usein aihetta matkustaa Tukholmaan. Hän otti itselleen usein tehtäviä,
jotka pakottivat häntä matkustamaan ja joskus jäämäänkin sinne päiväksi
tai pariksi. Näillä Tukholman käynneillä hän otti aina tilaisuudesta
vaarin ja kävi tohtori Bentickillä.
Hän oli pian kaikkien perheenjäsenten ystävä, ja hän lämpeni
tuntiessaan miten sydämellisesti tervetullut hän oli.
Allan Bentick ja hänen vaimonsa Lucia olivat molemmat suuressa määrin
seuraihmisiä ja heillä oli suuri ystäväpiiri, johon he nyt ylpeällä
ilolla lukivat Randalin.
Lucia Bentick kiinnitti Randalin mieltä jo ensi näkemältä, ja kun
mielenkiinto oli molemminpuolista, kasvoi heidän tuttavuutensa pian
ystävyydeksi.
Lucia teki Randaliin sen vaikutuksen, että hän oli elänyt voimakasta
ja virkeää elämää, ja oli ottanut oppia kokemuksistaan. Hän nautti
hänen ulkomuodostaan, joka ei kadottanut vanhetessaan, hän oli
suuresti huvitettu hänen keskusteluistaan, ja psykologina hänestä oli
mielenkiintoista tutkistella hänen eloisaa olentoaan ja koulutettua
luonnettaan. Noilla kahdella oli aina niin paljon puhumista ja molemmat
tunsivat niin mieluista oloa toistensa seurassa, kuten aina tuntiessaan
toisen ymmärtävän ja panevan arvoa itselleen.
Sifin velipuolet, Ulf ja Alf, olivat valppaita ja hupaisia koulupoikia,
lahjakkaita, mutta ihmeellisen hiljaisia ollakseen niin vilkkaiden
vanhempien lapsia. Tämä hämmästytti Randalia, joka ihmistutkimuksissaan
aina pani niin suurta huomiota perinnöllisyyteen.
Se perheenjäsen, jonka Randal alituiseen näki, silloinkin kun hän ei
katsonut häneen, ja jonka ääntä hän kuunteli silloinkin, kun puhui
toisten kanssa, oli Sif. Hän näki Sifin aina Lapin auringon hohteessa,
ja hänen sisäisen silmänsä edessä Sifin olento seisoi vapaana tunturin
valkoista puhtautta ja taivaan sineä vasten.
Hänen mieleensä Sif teki yhä samantapaisen vaikutuksen kuin mitä hän
oli tuntenut silloin yöllä, jolloin Sif oli tahtonut ottaa hänen
kipunsa kannettavakseen.
Hän oli niin hurmaavan nuori, niin viehättävän alkuperäinen. Randal
tuli lämmittelemään hänen silmiensä loisteessa ja nuortumaan hänen
raikkaasta olennostaan.
— Eihän Sifille ole siitä mitään haittaa, ajatteli hän.
2.
Sif oli aina iloinen nähdessään Randal-sedän eikä salannut sitä, hän
säteili niin virkistävänä Randalin tullessa, että tämä tunsi saavansa
uutta nuoruutta ja joustavuutta joka kerran.
— Setä on aivan yhtä hauska täällä kuin tunturillakin, selitti hän
luontevaan tapaansa. Mutta toiset ovat kaikki menettäneet jotain.
Kandidaatti Boson oli täällä eilen pitkän aikaa, ja hän oli oikein
ikävä.
— Boson parka!
— Oo, hän arveli kyllä samaa minusta, lohdutti Sif. Ei meidän
yhdessäolostamme tullut ollenkaan niin hauskaa kuin tunturilla.
— Luulen että hän oli ujo, huomautti Lucia.
— Ketäpä hän olisi ujoillut. Ehkä äitiä? Ei kukaan ihminen tavallisesti
koskaan ujoile äitiä, äiti saa kohta kaikki mielensä mukaisiksi.
