aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että se olemukseltaan on taivas.
— Jos niin on, niin silloin ei rakkauteni ole puhdas, sanoi Åke
uhmaavasti. Mutta todellinen se on, syvästi todellinen. Hän tekee
minut hulluksi. Jos hän antaisi minulle rukkaset, niin silloin kävisi
minun hullusti. Sinä, joka tunnet meidät molemmat, anna minulle neuvo!
Kosinko minä?
— Siinä tapauksessa en voi neuvoa sinua. Mutta toisen neuvon tahdon
antaa sinulle: joko hän tahtoo sinut tai ei, niin elä siten että olet
hänen arvoisensa!
— Mitä iloa minulla on siitä, ellei hän tahdo minua? Silloin menköön
kaikki helvettiin.
— Se on arvotonta puhetta. Åke kohottausi.
— Siinä tapauksessa vain, jos hän ei huoli minua, puolustihe hän. Jos
hän tahtoo minut, silloin, niin silloin hän voi tehdä mitä tahansa
minusta. Mutta jos hän hylkää minut...
— Millaista raukkamaisuutta! Mikä tuki sinusta voi tulla tytölle, jos
hänen pitää tehdä sinut siksi, mikä sinusta on tuleva? Sinä, joka et
tahdo olla paremmin miestä puolestasi, saatat odottaa, että tytön
täytyy katsoa ylös sinuun, rakastaa sinua, uskoa itsensä sinulle! Ja
vielä sellaisen tytön kuin Sif on! Sinäkö, joka et tahdo uskaltaa
tulla kunnon mieheksi saamatta häntä ikäänkuin palkaksi, olet hänen
arvoisensa, vai mitä arvelet?
Tämä läksytys tuli niin odottamatta tuolta tyyneltä, hillityltä
ystävältä ja se oli niin täynnä oikeamielisyyttä ja voimaa, että
se sattui Åkeen ja hän tunsi itsensä puolittain vasten tahtoansa
irtitemmatuksi onnenkaihonsa hempeämielisyydestä ja asetetuksi
korkealle, paljaalle kalliolle ja pakoitetuksi katsomaan kohti uusia
ulapoita.
Randal yllytti häntä pyrkimykseen koota omaan olentoonsa verrattoman
arvoisia rikkauksia rakasteltua olentoa varten, arvoja, joita hänellä
olisi tallella tahtoipa hänen rakastettunsa ottaa niitä vastaan tai ei.
Hänen luonteensa, hänen olentonsa osina ne kuitenkin tulisivat aina
olemaan Sifin ja hänen.
Nuorukainen tunsi tuon kypsyneen miehen sanojen voiman aavistamatta
niiden voiman tulevan siitä, että Randal oli puhunut hänelle niinkuin
oli tavallisesti puhunut itselleen.
— Sinä olet antanut minulle korkeamman käsityksen rakkaudesta, sanoi
Åke. Pelkään vain, että se on liian korkea minulle. En välitä mistään
muusta kuin Sifin omistamisesta.
— En tahdo riistää sinulta toivoa, halusin vain voivani herättää
sinussa toivoa jostain enemmästä kuin siitä, mitä sinä innokkaimmin
haluat, niin että jos sinun täytyy menettää se, sinulla on jotakin,
joka voi kuitenkin pitää sinut pystyssä.
— Mutta minä en välitä pysytellä pystyssä, ellen voi saada häntä, intti
Åke.
Randal naurahti, se kuului melkein katkeralta.
— Nyt meiltä alkaa mennä ympäri, ei kannata jatkaa siitä aineesta enää.
Olen sanonut sinulle ajatukseni enkä välitä jauhaa niitä sinuun. On
hyödytöntä puhua järkeä rakastuneelle hupsulle.
