matkustaa. Sopivampaa ympäristöä kuin isoisä ja hänen vanha
Kaarinansa Sif ei voinut ajatella. Ei kumpikaan heistä voisi nähdä
hänen lävitseen. Ei kukaan Västanforsissa tiennyt mitään luutnantti
Stjärnfeldtistä.
— Sinä näyt olevan oikein innokas lähtemään, huomautti isä ja katsoi
häneen tarkkaavasti, mikä huolestutti Sifiä.
Minun mielestäni olen sopivin. Olisi niin hauskaa päästä maalle nyt.
Pidän niin paljon isoisästä. Ei kukaan vieras, jota hän ei halua, saa
tulla hänen luokseen.
Hän puhui nopeasti ja innokkaasti, peläten tarkoituksensa tulevan
keksityksi.
— Sinulle tekisi kyllä hyvää päästä maalle, sanoi isä irroittamatta
tuota vaivaavaa katsettaan Sifin kasvoista. Sinä olet näyttänyt vähän
heikolta viime aikoina. Mutta sinun täytyy luvata minulle, että
säännöllisesti menet ulos kävelemään vähintään kahdesti päivässä.
— Kyllä menen, lupasi Sif. Hän saattoi luvata mitä tahansa kunhan saisi
mennä.
Ja niin päätettiin että hän matkustaisi, niin pian kuin kaikki
ennätettiin järjestää.
18.
Sif kokoili paraikaa tavaroitaan seuraavan päivän matkaa varten.
Silloin ilmoitettiin dosentti Randal, ja Lucia meni ottamaan häntä
vastaan. Sif syytteli kiirettään.
Mutta hänen todellinen syynsä oli häpeä. Hänhän oli antanut Randalin
aavistaa salaisuuden, joka oli tehnyt hänet niin onnelliseksi. Vielä
hän ei tiennyt, miten onnettomaksi hän — Sif — oli tullut, mutta kun
hän saisi tietää sen, säälisi hän Sifiä. Ja mitä hän ajattelisikaan
hänestä? Eihän hän tiennyt, miten paljon syytä hänellä oli ollut luulla
olevansa rakastettu, senvuoksi Randal-setä voisi uskoa että hän oli
ollut luulotteleva. Ja nyt jälestäpäin hän ei kyennyt selittämään koko
juttua alusta alkaen, siten puhdistuakseen moisista epäluuloista.
Hän toivoi että olisi voinut tehdä sen, hän ikävöi Randal-setää,
mutta häntä hävetti näyttäytyä tälle. Hän näkisi heti, että kaikki
oli menetettyä, eikä hän, Sif — saattaisi säilyttää itsehillintäänsä
Randal-sedän osanoton tähden, jota hän tiesi tämän tuntevan häntä
kohtaan, ajattelipa hän mitä tahansa hänen luulottelustaan. Senvuoksi
hän pysyttelihe itsepintaisesti huoneessaan.
Mutta kun hän tuli saliin päivälliseksi, seisoi Randal siellä, Lucia
oli pyytänyt häntä jäämään.
Sif tunsi kalpenevansa nähdessään hänet, ja pienen kylmän käden Randal
sai käteensä heidän tervehtiessään.
Vaikkapa hän ei olisi tiennyt luutnantti Stjärnfeldtin matkasta ja
kuullut huhuttavan hänen piakkoin odotettavasta kihlauksestaan rikkaan
tytön kanssa, olisi hän nyt ymmärtänyt, että kärsimys, jota hän oli
pelännyt, oli nyt kohdannut hänen lemmikkiään.
Mutta hän ei ollut tietävinään siitä mitä näki ja ymmärsi.
— Onnittelen isoisääsi, tiedän, että sinulla on sydäntä sairaille,
sanoi hän.
Sif ymmärsi, että hän ajatteli muuatta yötä Lapin matkailijatupasessa
tuona valoisana kesänä sata vuotta sitten, ja hänen mielensä kävi niin
herkäksi sitä muistaessaan ja kiitolliseksi siitä, että Randal-setä
veti sen esille suojaksi hänen mielenliikutukselleen, joka uhkasi
vallata hänet.