— Ehkäpä hän tunsi, ettei hänelle pantu samaa arvoa kuin tunturilla,
arveli Randal.
— No, enpä tiedä, oliko hän tunturillakaan niin erittäin
arvossapidetty. Eikä ollutkaan, eikä kukaan muukaan erikoisesti,
vaan kaikki yhdessä. Tietääkö setä, että olen ruvennut ratsastamaan?
Syksyllä jo, niin että olen oikein oppinut nyt.
Randal otti ilmoituksen vastaan mielenkiinnolla ja hänelle annettiin
ihastunut kuvaus erikoisista hevosista ja erittäin yhdestä, jonka nimi
oli Virma ja joka oli Sifin lempihevonen tällä kertaa.
— Useat haluavat sitä, mutta minä laitan itseni hyviin kirjoihin
luutnantin kanssa ja saan sen useimmiten.
— Miten se tapahtuu? kysyi Randal.
— Virman saaminenko?
— Hyviin kirjoihin laittautuminen? Sif nauroi.
— Etten liehakoi häntä. Niinkuin muut tytöt tekevät. Eikö setä tule
katsomaan joskus?
— Filosofilla on kai muutakin tekemistä kuin katsella pienten
tytöntynkien ratsastusta, sanoi Lucia puoleksi leikillisellä äänellä.
— Tottahan me voimme kelvata filosofisiksi problemeiksi, niin
tytöntynkiä kuin olemmekin. Vai mitä, Randal-setä?
— Kieltämättä. Ja vaikeimmin ratkaistaviksi.
— Tule katsomaan joskus? Olisi niin hauskaa saada nähdä setä Randal
lehterillä. Silloin koetan oikein parastani.
— Kyllä tulen, kun saan aikaa, lupasi Randal.
— Minkätähden niin itsepintaisesti tahdoit häntä katsomaan sinun
ratsastamistasi? kysyi Lucia Randalin mentyä.
Sif tuimistui, hän pani hyvin pahakseen muistutukset, ja hän aavisti
jotain sellaista tässä kysymyksessä.
— Minusta olisi hauskaa, jos hän tulisi, vastasi hän ja nosti vähän
nenäänsä.
— En pitänyt myöskään sinun tavastasi luutnantista puhuessasi, jatkoi
Lucia. Sinä olet nyt täyttänyt seitsemäntoista vuotta, etkä voi enää
puhua ja käyttäytyä kuin lapsi.
— Osaan kyllä käyttäytyä, vastasi Sif ja punastui suuttuneena.
— Mistä on kysymys?
Allan oli tullut huoneeseen parahiksi kuullakseen Sifin loukkaantuneen
vastauksen.
— Pikkuasia vain, vastasi Lucia, joka ei pitänyt siitä, että tuo pieni
mitättömyys tulisi suurennetuksi saattamalla se kolmannen kuultavaksi.
Mutta Sif oli kuohuksissa, hän oli syvemmin loukkaantunut arvostelusta,
kuin hän itse tai Lucia ymmärsikään, ja hän tuli senvuoksi
häikäilemättömäksi.
— Äiti on kateellinen eikä siedä, että setä Randal välittää yhtä paljon
minusta kuin äidistä, kivahti hän.
— Sif! virkkoi Lucia, kovasti punastuen tuon aivan odottamattoman
syytöksen kuullessaan.
Mutta Sif oli nyt saanut tarpeekseen, hän purskahti itkuun ja juoksi
ulos huoneesta.
Allan kohotti silmäkulmiaan ja katsoi kysyvästi vaimoonsa.
— Mitä se merkitsee?
— Niin, en minä tiedä, ellei se merkitse sitä, että hän on rakastunut
Randaliin, vastasi Lucia liian kuohuksissa punnitakseen sanojaan.
— Rakastunut Randaliin? Sif? Randalhan on melkein samanikäinen minun
kanssani.
— Sitä hän ei ole. Hän on vain kolmenkymmenenviiden vuoden vanha.
— Ja Sif seitsemäntoista.
