kiemuroina otsalla. Kauniisti päivettyneet kasvot puolittain
tyytymättömine, puolittain kaihoisine ilmeineen olivat hurmaavat. Tuo
vapaa, keveä käynti sopi tunturiseutuun kuin tunturipurojen suihkuvesi,
kuin tuuli tuntureilla. Randalista oli sääli, että hänen täytyi jättää
maailma, johon hän sopi niin hyvin.
— Välttämättömyys on kova, tunnusti hän.
— Minun mielestäni ei ole ollenkaan välttämätöntä, että matkustan,
murisi Sif, mutta isästä on — ja sen vuoksi olen vihainen hänelle.
— En ihmettele yhtään, että hän haluaa saada poikansa mukaansa.
— On sietämätöntä olla tyttö, virkkoi Sif.
— Syy on tässä tapauksessa ehkä pikemmin siinä, ettet ole tyttö.
— Mutta isä ei tahdo antaa minun jäädä edes silloinkaan vaikka
tulisinkin tytöksi. Hän on niin tyhmä.
— Tyhmyys on viimeistä, mistä Allan Bentickiä voi syyttää.
— En tarkoita yleensä, oikaisi Sif, vain tässä tapauksessa.
— Minun mielestäni hän on hyvin viisas juuri tässä tapauksessa.
Sif heitti häneen taisteluhaluisen katseen.
— Miksi niin?
— Kellä on arvaamattoman kallis aarre, eikö hänen olisi hullua olla
sitä kaikin tavoin suojelematta?
— Tottahan osannen pitää huolta itsestäni.
— Sitä sinä vähin ajattelet.
— En kärsi ihmisiä, jotka ovat arkoja itsestään, se on niin hirveän
tyhmää, selitti Sif.
Randal nauroi Sifin sanojen ristiriitaisuutta. Hän nauroi niin
harvinaisen makeasti ja Sif yhtyi siihen, ei siksi että hän olisi
mielestään sanonut jotain sukkelaa, vaan koska hänen luonteensa alkoi
tulla taasen kaltaisekseen.
Siihen kannatukseen, jota hän oli toivonut saavansa setä Randalilta,
ei hän voinut turvata, sen hän huomasi, mutta miten olikaan, ei hän
senvuoksi pitänyt vähemmän hänestä. Hänen toivehikas mielensä luotti
nyt ylioppilaiden ja tyttöjen apuun. He kyllä tahtoisivat hänet
mukaan, sittenkin kun olisivat tulleet selville hänen kujeestaan
näytellä poikaa. He oivaltaisivat sen, siitä hän oli varma, ja yhdessä
heidän kanssaan hän kyllä voittaisi isän ja setä Randalin tyhmät
ennakkoluulot. Hän ei voinut käsittää miksi he olivat niin varovaisia
hänestä. Majken ja nämä ystäväthän maleksivat ympäri tunturia ilman
kaitsijaa, eikä niille tapahtunut mitään pahaa. Tottahan hän osaisi
selviytyä yhtä hyvin.
9.
— Nyt, isä!
Sif seisoi pukeutuneena jälleen tytöksi matkahameeseen ja vaaleaan
puseroon. Hän ja isä ja heidän seurueensa sekä Randal olivat
tulleet sille rautatieasemalle, johon Allan ja Sif olivat jättäneet
matkatavaransa. Allanin virkavapaus läheni loppuaan. Huomenna hän
menisi Västanforsiin siellä viettääkseen pari päivää Lucian ja poikien
kanssa, jotka viimemainitut olivat toipuneet tulirokosta ja saaneet
jättää kulkutautisairaalan, samoihin aikoihin kuin Allan ja Sif olivat
lähteneet Lapinmatkalleen. Noiden kahden päivän kuluttua Allan palaisi
työhönsä Tukholmaan, jättäen perheensä Västanforsiin.