— Isä luulee, etten tule kestämään viikkoakaan, sanoi hän hieman
naurahtaen, ikäänkuin olisi tahtonut antaa Randalin uskoa, että hän oli
siinä samaa mieltä isän kanssa.
— Luulen sinun kestävän niin kauan kuin sinua tarvitaan, sanoi Randal
luottavasti.
Istuttiin pöytään, ja keskustelu tuli yleiseksi, Sif ei ottanut siihen
paljon osaa. Randal-sedän vastaus oli saattanut hänet häpeemään. Hän
luuli hänen menevän isoisän tähden, mutta hänhän tiesi, että hän meni
yksinomaan itsensä tähden. Hän tunsi itsensä niin matalaksi, ja häntä
kiusasi yhtä paljon se, että Randal-setä tässä tapauksessa luulisi
hänestä parempaa kuin hän ansaitsikaan, kuin että hän luutnanttia
koskevassa asiassa epäilisi hänen olleen luulotteleva, vaikka hän ei
ollut sitä. Hän piti niin todellisesti Randal-sedästä, että pieninkin
kierous tämän käsityksessä hänestä — Sifistä — oli hänelle mahdotonta
sietää. Mutta hän ei voinut selittää hänelle kumpaakaan.
Kun päivällisen jälkeen tultiin vierashuoneeseen, pyysi Randal saada
sammuttaa lampun ja pitää hämärää. Sif ihmetteli saattoiko hän
aavistaa, kuinka valo kiusasi häntä, ja siitä syystäkö hän asetti niin.
Asunto oli toisessa kerroksessa, joten katulyhdyn valo heijasti
huoneeseen ja saattoi kruunussa olevat kristallit kimaltelemaan ja teki
huoneen hämärän valoisaksi.
Randal istui pianon ääreen ja rupesi soittamaan. Sif painautui syvään
nojatuoliin ja lojui siinä niin, että hänen kasvonsa olivat piilossa
eikä kukaan nähnyt kyyneliä, joita yksi toisensa jälkeen vieri
suljettujen silmäluomien alta. Hän ei ollut itkenyt ennen surunsa
aikana, hän oli ollut liian ylpeä siihen ja suru liian katkera. Mutta
jotain kovaa ja suljettua hänessä suli lempeästi Randal-sedän säveliin.
Miten hän soittikaan tänä iltana! Hän kohotti hänet suuttumukseen ja
itsekkäisyyden hedelmättömästä surusta suureen ja vapauttavaan suruun.
Randal soitti hänelle eikä antanut häiritä itseään. Poikien täytyi
mennä läksyjensä ääreen, Allanin potilaidensa luo, sitten tuli Lucialle
kutsu telefoniin ja hänen täytyi mennä, niin vastahakoista kuin se
olikin, sillä hän tuskin tiesi mitään tunnelmallisempaa kuin istua
täten hämärissä ja kuunnella Randalin soittoa.
Tämä soitti edelleen Sifille yksin.
Telefonipuhelu antoi Lucialle tehtävän, joka hänen täytyi heti
toimittaa, siksi hän ei tullut aivan pian takaisin.
Kun Randal huomasi sen, lopetti hän soittamisen ja meni Sifin luo.
Tämä kuuli Randalin istuvan viereensä, mutta hän ei katsonut ylös.
— Setä luulee minusta aivan liian paljon hyvää. En matkusta isoisän
tähden, tunnusti hän, vielä kokonaan Randalin sävelten vaikutuksen
alaisena.
— Tiedän sen.
— Tietääkö setä?
Sif katsoi hämmästyneenä ylös.
- Luulen ymmärtäväni miksi sinä matkustat sanoi hän yksinkertaisesti.
Sif näki, että Randal-setä tiesi sen, eikä välittänyt ihmetellä miten
hän saattoi tietää sen.
— Oi setä, minä en ollut luulotteleva!
— Luulotteleva? Sinäkö?
Hän hymyili sille kuvittelulle.
