VALKOLILJAN TYTÄR
Kirj.
Runa [Elisabeth Beskow]
Suomentanut
M.S.
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1919.
SISÄLLYS:
I. Harjulla.
II. Tunturimaailmassa.
III. Haaveilua.
IV. Hankkauksia.
V. Kohtaaminen.
VI. Vaakalaudalla.
VII. Hyväksytty.
I.
HARJULLA.
1.
Harjun toisen kerroksen suuressa vierashuoneessa istui dosentti Sverker
Randal avoimen akkunan ääressä olevassa lepotuolissa. Keveä, vanulla
sisustettu silkkinen yönuttu oli auki raskaasti työskentelevän rinnan
kohdalta, ja pehmeän, alaskäännetyn kauluksen alla oleva silkkinen
kaulaliina oli höllässä solmussa ja liukunut syrjään.
Varhaisen kevätaamun sarastus lankesi kalpeille älykkäille kasvoille ja
sai nuo väsyneet silmät sulkeutumaan.
Hengenahdistus oli ollut vaikeaa koko yön, mutta nyt aamupuolella
raskas hengitys helpotti ja yskä asettui. Helpotus tuntui kuvaamattoman
hyvältä, sairas istui liikkumatta, nojaten pieluksiin, pelokkaana
häiritsemään tätä tavattoman tervetullutta lepoa.
Huoneen ilma oli täynnä tupakansavua, sillä tupakoiminen oli ainoa
keino, joka tuotti lievitystä ahdistuskohtauksissa. Mutta nyt piippu
oli saanut sammua ja liukua kädestä ja oli huomaamatonna lattialla.
Sairaan takana olevan oven avasi hiljaa ja sulki yhtä hiljaa mies, joka
oli tullut sisään ja astui nyt niin hiljaisin askelin kuin mahdollista
akkunan luo, missä lepotuoli oli.
Randal kuuli hänen tulonsa, mutta viivytteli raskaiden silmäluomien
avaamista, kunnes hänen isäntänsä oli ehtinyt perille ja seisoi hänen
puoleensa kumartuneena tuntien terveen ja voimakkaan miehen sääliä
sairasta kohtaan.
Kasvot, joihin Randalin väsynyt katse suuntausi, olivat päivettyneet,
tyynet ja voimakkaat.
— Sinulla on ollut vaikea yö taasen, näemmä, sanoi Erik Sander, Harjun
patruuna.
Hän oli vasta äskettäin tutustunut dosentti Randaliin. Noiden molempien
miesten välille oli heti syntynyt myötätunto, ja kun dosentti
kansantajuistieteellisellä esitelmäkiertueellaan tuli Västanforsiin,
oli selvää, että hän tuli Erik Sanderin vieraaksi.
— Se on ohi nyt, kuului lyhyt ja hengästynyt vastaus.
Randal liikahdutti oikeaa kättään, mutta ennenkuin hän oli ennättänyt
kohottaa sen tervehtiäkseen, oli hänen isäntänsä pannut sitkeän
työkätensä sen päälle.
— Älä liikahda! Ymmärrän, että tarvitset olla aivan hiljaa. Se on
helpottanut nyt, eikö ole?
— Tavallisesti helpottaa aina aamupuoleen.
— Haluatko jotain syötävää?
— En vielä, kiitos! Vain nukkua.
— Enkö saa auttaa sinua vuoteeseen? kysyi Erik Sander katsahtaen
koskemattomaan vuoteeseen.
— Et, silloin puuska uusiintuu.
Sander silitti kömpelön hellästi tarmokasta kättä, joka nyt oli
voimatonna lepotuolin käsinojalla.
— Minun on sinua enemmän sääli kuin osaan sanoa.
Randal avasi silmiään vähän enemmän ja loi toiseen ystävällisen
katseen, mikä kuitenkin näytti torjuvan säälittelyn.
— Minulla on aikaa istua tukehtumassa nyt, läähätti hän hymyillen. Olen
lopettanut lupaamani esitelmät.
