— Parasta kai on, että sitten muutat pois Forsista, Saamme hankkia
jonkun muun äidin avuksi.
— Se on niin pelkurimaista, mutta en voi sille mitään, sanoi Sif
surumielisesti.
— Sinä olet tehnyt osasi. Niin kauan kuin hän oli tajuissaan, olit sinä
hänen luonaan ja teit hauskaksi hänen olonsa. Nyt hän tuskin tuntee
ympäristöään eikä juuri tarvitse sinua enää. Nyt saavat muut astua
esiin.
— Jäisin niin mielelläni auttamaan äitiä, jos vain tietäisin, etten
saisi nähdä isoisän kuolevan. Vaikka on kyllä vaikeaa nähdä häntä
sellaisenakin kuin hän on.
— Minä pidän huolta, että joku tulee sinun sijaasi, lupasi isä.
Sen hän tekikin jo samana päivänä.
Sif sai muuttaa Erik-enon luo Harjulle, ja hänen siellä oleva vanhin
serkkunsa, seitsentoistavuotias Brita, tuli hänen sijaansa Forsiin
Lucian avuksi hoitamaan sairasta.
Brita oli voimakas ja rauhallinen, eikä mietiskellyt elämää eikä
kuolemaa eikä pelännyt kumpaakaan. Hän oli paras apulainen mitä Lucia
saattoi saada.
Vaikka Sif siten oli vapautettu elämästä kuoleman läheisyydessä,
ei hän tuntenut itseään läheskään tyytyväiseksi. Häntä kiusasi oma
pelkuruutensa, joka ilmeni vielä selvemmin Britan kunnollisuuden
rinnalla. Lisäksi kalvoi tuo salainen suru, ja elämä tuntui hänestä
harmaalta.
Randal, joka asui vielä Harjulla, näki että Sif oli alakuloinen, ja
se koski häneen, sillä se ei ollut Sifin iloisen ja vilkkaan luonteen
mukaista. Eräänä päivänä, kun hän oli ollut Sifin kanssa Forsissa ja he
olivat kotimatkalla, kysyi Randal häneltä, mikä hänen mieltään painoi.
— Sitä on niin paljon, vastasi Sif.
— Etkö voi voittaa suruasi?
— Se ei nyt paina eniten. Se on isoisä.
— Rakas pikku Sif!
Randalin äänestä Sif ymmärsi tämän luulevan, että hän kärsi
hellyydessään isoisää kohtaan. Niinhän asianlaita olikin osaksi, mutta
ei pääasiallisesti.
— Setä ei saa luulla minusta parempaa kuin ansaitsen. En
yksinkertaisesti uskalla olla isoisä luona nyt. Pelkään niin hirveästi
kuolemaa.
Häntä värisytti.
Randal ei vastannut mitään.
— Halveksiiko setä minua, kun olen niin pelkuri?
— Halveksinko sinua!
Randalin ääni, joka ilmaisi miten mahdottomalta sellainen kuvittelu
tuntui hänestä, teki Sifille hyvää.
— Setä, joka itse seisoo yläpuolella kaikkia heikkouksia, voi kuitenkin
olla katsomatta alas sellaiseen raukkaan kuin minuun.
Sifin katse kimalteli kyyneleisenä ja kiitollisena Randalia vastaan.
Se oli liiaksi Randalille. Hän kohotti käsivartensa ottaakseen Sifin
syliinsä. Mutta voimakkain tahdonponnistuksin hän ehkäisi itsensä
ajoissa ja antoi käsivartensa vaipua jälleen.
Hänkö seisoi kaikkien heikkouksien yläpuolella, hän? Ei hän koskaan
ollut ollut niin lähellä peloittaa pikku lintuansa karkuun.
Ihmettelystä, joka tuli Sifin silmiin, hän ymmärsi, että hän olisi
säikähdyttänyt pois hänet, ellei olisi onnistunut ehkäisemään itseään.