— Niin, että luulin jotain, jota minulla ei ollut syytä luulla. Hän...
Sif keskeytti.
— Hän rakastaa sinua varmasti vielä, pikku Sif.
— Mutta... miten hän sitten voi...?
— Ei kaikille rakkaus ole suurinta, sanoi Randal säälitellen niitä,
jotka eivät ymmärtäneet sen arvoa.
Sif veti vapisevan huokauksen. Hän oli aivan unohtanut ylpeytensä,
sitä ei tarvinnut tässä, se olisi soveltunut huonosti tämän todellisen
ystävän rinnalla.
— Setä ei sitte halveksi minua?
— Pikku Sifini, kuinka sitä voisin? Kärsin sinun kanssasi.
Sif otti Randal-sedän käden ja suuteli sitä ja pani sen poskeaan vasten.
Randal antoi sen tapahtua, mutta nousi ylös.
— Nyt soitan vähän enemmän sinulle. Etkö halua sitä?
— Kyllä — kiitos!
Sif päästi hänen kätensä, ja hän meni takaisin pianon luo.
Kun hetkisen kuluttua Lucia tuli sisään käsitöilleen ja sytytti tulen,
oli Sif ennättänyt tyyntyä, niin ettei hänen liikutuksestaan näkynyt
mitään.
Vaikka Randal kyllä kaihomielin katseli Sifiä tämän ensi surussa, tunsi
hän itsensä onnelliseksi kuin vapautettu. Hänen ei tarvinnut kadottaa
häntä vielä, hän oli enemmän kuin konsanaan hänen pikku Sifinsä nyt.
Sanomattoman hellällä ylpeydellä hän ajatteli kuinka Sif oli uskoutunut
hänelle sekä onnessaan että surussaan. Hän oli Sifin todellinen ystävä,
ja sellaisena tämä pitikin häntä.
Ei kukaan muu kuin hän itse tiennyt, kuinka vaikeaa hänellä oli ollut
pysyttäytyä hänen tyynenä ystävänään. Ei kukaan muu kuin hän itse
tiennyt, kuka oli auttanut häntä sen kiirastulen läpi. Mutta hän tiesi
sen, ja ensimäisen kerran eläissään hän kiitti kaikesta sydämestään
Jumalaa, sitä Jumalaa, johon hänen isänsä oli uskonut ja jota
rakastanut ja joka vasta nyt hänen myöhempien kokemuksiensa kautta ja
tuon uuden tutkimuksen ohella, jota hän oli alkanut hiljaisina hetkinä,
oli ruvennut tulemaan eläväksi todellisuudeksi hänellekin.
19.
Tuossa se oli julaistuna sanomalehdessä, kihlaus, jota Sif oli
odottanut ja pelännyt ja kaivannut saavansa nähdä, niinkuin kaivataan
jonkin välttämättömän ja vaikean asian ohimenoa.
Hän katsoi kuin lumottuna noihin tuttuihin nimiin, jotka seisoivat
siinä yhdessä.
Minkätähden tuo, jota hän oli odottanut, tuntui kuin iskulta? Oliko
hän sisimmässään toivonut, vastoin kaikkea toivoa, että jotain tulisi
väliin että luutnantin rakkaus kaikesta huolimaita voittaisi rahanhimon
tai että jokin odottamaton voitto lankeisi hänelle, niin että hän saisi
seurata taipumustaan?
Jos niin olisi käynyt ja hän olisi tullut takaisin hänen luokseen,
kuinka hän silloin olisi ottanut hänet vastaan?
Niin, sitä hänen ei tarvinnut miettiä. Hänen rakkautensa ei ollut
voittanut, hän ei ollut tullut takaisin eikä tekisikään sitä koskaan.
Hän ei kai ollutkaan pitänyt hänestä oikealla tavalla, ajatteli hän,
sillä silloin hän ei olisi voinut mennä kihloihin toisen kanssa.
Häntä ihmetytti oliko luutnantti aivan päässyt irti tunteistaan
häntä kohtaan ja oliko hän nyt onnellinen morsiamensa kanssa.
