vastusti yskää niin hyvin kuin taisi, jottei häiritsisi toisia. Onneksi
kaikki olivat nuoria, joilla oli erinomainen unen lahja ja lisäksi
väsyneitä päivän marssista, minkävuoksi heitä ei sanottavasti häirinnyt
tuo pidätetty yskä ja vaivalloinen hengitys.
Matkailijatuvassa oli vain yksi huone. Tytöt hallitsivat sen toista
puolta, herrat toista. Åke oli leikillään asettanut kaikki reput
riviin keskelle »varjostimeksi» kuten hän oli selittänyt, ja ankarasti
lisännyt: »sakon uhalla kielletty katsomasta yli»!
Mutta Sif rikkoi kuitenkin tuon kiellon, kun hän myöhemmin yöllä heräsi
ja sai kuulla yskän. Hän oli hyvin uninen ja olisi heikosti voinut
nukkua uudelleen, mutta ei tahtonut. Hän kääntyi hiljaa vuoteellaan ja
katsoi huoneen yli.
Hämärässä hän näki setä Randalin. Hän oli ottanut erään selkärepun
selkäosan ja asettanut sen polviaan vasten saadakseen tukea
käsivarsilleen ja päälleen. Niin hän istui etukumarassa, ja Sif näki
hänen olkapäidensä kohoavan ja laskevan vaivalloisesta hengityksestä.
Näky viilti hänen herkkää sydäntään. Ääneti nousi hän vuoteeltaan ja
hiipi Randalin luo.
Kun tämä katsoi ylös ja kohtasi Sifin kyyneleisen katseen, pudisti hän
päätään Sifille ja koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä, mutta hänen
uljaasta kestävyydestään huolimatta hymy oli jonkun verran vääristynyt.
— Setä nojaisi minun olkapäähäni! pyysi Sif kuiskaten ja laskeutui
kyykylleen aivan hänen eteensä.
— Mene makaamaan, lapsi!
— En voi, kun setä on kipeä. Älä ole julma! Salli minun auttaa!
— Sinä autat minua paraiten nukkumalla jälleen.
— Eikö mitään voi tehdä?
Randal hymyili uljasta, tyyntä hymyään, joka valtasi Sifin sydämen
eniten tuon tuskan ilmeen tähden, joka pakottausi esiin vasten hänen
tahtoaan.
— Kestää. Ja se minun täytyy tehdä itse. Sitä ei kukaan muu voi minun
hyväkseni tehdä.
— Mutta toinen voi auttaa.
— En tahdo panna kuormaani toisille.
— Mutta setä, ei edes Jeesuskaan kantanut omaansa aina yksin. Enkeli
sai tulla ja auttaa häntä Getsemanessa. Ja hän oli kuitenkin Jumala.
Randal katsoi ylös. Hänen kalpeat, väsyneet kasvonsa loistivat Sifiä
vastaan, ja sitte hän teki hänelle mieliksi, nojasi käsivartensa hänen
käsivarteensa ja otsansa hänen olkaansa vasten.
Sif oli hiljaa ja tuki häntä ja nautti uudenlaista tyydytystä
tuntiessaan, miten vaikeaa oli siinä asennossa olla. Hän tahtoi niin
mielellään kärsiä vähän tuottaakseen huojennusta setä Randalille. Kyllä
hän kestäisi antamatta hänen huomata kuinka asento väsytti häntä.
Mutta jo parin minutin kuluttua nosti Randal päänsä Sifin olalta.
— Kiitos enkelipalveluksesta! Mene nyt takaisin vuoteellesi.
— Mutta eikö se helpottanut?
— Helpotti, sinä olet antanut minulle uutta voimaa.
— Mutta enkö saa jatkaa! Se kesti niin vähän aikaa.
— Siinä oli kylliksi. Se taittoi kärjen. Mene nyt! En unohda koskaan —
mitä olet tehnyt minulle, kuiskasi hän läähättävään tapaansa.
