ajatuksissaan, ettei hän enempää miettinyt sitä. Hänkin oli ollut vähän
äänetön kotimatkalla, sillä hän oli kulkenut ja ajatellut, että hän
hyvin mielellään olisi tahtonut uskoa salaisuutensa Randal-sedälle.
Oli niin tyhjää kun ei saanut puhua siitä kenellekään, ja kaikista
ihmisistä Randal oli ainoa, kelle hän olisi tahtonut ilmaista sen.
Mutta ei hän voinut puhua hänelle siitä kadulla. Eikä hän olisi kai
voinut tehdä sitä vaikka hän olisi tullut sisäänkin, siellähän oli isä
ja äiti ja pojat, ajatteli Sif ja tunsi itsensä kärsimättömäksi heitä
kohtaan. Jospa hän olisi saanut olla yksin Randal-sedän kanssa jossain
ja uskoa hänelle kaiken! Kaikki oli niin levotonta ja epävarmaa,
niin ihastuttavan mielenkiintoista, mutta rikkirepivää. Hän ei edes
aina tiennyt mitä hän itse tahtoi tai toivoi, mutta hän luuli, että
Randal-setä voisi selittää kaikki hänelle, jos hän vain voisi saada
puhua hänelle.
Mutta tämä sanoi jäähyväiset hänelle portilla ja meni. Tuntui niin
merkillisen tyhjältä, ajatteli hän, kun Randal-setä meni hänen luotaan
noin.
Hän oli ollut niin äänetön, melkein hieman jäykkä. Mitä jos hän aavisti
jotain eikä hyväksynyt sitä?
Sif ei saanut rauhaa siltä ajatukselta.
13.
Randal kuljeksi ilman päämäärää kaduilla, kunnes ensi juna lähti
Upsalaan. Silloin hän meni kotiin. Hän ei käsittänyt, että se mitä
oli tapahtumaisillaan koskisi häneen niin musertavasti, koska se ei
ollut muuta kuin minkä hän koko ajan oli tiennyt tulevan ennemmin tai
myöhemmin.
Eihän hän koskaan ollut toivonut voivansa itse voittaa häntä. Ainakin
hän oli luullut, ettei ollut toivonut. Mutta nähdä nyt toisen saavan
hänet, se oli paljon pahempaa kuin itse olla saamatta häntä.
Hänen pikku Sifinsä toisen miehen vaimona! Pelkkä ajatus teki hänet
kipeäksi.
Jos se olisi edes ollut Åke Boson rehellisine sydämineen, mutta tuo
luutnanttikekkuli, joka tietysti ei lähestulkoonkaan ollut Sifin
arvoinen!
Tässä Randal hymyili ivallisesti itselleen. Tokkopa milloinkaan
suosittu kilpailija lienee tytön arvoinen sen silmissä, joka oli
tahtonut saada hänet itselleen? Ja mitäpä minä muuten tiedän luutnantti
Stjärnfeldfistä? ajatteli hän. Hän voi olla yhtä hyvin hänen arvoisensa
kuin Åke Bosonkin.
Mutta vaikka hän sanoi niin itselleen, ei hän uskonut sitä.
Eräänä päivänä, samaan aikaan, sattui filosofinen väittely, missä
Randal oli yksi vastaväittäjistä. Salattu tuska, jota hän menestyksettä
tukahdutti ankarana itseään kohtaan, teki hänet tunteettomaksi
muita kohtaan. Hän kehitti säälimättä terävyyttään ja sukkeluuttaan
väittelyn kestäessä, sillä se antoi hänelle tilapäistä viihdykettä
ja lohtua. Vasta sitten, kun hän huomasi poloisen lisensiaatti Sten
Bärmanin kalpeat kasvot ja kuuli, miten hänen vastauksensa alkoivat
käydä änkyttäviksi ja haparoiviksi, hän heräsi ja huomasi, että hänen
surunsa teki hänet ilkeäksi. Silloin hän keskeytti itsensä ja tuli
lempeämmäksi, mutta hän oli jo antanut toisen itseluottamukselle niin
vaikean iskun, että tapahtunutta vahinkoa ei voitu parantaa. Mainittu
lisensiaatti ei saanut niin hyvää todistusta väittelystään, kuin hänen
lahjansa, perinpohjaiset opintonsa ja väitöskirjansa olivat antaneet
hänelle oikeuden odottaa.