Hänen oli vaikea ajatella sitä muistaessaan hänen hehkuvan
rakkaudentunnustuksensa ja sitä seuranneen epätoivoisen synkkyytensä,
koettaessaan tehdä selväksi hänelle heidän yhdistymisensä
mahdottomuutta.
Sifin silmiin tuli jotain kovaa. Hän toivoi, että luutnantti tuntisi
itsensä nyt oikein perinpohjin onnettomaksi.
Tässä hänen mietteensä tulivat keskeytetyiksi sen kautta että hänen
isoäitinsä, rouva Sander, tuli vieraiksi.
— Olen kotimatkalla ja tahdoin vain pistäytyä ohimennessäni näkemään
miten sinä voit tänään, sanoi isoäiti. Miten isoisän laita on?
— Kuten tavallisesti. Olen saanut hänet juuri pitkäkseen sohvalle
päivällislevolle ja toivon, että hän on nukkunut.
Oi, kuinka Sif tunsi itsensä kiitolliseksi olostaan täällä
Västanforsissa! Ei kukaan täällä tuntenut luutnantti Stjärnfeldtiä, ei
kukaan keskustelisi hänen kihlauksestaan.
— Hänelle on hyvin hyvä, että sinä olet täällä, sanoi isoäiti.
— Hän sietää minua sangen hyvin, sanoi Sif mielissään.
— Luetko hänelle joskus?
— Yhden psalmin joka ilta. Luulen hänen pitävän siitä, sillä hän
muistutti minua eilen illalla, kun olin unohtaa sen.
— Niinkö? Sinulla on tehtävä täällä isoisän luona. Oletko ajatellut
sitä?
— Tehtävä? Minullako?
— Niin. Hän ei ole koskaan osoittanut mitään mielenkiintoa Jumalan
sanaan, pikemmin päinvastoin. Nyt kun hän ehkä pian kuolee, on
tärkeää, että se harrastus herätetään hänessä. Siinä on sinulla suuri
edesvastuu, rakas lapsi, joka nyt olet päiväkaudet hänen luonaan hänen
viime aikoinaan. Kuolema on vakava asia, on valmistettava isoisää
siihen.
— En minä osaa! virkahti Sif hämillään tästä ennakolta
aavistamattomasta ja liian ylivoimaisesta tehtävästä. Äidinisähän voi
puhua hänen kanssaan.
— Hän tahtoo kyllä mielellään, mutta isoisäsi tekee pilaa, kun hän
epäilee jonkun tahtovan koettaa kääntää häntä. Sinua hän ei epäile
sellaisesta aikomuksesta, senvuoksi on sinulle helpompaa kuin
äidinisälle huomaamatta johtaa hänen ajatuksensa Jumalaan.
Isoäiti ei voinut viipyä kauemmin. Hän ei tahtonut antaa hevosen ja
ajajan odottaa ja hänen täytyi sitäpaitsi olla kotona hyvissä ajoin
päivälliseksi.
Sif seisoi portilla ja katsoi hänen jälkeensä, kun hän ajoi pois.
Oli kaunis kevättalvipäivä sulavine lumineen ja hyvin lämpimine
auringonpaisteineen. Sifiä ei paleltanut ollenkaan, vaikka hänellä ei
ollut muuta päällysvaatetta kuin päällyskengät jaloissa.
Isoäiti oli puhunut kuolemaan valmistumisen tärkeydestä, mutta Sifin
mielestä oli yhtä tärkeää valmistautua elämään. Hän ei ollut lainkaan
valmistautunut elämää varten, sellaisena kuin se näkyi hänelle. Hänestä
tuntui sinä hetkenä, että oli paljon vaikeampaa elää kuin kuolla.
Tuo katkeruus, joka kalvoi hänen sydäntään ja uhkasi kasvaa, loukatun
ylpeyden elättämänä, pelästytti häntä. Kuinka se olikaan leimahtanut
äsken pahana toivomuksena miestä kohtaan, jota hän oli luullut
rakastavansa. Mitä jos se saisi hänet valtaansa, jos se jollain
salaperäisellä tavalla voisi vahingoittaa luutnanttia niin että hän
todellakin tulisi onnettomaksi!