Kysymys siitä, seuraisiko Sif isäänsä kotiin vai jäisikö tunturille,
oli vielä päättämättä. Se tahtoo sanoa, Sif oli päättänyt jäädä, hänen
isänsä oli päättänyt ottaa hänet mukaansa. Ristiriidan selvitys riippui
osaksi siitä kummanko tahto näyttäytyisi voimakkaimmaksi, osaksi
siitä kumpiko saisi enemmän kannatusta yleiseltä mielipiteeltä Sifin
todellisen personallisuuden paljastamisen jälkeen.
Tilanne oli kaksin verroin jännittävä.
Sifin silmät säteilivät iloista levottomuutta, ja hänen päivettynyt
ihonsa oli lämmin. Hän oli pukua muuttaessaan pannut siihen suurta
huolta, sillä hänestä oli hyvin tärkeää, että hänen tunturiystävänsä
pitäisivät Sifiä vielä miellyttävämpänä kuin Leifiä. Hänellä oli kyky
kaikkein vähäpätöisimmillä keinoilla tehdä ulkonäkönsä somaksi; kaikki
mitä hän pani yllensä — vaikka vain nauharuusukkeen — sopi hänen
ulkonäkönsä kanssa yhteen kaunistaen sitä.
— Nyt sinä ehkä olisit iloinen, jos sinulla oli kiharasi tallella,
muistutti isä hieman terävästi.
— Toivon että olisi yhtä helppo asettaa ne jälleen paikoilleen kuin
leikata ne, myönsi Sif.
— Kiharat kuuluvat niihin arvoihin, joiden piti tulla sisältäpäin,
filosofoi Allan, hiukan vahingoniloisena, sillä hän ei ollut oikein
voinut antaa anteeksi Sifille tämän omavaltaista kepposta leikatessaan
ne.
Hänen ja tyttären välinen suhde ei ollut kotiin paluuta koskevien
eri mielipiteiden tähden niin sydämellinen kuin tavallisesti, se
muistutti eniten aseellista puolueettomuutta. Tilapäisesti kummankin
valtasi kokonaan mielenkiinto nähdä tuon lähestyvän draamallisen
hetken vaikutusta, kun Leif Sifiksi pukeutuneena astuisi mitään
aavistamattoman seurueen näkyviin.
— Kaikki ovat kaiketi ruokailuhuoneessa nyt, he olivat niin nälkäisiä,
että he törmäsivät päätäpahkaa kun soitettiin, sanoi Sif ja veti henkeä.
— Luulen sinun sydämesi tykyttävän? hymyili isä.
— Äh! vastasi Sif.
Mutta hänen hahmonsa oli vähän kalpea päivetyksen alla hänen avatessaan
ruokailuhuoneen oven astuessaan sisään.
Kuten Sif oli arvellut, olivat kaikki koolla ruokailuhuoneessa ja
olivat jo käyneet käsiksi voileipäpöytään.
Ensimäinen, joka huomasi tuon nyt täydellisesti naisentuneen Apollon,
oli Åke. Hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja luuli ensin näkevänsä
näyn. Ei sanaakaan hän sanonut, mutta kun vaihdetun puvun merkitys
selveni hänelle, punastui hän korvia myöten, tutkien muististansa
kaikkea vähemmän sopivaa mitä hän mahdollisesti oli sanonut ja tehnyt
tuttavallisen toveruuden suojassa.
Sif meni etemmä huoneeseen, ja hämmästys suureni.
Majkenin silmät suurenivat ja saivat suuttumuksen ilmeen, jonka syystä
hän ei heti ollut selvillä.
— Tuhat tulimmaista! pääsi Åken toverilta, joka oli pudottaa lasin,
jonka oli viemäisillään huulilleen.
— Tohtori Bentick, oliko hän tyttö koko ajan vai onko hän poika? kysyi
innokkaasti toinen Majkenin tyttöystävistä.
— Hän oli tyttö koko ajan ja on nytkin, vastasi Bentick.
Ensi hämmästys laukesi nyt nauruun ja kysymyksiin ja leikkiin.