— Hänelle oli vahinko saada sinut vastaväittäjäksi. Kyllä sinä olisit
voinut olla vähemmän terävä, sanoi muuan Randalin tovereista hänelle
jälkeenpäin.
— Hänen olisi toki pitänyt osata pitää puolensa.
— Tiedäthän kyllä, ettei kukaan osaa, kun sinä oikein rupeat.
Randal naurahti vähän kuivasti. Hän tiesi, että hän voi puhua nurin
kenen tahansa, ja olihan siinä jonkinlaista tyydytystä kun tunsi
valtansa ja tiesi että se tunnustettiin, vaikka sisimmässään hän katui,
että oli käyttänyt sitä tuota viatonta nuorta miestä kohtaan, jolle hän
ei ollut ollenkaan tahtonut mitään pahaa.
— On vaarallista tuntea itsensä onnettomaksi, se huonontaa ihmisen,
ajatteli hän ja päätti ponnistautua ylös.
Mutta se ei ollut mikään helppo asia. Jos hän olisi voinut vetäytyä
pois Sifin seurasta, olisi tuo vaikeus saanut toisen luonteen, mutta
suhde, missä hän oli sekä Sifiin että koko tämän perheeseen, teki
mahdottomaksi syrjään vetäytymisen. Oli niin selvää, että hän joka
kerta Tukholmassa käydessään tuli tohtori Bentickille, ettei hän ilman
aihetta voinut katkaista sitä tapaa, ja onnettomuus satutti, että
hän oli ottanut pitääkseen sarjan kansantajuistieteellisiä luentoja
Tukholmassa sinä lukukautena. Lucialla oli sarjakortti, ja Sifkin oli
ollut mukana silloin tällöin. Siispä hänelle ei ollut mitään aihetta
poisjäämiseen.
Sif ei aavistanut miten Randalin laita oli. Häneen koskisi, jos hän
tietäisi sen, sillä hän piti todellisesti hänestä, sen hän tiesi,
senvuoksi hän ei saisi tietää mitään. Jos Sif ei epäilisi mitään,
täytyisi hänen jäädä samaksi setämäisen alttiiksi ystäväksi kuin
tähänkin saakka. Mutta se tehtävä oli ylivoimainen. Hänen filosofiansa
ei ollut miksikään hyödyksi tämän suuren vaikeuden kohdatessa.
Mistä löytää todellisen avun?
Hän muisti tilaisuuden, jolloin hän poikasena oli tullut isänsä
huoneeseen ja löytänyt isän rukoilemasta. Hän oli aikonut hiipiä
pois, mutta isä oli huomannut hänet, ja kutsunut hänet luokseen
ja avomieliseen tapaansa pyytänyt häntä yhtymään hänen kanssaan
rukoukseen. Sillä kertaa taloudelliset huolet olivat painaneet isää,
eikä ollut näyttäytynyt mitään keinoa. Randal muisti vielä tuon
rukouksen, mihin hän silloin oli ottanut osaa. Oli aivan kuin isä
olisi vain asettanut huolensa viisaan ja mahtavan ystävän eteen, joka
tietäisi neuvon, missä hän itse ei tiennyt yhtään. Randal muisti
myöskin, että kohta jälkeenpäin apu oli tullut aivan odottamattomalta
taholta.
Tuo muisto oli niin lapsellisen yksinkertainen, ja Randal oli tuskin
ajatellut sitä kaikkina menneinä vuosina. Mutta nyt se seisoi yhtäkkiä
niin elävänä hänen edessään. Hän taivutti päänsä sen edessä.