Sif näki, että Randal todellakin tahtoi hänen menevän nyt, ja senvuoksi
hän totteli vaikka hyvin vastahakoisesti.
Hän laskeutui vuoteelleen jälleen, mutta makasi valveilla, seinäänpäin
kääntyneenä, kyyneleen toisensa jälkeen vieriessä hänen suljettujen
silmäluomiensa alta. Hän ei tiennyt miksi hän itki, sillä hän tunsi
itsensä enemmän onnelliseksi kuin onnettomaksi, ja vaikka hän
sääli setä Randalia, oli hän varma siitä, että tämä oli tuskaansa
voimakkaampi. Sydämessään hän oli polvillaan setä Randalin edessä
tuolla missä hän istui ja kärsi niin kestävänä.
Ihmeellistä kyllä näytti hänen hengenahdistuksensa helpottavan Sifin
lyhyen käynnin johdosta, ja yskä asettui. Aamupuoleen Randal saattoi
oikaista itsensä vuoteellekin ja nukkua.
— Luulen että sinä paransit minut, kun tulit luokseni yöllä, sanoi hän
aamulla Sifille.
— Tokkopa, enhän minä tehnyt mitään.
— Etkö tehnyt mitään?
Hän sulki hänet katseeseensa ja hänen tapansa teki Sifiin taasen saman
vaikutuksen kuin se oli yölläkin tehnyt, että hän oli tehnyt hänelle
jotain sanomattoman hyvää, ja kuitenkin, tiesihän hän, ettei ollut
mitään tehnyt. Tuntui niinkuin Randal olisi vastaanottanut hänen
lämpimän auttamishalunsa, vaikka oli torjunut hänen apunsa.
15.
He seisoivat kaikki ja kuuntelivat. He olivat kuulleet, että jossakin
sillä suunnalla, mihin he olivat menossa, olisi lappalaisleiri, ja nyt
Sif oli kuulevinaan poronkellon äänen jonkun matkan päästä. Åke luuli
sen myöskin kuulevansa.
- Mistä päin? kysyi Åken toveri, joka piti itseään joukon johtajana ja
tunsi edesvastuuta siitä, että oltiin oikealla tolalla.
Sif osoitti vasemmalle: — Tuolta.
Mentiin siis vasemmalle, tuon tuostakin pysähtyen kuuntelemaan tuota
johtavaa ääntä. Pian saattoi erottaa koiran haukuntaakin.
Illan suussa retkeilijät tapasivat porolauman ja lappalaiset.
Lypsettiin parastaikaa pienen tunturijärven rannalla, joka oli keskellä
seutua kuin mikäkin valtava sadelätäkkö.
Lypsäminen kävi väkivaltaisesti. Porolehmä vangittiin suopungilla,
kaadettiin kumoon ja sidottiin jaloista ja pidettiin siten lypsämisen
aikana. Samana hetkenä, jolloin se pääsi vapaaksi, syöksähti se
laumaan, aiheuttaen siellä levottomuutta ja sekasortoa.
Porolauma ei ollut mikään taipuisa joukkokunta, mutta sitä pitivät
aloillaan valppaat koirat. Jos jokin poro koetti erottautua karjasta ja
juosta pois, niin samassa sillä oli pieni haukkuva koira kintereillä.
Haukku houkutteli toisia koiria, ja pakolainen ajettiin pian takaisin
karjaan.
Matkailijamme istuivat eräällä kummulla ja katselivat lypsämistä. Kun
se oli ohi, laskeutuivat he alas, tervehtivät lappalaisia ja seurasivat
heitä kotiin, jotka seisoivat kappaleen matkan päässä.
Lapset katselivat uteliaina vieraita ja koirat nuuskivat heitä. Heille
tarjottiin kahvia juustopalasien kera ja he vuorostaan avasivat
eväänsä lappalaisille, jotka erikoisesti pitivät arvossa savukkeita
ja tupakkaa. Tietysti koko seurue sai jäädä yöksi. Kotiin varattiin
tilaa, vaikka nämä olivat ennestään täpö täynnä ei ainoastaan itse
lappalaisia, vaan heidän koiriaan ja vuohiaankin.