Hänhän oli vielä paraillaan kiinni ensimäisessä pettymyksessään eikä
ollut vielä kypsä uudelle rakkaudelle. Häneen vaikuttaisi pahasti saada
yhtäkkiä nähdä tuon ihaillun ja pidetyn sedän muuttuvan rakastajaksi.
Randal oli kyllin viisas huomaamaan sen ja hillitsemään itsensä.
He olivat pysähtyneet havuiselle metsäpolulle. Nyt he kulkivat
äänettöminä eteenpäin Harjua kohti.
3.
Kuolema viivytteli ottamasta vanhaa tohtori Bentickiä, minkävuoksi
elämä Västanforsissa kulki taas entisillä raiteillaan. Ei kukaan
pyytänyt naapuriston nuorisolta, että se istuisi hiljaa ja odottaisi
kuolemaa, joka viivytteli tuloaan ja saattoi viipyä vielä vuosia.
Senvuoksi lapset ja nuoret kokoontuivat ja heillä oli hauskaa toistensa
kanssa kuten muulloinkin kesäisin.
Brita Sander, tuo pieni taitava hoitajatar-apulainen, ei tehnyt mitään
poikkeusta siitä säännöstä. Lucia-täti ymmärsi, että Brita oli nuori
ja lähetti senvuoksi hänet huvimatkoille ja kutsuihin toisten nuorten
kanssa.
Itse ei Lucia jättänyt sairaan huonetta muulloin kuin kävelläkseen
raittiissa ilmassa tai lyhyillä vierailuilla vanhan ystävänsä rouva
Clareuksen luona Borgissa. Hän oli luvannut miehelleen kävellä
vähintään tunnin verran pari kertaa päivässä.
— Sinä et saa tehdä itseäsi rumaksi ja vanhaksi, sillä silloin en
voi enää pitää sinusta, oli tohtori lähtiessään sanonut leikilliseen
tapaansa Lucialle.
Hän ei voinut jäädä Västanforsiin kun hänellä oli työnsä hoidettavana
Tukholmassa, mutta hän tuli sinne päiväksi pariksi silloin tällöin
isäänsä katsomaan.
Västanforsin nuorison elämä sai tänä kesänä odottamattoman
mielenkiintoisen lisän sen kautta, että kaksi kandidaattia tuli sinne
kasvinkeräilyretkelle ja hyvin pian tulivat houkutelluiksi jäämään
sinne, vaikka Västanfors ei ollut rikas harvinaisista kasveista. Ne
olivat Åke Boson erään toverin kera.
Sif aavisti kyllä, etteivät kedon kukkaset häntä sinne olleet
houkutelleet.
Sif tapasi hänet vapauttavan täynnä nuoruutta ja elämää, hänellä oli
paljon esityksiä ja hauskutuksia, ja hän oli kaikessa sekä sen miehen
terveellinen vastakohta, joka oli hyljännyt hänet, että kuoleman, joka
kosketti hänen mieltään kylmyydellään.
Sif piti enemmän Randal-sedästä kuin kenestäkään muusta, mutta
tämä seisoi niin korkealla hänen yläpuolellaan lahjakkuudessa ja
arvokkuudessa, että hän saattoi vain ihmetellä ja tulla liikutetuksi
hänen hyvyydestään kun hän ollenkaan välitti hänestä. Åke sitävastoin
oli hänen omalla tasollaan. Hän piti sen vain luonnollisena, että Åke
olisi täynnä mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tätä kohtaan hän tunsi
itsensä kuin kuningattareksi uskollista alamaista kohtaan, Randalia
kohtaan ikäänkuin lapseksi opettajansa ja ystävänsä edessä.
Sama tunne Randalia kohtaan oli Åkellakin. He kaksi puhuivat senvuoksi
mielellään ja paljon tuosta yhteisestä vanhemmasta ystävästä, ja se
lähenti heitä toisiinsa enemmän kuin mikään muu.
— On sääli tuota kandidaatti Boson-parkaa, sanoi Lucia miehelleen
tämän käydessä lyhyellä vierailullaan Västanforsissa. Hän ja Sif ovat
alinomaa yhdessä.
— Sitä Boson kai pikemmin pitää onnena, huomautti Allan kuivasti.