Hänen huuliltaan ei tullut mitään sanoja, ei edes sydämessäkään hänen
tarpeensa muodostunut sanoiksi, se oli vain onnettomuuden ilmausta,
joka tapahtui hänen sielussaan ja veti häntä sen Jumalan puoleen, johon
hän oli nähnyt isänsä uskovan ja jota rakastavan ja rukoilevan ja jota
hän itsekin oli alkanut viime aikoina etsiä toisin kuin tieteellisen
ajattelun avulla.
14.
— Miten pahoillani olen kun setä on ollut sairas! Sifin iloiset silmät
olivat täynnä osanottoa.
— Se on vain tuo vanha tavallinen, sanoi Randal, torjuen asian
sellaisena, josta ei kannattanut puhua. Mutta Sif katseli häntä
todellisella levottomuudella, sillä hän ei ollut koskaan nähnyt häntä
niin huonon näköisenä.
— Taudinpuuska kesti ehkä kauemmin kuin tavallisesti, myönsi Randal. Ja
sitten minulla on ollut paljon työtä.
Hän tiesi olevansa kalpea ja laihtunut, ja hänestä oli hyvä, että voi
syyttää hengenahdistusta ja työtä, vaikka hän kyllä tiesi että nuo
voimat eivät jäytäneet hänen elämänlankaansa, ne olivat päinvastoin
kuin kaksi kainalosauvaa, joita ilman hän vaivoin olisi voinut kulkea
tämän ajan läpi.
Tanssikutsuissa, yhteisten tuttavien luona Sif ja Randal nyt olivat
kohdanneet toisensa.
Randal ei tanssinut, mutta Sif oli ollut innokas antamaan hänelle
kuitenkin yhden tanssin, ja nyt he istuivat sen aikana eräässä nurkassa
itsekseen, missä he voivat olla häiritsemättä, jota Sif juuri tahtoi.
Luutnantti Stjärnfeldt ei ollut kutsuissa. Kun ei saanut puhua
hänen kanssaan piti Sif onnena saada puhua hänestä, ja istuessaan
nyt Randal-sedän kanssa ihmetteli hän, saisiko hän rohkeutta antaa
rakastetun ystävän tietää mitään hänen salaisuudestaan.
— Setä ei ole tullut katsomaan ratsastusta pitkään aikaan.
— Minun aikani on ollut hyvin tiukalla.
— Niin tietysti. Onhan minulta itsekästä tahtoa setää tulemaan.
— Sinulla on kai niin hauskaa ratsastaessa, ettei vaikuta sitä eikä
tätä, kuka istuu parvekkeella.
Randal sanoi sen keveällä äänellä, mutta Sif ihmetteli, oliko hän ehkä
huomannut jotain ja oliko hänen sanoissaan jokin sivutarkoitus.
— Mitä setä pitää luutnantti Stjärnfeldtistä? Kysymys ei kuulunut aivan
niin välinpitämättömältä ja luonnolliselta, kuin Sifin tarkoitus oli
ollut.
— En tunne häntä kylliksi voidakseni arvostella häntä.
— Mitä setä pitää hänen ulkonäöstään?
— Hän on hyvin hauskan näköinen.
Sif punastui, ikäänkuin hänelle olisi sanottu kohteliaisuus.
— Eikö hän sedän mielestä näytä miehekkäältä?
— Näyttää, jos miehekkyydellä tarkoitat ruumiillista voimaa.
— Mitä setä sitten tarkoittaa miehekkyydellä?
— Luonteen lujuutta, malttia, itsehillintää, päättäväisyyttä.
- Eikö hän näytä omaavan tuota kaikkea? Voihan hänellä hyvin olla niitä
ominaisuuksia, vaikka ne eivät välttämättömästi kuulu miehekkääseen
ulkonäköön.
Vaistomaisesti Sif tiesi, että nuo mainitut sielun ominaisuudet olivat
olemassa paljon voimakkaampina siinä miehessä, jonka kanssa hän
puhui, kuin siinä, josta he puhuivat, mutta tätä hän ei ajatellut.