— Iän ei tarvitse estää sellaista. Muutoinhan en sanokaan että hän
on rakastunut. Se pisti vain päähäni hänen kohtuuttoman kiihkeytensä
selvitykseksi.
— Mikä oli syynä tähän kohtaukseen?
Lucia kertoi sen. Hän oli ehtinyt rauhoittua nyt ja häntä hävetti
hieman, että oli niin suuttunut Sifin nenäkkäästä ja aiheettomasta
syytöksestä.
— Eihän siinä ollut mitään vaarallista, että hän pyysi Randalia
katsomaan hänen ratsastamistaan. Oli tyhmästi sinulta nähdä siinä
jotain sopimatonta.
— Sinä olet niin heikko Sifin suhteen, ettet voi nähdä mitään vikaa
hänessä.
— Näen hänet sellaisena kuin hän on, mutta pelkään ettet sinä näe sitä.
Sinä olet niin tottunut olemaan haluttu ja arvossapidetty ennen muita,
että sinua tiedottomasti harmittaa, jos joku muu menee sinusta ohi.
Se oli enemmän kuin mitä Lucia saattoi sulattaa. Hänen silmänsä
salamoivat.
— Onko mahdollista, että uskot Sifin tyhmässä päähänpistossa olevan
hiukkaakaan totuutta, että olisin kateellinen hänelle? kysyi hän yhtä
hämillään kuin kuohuksissa tuollaisesta epäluulosta.
- Kyllähän minä tiedän ettet välitä Randalista muuten kuin ystävänä,
sanoi Allan rauhoittaen. Enkä luule myöskään, että itse olet tietoinen
siitä, että haluat olla ylinnä. Mutta sinä olet nuoruudesta saakka
tottunut siihen. Sif on myöskin, kuten sinä, luotu hurmaamaan ihmisiä,
ja kuluu aikaa ennenkun totut olemaan syrjässä hänen tähtensä...
Hän pysähtyi, sillä Lucia teki torjuvan liikkeen ja kääntyi ylpeänä ja
suuttuneena hänestä poispäin.
— Sinä kuvittelet ymmärtäväsi minua niin hyvin, mutta tässä
asiassa erehdyt kokonaan, sanoi hän terävästi ja lisäsi jäätävän
välinpitämättömästi: Hemmottele Sifiä miten haluat! Minä en enää puutu
hänen asioihinsa.
Nyt Allankin kuohahti.
— Naisväki on sietämätöntä! Kunpa vain voisi olla teistä kokonaan
erillään! pauhasi hän ja meni huoneeseensa, paiskaten oven perässään
kiinni, että paukahti.
Suuttumuksestaan huolimatta Lucian täytyi hymyillä hänen poikamaiselle
purkaukselleen. Hän ei voinut ajatella ketään miestä, joka olisi
enemmän riippuvainen ja enemmän kiintynyt perheensä naisjäseniin
kuin Allan. Ilmaisu, jonka hän oli antanut turhalle toivomukselleen,
osoitti parhaiten, että hän kesken purkaustaan oli tietoinen siitä,
ettei ollenkaan toivonut sitä mitä sanoi toivovansa. Tämä liikutti
Luciaa niin, että hänen suuttumuksensa häipyi pois ja hellyys pääsi
valtaan jälleen, tuo äidillinen hellyys, jota kukaan hänen lapsistaan
ei herättänyt niin voimakkaana hänessä kuin tuo »suurin poika», hänen
miehensä.
Mutta Sif huoletti häntä. Niin paljon kuin hän tästä pitikin, ei hän
voinut rakastaa häntä yhtä paljon kuin omia lapsiaan. Se oli kuitenkin
puuttuvaisuus, jota hän ei voinut auttaa, se oli luonnossa. Mutta siitä
oli seurauksena, että Allanin hellyys tytärtä kohtaan tuli suuremmaksi
kuin poikia kohtaan, joka vuorostaan ei vaikuttanut suotuisasti Lucian
tunteeseen.