Åken tutkisteltua muistiansa löytämättä mitään vaarallista valtasi
hänet suuri ilo muutoksen tähden hän ymmärsi, minkätähden hän usein
oli tuntenut itsensä niin hellämieliseksi tuota pientä poikatoveri
Leifiä kohtaan. Häntä hiukan suututti, ettei hän ollut ollut kylliksi
terävänäköinen käsittääkseen sitä ennemmin. Mutta tuo pieni suuttumus
hupeni hänen suureen iloonsa tuon uuden, hurmaavan tytön tähden.
Ainoa, joka ei ollut huvitettu Sifin kujeesta ja paljastuksesta,
oli Majken. Sappea oli siinä tietoisuudessa, että hän oli uskonut
ystävilleen Leifin rakkaudentunnustuksen ja kehunut valtauksellaan, ja
vielä pahinta oli, että Leifkin luonnollisesti oli kehunut voitollaan.
Oh, Majken olisi tahtonut sylkeä ja kynsiä tuota hävytöntä, joka oli
tehnyt pilaa hänestä. Mutta hän oli voimaton, hän ei voinut millään
tavalla kostaa häväistystä, joka oli hänelle tehty. Vaikeinta oli ettei
hän edes voinut olla tietävinään närkästyksestään lisäämättä omaa
nöyryytystään. Hänen ylpeytensä pakotti hänet ottamaan osaa nauruun ja
leikkiin, mutta kaikessa mitä hän sanoi oli piikki, ja hänen katseensa
väisti alinomaa Sifin katsetta.
— Hämmästyikö dosentti hyvin? kysyi Majken kun hän osui hetkiseksi
tämän rinnalle.
— Tunsin Sifin ennestään, vastasi Randal. Majken nosti nenäänsä hieman.
- Ja olitte siis osallisena liitossa?
— Tavallaan. Minulle uskottiin se.
— Minä en pidä teeskentelystä, selitti Majken vähän ylimielisesti.
— Minä sanoisin sitä ennemmin valepuvuksi, sanoi dosentti.
— Se oli valhetta joka tapauksessa, intti Majken
— Mutta hyvin viatonta. Juuri niinkuin valhe joululahjoista joulun
edellä.
--Niin, mehän olemme saaneet »Joululahjan» nyt! sanoi Majken ynseästi
epäonnistunein yrityksin laskea leikkiä.
Randal, joka Bentickiltä oli saanut kuulla ilvekosinnasta, ymmärsi
Majken-paran huonosti peitetyn pisteliäisyyden. Täytyihän tuntua
lievimmin sanoen ärsyttävältä huomata yhdellä iskulla ihailijansa
muuttuneen kilpailijaksi nuorten ylioppilaiden huomaavaisuudesta.
Ja hän myönsi mielellään, että harva saattoikin olla vaarallisempi
kilpailija kuin Sif kaikessa teeskentelemättömässä, raikkaassa
alkuperäisyydessään.
10.
— Oletko vihainen minulle, Majken?
Sif kysyi näin, onnistuttuaan kohtaamaan Majkenin kahden kesken.
— Minusta sinä olet inhottava!
— Kun en ole mies enkä voi mennä kanssasi naimisiin? kysyi Sif silmät
loistaen vallattomuudesta.
— Sentähden että ilvehdit noin hävyttömästi, oikasi Majken ja lisäsi
ääni suuttumuksesta väristen: tietysti sinä olet kulkenut ympäri tehden
pilaa minusta kaikille.
— En suinkaan! vakuutti Sif.
— Voitko vannoa ettet ole tehnyt sitä? kysyi Majken ja kiinnitti
silmänsä entiseen ihailijaansa.
— Vannon, etten ole tehnyt pilaa sinusta. En ole edes puhunut siitä
muille kuin isälle, ja hän ymmärtää leikkiä.
Majkenin silmät tulivat täyteen voimattoman suuttumuksen kyyneliä.
— Vai niin, sinä olet kertonut sen hänelle, jotta hän pilkkaisi minua?