Hän ajatteli mitä oli kuullut ajatuksen siirtämisestä toiseen ja
niitä salaisia voimia, jotka vaikuttavat sielusta sieluun. Ja hän
tuli ajatelleeksi kuinka tärkeänä raamattu pitää anteeksiantamista.
Minkätähden sydämestä anteeksiantaminen olisi niin välttämätöntä, ellei
anteeksiantamattomuudella voisi jollain tavoin vahingoittaa ihmistä,
jota kohtaan kantaa kaunaa? Sif seisoi nojaten porttiin ja ajatteli
näitä hänelle niin uusia ajatuksia.
Isoäiti oli aikaa sitten kadonnut metsäiselle tielle, eikä ollut
näkyvissä ainoatakaan ihmissielua. Aurinko lämmitti raikkaan ilman
melkein lämpimäksi, ja lumi putoili kuuluvasti puista, ja taivas näytti
niin puhtaaksipestyn siniseltä, niinkuin se on vain kevättalvella.
Sisältä kuuluva soitto herätti Sifin hänen ajatuksistaan. Hän noudatti
sitä heti.
Isoisä oli valveilla ja halusi nojatuoliinsa. Sif auttoi häntä. Hän
oli äreä ja murisi, mutta se ei vaikuttanut mitään Sifiin. Hän oli
aina sellainen, kun oli nukkunut, ja Sif tiesi, ettei hän tarkoittanut
yhtään mitään murinallaan. Hän oli vanhan ruostuneen oven kaltainen,
jonka pitää narista kun se liikahtaa.
Sif ajatteli isoisän katkeraa rakkaussurua, josta hän tietysti oli
kuullut puhuttavan.
Hän oli monessa suhteessa nyt kuin lapsi, minkävuoksi hänen kanssaan
voi puhua aroista seikoista aivan niinkuin lapsen kanssa tarvitsematta
pelätä loukkaavansa häntä. Senvuoksi hän uskalsi ottaa tuon aran asian
puheeksi.
— Onko isoisä koskaan voinut antaa anteeksi isoäidille, että hän
karkasi? kysyi Sif niin luonnollisella äänellä, kuin olisi koskettanut
jotain jokapäiväistä pikku seikkaa.
Isoisä katsoi hämillään Sifiin. — Mikä isoäiti?
Sif huomasi, että hän ei voinut sovittaa käsitettä isoäiti nuoreen
naiseen, joka kerran kauan aikaa sitte oli jättänyt hänet.
— Onko isoisä voinut antaa anteeksi vaimolleen että hän karkasi?
— Minun vaimoni hän ei ollut enää sitte kun hän karkasi.
— Ei, tietysti ei. Mutta onko isoisä voinut antaa anteeksi hänelle?
— Mitäpä se olisi hyödyttänyt? Hän ei pyytänyt minulta sitä koskaan. Ei
hän välittänyt siitä annoinko minä anteeksi vai enkö?
— Tunsiko isoisä itsensä hyvin katkeraksi?
— Katkeraksi? Minä en tahdo katkeraa vettä, tiuskasi hän. Mitä minä
sillä tekisin, kun en tarvitse sitä?
Sif huomasi enemmät kyselyt hyödyttömiksi. Mitä isoisä lie tuntenutkin,
niin se oli nyt unohdettu. Hän oli lapsi uudelleen ja yhtä vapaa
katkeruudesta kuin lapsi.
— Onnellinen hän! ajatteli Sif. Kunpa olisi päässyt niin pitkälle!
IV.
HANKAUKSIA.
1.
— Minun mielestäni on sääli isoisää, kun kaikki ajattelevat, että on
suuri uhraus olla hänen luonaan, sanoi Sif. Eihän hän toki ole niin
hirveä. Toruuhan hän kyllä, ja sitä hän on aina tehnyt, mutta kiltti
hän on. Minun mielestäni ei ole ollenkaan oikein, että ihmiset minua
niin kehuvat kun tahdon olla hänen luonaan.