Lucia vältti mieluummin näiden arkojen tunneseikkojen ajattelemista,
mutta edelläkuvatun kohtauksen jälkeen tuo pidätetty ajatus tunkeusi
esiin ja hänen täytyi askarrella sen kanssa.
Kun hän naimisiin menonsa jälkeen Allanin kanssa oli ottanut huostaansa
Sifin, oli hän tehnyt sen valmiina siirtämään pienokaiselle lämpimän
rakkautensa, jota hän oli tuntenut lapsen äitiä kohtaan. Mutta kun Sif
kasvoi näyttämättä vähäistäkään yhtäläisyyttä äitinsä kanssa, oli se
Lucialle pettymys ja viilensi vastoin hänen tahtoaan hänen tunnettaan
lasta kohtaan. Ja samassa määrin kuin tyttö kehittyi ja iloisella,
puoleensavetävällä olennollaan voitti ystäviä kaikkialla ja sen kautta
tuli yhä riippumattomammaksi äitipuolensa hellyydestä, kylmeni se,
sillä se ei ollut alusta tuota epäitsekästä äidinrakkautta, joka on
veressä.
Lucia tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi tutkistellessaan nyt
suhdettaan Sifiin ja hänen täytyi myöntää, että hän oli viilennyt
huomattavasti tätä kohtaan. Hän kysyi itseltään rehellisesti, eikö
äskeinen kohtaus, johon hän itse oli antanut aiheen omalla — hänen
täytyi nyt tarkemmin harkittuaan se myöntää — aivan tarpeettomalla
muistutuksellaan, ollut merkki juuri tuosta hänen kohtalokkaasta
hellyyden ja ymmärtämisen puutteestaan tytärpuolta kohtaan. Oliko
mahdollista, hän kysyi myöskin itseltään, että Allanin syytöksessä että
hän olisi kateellinen Sifille voisi olla jotain aihetta? Vilpittömän
pahastumisen ja ylpeyden tuntein hän oli torjunut tuon syytöksen
vääränä, mutta oliko se tosiaankin aivan aiheeton? Miksi se oli
pistänyt häneen niin, ellei se sattunut kipeään kohtaan? Häntä oli
ärsyttänyt, että Allan oli asettunut tyttären puolelle häntä vastaan,
häntä ärsytti aina Allanin tehdessä niin. Mutta hänen täytyi myöntää,
että Allan tässä tapauksessa oli ollut oikeassa, hänen muistutuksensa
Sifille oli ollut väärä. Miksi hän olikaan tehnyt sen? Mikä hänet oli
yllyttänyt sen tekemään? Oliko Sifissä jotain erikoista, vai oliko se
vain kateutta hänessä itsessään? Vai oliko siinä ehkä kumpaakin? Oliko
hän ehkä vastoin tahtoaan ja parempaa tietoaan kateellinen Sifille
tuon kuvaamattoman ominaisuuden tähden, joka saattoi kaikki pitämään
tytöstä? Lucian täytyi tänä vilpittömän itsetutkistelun hetkenä
tunnustaa, että tuo ominaisuus, jota hän ei voinut välttyä näkemästä ja
tuntemasta, pikemmin oli ärsyttänyt häntä kuin voittanut hänet, ja hän
saattoi toisinaan olla kylliksi terävä ihmetelläkseen, oliko se niin
kokonaan tiedotonta ja teeskentelemätöntä, kuin miltä näytti. Oliko
tähän syynä kateus vai huolenpito?
Kaikki olivat niin heikkoja Sifin suhteen, täytyihän kai jonkun voida
asettua häntä vastaan ja nähdä hänen vikansa ja oikaista häntä,
ajatteli Lucia puolustuksekseen.
Niin kyllä, vastasi omatunto, mutta tuon jonkun piti myöskin
pitää tarkkaa vaaria siitä että oli oikeudenmukainen, ellei hän
tahtonut työntää luotaan tuota nuorta sydäntä ja menettää kaikkea
vaikutusvaltaansa.