Randal ei kauan sietänyt kodan savuista ilmaa, vaan hiipi ulos ja
vietti yön siellä.
Se oli ihmeellisen kaunis yö, viileä ja hiljainen ja kesäkirkas.
Randal ei nukkunut paljon, vaikka hänellä oli pehmeä vuode paksulla
sammaleella. Sääsket lauloivat verkon ulkopuolella ja onnistuivat
pistämäänkin sen läpi liian usein, jotta yön rauhaa voisi sanoa
häiritsemättömäksi.
Tuntikausia hän istui poltellen. Silloin hän pääsi rauhaan sääskiltä,
ja niinä hetkinä hän näki yön ihanuuden ja seurusteli luonnon sielun
kanssa. Hän tuskin ajatteli eikä haaveillutkaan, vaan sulki itseensä
tuon ihmeellisen tunnelman.
Pimeä oli tälle tunturiyölle vierasta. Tunnin tai pari hämärti puoliyön
aikaan, mutta ei ollut siksi hämärää, että yksikään tähti olisi
saattanut näkyä.
Ilta oli tuskin sammunut kun aamu tuli. Sen ensi enne oli keveä
sumu, joka nousi jättiläispadasta, notkosta, joka oli taivasta kohti
kohoavien pyöreiden tunturilakien keskellä. Ensin nuo hienot usvat
olivat harmahtavia ja leijailivat huomaamattoman hiljaa salaisesta
kätköstään, mutta vähitellen ne alkoivat hohdella värikkäinä, aluksi
niin heikosti, että Randal ihmetteli oliko se mielikuvitusta vai
näköhäiriö, kunnes väri tuli selvemmäksi ja levisi usvaan, joka pian
peitti kukkulat ja notkot ruusunhohtoisena, läpinäkyvänä huntuna.
Aamun ensi airut oli yksinäisen linnun laulu, joka tuli jostain
läheiseltä tunturirinteeltä.
Ja sitte tapahtui ihme — auringon nousu — — —
Mutta vielä oli hyvin varhaista, vielä pidettiin yötä tuolla kodissa.
Savu, joka nousi kotien aukoista, oli käynyt yhä ohuemmaksi, Randal
mielestään aavisti sen pikemmin kuin näki, katsoessaan sinne päin.
Ensimäinen aamun merkki ihmisistä oli se, että jonkin kodan savu
sakeni. Joku oli ilmeisesti herännyt ja heittänyt puun sammuvaan
hiilokseen. Ehkä kahvipannukin nyt pantiin tulelle.
Jotakin liikkui lähimmän kodan seinävieressä. Siinä oli aukko, ja
katso, aukko suureni ja sen täytti joku, joka koetti tulla ulos sen
läpi. Pentu, vasta herännyt, sinisilmäinen, iloinen koiranpentu tunkihe
puoleksi ulos aukosta. Siihen se jäi pää ja etukäpälät ulkopuolelle ja
muu osa sisäpuolelle, sillä se huomasi Randalin ja unohti aikomuksensa,
mikä se nyt lie ollutkin, ottaakseen vieraan ilmiön tarkastettavakseen.
Randal houkutteli. Pentu mietti, mutta huomasi pian houkutuksen
vastustamattomaksi, veti pienen pörröisen olentonsa takaosankin aukosta
ja tulla tuupersi leikkisänä ja ystävällisenä Randalin luo, joka oli
harras koirien ystävä ja joka sai nyt nautintorikkaan aamuhetken.
— Ylhäällä jo ja täydessä toimessa?
Siinä oli Sif. Hän seisoi ja nauroi myötätuntoisena nähdessään Randalin
leikkimässä koiran pennun kanssa.
— Eikö se ole sievä? kysyi Randal hyväilevin äänensävyin, mikä teki
pennun hurjan ystävälliseksi.
Sievä se oli! Sif heittäytyi maahan myöskin leikkiäkseen tuon pikku
pörröpekan kanssa.