Hän oli ilmeisesti loukkaantunut vanhan isoisän puolesta ja puhui
närkästyneesti.
Randal, jolle hän purki itseään, ei vastannut mitään, mutta hänen
mielestään ei hänen pikku lintunsa ollut koskaan laulanut kauniimmin.
Randal oli kesän ensi puoliskoksi vuokrannut itselleen Harjun
ullakkohuoneen. Nyt hän oli tullut Forsiin ja houkutellut Sifin ulos
iltapäiväkävelylle. He menivät metsään, joka tuoksui havulle ja
pihkalle auringossa. Lågarnin vesi kimalteli runkojen lomitse oikealta.
Pahinta tuossa kiitoksessa on, että se on niin ansaitsematonta, jatkoi
Sif. Enhän minä isoisän tähden tänne keväällä tullutkaan, vaan itseni
tähden.
166
Mutta sitähän ei tietysti kukaan tiedä, ja senvuoksi he luulevat, että
minä olen niin ihastuttavan altis ja uhrautuva.
Nämä Sifin purkaukset eivät aiheutuneet mistään Randalin lausunnosta.
Tämä ei ollut ylistänyt häntä hänen uhrautuvaisuudestaan, mutta hän oli
ainoa, jolla oli edellytyksiä ymmärtämään, että hänellä oli ollut muu
syy menettelylleen.
— Onko täällä oleskelu ollut sinulle avuksi tänä aikana? kysyi hän.
— En olisi mitenkään kestänyt sitä Tukholmassa, selitti Sif kiihkeästi.
Randal katseli häntä tarkkaavaisesti. Tyttö näytti terveeltä, vaikka
oli laihtunut ja tullut vanhemmaksi. Hän ei ollut enää kokematon lapsi,
hän oli maistanut pisaran elämän katkeruudesta.
— Ajatteletko paljon — häntä?
Sif punastui.
— Koetan olla ajattelematta. Sillä kun ajattelen häntä, tulen niin
ilkeäksi. Silloin en voi olla toivomatta, että hän olisi onneton.
— Älä tee niin, pikku Sifini! sanoi Randal samallaisella äänellä kuin
tahdottaessa estää lasta tekemästä itselleen pahaa.
Se ääni liikutti Sifiä. Hänen huulensa vapisivat. Hän piti niin paljon
tuosta »pikku Sifini».
— En tahdokaan. Mutta mitä teen voidakseni olla tekemättä niin?
Randal ajatteli, ennenkuin vastasi. Niin, mitäpä hän saattoi neuvoa
hänelle?
Rukoilemaan sen puolesta, joka hänet oli pettänyt? Se pitäisi vain
ajatuksia tämän luona.
Koettaako ajatella, ettei mies kai ollutkaan onnellinen, vaan pikemmin
tarvitsi sääliä? Se vaikuttaisi vain kuin öljy tuleen, joka oli
sammutettava.
Tuntuu kuin ei olisi viisasta kohdella uskotonta rakastajaa kuten
tavallista lähimmäistä. Vaarallisia voimia liittyy siihen, suhde on
herkempi ja monimutkaisempi kuin niiden ihmisten, joita ei yhdistä —
tai erota — mikään erotiikka.
Parasta on löytää ajatukselle ja tunteelle toinen vetovoima — toinen
rakkaus kuin se, joka on muuttunut katkeruudeksi. Mutta sen täytyy
olla rakkaus ilman erotiikkaa, sillä uutta eroottista rakkautta
ei terveeseen ja puhtaaseen ihmiseen juuri voi syntyä, ennenkuin
ensimäinen on kokonaan kuollut.
— Muistatko, kun kysyit minulta elämän tärkeimmästä asiasta ja minä
vastasin vähän tyhmästi?
— En muista sedän vastanneen tyhmästi.
— Vastasin kyllä, ainakin ensin. Isoisäsi oli antanut sinulle paremman
vastauksen. Oletko lakannut etsimästä Jumalaa, pikku Sifini?
— En tiedä.