Ja Lucia teki oikeutta omalletunnolleen ja päätti ryhtyä kasvattamaan
itseään siihen mitä hänen ja Sifin välinen suhde vaati häneltä, jottei
se muodostuisi kieroksi. Mutta niin pitkälle kuin tunnustamaan Sifille,
että hän katsoi antaneensa tälle väärän muistutuksen, ei hän kuitenkaan
itsensä nöyryyttämisessä mennyt. Ja senvuoksi sai tuo tarpeeton oikaisu
itää häiritsemättä Sifin mielessä.
3.
Randalilla oli ollut vaikea yö hengenahdistuksineen ja yskineen ja hän
oli kovin väsynyt, kun viimein aamu koitti ja sen mukana helpotus.
Yleensä hän ei tavallisesti ajatellut noina hengenahdistusöinä, hän
kärsi vain. Hän tunsi tavallisesti, että hänen kipunsa irroitti
hänet kaikesta, mikä muuten täytti hänen ajatuksensa. Mutta sinä
yönä oli ollut toisin. Muuan ajatus, ihmettely oli uskomattoman
itsepintaisesti askarruttanut hänen mieltään ja kiusannut sitä samoin
kuin hengenahdistus ja yskä oli kiusannut hänen ruumistaan.
Edellisenä päivänä hän oli varannut itselleen aikaa mennäkseen
ratsastushuoneelle katsomaan Sifin ratsastusta. Hän oli saanut
nähdä Sifin uudessa puvussa ja uudessa tilanteessa, joka oli ollut
mielenkiintoista, mutta häntä kohtaan Sif oli ollut kuin vaihdettu. Jo
tuo jäykkä, tuskin huomattava pään kumarrus, jolla hän oli vastannut
Randalin tervehdykseen, oli kummastuttanut tätä. Hän ei olisi koskaan
uskonut Sifin osaavan tervehtiä niin jäykästi. Eikä hän koko aikana
ollut kertaakaan katsonut hänen taholleen.
Ratsastustunnin kuluttua Randal oli odottanut Sifiä ulkopuolella.
Tämä oli viipynyt kauan, ja kun hän vihdoin oli tullut, oli hän ollut
ratsastuksenopettajansa ja parin toverin seurassa. Hän oli tervehtinyt
ohimennen eikä ollut osoittanut aikovansakaan luopua seurastaan tai
esitellä häntä. Randal ei ollut tietysti tahtonut tunkeilla, ja niin he
olivat nähneet toisensa ja eronneet sanaakaan vaihtamatta ja kädestä
tervehtimättä — mikä oli jotain kuulumatonta siihen ystävälliseen
toverillisuuteen nähden, joka oli vallinnut heidän välillään heidän
tuttavuutensa ensi hetkestä asti.
Randal vaivasi turhaan päätään miettiäkseen, mitä Sifille oli saattanut
tapahtua.
Sifhän oli itse pyytänyt häntä tulemaan katsomaan hänen
ratsastamistaan, ja kun hän nyt oli tehnyt niin, oli tyttö kohdellut
häntä niin kuin hän olisi loukannut häntä tulollaan.
Oliko Sif suuttunut siitä, ettei hän ollut ennemmin tullut? Mutta
tiesihän hän hänellä olevan paljon työtä, eikähän hän toki vielä liene
tullut vaativaksi kuin mikäkin hemmoteltu kaunotar?
Oliko hän oikullinen? Oliko hän yhtäkkiä kyllääntynyt häneen niinkuin
ennemmin Åke Bosoniin? Mutta eihän hänen sentään olisi tarvinnut olla
epäystävällinen, vaikkapa olisi kyllääntynytkin.
Olisikohan joku voinut puhua pahaa hänestä? Mutta mitähän siinä
tapauksessa olisi sanottu? Hän ei tiennyt mitään, jota olisi voitu
todella hänen niskoilleen panna, ja kelläpä olisi harrastusta ruveta
valehtelemaan hänestä?
Koko yön häntä kiusasivat nämä kysymykset, joihin hän ei löytänyt
mitään vastausta.