— Hupsulle! Sanotko hupsuksi rakastumista Sifiin? Sinun suonissasi
mahtaa olla kalan verta, kun et edes voi ymmärtää. En ymmärrä muuten,
kuinka olet voinut itse välttää rakastumista häneen, niin »setä» kuin
oletkin. Jos hän vain olisi puoleksikaan niin ystävällinen minulle kuin
hän voi olla sinulle, menettäisin auttamattomasti pääni ja kosisin.
— Onhan hyvä että minun pääni istuu vähän lujemmassa, sanoi Randal
kuivasti.
Hän ei pitänyt siitä käänteestä mihin keskustelu oli joutunut ja antoi
sille senvuoksi toisen suunnan.
9.
Rakastuneella ihmisellä on rakastettunsa muassa, missä hän kulkeneekin.
... »Hän meille ei näy
Tuo vieras, mi nuorisojuhlissa käy»
laulaa runoilija ajatellen sydämensä lemmityn kuvaa, jota jokainen
rakastunut nuorukainen kantaa sydämessään. Sillä tavoin kulki Sif
Bentick, tietämättään, sinne, minne hänen uskollinen ihailijansa, Åke
Boson, meni. Milloin hän oli luentosalissa ja katsoi hymyillen Åkeen
muistiinpanokirjan lehdeltä, milloin hän oli hänen luonaan hiljaisessa
työhuoneessa, ehkäisten tai kiihoittaen häntä työssä. Hän oli Åken
mukana toverijoukossa. Jos musiikki raikui, kantoivat sävelet hänet
rakastettua vastaan lumouksen maailmaan ja hän näki hänen kasvonsa ja
olentonsa kirkastetussa loisteessa.
Jos leikki tai keskustelu toveripiirissä tuli sellaiseksi, että Sifin
kuva tahraantui, kävi Åke hiljaiseksi ja sulki siltä korvansa, ja jos
joku ehdotti hänelle, että hän tulisi johonkin sellaiseen paikkaan,
johon Sif ei sopinut, ei Åke mennyt. Mutta hän tunsi, että jos hän
kadottaisi kaiken toivon Sifin voittamisesta, silloin hänelle tulisi
vaara suureksi, vaara — saadakseen unohdusta — heittäytymään suin päin
siihen, mitä hän nyt karttoi. Senvuoksi hän itsesäilytysvaistosta
viivytteli esittämästä tuota ratkaisevaa kysymystä Sifille.
Oli vielä muuan, jota Sif myöskin alinomaa tietämättään seurasi.
Hänen kanssaan Sif eli tieteessä, jota hän ei ymmärtänyt ja jota
hän ei harrastanutkaan. Mutta Sifin tiedoton läsnäolo Randalin
mielessä vaikutti ei vain häneen itseensä, vaan hänen työhönsäkin.
Sifin hymyilevä välinpitämättömyys tieteen ongelmoista veti
Randalin näistä ulos pulppuavaan elämään ja esti häntä piintymästä
kuiviin oppijärjestelmiin ja tieteellisiin ennakkoluuloihin. Hän
opetti hänelle, että tiede ei ole elämää, vain yksi sen monista
sädetaittumista. Luentosalissa, ylioppilaiden parissa, Sif oli
näkymätönnä läsnä ja antoi hänen opetukselleen enemmän vapautta,
alkuperäisyyttä ja inhimillisyyttä. Hänen työhuoneensa yksinäisyyteen
hän saattoi tulla odottamatta ja nuorekkaalla tuoreudellaan yhtäkkiä
temmata hänet alas hänen ajatusrakennuksensa korkeuksista ja asettaa
hänet tietämätönnä ja kysyvänä uudelleen lähtökohtaan. Mikä on ainoa
tarpeellinen elämässä? Mikä on totuus?
