sohvalle.
— Mikä nyt on sitten?
Randal nousi pianon äärestä, missä hän oli istunut soittamassa Åken
tullessa sisään.
— Se koskee kai Sifiä ymmärtääkseni? lisäsi hän jäykästi ja istuutui
toiseen sohvankulmaan.
Nämä luottamukselliset ilmoitukset olivat repiviä, mutta hän pakottausi
kestämään ja ottamaan vastaan niitä. Häntä ihmetytti, ettei Åke
huomannut mitään, mutta, tietysti, kun on niin kokonaan kiinni omassaan
kuin Åke, ei huomaa muuta ympärillään.
— Niin, Sifiä se koskee, vastasi Åke kyynelettömin nyyhkytyksin.
Randal oli närkästyneen näköinen ymmärtäessään, että Sif oli kai taasen
oikkuillut tuon poikaparan kanssa ja pahoittanut häntä.
— Muutamia päiviä, jatkoi Åke, hän on ollut minulle sellainen, että
luulin hänen olevan myöntymäisillään. Hän oli niin herkkä ja pehmeä
ja sopuisa. Silloin en voinut hillitä itseäni, minun täytyi suudella
häntä. Hän teki minut hulluksi.
Taas hän nyyhkytti, ilman kyyneliä, kiihkeästi, mikä merkitsi syvää
tuskaa.
— Mutta hän, jatkoi Åke tuokion pysähdyttyään, hän suuttui, suuttui
niin kuin olisin tehnyt jotain ennen kuulumatonta. Hän sanoi että noin
en saa koskaan enää tehdä ja ettei hän koskaan tahdo mennä kanssani
naimisiin. Luuletko hänen tarkoittavan sitä?
Åke kai soi ystäväänsä, ikäänkuin olisi kerjännyt tältä toivon
kipenettä.
— Milloin onnettomuus tapahtui? kysyi Randal, joka omasta
liikutuksestaan ja vilpittömästä osanotostaan huolimatta ei voinut olla
huomaamatta kuvatun kohtauksen surullista koomillisuutta.
— Eilen.
— Oletko tavannut häntä sen jälkeen?
— Olen, äsken.
— Minkälainen hän oli sinua kohtaan silloin?
— Tyly. Pyysin anteeksi ja hän sanoi, että hän kyllä voi antaa
anteeksi, mutta etten saa koskaan enää yrittää tuollaista. Ja ellen
saa, niin mitä sitten hyödyttää tänne jääminen? lopetti Åke surullisena.
— Jos voit olla tyyni ja hillitty, voisit ehkä vähitellen voittaa
jälleen mitä olet kadottanut.
— Tyyni ja hillitty! kivahti Åke. Kuinka voisin olla sellainen, kun
jok'ikinen suonenlyönti minussa sykkii rakkautta? Sif tekee minut
hulluksi, olenhan sanonut sen sinulle.
— Siinä tapauksessa on parasta että matkustat pois, sanoi Randal
viileän järkevästi, hilliten toisen kiihkoa. Intohimon, jota et voi
hallita ja johon Sif ei voi vastata, täytyy ehdottomasti herättää
hänessä vastenmielisyyttä.
Åke voihki.
— Sinä tulet varmasti, jatkoi Randal lohduttaen, saamaan takaisin
ainakin hänen kunnioituksensa, jos näytät olevasi kyllin miehekäs ja
arvokas matkustaaksesi pois, sen sijaan että jäisit tänne ja antaisit
hänelle tilaisuuden ja syytä nolata sinua...
— Minä viis hänen kunnioituksestaan, keskeytti Åke kiivaasti. Hänen
rakkauttaanhan minä tahdon.
— Sitä et saavuta tekemällä itsesi koiraksi, joka antaa potkaista
itseään, sanoi Randal ylpeän jyrkästi, mikä ei jäänyt tekemättä
vaikutusta.
Åke asettui. Hänen kiivautensa väistyi toivottoman alistumisen tieltä.