— Niin paraiksi onnena, kun Sif ei kai aikone ottaa häntä.
— Otaksuttavasti hän ei sitä ajattele -- Sif ei ajattele juuri pitkälle
— mutta hän tulee ehkä ottamaan hänet kuitenkin, se on, jos Åkessa on
miestä kylliksi ottamaan hänet ja tekemään lopun hänen juonittelustaan.
Allan sanoi tämän tarmokkaasti ja antoi sanojaan seurata katseen, joka
muistutti hänen vaimoaan siitä kuinka hän kerran oli osottanut, että
hänessä oli miestä kylliksi tehdäkseen lopun tämän juonittelusta.
Lucia hymyili tuolle muistuttamiselle ja silitti hyväilevästi Allanin
kättä.
— Näkisin mielelläni, että tuo poika onnistuisi ottamaan Sifin, jatkoi
Allan. Hän taitaa olla tulevaisuuden mies ja kunnon poika lisäksi.
— Niin, kyllä hän on paljon parempi hänelle mieheksi kuin hän, johon
talvella pelkäsin Sifin olleen rakastuneen, tarkoitan luutnantti
Stjärnfeldtiä, sanoi Lucia.
— Sinä luulet siis Sifin olevan yhtä tulenottavaa kuin ruuti. Sinähän
kuvittelit kerran hänen olevan rakastuneen Randaliin.
— En toivo mitään enemmän kuin että niin olisi, sanoi Lucia.
— Randal on liian vanha hänelle. Ei, tuo kandidaatti — antaa hänen
näyttää mihin hän kelpaa ja tulkoon hän sitten ottamaan Sifin.
Vaikka tietysti — Allan keskeytti itsensä ja hänen kasvoihinsa tuli
vihastunut ilme — en totisesti tiedä, tahdonko antaa häntä kenellekään
miehenvetelykselle.
4.
Sif meni usein Forsiin, mutta ei viipynyt koskaan kauan. Isoisä osoitti
harvoin merkkiä siitä, että tunsi hänet ja vielä vähemmän hän saattoi
ilmaista mitään iloa hänet nähdessään. Eikä hänen apuaankaan tarvittu
sairaanhoidossa. Lucia, Brita ja sairaanhoitajatar, joka viime aikoina
oli hankittu, tekivät kaiken sairaalle. Sifiä ei tarvittu.
Sekanaisin tuntein hän huomasi sen. Olihan suuri helpotus, kun ei
tarvinnut olla sidottu sairasvuoteen ääreen, mutta hän olisi kuitenkin
tahtonut olla hyödyksi, jos olisi osannut.
Erittäin kiusasi Sifiä nähdä serkkunsa kätevyyttä ja kuulla kiiteltävän
hänen kelvollisuuttaan sillä paikalla, joka oli ollut Sifin, mutta
jonka hän oli jättänyt senvuoksi, että se oli osoittautunut hänelle
liian vaikeaksi.
Kaikki, jotka näkivät Britan, kiittelivät häntä, eikä vähiten
Lucia, jonka apuna Brita oli yöt ja päivät. Tämä aiheutti sen, että
Brita tuli enemmän huomatuksi kuin kukaan muu tullessaan nuorison
pariin. Åke Bosonkin kohteli tuota punaposkista, vaatimatonta Britaa
sellaisella hienoudella ja huomaavaisuudella, jonka Sif piti omana
erikoisoikeutenaan.
Se pisti Sifiin, ja hän päätti rangaista Åkea siten, ettei ollut
näkevinään häntä eikä huomaavinaan hänen kohteliaisuuttaan häntä
itseään kohtaan Britan ollessa saapuvilla.
Åke, jolla ei ollut aavistustakaan näiden epäsuosion oikkujen syistä,
tunsi itsensä onnettomaksi ja haki vaistomaisesti lohdutusta Britan
iloisesta ja luotettavasta ystävällisyydestä. Aivan tarkoittamattaan
ja tietämättään hän tuli, Britaa kohtaan osoittamallaan ystävyydellä,
yllyttäneeksi Sifiä. Tämä ei tahtonut tulla vielä kerran hyljätyksi.