Hänellä oli epämieluinen tunne siitä, että Randal-setä oli sanonut
jotain epäedullista hänen luutnantistaan, vaikka hän itse asiassa ei
ollut ollenkaan tehnyt sitä. Hän ei tehnyt itselleen selväksi sitä,
että tuo luutnantille epäedullinen oli tämän omassa olemuksessa ja
menettelytavassa verrattuna Randalin miehekkyyden määritykseen.
— Onko olemassa jotain hyvää keinoa velkojen maksamiseen? kysyi Sif,
yhtäkkiä siirtyen aineeseen, joka pinnalta katsoen oli niin ilman
minkäänlaista yhteyttä edelliseen, että Randal ensi silmänräpäyksenä
luuli Sifin tahtovan kääntää keskustelun toisaalle; mutta mietittyään
hiukan hän arvasi ajatusyhteyden jota Sif oli seurannut.
— Siihen on monta keinoa. Mutta yhtä tarvitaan kaikkiin, ja se on rahaa.
— Kuinka rahaa hankitaan?
— Työllä, liiketoimella, naimisen tai pelin kautta tai suurisuuntaisen
varkauden kautta, kerjuulla, arpajaisilla — on olemassa satoja enemmän
tai vähemmän epävarmoja keinoja.
Sif nauroi.
— Tarkoitan rehellisiä keinoja, selitti hän.
— Kaikki nuo mainitsemani keinot eivät ole epärehellisiä.
— Minkälainen työ esimerkiksi tuottaa eniten rahaa?
— Niin, sitä on vaikeaa sanoa. Suurien liikkeiden näyteikkunoiden
järjestämisen olen kuullut olevan hyvin tuottavaa työtä.
Valtioministerin virka antaa ehkä vähän enemmän vuotuista tuloa, mutta
se on tavattoman horjuva. Muodissa oleva kirurgi on kyllä molempia
edellisiä parempi. Kaikkein parasta on ehkä keksiä uusi suuvesi ja
saada se maailman markkinoille näppäröiden reklaamien avulla. Se joka
keksi tehdä kaikellaisia näperryksiä vanhoista krinoliinijousista on
tainnut tulla miljonääriksi...
— Setä on kovin hassu tänä iltana! Enhän minä tarkoita tuollaisia
mahdottomuuksia, nauroi Sif. Mitä voi esim. luutnantti tehdä tullakseen
rikkaaksi?
Hän punastui tehdessään tuon kysymyksen, tietoisena siitä miten
läpinäkyvä se oli. Mutta hänellä ei ollut mitään vastaan antaa Randalin
arvata hänen salaisuutensa. Siitä hänelle suoraan ei hän uskaltanut
puhua nyt, vaikka hän oli saanut siihen tilaisuuden.
Randalin onnistui pysyttää ottamansa tyyni, ystävällisen ylimielinen
ilme, mutta se oli kuin sieluton naamio hänen todellisilla kasvoillaan.
Hän kävi hieman kalpeammaksi sielun ponnistuksesta, kun hän hymyillen
vastasi:
— Hänhän voi ruveta ratsastusopettajaksi esimerkiksi.
Sif tuli yhä punaisemmaksi, mutta hän hymyili myös.
Se tuottaa niin vähän, sanoi hän. — Rahaa — niin. Mutta se voi välistä
tuottaa jotain muuta, joka on arvokkaampaa kuin raha.
Sif oli tästä huomaavinaan, että Randal-setä oli arvannut hänen
salaisuutensa, ja hän loi häneen pikaisen katseen vahvistaakseen hänen
arvailuaan.
Randalin pelastus sinä hetkenä oli siinä, että hän unohti itsensä Sifin
tähden. Hänet valtasi yhtäkkiä sääli Sifiä kohtaan, senvuoksi että tämä
istui siinä niin epäilemättömän onnellisena sellaisesta, jonka Randal
aavisti onnettomuudeksi. Sifin puhe veloista saattoi hänet ymmärtämään,
että hänen rakkautensa tie oli epätasainen ja vaikea, elleihän aivan
suljettu, vaikka hän ei huomannut sitä.