Mutta kun aamu tuli helpotuksineen, laukesi hänen mielensäkin
rauhattomuus. Hän piti ihmettelyänsä lapsellisena. Minkätähden hän
välittäisi niin paljon yhden tytön oikuista?
Hän koetti heittää mielestään levottomuuden, ja kun vihdoinkin ikävöity
uni tuli hänen istuessaan pieluksien välissä tuolissaan, erkani hän
kaikista Sif-ajatuksistakin.
Kun hän sitten heräsi, anastivat päivän tehtävät hänen vain puoleksi
palanneet voimansa.
Oli kiireinen aika, ja etenkin kun hänen terveytensä oli horjuva,
täytyi hänen keskittyä työhön. Ystäviä ja yksityisiä asioita varten
ei jäänyt mitään aikaa. Järkkymättömämmin kuin konsanaan hän seurasi
tätä periaatettaan nyt, ja seuraus oli, että viikkoja kului hänen
näyttäytymättä tohtori Bentickin kodissa, aiheuttaen kaipausta kaikille
ja salaista tuskaa yhdelle.
4.
Tohtori Bentickillä oli päivälliskutsut suurelle vierasjoukolle.
Lucia oli sinä päivänä vienyt voiton itsestään laitoksillaan.
Hänen kykynsä siinä suhteessa oli suuri ja yleisesti tunnustettu.
Mutta kuitenkaan eivät nuo laitokset tai ruokalajit olleet eniten
mieltäkiinnittäviä näissä kutsuissa, tiedottomasti tai tietoisesti
kaikkien huomio oli kääntynyt Sifiin. Niin säteilevän nuorena,
mukaansatempaavan vilkkaana, niin täynnä lapsellista, tiedotonta suloa
kuin tänään, ei kukaan häntä ollut nähnyt. Hän sähköitti koko seuran
tietämättään, tahtomattaan.
Kun Randal tuli saliin, näki hän heti Sifin katsomatta häneen.
Ritarilliseen tapaansa hän tervehti ensin Luciaa, omistaen koko
huomaavaisuutensa hänelle sinä hetkenä, ikäänkuin ei ketään muita olisi
ollutkaan huoneessa. Sif ei seisonut kaukana. Vaikka puhelikin parin
muun henkilön kanssa, hän kuuli sanat, jotka hänen äitipuolensa ja
Randal vaihtoivat keskenään.
Lucia kysyi Randalilta ystävällisen nuhtelevasti, minkätähden hän oli
ollut niin näkymätön viime viikkoina.
— Luulen että siitä on kokonainen kuukausi kuin viimeksi näimme
dosentin, emmekä kai olisi saaneet sitä iloa tänäänkään, ellen olisi
niin kauniisti pyytänyt.
Sillä Lucia oli kutsukirjeen mukaan pannut kirjelappusen, jossa hän
taivuttavasti oli pyytänyt Randalia tulemaan. Hän oli nimittäin
sellainen personallisuus, jota tapaamaan ihmisiä kutsuttiin, ja Lucia
oli erittäin halukas saamaan hänet mukaan.
— Vahinko on ollut minun puolellani, kuuli Sif tuon lyhyen,
miellyttävän äänen vastaavan (ja häntä vihlasi huomatessaan, että se
kuului rasittuneemmalta kuin tavallisesti). Työ on vienyt kokonaan
minun aikani.
— Työkö vain? kysyi Lucia, joka oli kai myöskin huomannut hänen äänensä
tahdottoman todisteen.
— Hengenahdistus myös, tunnusti Randal vastahakoisesti. Kun se alkaa
hätyyttää, täytyy minun keskittää itseni työhön, minusta ei jää mitään
yksityisiin harrastuksiin.
Tämän selityksen jälkeen hän vetäysi syrjään, sillä uusia vieraita
saapui ja niiden täytyi saada tervehtiä emäntää.
Nyt Randal kumarsi Sifille, otti silmänräpäykseksi hänen kätensä, mutta
puristamatta sitä.