Ja vielä Åken hylkäämäksi! Åkeahan hän aina oli pitänyt taattuna
ihailijanaan. Tämä ei _saanut_ tulla uskottomaksi hänelle.
Ikäänkuin Åke olisi tahtonut sitä! Kaikkein pieninkin Sifin osoittama
suosion ilmaus saattoi hänet uudelleen tämän jalkojen juureen,
vähäisinkin ystävällisyys kohotti hänet pilviin.
Kun Sif näki ja tunsi, että hänen valtansa Åkeen oli rajaton ja
entisellään, saattoi hän olla jälleen oikullinen tätä kohtaan.
Mutta niin ei voinut jatkua pitemmältä. Ja pian saavutti Åke viisauden
ja kärsivällisyyden rajan. Hän ei kestänyt enää olla heiteltävänä
epätoivon ja toivon välillä. Hänen täytyi saada varmuutta.
Hän luuli saavansa tämän varmuuden kosimalla, ja hän kosi senvuoksi.
Mutta Sif ei kieltänyt eikä myöntänyt. Eikä Åkella ollut rohkeutta
pakottaa Sifiä ratkaisevaan vastaukseen, pelätessään senkautta
saattavansa hänet antamaan ehdottomasti kielteisen.
Yhden hän oli kuitenkin saavuttanut: hän oli murtanut jään ja saattoi
tästälähin puhua Sifin kanssa rakkaudestaan. Ja sen hän teki. Hän antoi
Sifin tietää kaikki mitä tämä oli ja oli kauan ollut hänelle. Hän puhui
siitä kuinka Sif oli seurannut häntä kaikkialle ja varjellut häntä
kaikissa kiusauksissa, siitä saakka kun hän oli oppinut tuntemaan häntä.
Se liikutti Sifiä. Hänestä oli mieluista ajatella että oli tehnyt
Åkelle hyvää.
Hän tuli vielä puhuneeksi siitä herätteestä jalostuneeseen miehuuteen,
jonka Randal oli antanut hänelle eräänä tuttavallisena hetkenä
kukkivalla kesäniityllä.
Sif innostui saamaan tietää tarkalleen mitä Randal-setä oli sanonut.
Hänestä tuntui kummalliselta kuullessaan sen, ja hän ihmetteli mikä
nainen se oli, jota Randal-setä rakasti niin. Nyt hän saattoi ymmärtää,
että tuo vaikea asia, joka oli tehnyt hänet avuttomaksi, oli ollut
rakkaussuru. Hän ajatteli sitä huomiota niin, että hän unohti Åken ja
tämän sydämen asiat.
Häntä hytkähdytti kun tuli ajatelleeksi, että Randal-setä tiesi ja
oli kauan tiennyt Åken olevan ihastuneen häneen. Ei hän ollut koskaan
sanallakaan viitannut siihen, ja kuitenkin he olivat usein puhuneet
Åkesta. Hän oli aina puhunut hyvää Åkesta. Oliko hänellä ollut jokin
tarkoitus sillä? Sopivatkohan he hänen mielestään toisilleen? Hän
ihmetteli, neuvoisiko Randal-setä, joka tiesi kaikki mitä hän äskettäin
oli kokenut, häntä ottamaan Åken parannuskeinoksi. Hänen oli mahdotonta
kuvitella, mitä Randal-setä vastaisi, jos hän kysyisi häneltä siitä.
5.
Randal istui Harjun suuressa, matalassa ullakkohuoneessa ja luki. Hän
oli puettu pehmeään, kaulan kohdalta avoimeen silkkiseen yönuttuunsa ja
jaloissa hänellä oli huopatohvelit. Se oli hänen tavallinen työpukunsa.
Tällä kertaa hän istui lepotuolissaan ympärillään pieluksia, sillä
hengenahdistusta oli tuntunut yöllä.
Ovelle naputus herätti hänet hänen tutkimuksistaan. Åke Boson
näyttäytyi ovessa.
