Randal nauroi.
— En olisi voinut uneksiakaan asiata siten otettavaksi. Mutta tietysti
sinun äitisi on oikeassa. Sinä et saa koskaan enää pyytää minua
tulemaan katsomaan ratsastamistasi. Mutta jos satun tulemaan itsestäni,
niin ehkä olet vähän ystävällisempi minua kohtaan kuin olit viime
kerralla?
Hänen leikillisessä äänessään oli lämpöä, joka meni suoraan Sifin
sydämeen.
— Minun aikomukseni ei ollut lainkaan olla epäystävällinen, vakuutti
hän innokkaasti. Olin niin epätoivoinen jälkeenpäin ja koko tämän ajan,
jolloin setää ei ole näkynyt.
Randal ei vastannut, mutta hymyili vähän, ja hänen silmiinsä tuli hyvin
hellä ilme. Sif tunsi että nyt oli kaikki taasen hyvin, paremminkin
kuin ennen ja hänessä läikähti onnen tunne, ei pilveäkään ollut enää
taivaalla.
5.
Sifin isoisä, Västanforsin kirkkoherra Sander, oli Tukholmassa
käymässä ja asui vävynsä luona. Oleskelunsa aikana siinä kodissa
hän huomasi, kuinka Sif huvitteli. Sopimattomia huveja ne eivät
olleet, mutta vaikkapa viattomia itsessään, olivat ne Sanderista
riittämättömät ihmiselämän sisällöksi. Sif oli hänen silmäteränsä,
hän oli hänen Annansa tytär, ja hänen mielestään hän oli liian hyvä
siihen perhoiselämään, jonka keskellä hän isoisän mielestä oli. Hän
tunsi velvollisuudekseen sanoa hänelle jonkun vakavan sanan. Mutta
hänen ei ollut helppoa omasta alotteestaan ruveta puhumaan kenenkään
hengellisistä tarpeista, ja vaikeinta oli hänelle, kun hänen lähimpänsä
olivat kysymyksessä. Jos joku tuli hänen luokseen murheineen, niin
silloin hänellä aina oli vastaus ja lämmintä harrastusta. Mutta Sif
ei tullut hänen luokseen murheineen, hänellä ei nähtävästi ollutkaan
sellaisia, hän ei tiennyt muusta kuin että kaikki oli niinkuin olla
pitikin, mitä häneen tuli.
— Onko sinulla ilosi Jumalassa, Sif?
Moni ei olisi ymmärtänyt, että se oli ujoutta, joka teki isoisän kasvot
niin vakaviksi ja hänen äänensä melkein tylyksi, mutta Sifillä oli
vaistomainen tunne siitä, ja se teki hänetkin ujoksi.
Hän ei tiennyt ollenkaan mitä vastata. Mutta isoisä ei näyttänyt
kysyneenkään vastausta saadakseen, sillä hän jatkoi, ennenkun Sif oli
sanonut mitään: — Sinä olet ehkä mielestäsi liian nuori ymmärtääksesi
iloa Jumalassa. Mutta sinun äitisi ei ollut sinua vanhempi, kun se oli
jo hänen elämänsä.
Hän sanoi tämän parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta Sifistä oli joka
viittaus hänen äitiinsä alkanut tuntua ikäänkuin nuhteelta. Hän sai
alinomaa kuulla, että hän oli niin erilainen kuin äitinsä, ja kun hänen
äitiänsä julistivat pyhäksi kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, niin
olihan selvää, että hän, Sif, oli musta lammas. Hän ei pitänyt siitä,
että hänen äitinsä alituiseen asetettiin hänelle ikäänkuin ihanteeksi
ja esimerkiksi, se oli niin lamauttavaa. Kuinkapa hän voisi olla
samallainen kuin se, jonka suhteen hän oli aivan erilainen? Häneltähän
pyydettiin mahdottomia. Nyt meni Sif niin pitkälle että tunsi sen
vääryydeksi. Minkätähden hänen tarvitsi kehittyä toisen tapaiseksi?