— Pitääkö minun sitte matkustaa? Juuri nyt, kun meidän välimme on niin
huono! Sehän on samaa kuin jättää kaikki.
— Ehkäpä Sif tulee kaipaamaan sinua matkustettuasi, kuvaili hänelle
Randal, joka oli levoton siitä, että hänen nuori ystävänsä menisi pois
ja heittäytyisi turmioon, jos toivo liian äkillisesti ja täydellisesti
riistettäisi häneltä.
Åke tarttui halukkaasti oljenkorteen.
— Luuletko todellakin niin?
— En pidä sitä aivan mahdottomana, sanoi Randal, tarjosi Åkelle sikarin
ja otti itse.
Sitten he istuivat kumpikin tuokion sohvannurkassaan, ääneti ja
poltellen.
Kun Åke meni, puristi hän Randalin kättä lujasti.
— Noudatan neuvoasi ja matkustan, sanoi hän rajulla päättäväisyydellä.
Jätän asiani sinun käsiisi. Tee hyväkseni mitä voit!
Ja niin hän syöksyi ulos, epätoivoisena, mutta kuitenkin vielä
pelastava toivon kipinä rikkirevityssä mielessään.
8.
Åke matkusti. Randalkin aikoi matkustaa, mutta viipyi vielä
toistaiseksi. Hän tahtoi nähdä, miten Åken lähtö vaikutti Sifiin.
Ulkonäöltään tyttö oli kaltaisensa, Randal ei voinut tehdä mitään
johtopäätöstä hänen käytöstavastaan tai ilmeestään, hän huomasi, että
hänen pitäisi puhua hänelle suoraan asiasta saadakseen tietää jotain.
Mutta ei ollut niin helppoa päästä hänen kanssaan puheikkain kahden
kesken, tuntui melkein kuin Sif olisi karttanut häntä. Näytti siltä,
niinkuin Sif olisi arvannut Åken uskoneen hänelle — Randalille — kaikki
ja ikäänkuin Sif nyt pelkäisi saavansa nuhteita käytöksestään.
Vihdoin eräänä päivänä olot suosivat Randalia. Hän oli juuri löytänyt
Sifin ja tämän tädin Liisan siivoomassa karviaismarjoja puutarhassa ja
hän oli istuutunut heidän luokseen, kun tätiä kutsuttiin keittiöön ja
pidätettiin siellä.
Randal otti sakset, jotka Liisa oli jättänyt kädestään, mutta hänen
mieleensä ei johtunut tehdä mitään hyödyllistä niillä, hän istui
vain ja leikki niillä hajamielisesti, tähystäen rakennukselle päin
nähdäkseen ajoissa tulisiko Liisa takaisin.
— Ja sinä annoit Åke Bosonin matkustaa? sanoi hän.
Sif hätkähti ja punastui.
— Tietääkö setä sen kaikki?
— Tiedän. Åke puhui siitä minulle. Hän oli niin onneton, poika-parka.
Sif painoi päänsä marjojensa yli ja siivosi innokkaasti.
— En suinkaan minä voi mennä naimisiin hänen kanssaan vain senvuoksi
että hän tahtoo.
— Et tietysti, ellet itse tahdo. Mutta — sinä et ollut ensin aivan
mahdoton?
Hän katsoi tutkivasti sitä osaa Sifin kasvoista mikä oli näkyvissä.
Sif ei vastannut mitään. Hänen olisi ollut mahdotonta edes
itselleenkään selittää menettelytapaansa, sillä hän toimi aina tunteen
vaikuttimista, ja ne ovat harvoin selitettävissä. Åken altis ihailu
oli tuntunut ikäänkuin hyvitykseltä sen loukkauksen jälkeen, jonka
luutnantin uskottomuus oli tuottanut hänelle, ja siinä oli ollut
jotain, millä täyttää tyhjyys. Mutta kun Åke oli vaatinut rakkautta
vastineeksi antamastaan rakkaudesta, ja vieläpä oli ollut rohkea
ottamaan sitä väkivallalla, silloin Sif oli riuhtaissut itsensä irti ja
työntänyt hänet suuttuneena luotaan.