Sif oli myöskin hänen kanssaan hänen hengenahdistusöinään. Aina
uudelleen hän seisoi hänen edessään tukien, niinkuin hän oli
seisonut tuona lyhyenä, mutta unohtumattomana hetkenä lappalaisessa
matkailijatuvassa. Milloin vain Randal muisti tuon hetken, tunsi hän,
että silloin oli hänelle annettu jotakin, jota ei milloinkaan voitu
ottaa häneltä.
Hienoimmin hän oli hänen luonaan ollessaan yhdessä hänen kanssaan.
Hän näki että hänen sydämensä vielä oli lapsen, vaikka jo olikin
täysikasvanut neito. Randal pelkäsi koettaa herättää hänen uinuvaa
sydäntään, sillä hän ei uskaltanut uskoa, että hänen olisi suotu
herättää se. Hän näki, että Sif piti hänestä lämpimästi ja
vilpittömästi, ja hän pelkäsi pyytämällä liian paljon kadottavansa
kaikki. Sif oli ikäänkuin kesy, mutta kämmenellä oleva arka lintu —
pieninkin vangitsemisen yritys karkoittaa sen pois.
Sifillä ei ollut aavistustakaan miten uskollisesti hän seurasi noita
kahta, nuorukaista ja kypsynyttä miestä, eikä hän tiennyt mitään
niistä molemmista elämänpiireistä, jotka hän heidän kanssaan jakoi.
Itse hän eli omassa tyttömaailmassaan, joka oli kudottu unelmista ja
todellisuudesta.
Hän piti sydämellisesti Randal-sedästä ja piti Åkestakin, mutta
vähän hän vaivasi päätään sillä miten paljon hän merkitsi heille.
Oli sitävastoin kolmas, joka siinä suhteessa tuotti hänelle
enemmän päänvaivaa, ja se oli luutnantti Stjärnfeldt, hänen
ratsastusopettajansa.
Tämän sydämessä oli Sif myöskin saanut sijan, mutta se ei ollut
valtijattaren. Sif viehätti häntä, mutta ei hallinnut. Hänen kuvansa
seurasi häntä kyllä yhä itsepintaisemmin, mutta ei estänyt häntä
menemästä sellaisiin paikkoihin ja seuroihin, mihin Sif ei sopinut.
Hän täytti toisinaan hänen mielensä kaiholla. Sifhän oli niin
virkistävä, eikä hän tiennyt ketään, jonka mieluummin olisi tahtonut
saada, jos personallisuus saisi yksin olla ratkaisevana. Mutta niin ei
saanut olla. Hänen raha-asiansa olivat huonot, hänen tarvitsi mennä
naimisiin rikkaan tytön kanssa, eikä Sif ollut rikas, hänellä ei
ollut edes vähäisintäkään omaisuutta. Hirveän harmillista! ajatteli
luutnantti.
Hänen ratsastusoppilaidensa joukossa oli kaksi perijätärtä. Toisella
oli vähemmän omaisuutta kuin toisella, mutta hän oli herttaisempi. Nyt
oli kysymys saisiko tämän ulkomuoto korvata erotuksen vai ottaisiko
hän rikkaamman. Hän tiesi, että hän saisi heistä kumman tahtoisi, niin
selvästi he kilpailivat hänestä.
Mutta sitte Sif oli tullut, ennenkun hän oli ennättänyt tehdä
päätöksen, ja hyvin likeltä piti, ettei tämä saattanut myttyyn hänen
laskelmiansa. Hän olisi ehkä tehnyt sen, jos hänen vaikutuksensa olisi
saanut tulla niin voimakkaaksi, että hän Åken lailla olisi, Sifin kuva
sydämessä, tullut ehkäistyksi menemästä sinne, mihin hän ei voinut
ottaa tuota kuvaa mukaansa sitä tahraamatta. Mutta sitä valtaa itsensä
yli hän ei antanut Sifille. Kun hän huomasi puhdistavan vaikutuksen,
minkä Sif alkoi saada hänessä, terästäysi hän sitä vastaan, ja sen
kautta menetti hän sen hiukkasenkin ihanteellisuuttaan, mikä hänellä
tähän saakka oli ollut. Hän ei epäillyt enää rikkaan ja vähemmän
rikkaan välillä. Hänhän ei voinut enää rakastua heihin kumpaankaan,
nähtyään Sifin. Kun hänen senvuoksi piti myydä itsensä ilman rakkautta,
piti sen ainakin tulla niin kalliiksi kuin mahdollista. Hän ottaisi
rikkaamman.