— Häiritsenkö? Sillä silloin menen heti takaisin.
— Et, et.
Åke meni lähemmä ja istuutui ikkunan ääreen, jonka luona lepotuoli oli.
Tuo nuori mies tuli tuntien tarpeen uskoutua jollekulle, ja kukapa
olisi sopivampi kuin se, joka jo tunsi asian?
Ääneti Randal kuunteli kertomusta Åken kosinnasta ja Sifin häilyvästä
vastauksesta, joka oli antanut nuorelle miehelle varman toivon Sifin
lopullisesta voittamisesta.
Åke ei kiinnittänyt huomiota siihen, että Randalin poski kävi kalpeaksi
— eikä hän siitä paljoa nähnytkään, Randal kun puoleksi peitti kasvonsa
kädellään — eikä Åken mieleen johtunut, että vaivalloinen hengitys
ja äkkiä pahentunut yskä olivat jossakin yhteydessä juuri annetun
luottamuksen kanssa.
— Onko hän sanonut pitävänsä sinusta?
— Ei. Mutta ellei hän ollenkaan pitäisi, niin tottapa hän olisi
laittanut minut luotaan.
Nuo siniset silmät olivat niin luottavaiset ja täynnä uskoa ja toivoa,
että Randal tuli liikutetuksi Åken tähden ja hänen lävitseen kulki
tunne, jota hän ei olisi luullut mahdolliseksi, suuttumuksen tunne
Sifiä kohtaan.
— Etkö ole kysynyt häneltä pitääkö hän sinusta?
— En uskalla pyytää liian paljon häneltä yhtäkkiä, se olisi samaa kuin
säikähdyttää hänet pois. Tahdon olla tyytyväinen siihen mitä hän voi
antaa toistaiseksi. Mutta hän tietää, että rakastan häntä.
Tuo viimeinen sana tuli riemuitsevasti.
Randal istui yhä otsa käden nojassa, niin että silmät olivat piilossa.
Yhtäkkiä hän katsoi ylös ja tarkasteli Åkea.
- Ottaisitko hänet, jos voisit voittaa hänet ilman hänen rakkauttaan?
kysyi hän.
Siinä oli mahdollisuus, jota Åke ei ilmeisestikään ollut, ajatellut.
— Ei hän suostuisi ottamaan minua pitämättä minusta.
— Toivon sitä. Mutta sellaista voi kuitenkin ajatella. Naiset ovat
tehneet ennenkin niin. Jos hän ei olisikaan aluksi niin kiintynyt
minuun, niin kyllä voittaisin hänet vähitellen, kunhan hän vain olisi
minun, jatkoi Åke, ajateltuaan vähän lähemmin asiaa.
— Eikö hän uskonut sinulle mitään? Itsestään?
— Itsestäänkö? Ei, vastasi Åke ihmetellen. Mitäpä se olisi?
— Ajattelin, että hänellä mahdollisesti on voinut olla mielessä joku
muu — tai on — koskapa hän epäröi.
— Silloin hän ei olisi edes epäröinyt, silloin hän olisi samassa
työntänyt minut luotaan, selitti Åke luottavaisesti.
Randal ei voinut sanoa enempää. Sifin tehtävähän eikä hänen oli
ilmoittaa Åkelle siitä asiasta. Hänen suunsa ympärille tuli jäykkä
piirre. Åken vilpitön luottamus kuohutti häntä Sifiä kohtaan tämän
puuttuvaisen vilpittömyyden tähden.
— Puhuminen väsyttää sinua, sinä olet huonon näköinen! sanoi Åke
katuvaisesti. Olen niin itsekäs tullessani näin luoksesi omine
asioineni. Mutta sinä olet paras ystävä mitä minulla on. En voi luottaa
kehenkään niinkuin sinuun.
— Älä luota liian paljon minuunkaan, sanoi Randal, vaivautuneessa
äänessään jotain jäykkää.
Åke hymyili huolettomasti. Hän tiesi paremmin kuin että olisi
kuunnellut tuota varoitusta.
Mutta Randalin väsynyt ilme huolestutti häntä.