— Kaipaatko häntä yhtään nyt hänen mentyään? kysyi Randal.
- En yhtään, minusta tuntuu hyvältä, että hän on mennyt, vastasi Sif
pontevasti, sillä hänen suuttumuksensa oli juuri leimahtanut uudelleen
muistaessaan suuteloita, jotka Åke oli ryöstänyt.
Hänen äkillinen kiihkeytensä hämmästytti Randalia, ja hän mietti
kovasti ymmärtääkseen sitä.
— Voiko uskollinen rakkaus herättää vihaa? sanoi hän hitaasti ikäänkuin
itsekseen.
Sif tunsi moitteen hänen sanoissaan, ja hänen suuttumuksensa lauhtui.
— Hänen ei olisi tarvinnut suudella minua, puolustihe hän.
Hänen lapsellisen nurkuva äänensä pakotti hymyn tapaisen Randalin
huulille, mutta hän tuli heti jälleen vakavaksi.
- Jos hän tulee takaisin tuonnempana, etkö luule sinun silloin
mahdollisesti voivan antaa hänelle toisenlaista vastausta?
Sif liikahti levottomasti, hänen vilkas mielentilansa muuttui, koko
hänen olentoonsa tuli jotain herkkää ja myönteistä. Randal näki sen jo
ennenkun Sifin ääni ja vastaus vahvistivat sen.
— Tahtooko setä että teen niin?
Kysymys hämmästytti Randalia ja saattoi hänen sydämensä sykkimään
nopeammin.
— Mitäkö _minä_ tahdon? sanoi hän kiireesti ja torjuvasti. Mitä sillä
on asian kanssa tekemistä? Sinua itseäsi ja Åkeahan sinun vain pitää
ajatella.
Hän puhui matalalla, hillityllä äänellä, mutta Sif kuuli kuitenkin,
että hän oli hyvin liikutettu. Hän ihmetteli miksi.
Hän tuli ajatelleeksi tuota tuntematonta, josta Randal-setä niin
paljon piti. Oikeastaan hän ajatteli alituiseen häntä saatuaan tietää
Randalin salaisuuden. Tämä oli muuttunut sen kautta Sifin mielestä. Hän
ei voinut olla ihmettelemättä ja kuvittelematta sekä häntä, joka oli
voittanut Randalin sydämen että Randalin tapaa näyttää rakkauttaan, kun
hän joutuisi sitä tekemään. Hän tahtoi niin mielellään saada tietää
enemmän hänen salaisuudestaan ja hän ajatteli, että hänen pitäisi toki
voida uskaltaa puhua siitä hänen kanssaan, koska Randal ei välttänyt
puhua hänen kanssaan hänen sydämensä asioista.
Mutta ennenkun hän tuli sen tehneeksi, tuli Liisa-täti takaisin, ja
Sifin täytyi hillitä uteliaisuutensa toiseen kertaan.
9.
— Eikö setä voi sanoa minulle, kuka hän on?
Sif katsoi niin kehoittavasti ja niin hellästi Randaliin aurinkoisilla
silmillään, että tällä oli täysi työ itsensä hillitsemisessä.
— Setä tietää kaikki minusta, mutta minä en tiedä mitään sedästä.
— Sinä tiedät kuitenkin enemmän minusta kuin kukaan muu.
— Mutta minä tahdon tietää kaikki, intti Sif. Sano minulle kuka hän on.
— Ja jos saisit tietää sen, niin mitä sitte? Sifin silmissä välähti.
— Menen hänen luokseen ja kerron hänelle sen.
— Senkö vuoksi että hän säälisi minua? kysyi Randal jäykästi.
— Ei, senvuoksi että hän vihdoinkin saa sanoa, että hänkin rakastaa,
sillä sen hän tekee _varmasti_.
— Mitäpä sinä voit tietää siitä?
Siihen kysymykseen Sif ei vastannut, mutta hän puhui edelleen tuon
tuntemattoman puolesta.