— Sinun ei olisi koskaan pitänyt suostua niiden pitämiseen. Puhuminen
on sinulle vahingollista.
— Hyväksyithän sinä sen, mitä puhuin?
— Enemmän kuin hyväksyin. Se oli sanomattoman mielenkiintoista. Sinä
osaat tehdä tieteen jokapäiväisen elämän tajuttavaksi ja käytettäväksi.
Ja niin hauskaksi sitten! Sinua kuunteleminen tuotti iloa. Mutta sinua
itseäsi puhuminen vahingoittaa!
— Vielä mitä! läähätti Randal, henki virkeänä huolimatta ruumiin
heikkoudesta.
— En voinut olla ajattelematta, mikä herätysprofeetta sinusta voisi
tulla, jos suuntaisit puheesi uskonnolliselle alalle, sanoi Erik Sander
ja katsoi uuteen ystäväänsä jonkinlaisella uteliaisuudella.
— Se henki ei ole vuotanut minun ylitseni, vastasi dosentti hieman
lyhyesti, ikäänkuin ei olisi tahtonut keskustelua siihen aineeseen.
Hänestä pidettiin paljon puhujana, sillä hän oli tavattoman
monipuolisesti sivistynyt, hänellä oli selvä ja mallikelpoinen
esitystapa, suurta suvaitsevaisuutta eri ajatussuuntiin nähden,
jopa niin suurta, ettei helposti voinut päästä selville siitä,
mikä oli hänen omansa. Hänen personallisuutensa vaikutus oli
voimakas ja mielenkiintoinen ja ehdottomasti hyvä. Tieteellisissä
ja yleissivistävissä aineissa pidetyt esitelmät, jotka hän juuri
Västanforsissa oli päättänyt, olivat erään kansanvalistusyhdistyksen
toimeenpanemat, yhdistyksen, joka piti itseään erikoisen onnellisena
onnistuttuaan saamaan niin etevän kyvyn, kuin dosentti Randalin,
myötävaikutusta. Harjun patruuna Erik Sander oli samaisen yhdistyksen
jäsen ja asiamies kotiseudullaan, senvuoksi oli langennut luonnostaan,
että hän oli vastaanottanut Randalin vieraakseen kotiinsa tämän
Västanforsissa oleskelun aikana, joka oleskelu oli pitentynyt joksikin
aikaa senvuoksi, ettei Sander tahtonut päästää mielenkiintoista
vierastaan. He olivat molemmat iloiset tästä tilaisuudesta, jonka
kuluessa he saivat syventää entisen pinnallisen tuttavuuden
ystävyydeksi.
— Nyt sinun pitää nukkua, sanoi Sander. Anna jokin merkki, kun haluat
aamiaista. Emmekö ole antaneet sinulle mitään soittokelloa?
— Ei se ole tarpeen. Kunhan vain saan nyt nukkua, niin voin hyvin.
Saatan tulla alas.
— Sitä sinun ei pidä tehdä. Meillä on puhdistushommat talossa. Voit
saada vetoa tai pölyynnyt.
— Sitten soitan tuota pianoa, kun herään.
— Tee niin! Sanon, että he tuovat sinulle aamiaista, kun kuulevat
sinun soittavan. Suonethan anteeksi puhdistushommat! Se on vain tuo
tavallinen perjantaisiivous, jota vaimoni ei voi koskaan jättää
tekemättä.
— Ei minulla ole siitä mitään haittaa täällä. Kunhan minusta ei vain
ole liikaa vaivaa?
— Ei toki. Ja jos olisikin, niin vaimoni pitäisi vain enemmän sinusta
sen vuoksi, hän rakastaa puuhaa. Hyvää yötä nyt!
Ja Erik Sander jätti vieraansa, joka pian senjälkeen nukahti, istuen
tuolissa.