— Minun ei tarvitse kysyä vointia, näen että se on hyvä, sanoi Randal
sivumennen ja antoi katseensa pikimmiten liukua Sifin kasvoille, joiden
nuorekasta viehätystä kohotti vaivoin hillitty liikutus.
— Minunkaan ei tarvitse kysyä vointia, sillä kuulin juuri, että se
on huono, vastasi Sif, tuskin tietoisena siitä mitä sanoi, mutta
vaistomaisesti löytäen oikeat sanat.
— Minun suhteeni ei ole mitään vaaraa, vastasi Randal keskeyttävästi.
Erityisissä tapauksissa hän vain sieti osanottoa. Sellainen tilaisuus
ei ilmeisestikään tämä ollut, mutta Sif muisti yhden sellaisen,
jolloin hän osanotollaan oli saanut tehdä hyvää hänelle. Silloin
Randal oli ottanut sen vastaan kokonaan vaikkapa vain muutamiksi
silmänräpäyksiksi, nyt hän sulkeusi siltä. Sifiä kirveli vertaillessaan.
Randalin sanottua, mitä hän katsoi kohteliaisuuden vaativan, hän jätti
Sifin vastasaapuneille vieraille, tervehtiäkseen toisia, joita tunsi ja
antaakseen esitellä itsensä muille.
Päivällispöydässä Randalin paikka oli vinosti vastapäätä Sifiä.
Hän saattoi kuulla tämän vilkkaan äänen ja tartuttavan naurun, hän
saattoi myöskin kuulla yhtä ja toista Sifin ja hänen pöytäkumppaninsa
keskustelusta, mutta hän ei sallinut sen häiritä itseään, vaan oli
huomaavainen ja mielenkiintoinen omalla tahollaan ja teki älykkäästi
huomautuksiaan, kun keskustelu pari kertaa tuli yleisemmäksi.
Kerran päivällisen kestäessä hän joi Sifin maljan, ja silloin heidän
silmänsä kohtasivat pariksi sekunniksi. Hämmästyksekseen hän näki
rukoilevan ilmeen Sifin silmissä. Seuraavana minuuttina hän sanoi
itselleen, että hän oli varmaankin nähnyt väärin. Minkäpätähden Sif
katsoisi rukoilevasti häneen?
Ei kukaan niistä kaikista, jotka kilpailivat Sifin harrastuksesta,
aavistanut että se salaisesti oli keskittynyt tuohon hienoon,
maltilliseen, ohimoilta harmahtavahiuksiseen mieheen ja keskusteluun,
joka liikkui kypsyneenä, nuorelle tytölle varmasti vieraissa
ilmapiireissä. Mutta kaikkien pöydän ympärillä olevien äänten joukosta
Sif kuunteli vain tuota niin hyvin tunnettua, vaivautunutta, ääntä,
jonka väsynyt mutta miellyttävä sävy palautti mieleen hänen elämänsä
iloisimmat päivät. Kun hän toisinaan kuuli jotain siitä mitä hän sanoi,
tunsi hän itsensä ylpeäksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonkinlainen
osa Randalin lahjakkuudesta ja maineesta.
Sif oli niin iloinen siitä että Randal oli tahtonut tulla. Hänen
tuskansa, ennenkuin Randalin myönteinen vastaus kutsuihin saapumisesta
oli tullut, oli ollut niin syvää ja sietämätöntä, kuin tuska vain voi
olla ensi nuoruuden kärsimättömänä aikana. Mutta Randal oli vastannut
myöntävästi, ja nyt hän oli todellakin tullut! Sifistä tuntui, että
senkautta oli tuo niin turhaan katkaistu side heidän välillään solmittu
uudelleen.
Ehkäpä se ei koskaan ollutkaan katkennut, kuten hän oli luullut.
Randalilla oli ollut niin paljon työtä ja hän oli ollut sairas.