— Hänen oikeutensa on saada tietää se, setä. Ajattele, jos hän kulkee
surren tahallaan?
— Sitä hän ei tee.
- Sitä ei setä voi tietää. Oi, me olemme niin ylpeitä, me
teeskentelemme emmekä ole pitävinämme lainkaan niin kauan kun olemme
epävarmat siitä pidetäänkö meistä. On aivan hullua luulla voivansa
tietää mitä me tahdomme, ennenkuin juuri se, josta pidämme, kysyy
meiltä suoraan.
— Ei ole aina helppoa saada edes silloin tietää, mitä te tahdotte,
huomautti Randal kuivasti.
Sif ymmärsi viittauksen ja punastui hiukan.
- En rakastanut koskaan Åkea enkä sanonutkaan hänelle sitä tekeväni,
puolusteli hän itseään. Mutta koetin pitää hänestä nähdessäni kuinka
mielellään hän tahtoi sitä.
— Siinäpä solmu juuri on! sanoi Randal. Sellaiseen epäonnistuneeseen
kokeiluun minä en halua joutua.
Tämä keskustelu pidettiin eräänä aurinkoisena sunnuntai-aamupäivänä
myllykosken luona olevassa havumetsässä. Randal ei ollut nukkunut yöllä
eikä ollut senvuoksi mennyt kirkkoon, vaan metsään kirja muassaan.
Siellä hän oli istuutunut kannolle selkä puunrunkoa vasten ja avannut
kirjansa. Mutta silloin oli Sif tullut harvinaisuuden vuoksi yksin
ajatuksineen. Teeskentelemättömään tapaansa hän oli istuutunut maahan
Randalin eteen.
Hän oli juuri kulkenut ja ajatellut Randalin sydämen asiaa saadessaan
nähdä tämän. Halu auttamaan Randalia siinä selvyyteen oli voittanut
ujouden, jota hän viime aikoina oli tuntenut tätä kohtaan.
Täytyihän hänen auttaa Randal-setää, koskapa tämä ilmeisesti ei osannut
auttaa itseään eikä kukaan muu tiennyt mitään hänen salaisuudestaan.
Randalin itsepäinen vastustus yllytti Sifiä, hänen vaiteliaisuutensa
ja hänen ylväs vastenmielisyytensä koettaa millään tavoin pakottaa
rakastettuaan herätti Sifin ihailua. Randalin varmuus siitä ettei häntä
rakastettu osoitti hänen olevan harvinaisen vapaa itserakkaudesta ja
luulottelusta. Sif piti niin paljon hänestä tämän aito nöyryyden ja
ylpeän itsehillinnän tähden.
Sif luuli varmasti hänen erehtyvän. Randalin tähden hän tahtoi saada
tilaisuuden voida todistaa se hänelle, mutta sisimmässään hän pelkäsi
sitä hetkeä, jolloin Randal saisi nähdä erehdyksensä ja ihastua
onnestaan. Silloin hänen pikku Sifinsä ei olisi enää mitään hänelle!
Kyllä sentään — hän olisi se, joka oli avannut hänen silmänsä ja vienyt
hänen rakastettunsa hänen luokseen. Siinähän oli aina jotain, se
tietoisuus olisi hänen ilonsa.
— Mitä sinä nyt istut ja ajattelet? kysyi Randal.
Sif hätkähti ja katsoi ylös säikähtyneenä ikäänkuin olisi pelännyt
Randalin lukeneen hänen salaiset ajatuksensa, mutta hän tyyntyi heti,
hänenhän oli mahdotonta niitä lukea.
Oi, kuinka hän piti hänestä! Hän tahtoi tehdä hänet onnelliseksi, hänen
täytyi saada tehdä niini Randal-setä kiittäisi häntä sitte, katsoisi
häneen, herttaisesti ja lämpimästi noilla kauniilla, ylpeillä harmailla
silmillä, jotka olivat älykkäämmät ja puhuvammat kuin kenenkään muun!