Mutta ei ollut mitään kiirettä. Hän näki kyllä, että tyttö oli niin
rakastunut häneen, ettei hän antaisi kenenkään muun siepata itseään,
vaikkapa hän vähän viipyisikin.
Luutnantti huvitteli. Hän nautti Sifin raikkaasta seurasta ja antoi
taipumukselleen vallan, niin pitkälle kuin saattoi, sitomatta itseään
ja yllyttämättä ajatellun rikkaan morsiamensa mustasukkaisuutta liiaksi.
Leikin kestäessä hän tunsi kuitenkin toisinaan kiusallista
kaihomielisyyttä. Oli hirvittävän suututtavaa, ettei Sif ollut rikas.
Hän olisi tyytynyt aivan pieneen omaisuuteen, jos hän olisi saanut sen
Sifin myötä. Mutta tällä ei ollut mitään, sen hän tiesi, sillä siitä
hän oli ottanut selvän.
Hänelle kävi yhä vaikeammaksi päättää kosia tuota rikasta tyttöä. Sif
oli niin hurmaava, hän ei saattanut jouduttaa ratkaisua, joka riistäisi
häneltä Sifin näkemisen ja seuran.
Mutta Sifillä ei ollut aavistustakaan luutnantin huolista. Vähitellen
hän rupesi punomaan tämän ympärille ihannoivia tyttöhaaveitaan. Hän
meni ratsastustunneilleen mieluisin sydämentykytyksin, kiinnitti
huomiota luutnantin sanoihin ja katseihin ja muisti ne. Ratsastaminen
tuli hänen vasituiseksi maailmakseen.
10.
Sif oli kerran sanonut piloillaan, että hän mielisteli luutnanttia
siten, ettei liehakoinut häntä kuten muut tytöt tekivät. Se oli
ollut ratsastamisen alussa. Eikä se sittemminkään muuttunut, hänen
ei tarvinnut liehakoida häntä, hän tunsi, että hän ilmankin oli se,
josta luutnantti eniten piti. Senvuoksi hän saattoi pitää luonnollisen
iloisuutensa, toisten tyttöjen iloisuuden ollessa pingoitettua.
Sifin ratsastuksen kolmantena vuonna oli luutnantti joutunut niin
pitkälle, että hän puoleksi epäili voisiko hallita taipumustaan Sifiä
kohtaan. He eivät nyt kohdanneet toisiaan vain ratsastustunneilla,
vaan usein sillä välinkin, ratsastaessaan klubissa ja kohdatessaan
tanssi-iltoina. Saattoi tapahtua nykyään, että luutnantti osui
lausumaan Sifille jotain sellaista, ettei hänen taloudellinen asemansa
ollut siksi varma, että voisi noudattaa sydämensä taipumusta. Hän oli
sellaisina hetkinä hyvin synkkä, ja Sifin kävi häntä sääli, mutta hän
ei ymmärtänyt tahi ei tahtonut ymmärtää, mitä luutnantti oikeastaan
tarkoitti moisella valituksella.
Sellaisen ilmaisun jälkeen sattui melkein aina, että luutnantin
aika-ajoin uusiutuva huomaavaisuus sillä välin laiminlyömäänsä rikasta
tyttöä kohtaan tuli silmiinpistäväksi.