Eihän perhostoukalta vaadita, että sen pitää kehittyä satakieleksi.
Minkätähden sitten vaadittiin tytöltä, jolla ei ollut hituistakaan
pyhyyttä itsessään, että hänen pitäisi kehittyä pyhimykseksi?
— Olen enemmän isän kuin äitini tytär, en voi koskaan tulla äitini
kaltaiseksi, vastasi Sif niin sisukkaasti, että se ällistytti isoisää
yhtä paljon kuin vastauksen sisältö.
— Olitpa isäsi tai äitisi kaltainen, niin tottahan Jumala on sinun
Jumalasi kuitenkin, vastasi hän.
— Niin, tietysti, myönsi Sif hiukan katuvaisena kiihkeydestään, jolla
oli kieltänyt yhdyssiteen äitiinsä.
Isoisä taputti häntä päähän. Se oli hyväily, jota Sif vaivoin sieti,
sillä se litisti hänen tukkansa.
— Etsi hänen kasvojaan! Sinä et ole liian nuori siihen, etkä tiedä,
miten kauan sinulla on aikaa löytääksesi hänet. On vain yksi, joka on
välttämätön tässä elämässä, ja se on Jumalan löytäminen.
Hän oli puhuessaan pitänyt kättään Sifin päälaella, nyt hän taputti
häntä vielä, katsoi vakavasti ja rakkaudella häneen ja lähti hänen
luotaan. Hän oli ollut menossa huoneen läpi ja käyttänyt tilaisuutta
löytäessään Sifin yksin. Kun hän nyt oli sanonut sen, mikä hänellä oli
eniten sydämellä Sifiin nähden, meni hän.
Sif seisoi mietteissään. Konemaisesti hän pörrötti tukkansa jälleen,
mutta hän ei ajatellut sitä, hän ajatteli isoisän sanoja.
Kuului niin vakavalta tuo, mitä isoisä oli sanonut, ettei voinut tietää
kuinka pitkä aika hänellä oli jäljellä. Mitä jos hän kuolisi nuorena
niinkuin hänen äitinsä! Hän ihmetteli miltä se tuntuisi. Se olisi kyllä
surullista. Juuri nyt, kun elämä alkoi olla niin säkenöivän hauskaa!
6.
— Setä! Mikä sedän mielestä on välttämättömintä elämässä?
Sif kysyi tavalliseen vilkkaaseen tapaansa, minkävuoksi Randal ei
ajatellut mitään syvempää vakavuutta piilevän kysymyksessä.
— Tarkkaan katsoen ehkä ei mikään ole välttämätöntä. Toisinaan
ihmettelen, eikö itse elämäkin ole tarpeeton, vastasi Randal puoleksi
leikillisellä, veltolla äänensävyllä.
Sifillä ei ollut mitään työtä käsillä, mutta se ei merkinnyt sitä, että
hän tätä ennen olisi istunut joutilaana. Hän oli ollut innokkaassa
touhussa ommella puseroa itselleen, mutta oli viskannut sen syrjään,
kun dosentti Randalin tulosta oli ilmoitettu.
Koska ei isä eikä äiti olleet kotona, oli Sifin osalle tullut Randalin
vierailun vastaanottaminen eikä se osa hänestä ollut raskas. Eikä
Randalkaan ollut nolo tavatessaan Sifin yksin kotoa.
— Isoisä sanoo, että ainoa välttämätön elämässä on löytää Jumala.
— Isoisäsi katsoo elämää kristityn näkökannalta.
— Eikö setä tee samoin?
Sif katsoi epäröivästi Randaliin, ja hänen katseensa muistutti lapsen
katsetta. Randalista ei tuntunut oikein hyvältä sen edessä.
— En tiedä uskallanko väittää sitä.
— Onko setä ateisti?
— En. En kiellä mitään. Mutta minä ajattelen melkein kaikesta
uskonnossa: voi olla niin — voi olla ettei niin olekaan.