— Onko setä nukkunut?
— Jonkun aikaa oikein hyvin. Entä sinä?
— Mainiosti kuten aina. Oliko teidän kodassanne hyvin ahdasta?
— Oli. Mutta siitä ei minulle ole ollut mitään haittaa, sillä olen
maannut täällä ulkona.
— Hengenahdistusko? kysyi Sif yhtäkkiä muuttunein ilmein.
— Ei, ei yhtään, rauhoitti Randal häntä heti. Sif tuli jälleen
tyytyväiseksi.
— Täällä ulkona on mahtanut olla erinomaisen kaunista yöllä, huomautti
hän ja katsoi Randaliin, ikäänkuin olisi tämän kasvoista voinut lukea
menneen yön tunnelman.
— Kauniimpaa kuin voin kuvailla.
— Minkätähden minä nukuin tuolla kodassa koko ajan? Se oli
höperömäistä! virkahti hän.
Randal nauroi makeasti hänen harmilleen.
— Nukkuminen teki sinulle vain hyvää, lohdutti hän.
— On sentään hirveää, että makaa elämästään niin suuren osan, melkein
puolet!
— Me olemme siten luotuja. Ja ellemme saa nukkua, tulee meistä vain
raukkoja.
- Setä ei ole mikään raukka valvottuaan viime yön.
— Tällaisessa yössä on jotain erikoista.
— Kaikki ne yöt, jotka setä on valvonut hengenahdistuksen tähden, eivät
ole tehneet sedästä raukkaa.
— Eivätkö?
Kiitollisin hymyin hän tunnusti Sifin sanojen ystävällisyyden.
— Tuntuu toisinaan niinkuin nuo unettomat yöt antaisivat hengelle sen
minkä ne ottavat ruumiilta, jatkoi hän. Saa laskeutua syvyyksiin,
joihin muulloin ei koskaan ulotu, ja sieltä alhaalta katsoen kukkulat
käyvät niin paljon korkeammiksi. Tulee ymmärtämään niin paljon. Mutta
sen viisauden hankkimiseen ei olisi rohkeutta ryhtyä vapaaehtoisesti.
— Mutta niinhän setä on tehnyt viime yönä.
— Viime yönä olen ollut kukkulalla, en syvyyksissä, sanoi Randal. Enhän
ole ollut sairas enkä unetonkaan.
— Mutta yö on antanut kuitenkin jotain, eikö ole?
— On kyllä, vaikka ei sillä tavalla kuin sairausyö voi antaa.
— Tuota minä en ymmärrä ollenkaan, sanoi Sif.
— Se onkin hyvä. Sinulla ei kai ole eläessäsi ollut unetonta yötä?
— Ei. Enkä sitä haluakaan, vaikka viisastuisinkin siitä, selitti hän ja
veti pennun luokseen ja kieritteli sen kanssa pehmeässä sammalessa.
Randal istui ja katsoi heitä, ja molemmissa oli hänen mielestään jotain
yhtäläistä, mitä tuli hurmaavaan leikillisyyteen ja viattomien silmien
aurinkoon.
16.
Vallattomana ja vihaisena kohisi koski valkovaahdossa sen yli johtavan
heiveröisen sillan alitse. Siltana oli aivan yksinkertaisesti kolme
kuperaa puunrunkoa, jotka olivat vierekkäin. Ei ollut mitään nojapuuta
mistä pitää kiinni. Sillan alla ryöppysi vesi, jonka kohina tukki
korvat. Pyörrytti katsellessa tuota kohisevaa vauhtia ja alaspäinhän
täytyi katsoa parraspuun yli mennessä, ettei lipeäisi.
Randal vaati muodostamaan ketjun yli kuljettaessa, pitäen toisiaan
kädestä. Ei kenenkään mieleen johtunut vastaan sanominen, mutta juuri
kun Åke, joka kulki ensinnä, astui parraspuulle, lennähti Sifiin
vallaton oikku. Hän irrottausi ketjusta ja juoksi Åken ohi parraspuulle.