Hänen kävi tyttöä sääli. Miltä hänestä tuntuisi kun hänen silmänsä
avautuivat? Ja millä tavoin ne avautuisivat? Pitäisiköhän hänen
luopua rakkaudestaan, vai veisikö se hänet köyhän avioliiton pitkiin
koettelemuksiin? Hän näki välttämättömän kärsimyksen hänen edessään, ja
Sifin täydellinen tietämättömyys siitä viilsi häntä sieluun saakka.
Kun heidän keskustelunsa oli joutunut tähän kriitilliseen kohtaan, kun
salaisuus oli arvattu ja vahvistettu, mutta ei vielä sanoin lausuttu,
oli heidän vuoronsa lopussa. Sifin seuraava kavaljeeri tuli pyytämään
häntä tanssiin.
Sif hymyili herttaisimmalla tavallaan Randalille, kun hän jätti
hänet. Hän tunsi että nyt, kun Randal-setä oli saanut arvata hänen
salaisuutensa, oli hän hänelle rakkain kaikista yhden ainoan jälkeen.
Hän tiesi myöskin, että Randal-setä säilyttäisi hänen salaisuutensa
sydämessään yhtä järkähtämattömästi, kuin jos hän olisi pyytänyt
häneltä sitä ja Randal-setä olisi vannonut hänelle sen säilyttävänsä.
Sifistä oli niin hyvä tietää salaisuutensa olevan hänen sydämellään,
hänestä tuntui siltä kuin se sen kautta olisi tullut suuremman
arvoiseksi.
15.
Sen huomion jälkeen, jonka Randal oli tehnyt Sifin suhteen, oli hänelle
vaikeaa tavata Åke Bosonia ja kuunnella hänen sydämenpurkauksiaan.
Hän mietti, oliko hänen velvollisuutensa hienolla tavalla valmistaa
Åkea tuon välttämättömän pettymyksen kiirastuleen. Mutta kuinkapa hän
voisi tehdä sen ilmaisematta Sifin salaisuutta, jota hän muutoin ei
ollut koskaan saanut sanoin vahvistetuksi?
Sitäpaitsi hän ajatteli, että kuta kauemmin nuorukainen sai harjoitella
kaiken alhaisen ja alasvetävän vastustamisessa, sitä parempi. Jos
elämän puhtaus ennättäisi tulla hänen toiseksi luonnokseen ennenkun hän
kadotti toivon Sifin voittamisesta, oli tämän toivon menettäminen käyvä
vähemmän kohtalokkaaksi.
Randal päätti senvuoksi olla menemättä tapausten edelle ja hyvässä
tarkoituksessa olla tekemättä turhaksi toivoa, joka oli siveellinen
voima niin kauan kuin se voi elää.
Hän ajatteli, että tuo jumalallinen äly, joka oli saattanut voimaan
luonnon ihmeellisen järjestyksen, missä kaikki sopii toisiinsa niinkuin
ketjun renkaat, olisi kai myöskin kyllin voimallinen ulottaakseen
järjestyksensä ihmiselämän kokemuksiinkin.
Senvuoksi hän ei riistänyt nuorelta ystävältään petollista toivoa,
mutta hän teki mitä voi aseistaakseen häntä tulevaan koettelemukseen.
Sen hän teki johtamalla keskustelun sellaisiin suuntiin, että hän
sai tilaisuuden liittää siihen yhtä ja toista kaikkein uusimmasta
elämänfilosofiastaan, siitä, mistä hän itse oli alkanut tulla selville,
sittenkun sisäinen hätä oli saattanut hänet tulemaan lapseksi jälleen,
avuttomaksi lapseksi, joka haparoi voimakasta kättä avukseen pimeydessä.
Mutta Åke Boson ei tiennyt vielä mistään hädästä eikä tuntenut mitään
voimakkaan käden tarvetta. Hän kuunteli senvuoksi pintapuolisesti näitä
ajatuksia, ihmetellen kuinka Randal oli joutunut niihin, ja unohti ne
pian tykkänään.
16.