— _Melkein_ kaikesta?
Randal tunsi olevansa sekä hämillään että huvitettu tästä
odottamattomasta tutkinnasta. Sifin tapana ei ollut koskaan
järkeillä. Randal ihmetteli mikä häneen oli mennyt. Hän ei voinut
vastustaa kiusausta astua sisälle, kun Sif niin odottamatta kohotti
ajatusmaailmansa esirippua. Mutta Randalin kunnioitus viattomuutta
kohtaan, hänen pelkonsa samentaa sitä, teki hänet levottomaksi. Hän ei
tahtonut herättää epäilyä lapsensielussa.
— Niin, melkein — hän puhui vakavasti nyt eikä puolittain leikillä
kuten alussa. — On olemassa todiste, jota en voi selittämällä poistaa,
ja se todiste on minussa itsessäni. Jos on personallinen Jumala — jota
en ensinkään kiellä — niin on tuo sisäinen voima säteilyä hänestä.
— Mikä sisäinen voima? kysyi Sif mielenkiintoisena, kun Randal piti
pienen pakollisen pysähdyksen yskähtääkseen ja vetääkseen henkeä.
— Se on oikeudentunto sisimmässäni, sanoi hän. Tuo oikeudentunto, joka
sanoo minulle, mikä on oikeaa mikä väärää, ja toisinaan pakottaa minut
toimimaan aivan vastoin oman luontoni taipumusta.
— Minulla ei varmaankaan ole tuota oikeudentuntoa, sanoi Sif
miettivästi. En tiedä koskaan tehneeni vastoin luonteeni taipumusta,
elleivät muut ole pakottaneet minua.
— Se voi merkitä sitä, että sinun taipumuksesi tähän saakka eivät ole
joutuneet ristiriitaan oikeudentuntosi kanssa.
— Ei minulla sitä olekaan. Olen sellainen musta lammas, saan alinomaa
kuulla, etten ole vähääkään äitini kaltainen, joka oli niin hyvä.
— Hyvyys voi ilmetä niin monissa eri vivahduksissa, vaikka se
sisimmältä olemukseltaan on yksi — aivan niinkuin elämä.
— Mutta minä en ole hyvä, tunnen etten ole, sanoi Sif huoahtaen. En
välitä esimerkiksi paljoa Jumalan etsimisestä, jonka isoisä sanoo
ainoaksi tarpeelliseksi. En tarvitse häntä. Kaikkihan on niin hyvin
kuitenkin.
Harhaan johtamisen pelko valtasi Randalin. Hän katui ilmaistuaan
kielteisesti käsityksensä uskonnon totuuksista. Jos hän olisi heti
ymmärtänyt, mitä hän nyt huomasi: että Sif oli kysynyt vasta heränneen
tarpeen kehoittamana, olisi hän heti osoittanut hänet luotaan. Ehkäpä
ei ollut liian myöhäistä tehdä sitä vieläkin.
— Minkätähden kysyit minulta tuosta ainoasta tarpeellisesta, kun olit
jo kuullut isoisältäsi siitä? Mene takaisin hänen luokseen ja seuraa
hänen johtoaan! Hänellä on enemmän sinulle antamista kuin minulla.
- Sedälläpäs on, joka ymmärtää kaikki niin hyvin, väitti Sif.
— Rakas, pieni lapsi, aivan hullun korkeallehan sinä asetat minut!
Ellen pidä tuota mitä sanoit ivana.
— Ivana? toisti Sif.
Ei mikään ollut Sifille ollut kaukaisempaa kuin tarkoittaa jotain
ivallista, ja sen Randal näki, Sifin tarvitsematta vakuuttaa häntä
siitä.
Lucia oli pitänyt tärkeänä kasvattaa Annan tytärtä Annan uskossa. Sif
ei ollutkaan koskaan epäillyt mitään, siitä totuudesta, johon häntä oli
opetettu uskomaan. Hän oli pitänyt sen itsestään selvänä — mutta ei
ollut välittänyt siitä paljoakaan.