Hän pani yhteenliitetyt kätensä Randalin polvelle ja katsoi pyytävästi,
melkein pakottavasti tämän kasvoihin.
— Sedän pitää sanoa minulle, kuka hän on! Menen hänen luokseen ja
taivutan, pakotan hänet.
— Minä en tahdo että häntä taivutetaan tai pakotetaan.
— Mutta jos hän tulee omasta tahdostaan, ihastuksella? Minä puhun hänen
kanssaan sedästä, niin että hän tekee sen. Sen minä osaan, joka tunnen
sedän.
Hän tuntui niin varmalle asiastaan, oli niin ihastuksissaan häneen —
Randaliin. Tämän mieli tuli niin merkilliseksi. Tuo pakottava katse
oli jotain uutta, Randal ei ollut koskaan nähnyt sitä ennen hänen
silmissään.
Aavistiko Sif totuuden, tahtoiko hän pakottaa Randalin tunnustuksen
esille?
Randal tunsi kuinka hän kadotti Sifille vallan itsensä yli. Hänellä
ei ollut mitään neuvoa, hänen täytyi sanoa Sifille, mitä tämä tahtoi
tietää, tulipa seuraukseksi mitä tahansa.
— Sinä itsehän se olet, Sif.
Sif istui hänen edessään, Randal katsoi hänen ylöspäin käännettyihin
kasvoihinsa ja saattoi senvuoksi selvästi nähdä niissä tunnustuksen
vaikutuksen.
Sifin huulet avautuivat hieman, hänen silmänsä suurenivat ja hänen
ihonsa kalpeni ensin, sitten hitaasti värittyen lämpimään punaan. Jos
hänellä lainkaan oli ollut mitään aavistusta siitä että Randal häntä
rakasti, niin ei hän ollut ollut siitä tietoinen.
— Oi! sanoi hän vain ja painoi päänsä, niin että kasvot piiloutuivat
hänen yhteenliitettyihin käsiinsä, jotka lepäsivät Randalin polvella.
Tämä pani kätensä Sifin pään ympäri, ikäänkuin suojaten häntä. Siten he
istuivat ääneti ja liikkumatta hetkisen.
Vihdoin Sif nosti päänsä ja katsoi ylös, ujoin, hämillisin mutta
loistavin katsein.
— Olemmeko me kihloissa nyt, setä Randal?
— Rakas lapsi, pidätkö minusta kylliksi jotta se olisi mahdollista?
Sif näki kuinka Randalin huulet vapisivat lyhyeksi leikattujen viiksien
alla. Oli niin merkillistä nähdä itsellään olevan tällaisen vallan
häneen, johon hän — Sif — aina oli katsonut ylös niinkuin johonkin
korkealla häntä yläpuolella olevaan.
— Ei ole ketään, josta pidän niin paljon, sanoi Sif totuudenmukaisesti
ja lämpimästi. En edes isästä.
Randal otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja katsoi kauan tutkivasti
niihin, ja ilman että Sif olisi voinut sanoa minkävuoksi, täyttyivät
hänen silmänsä kyynelistä ja hän tunsi sydämensä lyövän kovasti.
— Sinä tiedät, että olen ylpeä, Sif. En tahdo ottaa vastaan mitään
uhrausta, en tahdo tietää mistään armolahjoista. Rakkaus rakkaudesta.
Ei mitään vähempää.
Sif ojensi rukoilevin elein käsivartensa häntä kohti ikäänkuin lapsi,
johon katsotaan liian ankarasti.
Mitä Randal silloin voi tehdä muuta kuin painaa hänet lujasti syliinsä?
Se mitä hän oli kauan pelännyt tapahtui, hän ei voinut kauemmin estää
sitä — Sif sai nähdä tuon arvossapidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi.
Muutos ei kuitenkaan herättänyt hänen vastenmielisyyttään, jota Randal
kaikkein enimmin oli pelännyt, mutta se saattoi Randalin tuntumaan
hänestä vieraalta. Tahdottomasti hän vetäytyi hieman syrjään hänestä.