Mutta Sif ei tahtonut ajatella loppuun ajatusta, joka tällaisissa
tilaisuuksissa oli lähellä. Hänen ihannoiva tunteensa luutnanttia
kohtaan kielsi ehdottomasti näkemästä häntä sellaisessa valossa, mihin
tämän omat sanat hänen menettelytapansa yhteydessä tuntuivat olevan
omiaan asettamaan hänet. Mutta hänen sydämensä tuntui raskaalta, ja
hänet valtasi myötätunnon kaipuu.
Sellaisena hetkenä sattui, että Randal tuli ratsastushuoneelle
ratsastuksen kestäessä.
Hän huomasi heti harvinaista miettiväisyyttä Sifin kasvoissa. Kun tämä
sitten huomasi Randalin parvekkeella, tapahtui hänen ilmeessään niin
huomattava muutos, että Randalin sydän seisoi hiljaa pari sekuntia.
Sillä tavoin tyttö ei ollut koskaan kirkastunut hänet nähdessään,
vaikka hän aina tavallisesti oli iloinen saadessaan nähdä hänet. Oli
aivan kun hän olisi ikävöinyt häntä ja hän vihdoinkin tullut.
Hän ei voinut ymmärtää mitä se merkitsi, sillä hän oli viisas ja
hillitty mies, joka ei helposti turhia kuvitellut.
Joka kerran kun Sif ratsasti parvekkeen ohi, katsoi hän ylös, ikäänkuin
olisi ollut iloinen siitä, että Randal oli siellä. Randalista tuntui
kuin hänen läsnäolonsa olisi tuottanut Sifille turvallisuutta. Mikä
hänen oli? ihmetteli hän, ja rakkauden vaistolla hänen arvailunsa johti
lähelle totuutta. Oliko joku ollut epäystävällinen hänelle, ja tekeekö
hänelle senvuoksi ystävän läsnäolo hyvää?
Ratsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen ja meni hänen kanssaan
pois.
Luutnantti katsoi pitkään heidän jälkeensä. Hän ei pitänyt siitä, että
Sif niin tuttavallisesti oli kiiruhtanut tuon herran luo, jonka kanssa
hän nyt yhdessä meni pois.
— Kuka tuo on, jonka kanssa Sif Bentick menee? kuuli hän erään tytön
kysyvän toiselta.
— Hänen nimensä on Randal, hän on dosentti ja tulee kai pian
professoriksi ja hän seurustelee ahkerasti Sifin kotona, vastasi
puhuteltu.
- Sittenpä Sifistä ehkä pian tulee professorinrouva, virkkoi eräs
tytönääni iloisesti.
Se oli rikas tyttö. Hän tuntui olevan iloinen.
Luutnantti puristi tahdottomasti käden nyrkkiin. Itse hän saattoi
punnita ja valita, mutta että hän itse vuorostaan tulisi punnituksi
ja havaituksi liian köykäiseksi, se oli sietämätöntä. Hän kyllä
ottaisi selvän siitä kuka tuo Randal oli! Yksin ja äreänä hän lähti
ratsastuspaikalta. Hän ei sietänyt juuri nyt liehitellä tuota rikasta
tyttöä.
Randal saattoi Sifin kotiin. He eivät puhuneet mitään tärkeää, eikä Sif
uskonut Randalille mitään, mutta tällä oli voimakas tunne siitä, että
Sif turvautui häneen ikäänkuin suojaa hakien. Ja Sifistä tuntui että
Randalin seura oli ikäänkuin ihana, tyyni, vilpoisa aalto kirvelevässä
kuumuudessa.
11.
Seuraavan kerran kun luutnantti tapasi Sifin, asetti hän niin, että
he joutuivat erikseen klubihuoneistossa olevaan pieneen, syrjäiseen
huoneeseen. Tanssisalista kuului musiikki ja iloinen hälinä hillittynä
sinne.
Hän kyseli Randalista, ja hänen kysymyksissään ilmeni selvästi
mustasukkaisuutta.