On epätietoista, kuinka kauan luutnantti Stjärnfeldt olisi antanut
asioiden olla sellaisinaan ryhtymättä ratkaisemaan suuntaan tai
toiseen, ellei raha olisi ratkaissut. Mutta nyt kävi niin, että
hänen velkojansa alkoivat ahdistella. Hän ei saanut lainaa, hänen
raha-asiansa sotkeutuivat yhä auttamattomammin. Vararikkoa hän ei
tahtonut tehdä, hänen täytyi mihin hintaan tahansa saada luottoa. Hinta
oli korkea, sydäntäsärkevää oli kun piti maksaa se, mutta hänen täytyi,
ellei hän tahtonut mennä perikatoon. Jos hän vain olisi kihloissa
rikkaan tytön kanssa, odottaisivat hänen velkojansa kyllä, ja senvuoksi
hänen piti pian mennä kihloihin. Ja se oli pahinta. Jos hän edes olisi
voinut viivyttää ratkaisua kesään, jolloin hän ei nähnyt Sifiä, olisi
ollut helpompaa.
Hänen oli myöskin sääli Sifiä. Hehän eivät onneksi olleet kihloissa, he
eivät myöskään olleet millään tavalla antaneet puheen aihetta, molemmat
olivat hyvin varoneet etteivät muille ilmoittaisi salaisuutta. Mutta
hän tunsi kuitenkin velvollisuudekseen ottaa Sif mahdollisimman paljon
huomioon. Senvuoksi hän kirjoitti Sifille kirjeen, jonka tarkoitus oli
valmistaa tätä siihen mikä oli tuleva.
Hän pyysi siinä kirjeessä Sifin unohtamaan hänet ja selitti, ettei hän
ollut Sifin ajatuksenkaan arvoinen. Hänen ainoa lohdutuksensa oli,
kirjoitti hän, ettei ollut sitonut häntä itseensä, sillä se olisi ollut
sama kuin vetää hänet kurjuuteen. Hän katui katkerasti olemastaan
kyllin heikko antaessaan Sifin aavistaa hänen rakkautensa. Nyt hän
pyysi vain hänen suomaan anteeksi hänelle ja unohtamaan hänet. Hän
lopettaisi ratsastusopetuksen ja matkustaisi pois joksikin aikaa, minkä
vuoksi tämä kirje oli hänen jäähyväisensä.
Kirje kohtasi Sifiä iskun tavoin ja järkytti häntä ankarasti. Viime
aikoina hän kyllä oli saattanut toisinaan epäröidä ja ihmetellä, oliko
se, mitä hän tunsi, rakkautta vai eikö, mutta nyt kun näytti siltä,
että hän kadottaisi luutnantin, unohti hän aivan epäröimisensä ja oli
vakuutettu siitä, että oli rakastanut häntä koko ajan.
Hän ei ymmärtänyt mitä luutnantti tarkoitti kirjeellään. Hehän pitivät
toisistaan. Eiväthän he voineet yhtäkkiä sopimuksesta lakata. Jos he
olisivat olleet kihloissa, olisi se ollut toinen asia. Kihlauksen voi
purkaa, mutta rakkaus itse ei riipu päätöksestä tai sopimuksesta.
Sif oli haaveillut ja uneksinut mitä kauneimpia unelmia tänä aikana.
Hän oli ollut niin tyytyväinen tuohon heidän väliseen häilyvään ja
salaiseen suhteeseen, se oli ollut hänestä niin hienoa ja hohteista,
eikä hän ollenkaan ollut tuntenut mitään kärsimättömyyttä siihen
nähden, että se muuttuisi lujemmaksi, pikemmin päinvastoin. Hän oli
karkoittanut ajatuksen siitä ajasta, jolloin niin kävisi. Mutta nyt tuo
kaunis kuva särkyi kokonaan.
Sif mietti kirjettä.
Minkätähden hän lopettaa ratsastusopetuksen ja matkustaa pois?
Hän ei tahtonut ymmärtää mikä siinä oli takana, vaikka kiusallinen
aavistus sanoi sen hänelle.
Kun hän tuli ratsastuspaikalle, oli siellä toinen upseeri johtamassa
opetusta.