— Sinä olet varmaankin oikein huono? sanoi hän.
Randal liikahti levottomasti tuolissaan. Pielukset olivat joutuneet
epäjärjestykseen. Åke koetti auttaa häntä saamaan niitä järjestykseen.
— Niin, näetkös, nämä jobinystävät, sanoi Randal pieluksistaan, ovat
oikeastaan yhtä vaivalloisia kuin hyväätarkoittavia. Niiden kanssa ei
ole helppoa tulla toimeen, ja kuitenkin ne ovat hyvät olemassa. Tätä
pientä pehmeää sanon Elifaaksi, sillä hän oli varmaankin paras Jobin
ystävistä. Sen tahdon tähän niskan alle. Niin, siihen juuri. Sillä
lailla, kiitos, nyt on hyvä. Menetkö nyt? Sinä et ole väsyttänyt minua,
minä olen Job joka tapauksessa. Kiitos luottamuksestasi! Säilytän sen.
— Jos sinä tahtoisit...!
Åke katsoi pyytävästi, mutta epäröiden ystäväänsä.
— Tahtoisin mitä?
— Sinulla on suuri vaikutusvalta Sifiin. Jos sinä tahtoisit sanoa hyvän
sanan minun puolestani...!
— Tässä asiassa Sifin täytyy päättää aivan pakottamatta.
— Niin, tietysti. Mutta sinä voisit — niin, en tiedä mitä — — — en
pyydä sinua sanomaan tai tekemään mitään, vain olemaan minun ystäväni
ollessasi hänen kanssaan.
— En unohda, että sinä näet minussa parhaan ystäväsi ja että olen
saanut luottamuksesi. Toivon että voisin palkita sen luottamuksella
kuten ansaitset, mutta minun suuni on suljettu. Pettämään en tule sinua
kuitenkaan. Olen sinulle uskollinen.
Åkesta tuntui niinkuin näissä sanoissa olisi piillyt enemmän kuin mitä
hän ymmärsi. Hänet valtasi melkein haaveileva alttius tuota vanhempaa
ystävää kohtaan ja hän suuteli hänen ojennettua kättään ikäänkuin se
olisi ollut rakastetun hallitsijan käsi ja jätti sitten väsyneen yksin
lepäämään.
6.
Joku tuli sisään. Randal avasi silmänsä vastahakoisesti, mutta tuskin
hän oli tehnyt sen, ennenkun niihin tuli eloa ja hän kohottautui.
Sif siinä tuli ruokatarjottimineen. Juuri Sif! Tämä vain puuttui,
jotta tulikoe tulisi oikein tuntuvaksi. Hän ei ollut läheskään valmis
kohtaamaan Sifiä vielä.
Sif ei ollut koskaan näyttänyt hänestä niin ihastuttavalta kuin juuri
tänään tuossa yksinkertaisessa pumpulipuvussa ja jokapäiväisessä
askareessa. Hänen liikkeensä sulo, kumartuessaan hiukan vinoon
laskeakseen käsistään raskaan ruokatarjottimen ja samalla kääntäen
päätään katsoakseen Randaliin, oli täydellinen tiedottomuudessaan.
— Onko setä nukkunut? Randal pudisti päätään.
— Me toivoimme sitä, sanoi Sif pettyneenä. Kandidaatti Boson sanoi,
että setä on väsynyt ja huono, ja senvuoksi olemme viivytelleet
tuomasta päivällistä. Ja nyt setä on ehkä vain istunut ja odottanut
sitä!
— En ole ajatellut ollenkaan ruokaa.
— Mutta sedällä on kai nälkä nyt? Hän sanoi sen pyytävästi.
— En voi sanoa. Mutta syön kyllä sentään, ettei ole nähnyt turhaa
vaivaa tarjottiminesi.
— Oi, siinä ei ollut yhtään vaivaa, vakuutti Sif innokkaasti ja
istuutui eräälle tuolille pitääkseen Randalille seuraa tämän syödessä.
Hän kiinnitti ruokaliinan leuan alle ja otti liemilautasen eteensä.