Se elvytti Sifiä. Hän ei antanut huomata näkevänsä luutnantin
mustasukkaisuutta, mutta mitä teeskentelemättömämmin ilmein hän
heitti siihen sytykettä... Hän ei salannut lämmintä myötätuntoaan
Randaliin, hän toi esiin hänen suuria ominaisuuksiaan sekä ihailunsa ja
alttiutensa häntä kohtaan.
Se oli liikaa luutnantille. Hän unohti kaikki laskelmat ja
varovaisuuden, hänen intohimonsa otti vallan ja kuohahti esiin sanoissa
ja eleissä, ennenkun hän tiesi mitä teki. Hän heräsi tilanteen
arveluttavuuteen vasta sitte, kun peruuttamattomasti oli ilmaissut
rakkautensa.
Molemmat olivat hämillään ja yllättyneet.
Luutnantti ajatteli sitä mitä oli sanonut. Kosinut hän ei ollut,
ilmaissut vain rakkautensa. Hänelle olivat rakkauden tunnustus ja
kosiminen kaksi eri asiaa. Mutta Sifille ne olivat yhtä ja samaa.
Sen luutnantti ymmärsi, ja hänen tietoisuutensa Sifin viattomasta
käsityksestä teki tämän vain vielä enemmän tavoiteltavaksi hänelle
samoin kuin tuo odottamaton arkuus Sifin käytöksessä hänen kuohuvan
tunteenpurkauksensa rinnalla. Sif hurmasi häntä enemmän kuin konsanaan,
ja hän oli jo vähällä heittää kaiken viisauden yli laidan ja antaa
asian kehittyä tunteen mukaan. Innokkaan kehoituksen sanat pyrkivät
kaikin tavoin esiin murtaakseen Sifin ärsyttävän epäröinnin, mutta
hän pakotti ne takaisin. Maailmanviisaus oli liian juurtunut häneen,
ettei edes intohimo voinut sitä järkyttää. Hänen raha-asiansa olivat
niin huonot, että aivan yksinkertaisesti hän ei voinut mennä naimisiin
varallisuutta vailla olevan tytön kanssa.
Ennenkun Sif oli ehtinyt vastata torjuvasti tai myönteisesti,
rupesi luutnantti puhumaan köyhyydestään. Sydämen sanoja ne eivät
olleet, jotka nyt tulivat hänen kielelleen, vaan viisauden, ja tuo
äskeinen intohimoinen hehku muuttui synkkyydeksi. Olisi miehuutonta,
epäritarillista ja itsekästä pyytää ketään tyttöä jakamaan hänen
köyhyyttään. Senvuoksi hän ei pyytänyt Sifiltä sitä, hän ei ollut
koskaan aikonut antaa hänen nähdä rakkauttaan, mutta se oli tullut
liian voimakkaaksi ja tunkeutunut esiin tunnustuksessa. Voiko hän antaa
sen anteeksi?
Kasvavan haaveilunsa aikana Sif oli uneksinut luutnantin rakkautta
eniten ritarillisen ihailun muodossa. Hän oli elänyt hetkeä
varten ja nauttinut katseesta tai kädenpuristuksesta ja vastannut
ilmilausumattomiin tunteisiin, mutta mahdollisuuden, että siitä jotain
enempää seuraisi, hän oli siirtänyt tulevaisuuteen ja sangen vähän
askarrellut sillä haaveiluissaan. Senvuoksi hän oli tullut empiväksi,
kun todellisuus yhtäkkiä oli tullut hänen eteensä ja hänet oli asetettu
ratkaisun eteen. Luutnantin raju tapa oli pelästyttänyt häntä, ja nyt
hänen synkkyytensä liikutti häntä. Siihen, mitä luutnantti sanoi, hän
ei paljon kiinnittänyt mieltään. Mitä hän välitti köyhyydestä? Hänellä
ei ollut mitään kokemusta siitä. Mutta luutnantin synkkä puhetapa koski
häneen. Todellisuus, sellaisena kuin se nyt esiytyi, oli niin erilainen
kuin hänen haaveensa, ettei hän tiennyt miten kohdata sitä. Yksi kohta
vain oli hänen haaveunelmiensa kanssa yhteinen ja se oli se seikka,
että luutnantti piti hänestä ennen kaikkia muita. Haaveissaan hän
luonnollisesti oli perustanut kaikki siihen. Ja nyt tämä ei ollut vain
haavetta enää, vaan varmuutta. Hän piti hänestä enemmän kuin kaikista
muista, hän oli niin kiintynyt häneen, ettei voinut hillitä itseään.