Tytöt ihmettelivät, jotkut heistä näyttivät huomattavasti
alakuloisilta. Mutta niiden joukossa ei rikas tyttö ollut. Hän näytti
riemuitsevan ja sellaiselta kuin olisi voinut selittää yhtä ja
toista, jos olisi tahtonut. Sifille, joka muulloin oli hänen huonosti
salatun mustasukkaisuutensa esineenä, hän osoitti nyt huomattavaa
alentuvaisuutta.
Sifin sydäntä kouristi. Oi ei, sellainen ei luutnantti ollut! Rakastaa
toista ja mennä toisen kanssa naimisiini Mahdotonta!
Mutta hän oli puhunut huonoista raha-asioista ja veloista ja sanonut,
ettei hänellä ollut varoja seurata taipumustaan. Ja kirje, jonka
hän oli kirjoittanut! Senkö vuoksi hän oli kieltänyt rakkautensa ja
pyytänyt hänen unohtamaan itsensä, että voisi mennä kihloihin?
Sif ei voinut uskoa sitä, ei tahtonut. Mutta epätietoisuus oli kaikkea
pahempi, hänen täytyi hankkia varmuus ja hän meni sen vuoksi suoraan
kirvelevään tuleen. Hän meni rikkaan tytön seurassa pois ratsastuksesta.
— Oletko kihloissa luutnantti Stjärnfeldtin kanssa? kysyi hän tältä
suoraan.
Miksi sitä luulet? kysyi hänen toverinsa salaamatta mielihyväänsä.
- Sinä näytät sellaiselta.
Tuo onnellinen nauroi, kaksinverroin onnellisena tästä mainiosta
tilaisuudesta saada nolata eniten pelkäämänsä kilpailija.
— Olen kyllä luvannut hänelle pitää sen salassa, toistaiseksi, mutta
yskää ja rakkautta ei voi salata. Sinä, joka aina olet ollut meidän
kanssamme ja sitäpaitsi jo arvannut sen, saat mielestäni kyllä tietää
sen. Mutta lupaa ettet koskaan ole tietävinäsi varsinkaan häneen nähden
että olen puhunut sen sinulle Lupaa!
— Sen lupaan, sanoi Sif jäykästi.
— Hän kosi päivää ennen kun hän lähti. Olin niin pahoillani, että hänen
piti matkustaa heti, mutta hän sanoi sen olevan välttämätöntä.
Sifistä kaikki meni ympäri, mutta hän onnistui hillitsemään itsensä.
— Mihin hän on matkustanut?
Ei silti että hän olisi yhtään välittänyt siitä, mutta täytyihän hänen
sanoa jotain.
— Berliniin raha-asioiden vuoksi, otaksun. Hän ei sanonut kuinka kauan
hän viipyisi poissa, mutta hän puhui jotain sellaista, että minä
tulisin jälestäpäin ja me menisimme kihloihin jossain romantisella
paikalla Saksin Sweitsissa esim. ja että ehkä menisimme naimisiinkin
siellä ulkomailla ja tekisimme häämatkamme samalla. Mutta minä
tahdon mieluummin mennä naimisiin täällä kotona ja pitää hienot
häät morsiusneitoineen ja sulhaspoikineen. Sitten pyydän sinut
morsiusneidoksi, tahdotko tulla?
-- Kiitos, sanoi Sif yksikantaan.
Hän ei voinut päästä pakoon, hänen täytyi kuunnella tuota onnellista
morsianta tuntien itseänsä kidutettavan.
17.
— En tiedä, miten asetan paterin hoidon, sanoi Allan eräänä päivänä
päivällispöydässä.
Hän oli juuri tullut kotiin Västanforsista, jossa hän oli pikipäin
käynyt ja tavannut vanhan isänsä hyvin heikkona.
— Kuinka niin? kysyi Lucia. Onko hän huonompi?