Niin ilettävän alhaista!
— Sinussa nyt ei ole yhtään huumoria, sanoi Sif suuttuneena. Kerron
sinulle, mitä isä sanoi, kun ihmettelimme mitä arvelisit saatuasi
tietää asian. »Jos hänessä on huumoria, niin hän tulee ystäväksesi,
muutoin hän tulee inhoomaan sinua», sanoi isä. Niin että _jos_ sinä
hänen mielestään olet tyhmä, niin se _ei_ ole senvuoksi, että annoit
pettää itsesi rakastumaan sinuun, vaan senvuoksi, että olet vihainen
nyt.
Majken kävi hieman miettiväksi. Hän ei tahtonut näyttää tyhmältä
ja käsitti, että paras mitä hän saattoi tehdä oli koettaa hillitä
suuttumustaan. Mutta se ei ollut helppoa.
Sif huomasi olevansa voiton puolella, ja kiiruhti käyttämään sitä
hyväkseen, sillä hän oli hyvin halukas sovittamaan Majkenin. Ellei
Majken voisi kärsiä häntä, olisi tuskin hauskaa jäädä seurueen mukaan.
— Ota asia sillä tavoin kuin se ansaitsee ja naura sille! sanoi hän
kehoittavasti. Anna minulle anteeksi ja ole ystäväni! Silloin ei kukaan
huomaa siinä muuta kuin leikkiä. Mutta jos edelleen olet vihainen, niin
silloin täytyy uskoa — niin, en tiedä mitä kaikkea. Ole nyt ystävä,
Majken!
Kun Sif heittäysi mielisteleväksi, oli hän tavallisesti vastustamaton,
mutta tällä kertaa se ei tehonnut yhtään. Majken jäi kovaksi Sifiä
itseään kohtaan, mutta hyväksyi hänen neuvojensa viisauden.
— _Ystäväksi_ en voi sinun kanssasi tulla enkä anna sinulle
anteeksikaan, mutta suostun olemaan kohtelias sinulle, niin että voimme
olla samassa seurassa, sanoi hän jäykän arvokkaasti, joka Sifistä oli
naurettavaa, mutta koska hän ei enää tahtonut loukata Majkenia enemmän
kuin hän jo oli tehnyt, varoi hän vetämästä suutaankaan nauruun. Hän
koetti näyttää surulliselta.
— Olen hyvin pahoillani siitä, ettet voi antaa minulle anteeksi, mutta
saan olla kiitollinen, että tahdot sietää minua, sanoi hän mukautuvasti.
Itse asiassa hän ei välittänyt Majkenin ystävyydestä, hän oli
tyytyväinen siihen sovintoon minkä oli saavuttanut, sillä siinä oli
tarpeeksi jotta hän voi jäädä seuraan.
11.
Tietysti Sif pääsi voitolle isästä ja sai jäädä tämän lähtiessä.
Hänen tytönpukunsa pantiin taasen matkatavaroihin lähetettäväksi
edelleen toiselle rautatieasemalle, jossa uusi tunturiretki, jota nyt
suunniteltiin, päättyisi.
Bentick oli hyvin pahoillaan kun hänen täytyi lähteä tunturilta, ja
vaikka hän soi Sifille ilon saada jäädä sinne, sääli hän vielä enemmän
itseään senvuoksi että täytyi lähteä yksin. Ja hän oli vähän levotonkin
jättäessään hänet.
— Ellet sinä olisi mukana, en olisi koskaan suostunut jättämään häntä,
sanoi hän Randalille.
— Sinulla tuntuu olevan suuri luottamus minuun.
— Niin on — rajaton.
— Kunpa en vain pettäisi sitä.
— Sinäkö?
Bentick nauroi turvallisesti.
Randal ei näyttänyt olevan aivan mielissään, sillä hän ymmärsi, että
tätä suurta luottamusta ei hänen luonteensa yksinomaan vaikuttanut
vaan hänen ikänsäkin. Hän oli ollut nuortunut viime aikoina, mutta
nyt hän muisti kolmekymmentäneljä ikävuottansa ja vertasi niitä Sifin
kuuteentoista.