Se teki Sifin ylpeäksi ja onnelliseksi. Tietysti hän antoi hänelle
anteeksi, että toinen oli ilmaissut tunteensa, hän oli vain iloinen,
että tämä oli tehnyt niin.
Luutnantti näki Sifin silmissä välkkeen ja kuuli hänen äänensä lämmön
eikä epäillyt, että hänen rakkautensa sai täydellistä vastakaikua. Tuo
empiminen, jota Sif ensin oli ilmaissut, oli kai vain viattomuuden
tahdotonta peräytymistä tuntemattoman suhteen, ajatteli hän, ja tyttö
oli hänestä entistäkin houkuttelevampi.
Mutta hän pakotti itsensä puhumaan veloistansa. Hänellä ei ollut mitään
millä maksaa niitä, ne olivat kintereillä ja lisääntyivät vain vuosi
vuodelta. Hän ei ollut niin konnamainen, että olisi pyytänyt Sifiä
jakamaan hänen kanssaan sellaista kurjuutta.
Mutta ellei niitä voi maksaa ja ne vain lisääntyvät, niin miten käy
lopuksi? ihmetteli Sif.
Mahdotonta oli luutnantin sanoa hänelle keinoa, mitä oli ajatellut.
Tänä hetkenä hänestä sitäpaitsi tuo keino oli niin vihattava, että
hän epäili voisiko hän saada itsensä käyttämään sitä. Senvuoksi hänen
vastauksensa oli välitön ja aito, kun hän kohotti kätensä ohimolleen ja
teki liikkeen sormillaan, ikäänkuin olisi nykäissyt revolverin hanaa.
Sif kauhistui ja vannotti häntä, ettei hän ajattelisi mitään niin
hirveää. Täytyihän toki löytyä jokin keino. Piti vain ryhtyä johonkin,
arveli Sif toivehikkaasti, ja olihan siihen kai satoja mahdollisuuksia.
Mutta luutnantti istui ikäänkuin nuori ukko eikä nähnyt mitään muuta
kuin tuon ainoan alentavan, vihattavan, josta hän ei voinut viitata
Sifille.
Kun he erosivat, eivät he olleet kihloissa, mutta heillä oli yhteinen
salaisuus, joka Sifistä oli ihastuttava, mutta luutnantista musertava.
Että Sif suorastaan iloiten saattoi mukautua siihen, että heidän
välilleen ei saanut tulla muuta, ymmärsi luutnantti vain sillä tavoin,
että Sif toivoi jotain odottamatonta käännettä hänen raha-asioissaan.
Se kiusasi häntä, koskapa hän tiesi, ettei mikään käänne parempaan
päin ollut mahdollinen. Hänen mieleensä ei johtunut ymmärtää Sifin
iloista mieltä, vaikka ei kihlauksesta tullut mitään, siten, että tämä
ei pohjaltaan tahtonutkaan kihlautua hänen kanssaan. Eikä Sif itsekään
ymmärtänyt mielialaansa siten. Hän oli vain iloinen tietäessään tuon
komean sankarin, josta niin monet haaveilivat, suosivan häntä. Se oli
aivan kylliksi hänelle. Enempi olisi ollut liikaa, mutta sitä hän ei
ajatellut, koskapa enemmästä ei ollut kysymystäkään.