— Jokainen seisokoon ja pudotkoon itsekseen, tiedämmä, älköönkä ottako
vastuulleen vetää muita mukanaan, selitti hän hilpeästi, huvitettuna
leikistä, jonka vaarallisuutta hän ei uskonut.
Tyynesti ja nopeasti hän kulki sillan yli, mutta juuri kuin hän oli
astumaisillaan toiselle rannalle, lipesi hän ja putosi koskeen.
Ellei hän pudotessaan olisi saanut kiinni eräästä puun juuresta, olisi
hän ollut hukassa.
Koski veti hirvittävällä voimalla, eikä hän olisi voinut pysytellä
kiinni enää kantakaan minuuttia. Mutta onneksi ei viipynyt
minuuttiakaan, ennenkuin toiset olivat tulleet yli ja molemmat
ylioppilaat hypähtäneet koskeen, kumpikin pitäen toisella kädellään
puusta kiinni ja tarttuen toisella kädellä Sifiin.
Rannalla oli Randal polvillaan ja nosti Sifin ylös. Hän tarvitsi siihen
kaiken voimansa, sillä koski ei päästänyt mielellään saalistaan. Majken
ja hänen ystävänsä auttoivat, ja vähemmässä kuin viidessä minutissa
oli seikkailu ohi. Sif makasi vettä valuvana rannalla, ja yhtä märät
ylioppilaat ponnistausivat ylös hänen jälkeensä.
Yksi tytöistä nojasi Sifin päätä polveensa, ja Randal vei
konjakkipikarin pelastetun huulille.
Sif otti koneellisesti suuhunsa konjakkia. Hän oli tuskin ehtinyt
käsittää mitä oli tapahtunut, ennenkuin se oli ohi.
— Se oli kylmä kylpy, sanoi hän yrittäen laskea leikkiä ja hymyili
kalpein, hieman värisevin huulin.
— Joka olisi voinut tulla sinun viimeiseksesi, jatkoi Randal.
Hänen kasvonsa olivat ankaran näköiset. Sif ei olisi koskaan luullut,
että niihin voisi tulla sellainen ilme. Hän ihmetteli oliko hän
suuttunut häneen vai oliko hän pelästynyt hänen hengenvaarastaan.
Hän yritti nousta istumaan ja työnsi syrjään Randalin käden
konjakkipikareineen.
— Älkää lellitelkö minua! En aio pyörtyä, voin aivan hyvin. Antakaa
yhtä hyvin noille konjakkia, he ovat yhtä märkiä kuin minä.
Hän osoitti ylioppilaita.
— Ota kaksi aimo kulausta vielä, niin ne saavat sitten, sanoi Randal
äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.
Sif piti parhaana totella. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuota
sävyä Randalin äänessä. Hän oli varmaankin suuttunut, ajatteli Sif, ja
hänen oli vaikea niellä. Konjakki pysähtyi kurkkuun ja nousi silmiin.
Mutta hän teki epätoivoisia yrityksiä tehdäkseen kuitenkin Randalille
mieliksi ja ottaakseen nuo määrätyt kulaukset.
Pakotettuaan Sifin ottamaan osansa, aikoi Randal täyttää pikarin, mutta
Åke ojensi innokkaasti kätensä ottaakseen sen.
— Älä täytä, anna minun... sanoi hän kiireisesti ja käheästi.
— Siinä on niin vähän jälellä, huomautti Randal.
— Siinä on aivan tarpeeksi, se on parasta, sanoi Åke ja otti pikarin.
Hän oli kovin liikutettu ja hyvin kalpea.
Randal huomasi, että Åke asetti huulensa juuri samaan kohtaan, mistä
Sif oli juonut. Hän teki sen intohimoisella tavalla, mikä antoi
merkitystä tuolle muutoin vähäpätöiselle tapahtumalle.
Sif oli nyt päässyt jaloilleen ja seisoi läpimärkänä ja nauroi
itselleen.