Nyt isoisän sanat olivat herättäneet hänessä tunteen siitä, että
tarvittiin jotain enemmän, mutta mitä — sitä hän ei tiennyt.
Silloin hän oli kääntynyt Randalin puoleen, ja tämä oli tarkoittamatta
tai aavistamatta järkyttänyt hänen tähän saakka harkitsematonta ja
hengetöntä uskoaan.
— Eikö tosiaankaan kaikki ole totta? kysyi hän, hämillään oudoista
ajatuksista, jotka niin odottamatta olivat alkaneet liikkua hänen
sielussaan.
Randal hymyili vähän.
— Kaikki? toisti hän kysyvästi.
— Niin, Jumalasta ja Jesuksesta ja ylösnousemisesta ja iäisestä
elämästä ja tuosta kaikesta, jota opimme rippikoulun aikana esimerkiksi?
Randal tunsi olevansa vaikeassa pulmassa. Mitäpä hän vastaisi? Ei hän
puolestaan voinut vannoa kirkon oppia todeksi, eikä hän kieltänytkään
sitä. Mikä päähänpisto tuolta herttaiselta lapselta kääntyä juuri
hänen puoleensa ja sen kautta yhtäkkiä ja valmistumatta panna hänelle
sellainen edesvastuu!
Hädässään hän otti turvansa parhaaseen muistoonsa, isän muistoon, joka
oli elänyt ja kuollut uskoen Kristuksessa ilmestyneeseen Jumalaan.
— Kun kysyt minulta noin, tulen ajatelleeksi vanhaa miestä, joka uskoi
»tuota kaikkea», kuten sanoit. Hänen elämänsä oli auringon kaltainen,
joka nousee puolipäivän korkeuteensa. Kuten hän oli elänyt, niin
hän kuolikin, lujassa uskossa ylösnousemiseen ja iäiseen elämään.
Hänellä oli lapsen sielu läpi elämän, ja hän oli suureksi siunaukseksi
ympäristölleen. Randal puhui lämpimästi ja kunnioittavasti, ja hänen
kasvoihinsa tuli ilme, jota Sif ei ollut niissä nähnyt ennen. Hän
tahtoi kuulla enemmän tuosta vanhasta miehestä.
— Kuka hän oli? kysyi hän.
— Minun isäni.
Sif tahtoi niin mielellään kuulla enemmän, ja Randal teki hänelle
mieliksi ja kertoi yhtä ja toista isästään.
Sif oli hyvin harras eikä huomannut, että Randal oli vastannut hänen
totuutta etsivään kysymykseensä isänsä kautta, syrjäyttäen kaiken
oman filosofiansa. Mutta Randal huomasi sen ja tunsi siitä voimakkaan
vaikutuksen. Se iski häneen kuin hengellisen köyhyyden äkillinen
ilmitulo, köyhyyden, josta hän aina tähän saakka oli ollut tiedoton.
Kyllähän hän oli tavannut totuudenetsijöitä ennenkin, ja aina oli
hänen filosofiansa antanut hänelle ainetta laajoihin todisteluihin
ja vastauksiin, mutta nyt oli tämän lapsen kysymys saattanut hänet
vastausta vaille. Mitä se merkitsikään?
7.
Sifin odottamaton kysymys elämän tärkeimmästä asiasta askarrutti
Randalia niin sitkeästi, että se kummastutti häntä. Häntä epäilytti
kyllä, että Sif oli esittänyt tuon kysymyksen enemmän päähänpistosta
kuin mistään syvälle käyvästä tarpeesta, mutta Randalin mielessä hänen
kysymyksensä alkoi itää, kasvoi ja tuli sydämen kysymykseksi.
Sifin kanssa keskustellessaan hän oli tuntenut uutta edesvastuuta,
johon hän ei ollut kypsynyt. Täytyy olla jotain todellista
vastattavana, kun lapset kysyvät, senvuoksi ei saa tyytyä vain totuuden
kielteiseen käsitykseen.