-- Etsitkö vielä, vai oletko löytänyt?
— En minä ole löytänyt.
— Etsi häntä kunnes löydät. Luulen, että se etsiminen paraiten on
auttava sinua olemaan toivottamatta pahaa kenellekään.
Sifin oli vaikea käsittää abstraktisia asioita, hän oli senvuoksi
hämillään kuultuaan tämän odottamattoman kehoituksen. Mutta se teki
vaikutuksen häneen. Hän muisti tuon edellisen tilaisuuden, jolloin he,
kuten nytkin olivat puhelleet Jumalan etsimisestä. Silloin Randal-setä
oli puhunut niin erilailla. Silloin hän oli sanonut uskonnosta: saattaa
olla niin, saattaa olla ettei olekaan niin. Nyt sitävastoin hän puhui
aivan eri tavalla, ikäänkuin hän olisi tiennyt.
— Miten tehdään kun etsitään Jumalaa? kysyi Sif vähän ujosti.
Randal mietti miten hän itse oli tehnyt, kun oli alkanut.
— Ensin täytyy tarvita häntä.
Sif katseli Randalia salaa, ihmetellen mitä tämä oli kokenut ja mikä
oli voinut saada hänet puhumaan tähän uuteen tapaan.
— Sinä tahdot voittaa ilkeän toivomuksesi, mutta et voi, jatkoi Randal.
Anna sen voimattomuuden viedä sinut Jumalan luo, pyydä hänen apuaan.
Kun hän sitten auttaa sinua, tulet kosketukseen hänen kanssaan, ja niin
on alku tehty.
Sifin ihmettely kävi liian suureksi voidakseen kauemmin olla sanomatta
sitä.
— Miten erilaiselta setä tuntuukaan entiseen verraten!
— Se johtuu siitä, että olen ruvennut näkemään viime aikoina.
— Näkemään?
— Niin. Katsos, minulla oli isä, joka eli koko elämänsä lapsellisessa
uskossa Jumalaan. Olen kertonut hänestä vähän sinulle. Minulla ei
kauan ollut hänen uskoaan, vaan kasvoin siitä jo nuorukaisena irti.
Pidin kunnianani olla liian ajatteleva ja liian lahjakas voidakseni
uskoa niin yksinkertaisesti kuin hän. Mutta hän ei hävennyt koskaan
uskoaan eikä koskaan salannut sitä, minä näin hänen elävän siinä,
kasvavan siinä ja kuolevan siinä. Sillä tavoin minä sain sen ikäänkuin
perintönä, tietona, kauan halveksittuna elämän siemenenä. Viime aikoina
tuo siemen on alkanut itää ja tehdä sirkkalehtiä, yhtä riippumattomana
ajattelusta ja tieteestä kuin itse elämä.
Hänen äänessään oli kuvaamaton sävy tätä tunnustusta tehdessään. Hän
sääli, melkeinpä pilkkasi itseään hulluuden tähden, jossa hän oli niin
kauan pysynyt, pitäen sitä viisautena.
— Mutta mistä se johtui...? kysyi Sif.
— Että minä saatoin olla niin tyhmä, tarkoitat kai?
— En. Vaan että siemen alkoi itää. Randal viivytteli vähän vastausta.
— Se oli sinun kysymyksesi tuosta ainoasta tarpeellisesta, joka teki
ensi alotteen, sanoi hän. Sitten on ollut muutakin, joka on antanut
sysäyksen. Kaikki on vaikuttanut yhdessä.
Sifin silmissä vilahti iloista yllätystä saadessaan kuulla hänelläkin
olleen jotain osuutta ihmeessä. Hän oli hyvin innostunut ja tuli
uteliaaksi kuulemaan lähemmin asiasta.
— Mikä antoi sysäyksen? kysyi hän.
— Se ei merkitse mitään. Pääasia on, että se teki minut avuttomaksi ja
riippuvaksi kuin lapsi Jumalan edessä.
Sif ymmärsi Randalin äänestä, ettei tämä tahtonut kertoa mitään
yksityisseikkoja kokemuksistaan. Hän ei senvuoksi kysellyt enempää,
mutta ihmetteli sitä enemmän.