Sif, pukeutuneena pojanpukuunsa, tuli heitä vastaan.
— Mitä te olette puhuneet, kun setä Randal oli kuin märkä koira, kysyi
hän luontevaan tapaansa.
Bentick katsahti pikaisesti Randaliin ja hymyili veitikkamaisesti.
— Olen juuri pannut hänen niskoilleen huolenpidon sinusta.
— Ei kenenkään tarvitse pitää minusta huolta, teen sen niin hyvin itse.
Minä pidän sen sijaan huolta sedästä, niin ettei setä kävele liian
nopeaan ja ettei hengitys käy vaikeaksi. Se taitaa olla tarpeellisempaa.
— Silloinpa saamme pitää huolta toisistamme, sanoi Randal. Parasta on
tehdä niin, se on itsekkäisyyden vastapainona.
Hän puhui hengästyneeseen tapaansa, äänessä pidätettyä yskää.
Sif katsoi häneen vähän ihmettelevänä. Hän ei ymmärtänyt, mitä Randal
tarkoitti tuolla itsekkäisyyden vastapainolla, hänestä se kuului niin
kylmältä. Hänhän ei voinut tietää, että Randal oli puhunut vain jotain
sanoakseen, ajattelematta mitä sanoi.
12.
Ei saata kuvata, miltä tuntuu tulla tunturin korkeimmalle huipulle kun
on kulkenut monta tuntia sinne päästäkseen — se pitää kokea.
Tie oli ollut pitkä ja osittain jyrkkä, mutta viimeiseltä se kävi
helpoksi, hiljaista nousua tasaista maata pitkin näkymätöntä ihanuutta
kohti.
Randal ajatteli tahdottomasti isänsä kuolemaa. Se oli tullut hiljaa
ja helposti vaikean ja pitkällisen sairauden jälkeen. Viimeiset
hengenvedot olivat olleet helppoja ja tuskattomia, niinkuin tämän
vaellukset viime askeleet olivat vaivattomia.
Ja tunturimaailmaa kohti aukeavat avarat näköalat, valkeaan ja
puhtaaseen maailmaan kuin juuri Luojan kädestä lähteneeseen — eikö
vertaus sopinut siihenkin? Mitähän hänen kuoleva isänsä olikaan
saanut nähdä, tuon ihmeellisen hohteen levitessä hänen kasvoilleen
kuolonhetkellä? Eikö sen valon täytynyt olla sen ihanuuden kajastusta,
joka avautuu jokaiselle Jumalan vapauttamalle hengelle?
Sellaisten ajatusten valtaamana, jotka toisinaan tunkivat häneen
vastustamattoman voimakkaasti, tuli Randal ylös tunturilaelle ja sai
nähdä kaukonäyt.
Hänen nuorekas seurueensa oli saapunut sinne hetkistä ennen häntä.
Sifkin oli jättänyt hänet kilpaillakseen toisten kanssa ensiksi
perillepäässeen kunniasta.
Sif ei muutoin ollut aivan yhtä uskollinen häntä kohtaan nyt tohtori
Bentickin lähdettyä kuin hän oli ollut ennen. Randalista tuntui melkein
toisinaan ikäänkuin Sif olisi tahallaan pysytellyt loitolla hänestä.
Se koski häneen, mutta hän koetti olla järkevä. Säälimättä hän sanoi
itselleen, että Sif oli hyvin nuori ja hän vanha toisiinsa verrattuna.
Mikä oli luonnollisempaa, kuin että hän liittyi ikäisiinsä? Olivathan
nuo nuoret kilttejä, kun he ollenkaan halusivat häntä mukaansa, sillä
olihan hän kieltämättä heille ikäänkuin kahleena jalassa.