Ainoa tarpeellinen. Onko todellakin jotain, josta voi sanoa, että se on
ainoa tarpeellinen? Ja mikä se siinä tapauksessa on?
Randal silmäili kirjahyllyjään. Miltä niistä hän etsisi vastausta,
filosofiselta, teologiselta vai kirjalliseltako?
Hän tiesi pääasiassa noiden lukuisien nidosten sisällyksen, jotka
täyttivät hänen hyllynsä, vaikkapa hän ei lähimainkaan ollut lukenut
niistä puoltakaan läpi. Toiset hän oli lukenut kannesta kanteen, toisia
vain osittain, toisia hän taas oli vain silmäillyt, jotkut niistä
olivat hakemistoja, ja toiset olivat vain senvuoksi, että ne kuuluivat
hyvin varustettuun kokoelmaan.
Hitaasti hän tarkasti hyllyt toisen toisensa jälkeen, otti kirjan
tuolta toisen täältä, selaili niitä, luki joskus palasen, mutta pani
pian sen kiinni, tuntien, ettei hän löytänyt siitä vastausta, jota haki.
Vihdoin hän otti pienen kirjan hyllyltä, jonka kirjat eivät
oikeastaan kuuluneet mihinkään noista kolmesta pääluokasta,
joiden mukaan hän oli kirjavarastonsa jaotellut. Tuo pieni kirja
kuului kai oikeastaan teologiseen osastoon, mutta Randal ei ollut
pitänyt sitä kyllin tieteellisenä siihen. Se oli sen sijaan saanut
paikkansa hartauskirjallisuuden joukossa, laihasti varustetulla
hyllyllä, pääasiassa sisältäen kirjoja hänen isänsä vähäpätöisestä
ja yksipuolisesta kirjastosta, jonka Randal oli säilyttänyt
kunnioituksesta.
Kirja, jonka hän nyt otti sieltä ja avasi, oli jonkinlainen raamatun
vertailusanasto, hänen isänsä kirjoittama. Isän pääasiallinen oppi oli
ollut raamatun tuntemisessa.
Randal oli aina katsellut tuota isänsä pientä sepustusta hellyyden
ja halveksimisen sekaisella tunteella, hellyydellä muistaessaan
isän iloa työtä tehdessään, mutta halveksumisella sen tieteellisen
puutteellisuuden tähden. Isä oli rinnastanut erilaisia raamatun kohtia,
jotka hänen mielestään kuuluivat yhteen ja käsittelivät tärkeitä
kysymyksiä, etenkin siveellisyyttä koskevia, vähemmän sellaisia, joita
mietiskely saattoi herättää. Ja hän oli raamatun paikkojen väliin
pannut omia huomautuksiaan.
Randal avasi nyt tuon halveksitun kirjan jännittynein tuntein.
Ainoa tarpeellinen! Täytyi kai löytyä jokin samantapainen otsikko tässä
hurskaassa, käytännöllisen kristillisyyden järjestelmällisen esityksen
yritteessä, ajatteli hän.
Ja aivan oikein! Tuossapa olikin sellainen otsikko.
»Ainoa tarpeellinen».
Siinä viitattiin useaan raamatunkohtaan, ja jokaisen jälkeen tekijä oli
liittänyt jonkin pienen selityksen.
»Yksi on tarpeellinen. Maria on valinnut hyvän osan, jota ei häneltä
pidä pois otettaman.» Luk. 10:42.
»On jotain joka on vieläkin tärkeämpää kuin palvella Herraa, kuten
Marta teki, ja se on: Marian tavalla istua hänen jalkojensa juuressa ja
kuunnella hänen sanaansa» —
»Yksi sinulta puuttuu. Mene, myy kaikki mitä sinulla on ja anna
köyhille, niin sinulla on oleva aarre taivaassa, ja tule ja seuraa
minua.» Mark. 10:21.