Mutta nyt tuo kaikki oli liikaa Majkenille. Äkillinen säikähdys ja yhtä
äkillinen helpotus oli kuohuttanut häntä samoin kuin Åkeakin ja saattoi
hänen kuten Åkenkin tahdottomasti ilmaisemaan tähän saakka hillityt
tunteensa Sifiä kohtaan. Hänen olivat kuitenkin aivan vastakkaista
laatua kuin Åken.
— Sinä et tahtonut vetää muita mukanasi, mutta olit vähällä vetää
kaikki! sanoi hän ivallisesti.
Tämän huomautuksen oikeutus pisti Sifiin.
— En tiedä _sinun_ tehneen mitään vetääksesi minua ylös.
— Ellemme me kaikki kolme olisi auttaneet dosenttia, ei hän olisi
selvinnyt sinusta, painava ja märkä kun olit. Ja _me_ pääsimme yli
putoamatta, mutta emme kehuneetkaan edeltäpäin.
Molemmat toiset tytöt näyttivät olevan hämillään Majkenin puolesta ja
koettivat sovittaa.
— Jos Sif jaksaa, on parasta että lähdemme heti eteenpäin, sanoi
Randal. Se on ainoa tapa teidän kolmen kuivaamiseen, meillä kun ei ole
vuoteita mihin panna teidät.
— Minä en ole vähääkään väsynyt, selitti Sif pingoitetun reippaasti.
Siispä jatkettiin vaellusta.
Sif kulki eteenpäin, vaikka hänen jalkansa vapisivat ja hänellä oli
palava halu olla yksin ja saada heittäytyä sammaleelle ja itkeä, vain
itkeä. Mutta kun se ei käynyt päinsä, täytyi hänen pysytellä reippaana.
Kun oli päivällisaika ja löydettiin sopiva paikka, olivat nuo kolme
kastunutta sen verran kuivuneet, että saatettiin ilman vilustumisen
pelkoa pysähtyä.
Sif oli innokas keräämään risuja tulta varten. Hän oli kalpea
väsymyksestä, mutta ei tahtonut millään muotoa olla siitä
tietääkseenkään, sillä hän tiesi että silloin itsehillintä olisi
mennyttä.
Mutta Randal ja Åke olivat salaliitossa häntä vastaan. He purkivat
joitakin tavarakääröjä ja saivat sadetakeista ja peitoista mukavan
vuoteen sammaleelle. Siihen he pakottivat Sifin maata. Ei auttanut,
että hän vastusteli, että hän koetti nauraa heille ja tahtoi livistää
syrjään. Molemmat huomasivat salattua itkua pakotetussa naurussa ja
ymmärsivät, että hän oli ylen väsynyt. Hän ei voinut pitää puoliaan
heidän yhteistä, jyrkkää tahtoaan vastaan. Hänen täytyi taipua ja antaa
panna itsensä vuoteeseen ja kääriä peitteisiin.
Se oli kieltämättä suloista.
Mutta heidän huolenpitonsa liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi että
hän oli uhmaillut setä Randalia ja oli vähällä vetää pelastajansa
kanssaan turmioon. Olisi voinut käydä niin, ja se olisi ollut
silloin hänen syynsä. Mutta yhtään pahaa sanaa he eivät olleet
sanoneet hänelle, he hoitelivat vain häntä. Hän makasi lujasti
yhteenpuristetuin silmäluomin pidättääkseen kyyneliä, jotka pyrkivät
esiin.
Erittäinkin häneen koski ajatus, että setä Randal saattaisi luulla
hänen häntä uhmaillakseen juosseen sillalle. Sitä se ei ollut ollenkaan
ollut, se oli ollut vain ajattelematon päähänpisto. Uhmailla häntä,
josta hän piti niin äärettömästi!
Ja sitte hän pelkäsi, että setä Randal oli tarttunut liian lujasti
kiinni vetäessään häntä ylös. Hänestä tuntui niinkuin tämä siitä
lähtien olisi näyttänyt ikäänkuin hillitsevän jotain tuskaa.