Tätä kaikkea hän sanoi itselleen, mutta ei heille. Tällainen asian
käsitys ilmeni kuitenkin hänen herttaisessa kohtelussaan nuoria
matkatovereita kohtaan. Sanoin ilmaisematon kiitollisuus antoi lisää
lämpöä tuolle suojelevalle ystävällisyydelle, jolla hän kohteli heitä.
Tuo nuori seurue oli jo asettunut laen keskellä olevalle kiviröykkiölle
ja sen ympärille, kun Randal tuli ylös ja pysähtyi hengähtääkseen
pitkän nousun jälkeen ja ehkä vielä enemmän sen valtavan vaikutuksen
tähden, jonka tunturimaailma teki häneen, kun se nyt yhtäkkiä avautui
koko valkeassa avaruudessaan joka taholle.
Hän saattoi kuulla nuo iloiset äänet sinne, missä hän seisoi, ja jos
hän olisi kuunnellut, olisi hän helposti voinut erottaa sanat, mutta
hän kuunteli mieluummin vain ääniä. Ne sopivat tunturipuron solinan
tavoin tähän suureen hiljaisuuteen.
Täällä ylhäällä oli kylmä huolimatta auringon paisteesta. Randal veti
takin ylleen ja istuutui kivelle. Hän istui selin nuoriin ja ajatteli
häiritsemättä omia ajatuksiaan, avaten sielun ja hengen korkeuksien
ihmeelliselle vaikutukselle.
Keveitä askelia kuului kivillä. Randal kääntyi. Siinä oli Sif pojan
vaatteissaan.
Puoleksi ujona, puoleksi reippaana hän tuli hänen luokseen. Randal
näki, että Sif sekä tahtoi että ei tahtonut tulla, ja hän ihmetteli
miksi hän ei tahtoisi ja myöskin sitä mikä häntä pakoitti tulemaan.
— Ei suinkaan sedällä ole vaikea hengittää?
- Tuletko auttamaan minua siinä tapauksessa!
— Tulin levottomaksi, kun ei setä tullut meidän luoksemme.
Sif näki, ettei hän hengittänyt tavallista raskaammin, ja se rauhoitti
häntä.
— Halusin istua ensin hieman yksinäni.
— Sitten menen heti.
Sif sanoi sen hymyillen, mutta Randal näki, että hän punastui kun hän
kääntyi mennäkseen pois.
— Sif!
Se kuului käskevältä. Ihmeissään Sif pysähtyi ja kääntyi jälleen
Randaliin päin.
— Sif!
Nyt se kuului pyytävältä. Randal oli noussut ylös ja nopeasti astunut
askeleen Sifin jälkeen, mutta kun tämä pysähtyi ja seisoi häntä
vastapäätä, ei hän tiennyt mitä sanoa.
— Älä ymmärrä minua väärin, lapsi! pyysi hän.
— Minähän häiritsin — ja aioin mennä. Hän hymyili peittääkseen
harvinaista hämmennystä.
— Sinä et häirinnyt minua, _sinä_ et voi häiritä minua.
Sifin silmät olisivat olleet tutkimisen arvoiset, niissä välkehti ja
vaihteli valoa ja varjoa, leikkiä ja vakavuutta.
— Mutta setä sanoi... alotti hän.
— Mitä minä sanoin?
- Isän lähtiessä... että minusta huolehtiminen olisi itsekkäisyyden
vastapainona. En pidä... en tahdo ottaa vastaan uhrauksia.
Hän puhui nopeaan ja epäselvästi ja punastui kovasti. Hän ei ymmärtänyt
miten hän tuli sanoneeksi tätä, mutta se oli kytenyt hänessä ja
pakottausi esille.
Randalin oli ensin vaikea käsittää mitä hän tarkoitti, sillä hänellä
ei ollut ollut aavistustakaan, että Sif oli käsittänyt noin lausuman,
jonka hän oli sanonut hajamielisyydessään ja melkein unohtanut.
— Rakas lapseni, en minä niin tarkoittanut! sanoi hän avuttomasti,
sillä hän ei tiennyt miten selittäytyä.