— Miksei setä ole nukkunut? Onko hengenahdistus estänyt? Tuo ilkeä
hengenahdistus!
— Se ei ole estänyt. Olen ajatellut.
— Mitä sitten? Randal hymyili hiukan.
— Enkö saa pitää ajatuksiani rauhoitettuina?
— Ei, jos ne pitävät setää valveilla!
— Toisinaan on parempi olla valveilla kuin nukkua, sanoi Randal.
Kun hän oli syönyt liemen, otti Sif lautasen pois ja tarjosi hänelle
kalaa.
Mutta Randal viivytteli alkamasta sitä. Hän istui nojaten taapäin
suljetuin silmin ja näytti niin väsyneeltä, että Sifin sydäntä kouristi
levottomuudesta. Hän mahtoi olla hyvin huono, koska liemen syöminen oli
saattanut väsyttää hänet siinä määrin. Mikä hänen oli? Sif ei ollut
koskaan nähnyt häntä niin huonona ennen.
Yht’äkkiä Sif muisti nuo Åken kertomat järkyttävät sanat, jotka
Randal oli sanonut rakkaudesta, sanat, joista Sif oli tullut siihen
käsitykseen, että Randal-setä oli kiintynyt johonkin. Missä mahtoi
tuo tuntematon olla nyt? Miksi hän ei ollut täällä hänen luonaan? Oli
sydäntäsärkevää, että hän saattoi antaa hänen olla yksin! Säälistä ei
Randal-setä pitänyt, mutta rakkautta hän ottaisi vastaan. Oi, kuinka
ihastuttavan herttaisesti ja ritarillisesti hän ottaisi vastaan sen
naisen rakkauden, jota hän rakasti! Sif tunsi sydämensä sykkivän
nopeammin vain sitä ajatellessaan. Kurja, arvoton, _tyhmä_ nainen, joka
saattoi hyljätä sellaisen miehen?
Yhtäkkiä Randal avasi silmänsä ja kohtasi Sifin katseen, missä kaikki,
mitä hän juuri nyt niin syvästi tunsi, kuvastui.
— Kelle olet niin vihainen? Minulleko kun annan kalan jäähtyä? kysyi
hän ihmetellen ja yrittäen laskea leikkiä.
Hän kohottausi ja alkoi syödä, mutta se kävi vaivalloisesti.
— Ajattelin häntä, jota setä rakastaa, kuohahti esille punnitsematta.
Randal pysähdytti kahvelin kädessään ja katsoi suoraan eteensä,
jäykkänä hämmästyksestä.
— Ketä? sai hän sanotuksi kalpein huulin.
— Sen täytyy olla joku, muutoin ei setä olisi osannut puhua Åkelle
sillä tavoin rakkaudesta. Minun mielestäni on käsittämätöntä, ettei hän
ole sedän luona.
Hänen äänensä värisi innosta ja mielipahasta.
Randalin oli mahdotonta syödä enää eikä hän uskaltanut katsoa Sifiin.
Eikä hän tiennyt kuinka hänen pitäisi kohdata tätä odottamatonta
purkausta.
Kuinka Sif tietämättömyydessään teki hänen olonsa vaikeaksi!
Randal ajatteli Åkea ja äsken antamaansa lupausta ettei pettäisi, vaan
olisi uskollinen nuorelle ystävälleen. Hän näki edessään luottamuksen
Åken rehellisissä silmissä, hän tunsi kädellään tuon alttiin,
kunnioittavan suutelon.
Mutta hänen vieressään istui Sif, väristen samasta alttiudesta häntä
kohtaan ja yhtä vilpittömästi luottavana.
Hän painui uudelleen pieluksia vasten ja nojasi otsan käteen niin että
silmät peittyivät.
— Sinä et saa ajatella pahaa hänestä, jota rakastan, sillä se olisi
väärin, sanoi hän hiljaa ja herkästi ja niin sydämellisesti, että se
merkillisellä tavalla viilti Sifin sydäntä.
Tytön silmiin kiertyi kyyneliä.
— Hänen pitäisi olla sedän luona!