Hän tarkkasi salaa häntä hänen istuessaan kumarassa tulen luona
sytytellen ja puhaltaen sitä, että se palaisi. Hänellä oli edelleen
tuo ankaran vakava ilme, joka hänellä oli ollut pakoittaessaan hänet
ottamaan konjakkia.
Oliko hän ehkä sisimmässään suuttunut häneen, vaikka hän ulkonaisesti
oli niin huolehtiva? Kuinka mielellään hän olisikaan halunnut
tietää sen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, hän tunsi itsensä liian
itkuherkäksi.
Nyt leimahti tuli eloisana ja räiskyen. Sifistä tuntui niinkuin
Randalin kasvojen ankara ilme olisi lauhtunut, kun hänen onnistui saada
tuli leimahtamaan.
Yhtäkkiä hän käänsi päätään ja katsoi Sifiin.
— Toivoin sinun nukkuvan, sanoi hän.
Sif teki liikkeen ikäänkuin heittääkseen peitot yltään.
— En tahdo maata tällä tavoin!
Randal nousi ja tuli nuo muutamat askeleet hänen luokseen.
— Eikö sinun sitte ole hyvä maata?
— On kyllä. Ei se ole sitä.
— Mitä sitte?
Sif katsoi ympärilleen ja huomasi että toiset sillä hetkellä olivat
niin kaukana, etteivät voineet kuulla.
— En ansaitse sitä, sanoi hän pikaisesti. Randal hymyili.
— Sinä ansaitset tietysti selkäsaunan sen sijaan, myönsi hän. Ehkäpä
se lämmittäisikin sinua. Mutta säästämme sen joka tapauksessa, kunnes
tulet kotiin isäsi luo. Silloin kielin hänelle.
Sif oli ollut aivan ratkeamaisillaan itkuun, nyt hän nauroi sen sijaan,
mutta hänen silmänsä olivat kosteat.
— Toivoisin melkein, että setä tahtoisi lyödä minua, tuntisin itseni
silloin vähemmän kehnoksi kuin antamalla näin palvella itseäni kaiken
jälkeen mitä olen saanut aikaan. Mutta, setä, en tehnyt sitä uhalla.
Hän katsoi rukoilevasti Randaliin, iloisena kun oli saanut sen
sanotuksi.
— Tunnen sinut tarpeeksi hetkeäkään uskoakseni sitä, pikku Sif, sanoi
hän. Sinä olit vain ajattelematon.
Sif tunsi itsensä niin onnellisen rauhoittuneeksi, ja tuo hellyys
Randalin äänessä sulatti hänen sydämensä niin, että kun tämä kumartui
kääriäkseen peittoa hänen ympärilleen, tarttui hän välittömästi hänen
käteensä ja suuteli sitä.
Randal hätkähti, ja värähtävä nytkähdys veti kokoon hänen
kasvolihaksiaan, mutta vain hetkiseksi. Hiljaa hän veti kätensä pois.
— Nuku nyt vähän, pikku Sif, sinä olet väsyneempi kuin itse ymmärrät,
sanoi hän, ihaillen itseään setämäisen ystävällisyyden tähden, jota
hänen onnistui äänellään ilmaista.
Sitten hän kääntyi takaisin tulen ääreen ja heitti koneellisesti siihen
lisää puita, mutta hän ei nähnyt sitä, hän näki vain Sifin kasvot,
vaikka oli selin häneen.
— Bentick, Bentick, mikä jättiläistehtävä olla pettämättä luottamustasi
ja tervettä järkeäni! Tuolla nulikalla, joka suuteli pikaria, on
nuoruuden kuningasoikeus. Minä olen setä, vanha setä vain. Taivaiset
voimat, auttakaa etten unohda sitä!
Siten hänen ajatuksensa myllersivät, laiminlyödyn tulen hulmahtaessa
hänen sitä hajamielisesti hoidellessaan.
17.
— On niin tyhjää kun Leifiä ei ole!