— Minä ymmärsin sen siten.
— Silloin ymmärsit minua väärin.
Hänen äänensä oli vakuuttava. Sif ei ollut niitä, jotka tarvitsevat
selityksiä tullakseen vakuutetuksi, ehdoton vakuutus oli kylliksi
hänelle, ja nyt hänessä läikähti lämmin onnen tunne. Mutta se teki
hänet, kainoksi, hän ei tahtonut antaa Randalin huomata sitä ja
turvautui sentähden keskusteluun, joka oli vierasta hänen luonteelleen,
mutta johon hän viime aikoina Randalin seurassa oli harjaantunut.
— Mutta jos huolehtii toisesta vastustaakseen itsekkäisyyttänsä, niin
tottahan se merkitsee sitä, että tuo toisesta huolehtiminen on uhraus,
väitti hän.
— Oliko sinulle uhraus lähtiessäsi äsken toisten luota tullaksesi minun
luokseni kysymään oliko minun vaikea hengittää? kysyi hän.
— Oi ei!
— Oliko se itsekkyyttä?
— Pikemmin sitä. Minulla ei ollut rauhaa. Itseäni rauhoittaakseni
täytyi minun kysyä oliko sedällä vaikea olla.
— Itsekkäisyyskö teki sinut levottomaksi minun suhteeni? Ajattelitko
että sinulle voisi käydä vaivalloiseksi, jos minä sairastuisin?
— Oi ei, enhän toki! Se oli... pidän niin paljon sedästä, en tahdo,
että sedällä on vaikea olla.
Randal oli hetkisen ääneti voidakseen pysyttää sedän tyyneytensä.
— Niin, näetkös, sinä pidät minusta, senvuoksi ei sinulle huolenpito
minusta ollut mikään uhraus. Eikä se ollut itsekkäisyyttäkään. Siis
uhrautuminen ei ole itsekkäisyyden vastakohta. Etkö tunne, mikä sen
vastakohta on?
— Että pitää toisesta, sanoi Sif.
— Niin juuri! Niin että jos me molemmin puolin pidämme huolta
toisistamme tällä tunturiretkellä, niin ei se ole mikään uhraus meiltä
kummaltakaan, vaikka se on vastapainona itsekkyydellemme, koska
pitäminen on itsekkyyden vastakohta. Ymmärrätkö sen nyt?
Kyllä, Sif ymmärsi. Randal oli antanut hänelle opetuksen rakkaudesta,
nimittämättä sitä sanaa, ja Sifin nuori, lämmin sydän sykki hänelle
vastaan.
Randal tunsi sen ja kävi äänettömäksi, hilliten itsensä Sifin tähden.
He kulkivat hitaasti kiviröykkiötä kohti. Kumpikaan ei sanonut mitään,
mutta he olivat täydessä sopusoinnussa keskenään tuolla korkealla
vuorella keskellä maailmaa, joka oli ikäänkuin juuri luotu puhtaassa
valkeudessaan. Se oli ikäänkuin paratiisin heijastusta.
13.
Kun Åke Boson oli selvinnyt hämmästyksestä, jonka Leifin sukupuolen
ilmitulo aiheutti, oli hänet vallannut suuri ilo, joka kasvoi eri
vaiheissa. Toisinaan se tuntui ikäänkuin tuskaiselta nautinnolta,
täynnä yltyvää levottomuutta.