— Setä, alotti hän arasti, mutta Randal keskeytti.
— Eikö sinun mielestäsi sinun pitäisi ruveta kutsumaan minua
Sverkeriksi nyt?
Sif nauroi, vielä vähän epävarmana ja vapisevana.
— Sverker kuuluu niin ikivanhalta, sanoi hän ja koetti saada takaisin
mielenmalttinsa leikin avulla.
— Setä kuuluu kai vielä ikivanhemmalta, arveli Randal.
— Ei. Sverker on melkein esihistoriallinen. Sverkerin ja Eerikin suvut,
tiedäthän. Sverker Kaarlonpoika ja Kaarlo Sverkerinpoika ja sitten
Sverker Kaarlonpoika taasen kerroksittain. Ajattele, kun kuninkaiden
nimet olivat Kaarlonpoikia!
— Sellaisiksi kai niiden nimet pian taas tulevat, jos sosialistit
saavat vallan, huomautti Randal.
Sif oli puhunut vilkkaasti, pingoitetusti, ikäänkuin torjuen tuota
valtavaa vakavuutta. Kun Randal nyt yhtyi hänen leikilliseen tapaansa,
hengitti hän keveämmin ja alkoi ihmetellä, mitä varten hän oikeastaan
oli pelännyt. Eihän Randal ollut muuttunut, hänhän oli yhä hänen rakas
Randal-setänsä.
— Mitä sinä aioit sanoa? kysyi tämä.
Heti Sif tuli jälleen rauhattomaksi ja tunsi itsensä epävarmaksi. Hän
katsoi rukoilevasti ylös Randaliin.
— Älä suutu minuun, älä pahastu! pyysi hän. Mutta minä... Minä en ole
ihan kokonaan valmis vielä...
Hän näki Randalin kalpenevan, ja heti hän korjasi.
— Oi en tarkoita niin, en sillä tavoin! virkkoi hän. Pidän niin paljon
sinusta, niin äärettömän paljon, tahdoin vain viipyä hiukan kunnes...
Hän pysähtyi, neuvottomana, huolissaan.
— Minkä puolesta et ole valmis? kysyi Randal. — En tahtoisi mennä
naimisiin... en oikein vielä.
Pidän niin hirveän paljon sinusta, niin että se ei ole sitä, vakuutti
hän innokkaasti, mutta se on... minä...
Hän ei tiennyt miten hän selittäisi itseään, sillä hän ei ollut itse
selvillä siitä mitä oikeastaan tunsi.
Randalin kasvot olivat käyneet kalpeiksi, ja hänen huulensa olivat
yhteenpuristetut niinkuin hillitystä tuskasta. Sifiin koski niin nähdä
häntä tuollaisena. Kaikista, jotka rakastivat häntä, rakasti Randal
häntä enimmin, sen Sif tunsi, mutta senvuoksi hän vaatikin eniten.
»Rakkautta rakkaudesta», oli hän sanonut, ei hellästi vaan ankarasti,
ja se pelästytti Sifiä ja teki hänet epäröiväksi. Mutta hän ei voinut
nähdä Randalin kärsivän. Hän tuli hyväilevästä lähemmä tätä.
- Sverker!
Mutta tämä ei liikahtanut.
— En tahdo pakottaa sinua, sanoi hän jäykästi.
— Ei, sen tiedän. Mutta oi, Sverker, älä työnnä minua luotasikaan!
Siksi että olen... siksi etten ole... että olen niin tyhmä ja
lapsellinen! Ole kärsivällinen minun suhteeni!
Sifin rukous liikutti Randalia, hänen jäykkyytensä pehmeni, ja hän sai
hillityksi tuskansa ja valtavan kaipauksensa.
— Miten sitten tahdot meidän olevan, pikku Sifini? Tuon »pikku Sifini»
hän tunsi jälleen, se teki hänet jälleen kotiutuneeksi Randalin kanssa.
Hän otti tämän käden, silitti poskeaan sitä vastaan ja suuteli sitä.