— Hän on minun luonani. Alituiseen. Sydämessäni.
— Mutta hänen itsensä pitäisi olla. Hoitaa, rakastaa... Hänellä ei ole
sydäntä ollenkaan, jos hän voi olla tekemättä sitä.
— En ole koskaan pyytänyt häntä. Hän ei tiedä mitään rakkaudestani.
— Mutta miksei hän sitte saa tietää siitä? On julmaa ettei hän saa
tietää siitä. Hän ei ehkä tahdo mitään mieluummin kuin tulla sedän luo.
— Ajattelepas itse miltä tuntuisi koko elämäksi liittyä minun
kaltaiseeni sairaaseen, sitoa nuoruutesi, koko olentosi sellaiseen kuin
minuun. Ajattele miltä sinusta tuntuisi eläkä tuomitse häntä!
— Jos -se olisin minä... alotti Sif, mutta keskeytti yhtäkkiä.
Eihän se ollut hän! Toistahan tuo sydämellinen, hurmaava sävy hänen
äänessään tarkoitti. Häneen koski niin, niin. Hän ei voinut olla
enää huoneessa, ei voinut puhua enää Randal-sedän kanssa tuosta
tuntemattomasta. Hän oli iloinen että Randal istui käsi silmillä, ettei
hän nähnyt häntä. Hän tunsi, että hänen täytyi mennä ulos huoneesta
ennenkun Randal ottaisi käden pois. Hän nousi pikaisesti.
— Eikö setä syö enää.
— En, kiitos.
— Sitten kai otan tarjottimen pois?
— Se on niin raskas, lähetä Fiken noutamaan sitä! Mutta Sif oli jo
puolitiessä menossa ovea kohti tarjottimineen ja käänsi selkänsä
Randalille, minkävuoksi tämä saattoi ottaa kasvoiltaan pois suojaavan
käden, josta molemmat olivat olleet kiitollisia.
— Jaksan vallan hyvin, olisipa joutavaa, jos minun tarvitsisi lähettää
Fike, sanoi tyttö taistelemalla saavutetulla reippaudella.
Vihdoinkin Randal oli yksin. Hän painui tuoliin ja antoi käsivarsien
nojata veltosti käsinojaan.
Minkätähden Sif oli keskeyttänyt puheensa niin äkkiä?
Randal ymmärsi, mitä Sif olisi tahtonut vakuuttaa hänelle. Lämpimän
sydämensä ohjaamana hän oli tahtonut vakuuttaa hänelle, että jos se
olisi ollut hän, niin hän ei olisi halunnut mitään mieluummin kuin olla
hänen luonaan.
Mutta sitte hän oli keskeyttänyt itsensä yhtäkkiä, ennenkun hän oli
ehtinyt vakuuttaa mitään. Minkätähden?
Oliko omatunto ehkäissyt hänet? Oliko hän keskeyttänyt senvuoksi, että
oli havainnut ettei hän olisi tahtonut uhrautua siihen määrään hänen
edestään? Hän ei ollut voinut valehdella hänelle, ei edes sydämen
hyvyydestä.
Vai oliko hänet keskeyttänyt ajatus, että hän ei ollut se, josta oli
kysymys? Hänen neitseellinen ylpeytensä oli silloin estänyt häntä
puhumasta liian hellästi miehelle, joka oli kiintynyt toiseen.
Vai oliko hän yhtäkkiä ymmärtänyt, että tuo tuntematon oli hän itse, ja
oliko hän tuon havainnon säikähdyttämänä keskeyttänyt lämpimät sanansa
ja lähtenyt pakoon?
Niin, mikä arvailu liekin ollut lähinnä totuutta, niin nuo kolme, hän
itse ja Sif ja Åke elivät nyt murhenäytelmää, ajatteli Randal. Miten se
oli päättyvä, mihin se veisi heidät, ja — mikä oli tärkeintä kaikesta:
— miksi he tulisivat sen kautta?
7.
— Randal, neuvo minua! Kuinka nyt teen? Jäänkö tänne vai matkustanko?