Ei koskaan elämässään ollut Åkella ollut niin hurmaavaa toveria kuin
tämä tyttöpoika, eikä hänellä ollut ollut niin virkistävää mielitiettyä
kuin tämä poikatyttö. Hän oli pian selvillä omasta toivomuksestaan,
että tämä ihastuttava toveruus voisi kestää koko eliniän. Sen mukaan
kuin tämä toivomus tuli voimakkaammaksi, hänen levottomuutensakin
yltyi ja hänen iloonsa sekaantui tuskaa, sillä hän ei ollut ensinkään
varma siitä, oliko Sifillä sama toivomus. Ja siitähän kaikki riippui
tai ainakin tärkein. Kieltämättähän riippui paljon siitä kiusallisesta
tosiasiasta, ettei hän vielä ollut muuta kuin ylioppilas, suurin
osa opiskeluaikaa vielä edessäpäin. Viipyisi kauan ennenkuin hän
saattaisi mennä naimisiin. Se oli epätoivoisen masentavaa. Mieluimmin
hän olisi tahtonut mennä naimisiin Sifin kanssa ensimäisessä pienessä
lappalaiskappelissa mikä eteen sattui.
Entäpä jos hän olisi voinut tehdä niin! Hän eksyi onnellisiin
haaveiluihin herätäkseen yhtäkkiä katkeraan ja kuitenkin niin
aurinkoisen iloiseen todellisuuteen Sifin iloisesti huutaessa häntä,
tullen iloa säteilevänä häntä vastaan ja tuoden muutamia harvinaisia
tunturikasveja, jotka hän juuri nyt oli löytänyt ja innoissaan kaivanut
maasta paljain käsin, jotka sen vuoksi olivat multaiset, mutta Åken
silmissä maailman hurmaavimmat kädet. Hän olisi halunnut suudella
niitä, mutta hänen täytyi tyytyä koskettamaan niitä sivumennen ja
näköjään tarkoituksetta, ottaessaan kasvit häneltä niitä katsoakseen.
Kasvioppi oli hänen pääaineensa, ja sen Sif tiesi; senpä vuoksi olikin
hyvä merkki, että hän oli niin iloinen löydettyään kasveja hänelle.
Niin Åke ajatteli riemuissaan ja unohti epävarman tulevaisuuden
nykyhetken onnen vuoksi.
Ilahduttaakseen Sifiä liioitteli hän ihastustaan kasvien tähden eikä
ilmaissut, että hänellä jo oli paljon kauniimpi kasvi samaa lajia.
Mutta hän sanoi totta selittäessään, että hän panisi painoon hänen
kasvinsa ja kätkisi ne kallisarvoisimpina kasvistoonsa.
14.
Pilvet riippuivat painavina tunturihuippujen ympärillä ja valoivat
vettä kukkuloille ja notkelmiin.
Ikävyydestä huolimatta on kylmänä sadepäivänä kulkemisella etunsakin,
jos on puettu sen mukaan. Ei kuumuutta, ei sääskiä. Eipä tosin
kaukonäköalojakaan, mutta ihmeellisiä pilvimuodostumia ja häämöttäviä
tunturiääriviivoja, jättiläismäisiä sumussa.
Kuljettiin aivan pilvien sisällä, toisinaan tultiin ulos yhdestä heti
joutuen toisen sisään, joka kiiti purjehtien märkänä ja äänettömänä,
huomaamatta mutta kuitenkin niin todellisesti, että se yhtäkkiä ehkäisi
kulkijaa näkemästä eteensä.
Keskustelu ei ollut niin vilkasta kuin tavallisesti. Kuljettiin ääneti
ja tarmokkaasti, kaivaten päämäärää, matkailijatupaa. Ja vihdoinkin
Åke, joka kulki etupäässä, huomasi sen sieltä, missä se pienenä ja
harmaana seisoi kallion suojassa.
Ei mikään näky olisi voinut olla tervetulleempi märille kulkijoille.
Nyt vilkastuttiin tuossa tuokiossa, ja heti perille päästyä tehtiin,
iloisen mielialan vallitessa, valkea. Märät vaatteet, jotka voitiin
riisua, ripustettiin lieden ympärille, ja istuttiin mikä enemmän mikä
vähemmän hullunkurisessa puvussa, kaikki piirissä roihun ympärillä.
Eväät otettiin esille ja ne maistuivat. Sitten laulettiin, kerrottiin
taruja, pelottavia ja lystikkäitä vuorotellen, kunnes väsymys valtasi
ja makuulavitsat haettiin esille.