesta saakka ja hänen
täytyi huomata synniksi sellaista, jolle hän aina tähän saakka oli
antanut kauniita nimiä. Kirkkaassa valossa, jonka Jumalan tulikatse nyt
heitti hänen menneeseenkin elämäänsä, etenkin älylliseen, josta hän
oli ollut enimmin ylpeä, hän näki sen ilkeän ylpeyden vallitsemaksi.
Sillä mikäpä muu kuin ylpeys olikaan niin kauan estänyt häntä antamasta
tilaa lapsuutensa ja nuoruutensa parhaalle vaikutukselle: rakastetun
isän säteilevälle uskonesimerkille? Hän oli luullut järjen ehkäisseen
häntä, mutta nyt hän näki, että se oli ollut ylpeyttä, ja hän tunsi
itseltään vaadittavan paljon niinkuin sellaiselta, jolle on paljon
annettu. Saada kasvaa sellainen uskon esimerkki silmien ja sydämen
edessä, kuin hänellä oli ollut isässään, on totisesti erikoisetu.
Sellaisen vaikutuksen vastustaminen on samaa kuin vetää päälleen velka.
Hän käsitti sen ja tunnusti itsensä syylliseksi.
Että hän nyt viime aikoina, hädän ja ahdingon tultua, oli avannut
itsensä tälle parhaimmalle muistolleen ja alkanut kääntyä isänsä
Jumalan puoleen, se ei vähentänyt hänen syyllisyyttään. Sehän oli vain,
hänen mielestään, sattuva todiste hänen omasta surkeudestaan.
Ja hänen suhteensa Åke Bosoniin! Mikä katkera kokemus se olikaan
hänelle! Ystäväänsä hän ei ollut ainoastaan kadottanut, vaan tullut
tälle vahingoksi. Ja täydellisesti voimaton hän nyt oli sen asian
suhteen.
Ei hän voinut tehdä mitään ystävänsä hyväksi.
Menneen elämänsä syyllisyyttä hän ei voinut pyyhkäistä pois.
Surkeuttaan hän ei voinut voittaa.
Intohimoaan hän ei kyennyt hallitsemaan, se kasvoi hänelle
ylivoimaiseksi.
Hän tunsi itsensä yhtä kykenemättömäksi kaikkeen hyvään kuin jokin
kuollut ruumis.
Niin syvälle haavoittavaan itsetuntemiseen vei hänet Jumalan pyhä henki.
Mutta kuolleille ulottuu Jumalan Pojan ääni.
16.
Murtuneena huomasi ja tunnusti Randal, ettei hän ollut herra luonteensa
yli sen kaikkine taipumuksineen ja intohimoineen, ettei hän koskaan
itse voisi voittaa tuota uhkaavaa syntisyyttä, jota hän tunsi
sisimmässään ja jota hän kauhistui.
Mutta juuri tässä äärimmäisessä nöyryytyksessä hän kypsyi sovitukselle.
Juuri senvuoksi ettei hän enää kyennyt itse mihinkään ja murtuneena
tunnusti sen, saattoi toinen ottaa hänen kadottamansa vallan hänen
ylitseen ja voida kaikki. Toinen?
Hän, jonka hartioilla herruus on. Niin, hän! Randal alkoi ymmärtää
jotain tuon vallan salaisuudesta. Se pannaan verta vuotavan karitsan
kanssa hyvän paimenen olalle...
Unettomana yönä vaikean tuskan ohella hän sai tuon ihmeellisen
kokemuksen, että Pojan laupeuden kautta saadaan tulla Isän suosioon.