— Kihloissa tietysti — jos tahdot minut sellaisena kuin olen. Mutta
salaisesti toistaiseksi, kunnes olen tullut oikein varmaksi. Tahdotko?
Hän katsoi levottomasti Randaliin, peläten saavansa nähdä tuon jäykän
naamion sulkeutuvan uudelleen tämän kasvoille. Mutta Randal oli tyyni
nyt.
— Eikö sinun lähimpäsikään saa tietää mitään? kysyi hän.
— Pitääkö niiden tietää?
— Minun pitää saada sinun isäsi suostumus saada koettaa voittaa sinut.
Sif nauroi hänen juhlallisuudelleen.
— Sinähän olet voittanut minut jo.
— Sitä en ole vielä tehnyt, ja ehkäpä en onnistukaan koskaan, sanoi
Randal ja katsoi Sifiin vakavin katsein, minkä juuri leimahtanut mutta
uudelleen hillitty intohimo teki synkäksi.
Sinä yönä Sif itki itsensä nukuksiin. Hän itki kaipauksesta
Randal-setään ja ihmetteli, miten hän tottuisi uuteen Sverkeriin
joka piti häntä vallassaan jollain voimalla josta hän ei kuitenkaan
olisi tahtonut vapautua vaikka olisi voinutkin. Ja hän koetti turhaan
sulattaa tuota valtavaa havaintoa, että tuo tuntematon, josta Randal
oli puhunut niin hienosti ja jota hän oli rakastanut niin ylväästi ja
jota hän — Sif — oli kadehtinut, olikin hän itse.
10.
Tultuaan illalla yksinäisyyteen huoneeseensa Randal asettui avoimen
ikkunan ääreen ja katsoi ulos kesäyöhön, jonka hämy leijaili metsien
yllä.
Hän ajatteli päivän suurta tapahtumaa. Silloin häneen iski ajatus, joka
ei ennen päivän kuluessa ollut johtunut hänen mieleensä. Se kohtasi
häntä veitsen terävyydellä.
Åke!
»Seuraan neuvoasi ja matkustan. Jätän asiani sinun käsiisi. Tee
hyväkseni, mitä voit!»
Nämä jäähyväissanat kaikuivat nyt ikäänkuin syytöksenä Randalin
sielussa. Hän muisti tuon rajusti päättäväisen katseen, missä kuitenkin
oli ollut rajatonta, luottamusta viimeisen ylläpitävän toivon kipenen
ohella.
Miten Åken nyt kävisi? Mitä hän nyt tekisi nuoren ystävänsä suhteen?
Kuinka hän saattaisi selittää tälle menettelynsä, joka kieltämättä
näytti petokselta?
Mutta hän tiesi kuitenkin itse, ettei hän ollut ollut petollinen.
Rehellisesti hän oli puhunut poissaolevan ystävänsä puolesta. Voiko
hän sille mitään että oli epäonnistunut? Eikä hän omasta puolestaan
ollut puhunut. Sifin oli täytynyt pakottaa hänen salaisuutensa esille.
Kun hän sitten oli lähestynyt häntä, kuten hän oli tehnyt, niin voiko
edes pyhinkään ystävyys vaatia häneltä, että hän silloin olisi ollut
vastaan? Ja jos hän olisi niin tehnytkin, niin olisiko ajateltavissa,
että Åke olisi voittanut sillä mitään? Sellainen luulohan olisi samaa
kuin luulla Sifiä kovin horjuvaiseksi.
Randalin omatunto vapautti hänet. Hän ei ollut menetellyt petollisesti
ystäväänsä kohtaan. Mutta saisiko hän Åken käsittämään sen?
Hän istuutui kirjoittamaan Åkelle. Hän kulutti paljon paperia sinä
yönä, hän kirjoitti, repi palasiksi ja kirjoitti uudelleen. Sanat
tuntuivat niin räikeiltä kirjoitettuina, vaikka hän olisi kuinka
koettanut parastaan valita lievimmät. Olihan hänen sanottavansa
vastaanottajalle niin katkeraa, ettei auttanut, vaikka sen miten olisi
sanonut.