»Ainoa tarpeellinen on seurata Herraa. Ei ole kylliksi löytää hänet,
täytyy sitten myöskin seurata häntä. Rikas nuorukainen oli löytänyt
hänet, mutta yksi puuttui häneltä vielä: siitä luopuminen, mikä esti
häntä myöskin seuraamasta Jesusta. Senvuoksi hänen täytyi antaa pois
koko rikkautensa — ei sillä tehdäkseen niin hyvän teon, että sillä
ansaitsi taivaan, vaan senvuoksi, että hänen omaisuutensa juuri ehkäisi
häntä seuraamasta Jesusta. Rakas, katso siis mikä sinua estää, ja luovu
siitä ja seuraa Herraa.»
Randal seisoi miettivänä. Ne olivat yksinkertaisia, selviä sanoja, ja
tuo viimeinen, pieni suoranainen kehotus kohtasi hänen sydäntään, sitä
tuntuvammin kun hän luuli kuulevansa sen lausuttavan isän äänellä.
Luettu tuli sen kautta hänelle niin personalliseksi. Rakkaan kuolleen
muisto nousi ja eli ja tuli häntä lähelle. Hän oli vastannut Sifille
isänsä kautta, ja nyt isä tuli ja puhui hänelle.
Hän luki edelleen tuota pientä vertailusanastoa. Otsakkeen »Ainoa
tarpeellinen» alla oli useita raamatunkohtia, ja kaikki viittasivat
samaan: ainoa tarpeellinen on Herra itse ja ihmiselle hänen
seuraamisensa.
Onko todellakin niin? Eikö voi tulla hyväksi ihmiseksi muutenkin? Monet
ovat hyviä, monet, jotka eivät edes tunne Herraa.
Mutta eivätköhän he häntä kuitenkin seuraa — vaikkakin tiedottomasti —
kaikessa mikä on hyvää heissä?
Yksi on tarpeellinen, paras osa, Maria Jesuksen jalkain juuressa.
Yksi sinulta puuttuu, sama mikä puuttui rikkaalta nuorukaiselta ja joka
saattoi hänen menemään murheellisena pois, jokin, joka oli rakkaampi
kuin Herra.
Randal katsoi rikasta ja rakasta kirjakokoelmaansa. Oliko se hänen
rikkautensa, joka oli hänen tiellään ja esti häntä valitsemasta parhaan
osan? Olikohan se tuo vai vielä jokin muu, jokin hänen sisimmässään,
hänen järjenpalvontansa esimerkiksi, josta hänen piti luopua tullakseen
vapaaksi seuraamaan Jesusta, oppimatonta Nazaretin puusepänpoikaa?
Mietteissään ja levottomana hän käveli hiljaa edes takaisin
kirjastossaan. Oliko hänelle todellakin välttämätöntä, niin, ainoa
tarpeellinen seurata Jesusta? Niin hän kysyi itseltään merkillisen
kuohuvin tuntein.
Minkätähden tuo kysymys herättäisi niin hänen uhmaansa, ellei siinä
olisi vaatimusta? Mutta keliäpä olisi oikeus asettaa hänelle tuo
vaatimus? Kukapa voisi vaatia, että hän, oppinut ja terävä-älyinen
mies, joka pani järjen etualalle, jättäisi syrjään tuon kaiken
ja astuisi alas totuuden ääreen, joka oli annettu lapsille ja
yksinkertaisille?
Kapinoiminenko kohtuutonta vaatimusta vastaan vain teki hänet
niin ihmeellisen levottomaksi? Siinä, mikä tunki häneen yhä
vastustamattomammin senjälkeen kun Sifin pieni kysymys oli avannut
sille sulun, ei ollut vain vaatimusta, vaan myöskin jotain tuttua
ja rakasta, jotain hänen parhaimman muistonsa vaikutusta. Hän otti
uudelleen isän pienen vertailusanaston ja punnitsi sitä kädessään.
Hän muisti millä ilolla isä oli tehnyt sitä, millä rakkaudella tuohon
monipuoliseen aineeseen.