— On. Hänellä pitäisi olla joku muukin luonaan kuin hänen vanha
taloudenhoitajattarensa. Hän jaksaa kyllä hoitaa omat työnsä, mutta ei
mitenkään pateria. Hän ei ymmärrä, että se on sairaus, joka tekee hänet
vähän omituiseksi, vaan hän toruu häntä, kun hän tiputtaa päälleen
tai kysyy samaa asiaa ja muuta sellaista. Hänen luonaan pitäisi
olla joku, joka ymmärtäisi häntä ja olisi hyvä hänelle, minkälainen
hän liekin. Hän ei totisesti siedä ketä tahansa, ja kun mainitsin
jotain sairaanhoitajasta, sähisi hän, että jos minä sälyttäisin hänen
niskoilleen sellaisen kapineen, tekisi hän hänen olonsa niin kuumaksi,
että hän pian kokoisi tavaransa ja menisi matkoihinsa.
Oli todellakin huolestuttavaa, kuinka oikein hankkia hoitoa tuolle
rakkaalle vanhalle jöröjukalle, joka alkoi tulla uudelleen lapseksi
näyttämättä saavan takaisin lapsuuden herttaisuutta muiden lapsuuden
ominaisuuksien ohella.
— Antakaa minun mennä isoisän luo! ehdotti Sif.
— Sinun?
Sekä Allan että Lucia tuijottivat ällistyneinä tyttöön. Hän oli
viimeinen, jota he olivat ajatelleet lähettää sinne.
Mutta Sif tarkoitti ilmeisesti totta, ja hän näytti innokkaalta
lähtemään.
- Niin, miksikä en minä? Minua isoisä ei aja ulos, minusta hän pitää.
Ja minä olen hyvä hänelle, vaikka hän olisi minkälainen. Se ei tule
olemaan ollenkaan vaikeaa. Olen aina pitänyt niin paljon hänestä, ja
jos hän nalkuttaa, en välitä siitä ollenkaan, minusta hän aina on ollut
vain lystikäs, kun hän on tuollainen.
— _Tahdotko_ todellakin mennä? Eikö se vain ole oikku, jota tulet
katumaan? kysyi Lucia.
— Tietysti tahdon. Se ei ole mikään oikku, vastasi Sif loukkaantuneena.
— Miten sinun kaikkien huviesi, ratsastuksen ja kaiken muun käy? kysyi
Allan.
— Ne voin hyvin hyvästi jättää, vastasi Sif pontevasti.
Lucia nauroi hyvätuulisesti.
— Vai niin, siellä ei kai enää ole hauskaa luutnantti Stjärnfeldtin
matkustettua. Olen kuullut että tyttölauma on harvennut huomattavasti,
sanoi hän aavistamatta kuinka hänen sanansa kirvelivät avonaista haavaa.
Sif tarvitsi kaiken ylpeytensä, ettei ilmaisisi itseänsä. Hän ei
vastannut mitään äitipuolen puheeseen, se olisi ollut hänelle
mahdotonta. Hän kääntyi isän puoleen.
— Saanko matkustaa, isä? pyysi hän.
— Sinulle tulee niin ikävä. Ja täällä tulee niin tyhjää, sanoi hän.
Sinä et tule kestämään viikkoakaan.
— Anna minun sitten olla viikko aluksi. Ellen jaksa, niin eihän ole sen
pahempi kuin ennenkään.
— Hän on oikeassa, sanoi Lucia. Anna hänen koettaa! Ellei pari sovi,
niin voihan sen erottaa jälleen, mitään vahinkoa tapahtumatta, ja me
voimme hankkia hoitajan. Meillähän on aikaa hankkia sellainen, Sifin
ollessa siellä.
— Mutta te ette saa lähettää sinne ketään, niin kauan kuin minä tahdon
olla, sanoi Sif innoissaan.
Hän tunsi välttämättömäksi päästä niin pian kuin mahdollista
Tukholmasta ja saada olla piilossa, kun luutnantin kihlaus tulisi
tunnetuksi. Julkaisemista voi odottaa milloin tahansa, sen Sif tiesi,
sillä hänen tuleva morsiamensa matkustaisi näinä päivinä ulkomaille.
Senvuoksi Sif kulki kuin kuumeessa ja hänellä oli vain yksi toive:
saada piiloutua.