Viimein hän luopui kirjoittamisyrityksistä. Oli parasta viivyttää
kunnes hän suullisesti voi puhua kaikki. Eihän ollut mitään pelkoa että
Åke muiden kautta saisi tietää asiasta, joka toistaiseksi pidettäisiin
salassa.
Sitäpaitsi kihlaushan ei vielä ollut lopullisesti päätetty. Sif saattoi
muuttaa mieltä koska tahansa.
Näine ajatuksineen, jotka panivat hänen sydämensä vapisemaan, hän
tyynnytti omantuntonsa.
11.
Oli syksy. Randal istui kauniissa kodissaan Upsalassa, työhuoneessaan,
missä kirjoja täynnä olevat kirjahyllyt peittivät seinät lattiasta
kattoon ja suuri mahonkinen kirjoituspöytä oli kunniasijalla harvojen,
mutta antiikkisten huonekalujen joukossa.
Pari ylioppilasta oli äsken ollut hänen luonaan neuvottelemassa hänen
kanssaan opinnoistaan. He olivat juuri menneet, ja hän oli yksin.
Hän otti esille taskustaan Sifin viimeisen kirjeen ja luki sen
uudelleen kai kymmenennen kerran.
Se oli lyhyt, iloinen ja vallaton kirje, ainakin neljäntoista päivän
vanha, sillä Sif ei kirjoittanut usein. Mutta sitä useamminhan hänen
kirjeensä tulivat luetuiksi.
Sif oli vielä Västanforsissa. Siellä oli tapahtunut sellainen
muutos, että vanha tohtori Bentick oli kuollut. Kuolemantapaus
oli sattunut tuskin viikkoa sen jälkeen kun Randal oli lähtenyt
Västanforsista tuntureille, missä hän aina oli jonkun aikaa joka kesä
hengenahdistuksensa tähden. Hän oli nyt äskettäin palannut sieltä
kotiin.
Hänen kihlauksensa Sifin kanssa oli vielä salainen, vain Sifin lähimmät
tiesivät siitä. Tähän saakka Randal ei ollut yrittänyt saada Sifiä
suostumaan sen julkaisemiseen, sillä hän tahtoi ensin ennättää tavata
Åke Bosonia ja selittää tälle kaikki. Mutta Åkea ei ollut vielä näkynyt
Upsalassa.
Randal pelkäsi edessä olevaa selvittelyä Åken kanssa. Hän oli aina
pelännyt sitä vaikutusta, minkä Sifin kadottaminen saisi aikaan tuossa
rakastuneessa nuorukaisessa. Nyt hän pelkäsi vähintään yhtä paljon sitä
vahinkoa, minkä tämä tulisi kärsimään havaitessaan ystävän, johon hän
oli niin ehdottomasti luottanut, ennättäneen ennen häntä.
— Jospa kuitenkin olisin antanut hänelle luottamukseni vastineeksi
hänen luottamuksestaan ja jo alusta alkaen sanonut hänelle, että
minäkin rakastin Sifiä! ajatteli Randal kai jo sadannen kerran. Silloin
hän ei koskaan olisi voinut pettyä minuun niin kuin hän nyt tulee
tekemään. Vaikkapa kuinka selitän itseäni hänelle, niin mahtaako hän
uskoa minua?
Hän irrottautui näistä levottomista ajatuksista lukeakseen uudelleen
Sifin kirjeen.
Hymy, jonka se loihti esiin, oli vielä hänen kasvoillaan, kun huoneen
ovi avattiin ja Åke Boson tuli sisään.
Randalin hymy sammui kuin tuli myrskytuulessa, ja hänen sydämensä
seisoi hiljaa usean sekunnin ajan, sillä yksi ainoa silmäys
sisääntulijaan sanoi hänelle, että Åke oli saanut tietää kaikki ja
selitti sen mitä pahimmin.