Rakkaudella! Hänen isänsä oli rakastanut Herraansa. Ei hänestä koskaan
ollut tuntunut vaatimukselta Herransa seuraaminen — ellei rakkaus
vaatinut. Seuraaminen oli ollut hänen elämänsä ilo ja riemu, niin,
hänen palavan sydämensä ainoa tarpeellinen.
Rakkaus itse Herraan. Se yksin voi näyttää tien, täyttää vaatimuksen,
tehdä käskyn mahdolliseksi, jopa keveäksi.
Mutta kuinka voittaa tuo rakkaus? Kuinka sydän voi tulla palavaksi
tuosta tulesta?
Tuon pienen sanaston rinnalla hyllyllä oli isän kuluneella raamatulla
sijansa. Randal otti sen esiin ja puhalsi tomun siitä ja avasi sen. Se
oli täynnä alleviivauksia ja merkkejä. Sitä oli luettu, punnittu ja
rakastettu. Tässä oli ihmissydän avoimin sylin vastaanottanut Jumalan
rakkauden ja sykkinyt sitä vastaan aina lämpimämmin, mitä pitemmälle
elämä ehti.
Randal pani sekä kirjasen että raamatun kirjoituspöydälleen. Hän
alkaisi uuden tutkimuksen, sydämen tutkimuksen, mutta metodillinen
niinkuin hän mielellään oli aina kaikessa, oli hän nytkin.
Senvuoksi kun hän tahtoi tutkia isänsä raamattua, hän otti pienen
sanaston oppaakseen. Hän aikoi avata ja lukea sen yhteydessä joka
raamatunkohdan. Isän kulunutta ja rakasta raamattua hän lukisi, se
pitäisi hänen sydämensä herkkänä, se olisi oleva rakkauden ohjina ja
suitsina hänen ylpeälle tahdolleen, joka tähän saakka oli kulkenut
kriitillisen järjen ohjaamana ja senvuoksi mielellään halveksinut
sydämen teeskentelemätöntä kieltä. Nyt viime aikoina oli Sif, tuo
teeskentelemätön lapsi, opettanut häntä rakastamaan sitä ja panemaan
sen kaiken muun edelle.
8.
Randalista tuntui kummalliselta kuulla toisen miehen huulilta hehkuvaa
mielenpurkausta Sifistä. Hänhän oli kauan ymmärtänyt, miten Åke Bosonin
laita oli, niin että eihän hän oikeastaan saanut kuulla mitään uutta,
mutta se tuntui vaikealle kuitenkin. Vaikeaa oli, että se annettiin
hänelle luottamuksena.
Åke ei voinut enää kantaa rakkauttaan ääneti itsekseen, eikä hän
uskaltanut ilmaista sitä Sifille itselleen. Sverker Randal oli Sifin
ystävä samoin kuin hänenkin, ja hänen sydämensä oli avoin nuorisolle.
Hän oli myöskin ollut mukana alusta alkaen, senvuoksi oli Åkesta
luonnollista keventää sydäntään tuolle vanhemmalle miehelle, nykyään
ystävälle.
Hänellä olikin siihen parhain tilaisuus, kun he kaksi olivat yhdessä
ulkona metsässä ja kedoilla eräänä viehättävän kauniina alkukesän
päivänä, Åke kasveja tutkimassa, Randal lepäämässä.
He olivat lähteneet junalla Upsalasta ja kulkivat nyt eräässä haassa,
missä tuskin huomattava polku mutkitteli pitkin kedon viheriää
vehmautta. Kaikki kukki ja uhkui elämää. Valkeana kukki tuomi ja
pihlaja, valkean keskeltä pujotti kuusi vaaleanvihreitä oksiaan ja
mänty koristelihe tuoreilla kerkillään. Harvinaisia kasveja kukki
tavallisten kevätkukkien seassa.