Hän oli luullut tuntevansa Randalin niin hyvin, mutta nyt häntä
hämmästytti havaitessaan, että hän oikeastaan tiesi sangen vähän
hänestä. Hän oli pitänyt Randalia uskottuna ystävänään, hän oli ottanut
vastaan ja nauttinut hänen lämpimästä mielenkiinnostaan ja uskollisesta
ystävyydestään, mutta hän ei ollut asettunut Randalin olosuhteisiin,
hän ei ollut vaivautunut oppimaan puolestaan tuntemaan häntä. Tuntui
nyt niin omituiselta ajatella, että hänen eläessään kokonaan kiinni
omassaan ja sitoessaan Randalin mielenkiinnon asioihinsa, tämä oli,
hänen aavistamattaan, läpikäynyt jotain niin vaikeaa ja järkyttävää,
ettei hän ollut voinut selviytyä itsekseen sitä, vaan tullut
avuttomaksi kuin lapsi Jumalan edessä. Mitähän se mahtoi olla?
Ettei Randal tahtonut puhua siitä, se teki asia vain vielä
mielenkiintoisemmaksi ja merkillisemmäksi Sifin mielestä. Hän oli
niin kiinni muissa mietteissään Randal-sedästä, että hän tarkkasi
vain puoleksi sitä, mitä tämä edelleen sanoi hänelle. Suurimman
merkityksensä se sai siitä, että se yhä selvemmin osoitti hänelle,
miten Randal-setä oli muuttunut kokemastaan. Hän ohjasi Sifiä
raamatun turviin ja puhui siitä rakkaudella. Hän ei enää pannut muuta
kysymykseen kuin uskoa siihen. Hän puhui eräästä kirjasta, joka olisi
hänelle — Sifille — erinomainen apu, jos hän haluaisi tutkia raamattua,
ja hän pyysi saada antaa hänelle sen kirjan. Hän kirjoittaisi jo tänään
ja pyytäisi lähettämään sen. Hänen mielenkiintonsa oli niin kokonaan
suuntautunut Sifiin, ikäänkuin hänen omassa elämässään ei löytyisi
mitään, jolla olisi voinut olla samallaista oikeutta mielenkiintoon.
Hän ei näyttänyt pyytävän muuta kuin saada olla hänen ystävänsä.
Sifiltä hän pyysi ainoastaan, että tämä ottaisi vastaan häneltä. Hänen
mieleensä ei johtunut pyytää itselleen mitään Sifiltä. Sifiä liikutti
tuollainen alttius, mutta hän kaipasi kuitenkin jotain. Hän olisi niin
mielellään tahtonut, että Randal-setä olisi tehnyt hänet uskotukseen ja
puhunut hänelle, mitä hän itse oli läpikäynyt. Mutta Sif ei uskaltanut
sanoa sitä, ja senvuoksi ei Randal saanut mitään aavistusta siitä,
että hänen äänettömyytensä omasta itsestään loukkasi hänen pieneen
ystäväänsä.
2
— Luuleeko isä isoisän kuolevan?
Sifin silmät suurenivat, ja hän puhui kiireesti hengittäen.
Isä näki että häntä hallitsi enemmän kuoleman pelko kuin suru.
— En tiedä hänellä olevan mitään erikoisoikeutta kuolemattomuuteen,
sanoi hän.
— Minä tarkoittaa isä, kuoleeko hän nyt... pian?
— Sitä minun on mahdoton sanoa. Se voi kestää kauan vielä, se voi
tapahtua piankin.
Vanhalla tohtori Bentickillä oli ollut halvaus kohtaus ja hänen
poikansa oli juuri tullut Tukholmasta. Lucia ja pojat olivat jo
ennemmin tulleet Västanforsiin ja asuivat Clareuksella Borgissa. Mutta
Lucia oli heti vanhan tohtorin huonontuessa muuttanut Forsiin.
— Pelottaako sinua nyt olla hänen luonaan, kun hän on tullut näin
huonoksi?