Siinähän olisi ollut syytä kylliksi hänen poissaoloonsa. Kun hän
nyt näki hänet ja kuuli häntä, tunsi hän kuinka paljon ylempänä hän
seisoi häntä, ja häntä hävetti luulottelunsa, että Randal muka olisi
loukkaantunut hänen käytöksestään tuonnottaisella ratsastustunnilla.
Hän seisoi aivan liian korkealla loukkaantuakseen mistään, mitä hän
teki tai oli tekemättä.
Tämä ajatus sisälsi sekä huojennusta että pettymystä, huojennusta siitä
ettei ollut loukannut häntä, mutta pettymystä siitä että oli niin
vähäpätöinen hänelle, ettei voisikaan loukata häntä.
Mutta hän oli kuitenkin välittänyt tulla ratsastustunnille. Olisiko hän
tullut, ellei hän olisi välittänyt hänestä?
Olisi kyllä, hän olisi hyvin hyvästi voinut tulla vain hyvyydestä,
senvuoksi että hän oli pyytänyt.
Sif punastui tätä ajatellessaan ja äitipuolen oikaisua, josta hän
tahtomattaan oli ottanut vaikutteita, niin että hänen teeskentelemätön
käytöksensä Randalia kohtaan oli muuttunut jäykkyydeksi.
Hän koetti olla kuuntelematta Randalin ääntä ja olla ajattelematta
häntä, mutta se kävi huonosti. — Miten ratsastaminen sujuu? Randal
se kysyi näin sovinnaisen kohteliaalla äänellä, kun hän pari tuntia
päivällisen jälkeen sattumalta oli Sifin lähellä.
Tämä punastui ilosta Randalin vihdoinkin puhutellessa häntä, mutta
myöskin hämillään siitä, että hän viittasi tuohon onnettomaan
ratsastustuntiin.
— Se sujuu kuten tavallisesti.
— Eikö siinä ehkä enää ole uutuuden viehätystä? Sif punastui vielä
enemmän, sillä hän tunsi ivaa Randalin kysymyksessä.
— En minä sellainen ole! luiskahti häneltä.
— Ajattelin, että huvit mahdollisesti saivat jakaa ystävien kohtalon.
— Ystävien?
Sif katsoi kysyvästi Randaliin ja saattoi vain toivoa, ettei tämä
huomaisi miten onnettomaksi hän tunsi itsensä.
— Åke Boson oli sinun hyvä ystäväsi tunturilla, mutta Tukholmassa hän
on sinusta ikävä. Tuolla ratsastustunnilla sain sen käsityksen, että
minäkin olin tullut vanhanaikaiseksi.
Hän puhui tyynellä, intohimottomalla äänellä, ikäänkuin se tosiseikka,
jota hän toi esille, ei sen enempää olisi huolettanut häntä.
Sif tunsi itsensä samalla kertaa niin mitättömäksi ja niin
liikutetuksi. Ellei Randal välittänyt hänestä, niin eihän hän silloin
ollut loukannut häntä käytöksellään, minkätähden hän sitten nuhteli
häntä? Hänen tavassaan ja äänessään ei ollut hituistakaan moitetta,
mutta Sif tunsi kuitenkin tulleensa nuhdelluksi. Randal piti häntä
uskottomana, huikentelevana, ja se oli alentavaa. Vaikkapa hän olikin
liian paljon yläpuolella häntä kärsiäkseen siitä, ei Sif itsensä tähden
tahtonut antaa hänen ymmärtää itseänsä niin väärin.
— Asianlaita ei ole ollenkaan kuten setä luulee. Olin sellainen siitä
syystä, että häpesin kun olin pyytänyt setää tulemaan, selitti hän
pikaisesti ja avomielisesti.
Randalin kasvoissa vaihtui ilme.
— Minkätähden häpesit sitä? kysyi hän suuresti hämmästyneenä.
Sellainen aivoituksen selitys ei ollut hetkeksikään johtunut hänen
mieleensä.
— Äidin mielestä minä olin tunkeileva pyytäessäni setää tulemaan.