Kasvioppi ei ollut Randalin aine, mutta hän harrasti sitä tiedettä
kuitenkin, kuten kaikkea hienoa, ihmeellistä ja totta, ja hän kuunteli
Åken selityksiä ja ihastui hänen kanssaan jonkin harvinaisen kasvin
löytämisestä. Hän nautti tarkasta järjestyksestä, joka vallitsi tämän
moninaisen rikkauden pienimmässäkin yksityiskohdassa, ja hän tunsi
itsensä taipuisaksi huokaamaan maallisen elon lyhyyttä, joka ei anna
aikaa tunkeutumaan pitemmälle kuin paikotellen tämän ihmeellisen
maailman pintaan.
Samoiltuaan tunnin tai pari Randal ja Åke olivat istuutuneet
metsäiselle mäelle levähtämään ja syömään eväitään. Silloin Åke tuli
keventäneeksi sydämensä vanhemmalle ystävälleen.
Hän oli edellisenä päivänä tavannut Sifin, ja se kohtaaminen oli
saattanut hänet epätoivoon. Sif oli ollut ihastuttavampi kuin
konsanaan, mutta oli tuntunut välinpitämättömältä häntä kohtaan.
Koko yön hän oli toivonut itselleen kuolemaa.
Mutta aamulla oli toivo, tuo lannistamaton, herännyt jälleen, ja täällä
ulkona luonnossa ja keväimessä se kasvoi voimakkaasti. Ja se kääntyi
Randaliin. Ehkä hän voi auttaa. Sif asetti hänet niin korkealle,
hän ottaisi vaikutuksia tämän arvostelusta. Ei Åke tahtonut pyytää
ystäväänsä puhumaan hänen puolestaan Sifille, ei, mutta eihän olisi
vahingoksi, jos keskustelu toisinaan itsestään voisi siirtyä Åkeen.
Että Randal silloin puhuisi hyvää hänestä, sen Åke tiesi. Hän avasi
täpötäyden sydämensä ilman arvelua.
Randalista tuntui omituiselta kuunnella, mutta hänellä ei ollut muuta
neuvoa. Se kävi hyvin niin kauan, kun hänen tarvitsi vain kuunnella,
pahemmalta tuntuisi, kun hänen täytyisi vastata. Sillä mitäpä hän
osaisi vastata?
Hän ajatteli mitä Sif oli sanonut Åke-parasta, että hän oli ikävä.
Sanoa tätä rakastuneelle nuorukaiselle tuntuisi sydämettömältä. Se
vain loukkaisi häntä parantamatta häntä, niin pahoin kuin hän oli
pihkaantunut. Ja sitäpaitsi eikö voinut ajatella, että tyttö voisi
sanoa noin salatakseen syvempää tunnetta?
Kuta kauemmin Randal kuunteli Åkea, sitä selvemmäksi hänelle kävi,
että tuollaista rakkautta ei nuorukaiselle tule, ilman että sillä
tarkoitetaan jotakin. Joko siihen vastataan tahi ei, täytyy sen koitua
tärkeäksi hänen luonteensa kehitykselle.
Suuttumuksen sekainen kipu, jota Randal ensin tunsi nuoren miehen
luottamusta vastaanottaessaan — aivankuin tämä olisi tunkeutunut
hänelle itselleen pyhitetylle alueelle — väistyi vähitellen
arvokkaamman tunteen tieltä. Hän ei voinut löytää sille nimeä, eniten
se muistutti kokeneen veteraanin tunnetta nuorta taistelutoveria
kohtaan, joka ensi kertaa on tulessa.
Nuorukaiselle oli kysymyksessä vain tämä: voinko voittaa hänet ja
onnen? Randal näki syvemmälle ja pitemmälle.
— Ellet onnistuisi voittamaan häntä? huomautti hän. —
Åke kalpeni, ja hänen piirteensä kovenivat.
— Sitä en voisi kestää. Senvuoksi en uskalla kosia.
— Voithan sinä säilyttää rakkautesi, vaikkapa et voi saadakaan häntä.
— Silloinhan siitä tulisi helvetti!