Kun Sif myöhään saman päivän iltana tuli huoneeseensa ja vihdoinkin
oli yksin, ajatteli hän päivän suurta tapahtumaa. Silloin hän tuli
myöskin ajatelleeksi Randal-setää. Epäsuorastihan tämä juuri oli
tuottanut hänelle tämän onnen, joka hänet nyt täytti, sillä hänhän oli
kiihoittanut luutnantin mustasukkaisuutta, kunnes hän oli ilmaissut
itsensä.
Hän tunsi itsensä kiitolliseksi Randal-setää kohtaan siitä mitä tämä
tietämättään oli tehnyt, mutta samalla hänellä oli tunne siitä,
että oli jollain tavalla käyttänyt häntä väärin. Hän oli liian hyvä
käytettäväksi kannustimena. Sif ei ollut liioitellut alttiuttaan
Randal-setää kohtaan, ja vaikka Sif oli kyllä ymmärtänyt, että hänen
sanoillaan oli yllyttävä vaikutus, ei hän ollut puhunut Randal-sedästä
oikeastaan harkiten, mutta kuitenkin hänestä tuntui vähän pahalta
ajatella sitä osaa, jota oli antanut hänen näytellä.
Hän ihmetteli, mitä Randal-setä pitäisi siitä, jos hän tietäisi.
Välinpitämätön hän ei olisi, sen Sif tunsi. Varmasti hän osaisi keksiä
keinon mitä velkoihin tuli. Hän toivoi että hänen luutnanttinsa
voisi oppia tuntemaan Randal-sedän ja tulla hyväksi tutuksi hänen
kanssaan, mutta hän ei tiennyt miten se kävisi päinsä suoravaisella
tavalla. Esitellyiksihän he helposti voisivat tulla toisilleen, mutta
tulisivatkohan he silti ystäviksi? Hehän olivat niin erilaisia.
12.
Randal ei ollut voinut olla miettimättä mikä oli ollut syynä Sifin
mielialaan, kun tämä ikäänkuin apua etsien oli liittäytynyt häneen
tuona päivänä, jona hän oli saattanut hänet kotiin ratsastuksesta.
Seuraavan kerran kun hän tapasi tytön, katsoi hän entistä tarkkaavammin
häneen. Mutta vaikkapa hän ei olisi sitä tehnytkään, olisi hän heti
huomannut uuden muutoksen. Hän näytti kantavan onnellista salaisuutta.
Randal aavisti heti, mitä se merkitsi. Se ei voinut merkitä vähempää,
kuin että hänen sydämensä oli herännyt.
Kuka sen oli herättänyt?
Ei viipynyt kauan ennenkun hän pääsi siitä selville. Hän istui
ratsastushuoneen parvekkeella ja sattui näkemään katseen, jonka Sif ja
hänen ratsastusopettajansa vaihtoivat keskenään. Se oli pikainen ja
varovainen, mutta täynnä keskinäistä ymmärrystä. Se työnsi pistoksen
Randalin sydämeen, pistoksen joka ei lakannut, vaan jätti jälkeensä
kirvelevän tuskan.
Ratsastustunnin loputtua Sif tuli hänen luokseen, lapsellisen
tuttavallisena ja herttaisena, ja hän näytti pitävän selvänä, että hän
saattaisi hänet kotiin kuten tavallisesti. Ensimäisen kerran Randal
toivoi, ettei Sif olisi tullut hänen luokseen, ja tie tämän kotiin
tuntui hänestä pitkältä ja vaikealta käydä.
Harvapuheinen hän oli, mutta muutoin hänen, ulkomuodossaan ei huomannut
mitään siitä mitä hän sisällisesti kärsi.
Sif pyysi hänen tulemaan sisään, mutta hän esteli, hänellä ei ollut
aikaa.