Näin leikillisin, vaikka vakavasti tarkoitetuin huomautuksin Randal
ilmaisi mitä kaikki tunsivat, Sifin pukeuduttua tytön vaatteisiin
asemalla, missä hänen tavaransa olivat odottaneet häntä. Tällä kertaa
hän aikoi ne pitääkin, sillä nyt oli tunturiretki lopussa.
— Minäkin kaipaan häntä, sanoi Sif. Niin hauskaa kuin hänellä on näinä
viikkoina ollut, ei minulle koskaan tule.
— Älkää sanoko niin, sanoi Åke, teillähän on koko elämä nupulla.
— Miten kauniisti sanottu! virkkoi Sif välittömään tapaansa ja katsoi
sädehtivänä Åkeen, joka punastui, ihastuneesti hämillään nähdessään
sanoillensa pantavan sellaista arvoa.
Leifin kaipaus oli vain vertauskuva siitä kaipauksesta, jota kaikki
tunsivat nyt päättyneen tunturiretken suhteen. Oli kasvettu yhteen
unohtumattomien päivien ja öiden iloisen toveruuden aikana. Oli
vietetty hupaisat ja ikävät hetket yhdessä ja eletty niin yksinomaan
nykyisyydessä, kuin ei olisi ollutkaan mitään mennyttä eikä tulevaa.
Mutta tämä vaikutti senkin, että vaikka kukin luuli tuntevan toiset
niin erittäin hyvin, tiedettiin oikeastaan hyvin vähän mitään
toisistaan.
Seurueessa oli vain yksi kylliksi kokenut ollakseen tietoinen
puutteellisesta toisten tuntemisesta, ja tämä oli Randal. Psykologi kun
oli, oli hänellä matkatoveriensa luonteet aika selvillä, mutta niistä
vaiheista, jotka olivat kehittäneet nuo luonteet sellaisiksi mitä ne
olivat, tiesi hän vähän. Ja vielä vähemmän hän tiesi mitään siitä, mikä
salaisuudessa vahvisti tai kulutti. Noiden eri luonteiden arvostelussa
hän otti huomioon kaiken, jonka hän tiesi olevan kätkössä, ja senvuoksi
hänen arvostelunsa oli varovaista ja lempeää.
Kaikki toiset sitävastoin olivat nuoria ja varmoja ja täysin selvillä
siitä minkälainen kukin matkatovereista oli ja minkälaisen olisi
pitänyt olla. He arvostelivat toisiaan hyvin itsekohtaisesti. Majken
esim. oli vakuutettu siitä, että Sif oli keimaileva huitukka, että
Åke oli typerä raukka, Randal itserakas älyniekka-keikari, mutta Åken
toveri sitävastoin tavattoman kunnollinen ja lahjakas nuori mies,
jolla oli arvostelukykyä. Hän ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, että
hän arvosteli siten senvuoksi, että viimemainittu osoitti huomiota
hänelle, molemmat edelliset Sifille; hän luuli niiden olevan sellaisia,
jollaisina hän ne näki.
Sifin mieleen ei johtunut arvostella matkatovereitaan, hän piti
arvostelematta heistä kaikista ja olisi pitänyt Majkenistakin, ellei
tämä vain olisi ollut niin tyhmän pitkävihainen tuon viattoman
kosintajutun tähden.
Åke näki kaikki siinä hohteessa, mikä säteili Sifistä. Kaikki
olivat hänelle vain puite Sifin ympärillä. Åkesta ero tuntui
sydäntäsärkevältä. Ainoa mikä lohdutti häntä oli se, että Upsalan ja
Tukholman väli ei ollut sen pitempi kuin että hän saattoi matkustaa
Tukholmaan pyhiksi ja kuljeskella kaduilla Sifin kodin läheisyydessä
siinä toivossa että kohtaisi tämän. Joskus hän voisi kai rohkaista
itsensä ja mennä vierailullekin, koskapa hän onneksi tunsi Sifin
isänkin.
III.
HAAVEILUA.
1.