2
Vanha piano, jolla Anna Bentick oli soittanut asuessaan veljensä
vieraana tässä samassa huoneessa, seisoi paikallaan. Se oli perinpohjin
korjattu ja siinä oli nyt kaunis ääni. Kun Randal muutaman tunnin
häiriintymättömän unen jälkeen heräsi virkistyneenä, nousi hän ylös,
järjesti mitä välttämättömimpään pukeutumiseen kuului ja istuutui
sitten pianon ääreen soittamaan.
Hän teki sen ilmoittaakseen, että oli nyt hereillä ja nälissään,
mutta pian hän unohti soittavansa saadakseen aamiaisensa. Hän oli
musikaalinen, hänellä oli harvinaisen kaunis kosketus, vaikka ei
paljon harjaantumista, ja hän soitti mielellään, etenkin itsekseen tai
jollekin harvalle, myötätuntoiselle kuulijalle. Suuremmassa seurassa
hän ei soittanut koskaan, miten paljon häntä toisinaan pyydettiinkin.
Arveltiin hänen tekeytyvän erikoiseksi, olevan tyly, itsepäinen tai
oikullinen, ja sen hän tiesi, mutta siitä hän ei koskaan välittänyt.
Tunne, joka nyt täytti koko hänen olentonsa kestetyn
hengenahdistuskohtauksen jälkeen, oli kuvaamattoman mieluinen ja se
pääsi ilmoille parhaiten soitossa. Hän ei tuntenut väsymystä eikä
nälkää, hänen sielunsa kohosi sävelin sinikorkeuksiin, missä hän
saattoi _hengittää_.
Hän oli aivan unohtanut aamiaisen, jonka piti tulla hänen
pianonsoittonsa tuloksena.
Yht'äkkiä hänelle tuli tunne siitä, ettei hän ollut yksin huoneessa.
Hän kääntyi kädet vielä koskettimilla.
Tuolla sohvannurkassa istui joku, vaipuneena kuuntelemiseen.
— Halloo! huudahti Randal hiljaa ja lakkasi soittamasta.
Silloin olento nousi sohvannurkasta ja esille tuli nuori tyttö, jota
dosentti ei muistanut ennen nähneensä.
Hän näytti hyvin nuorelta. Puolipitkät, tummat kiharat valuivat
alas hänen harteilleen. Otsasta näkyi vain alaosa, ylemmän peitti
korea huivi, joka oli taitettu kulmiin ohimoilla laskeutuen alas
egyptiläiseen tapaan. Ylöspäin kaartuvien kulmakarvojen alla olevat
silmät säteilivät ja tekivät sillä hetkellä keveästi verhottujen
aurinkojen vaikutuksen. Sävelet, joita hän juuri oli kuunnellut, olivat
ilmeisesti vanginneet hänen sielunsa eivätkä vielä oikein päästäneet
sitä. Hieno, suora nenä oli hiukkasen ylöspäin pyrkivä ja se antoi
kasvoille näppäryyden ilmeen, jota vielä lisäsi tavallisuudesta
poikkeava kasvojen muoto. Suu oli kaunis, iloinen ja tuntehikas, leuka
jonkun verran tasapäinen ja päättäväinen ja iho lämpimän tummahko,
puhdas ja kirkas. Olento oli sievä ja siinä oli penikkamaisen kömpelöä
suloutta.
Randal jäi istumaan tuolilleen nuoren tytön tullessa häntä vastaan.
— Hyvä Jumala, miten sinä osaat luoda! mutisi hän hiljaa itsekseen.
Tyttö kuuli, että hän sanoi jotain, mutta ei kuullut mitä, ja katsoi
kysyvästi häneen. Randal ei kuitenkaan toistanut sanojaan, ja silloin
tyttö alkoi selittää siellä oloansa.
— Erik-eno sanoi, mennessään ulos aamulla, että toisimme aamiaista
tänne kun kuulisimme soitettavan täällä. Fiken oli juuri tuomassa sitä
tänne, mutta minä otin sen häneltä, kun tahdoin kuulla soittoa läheltä.
Mutta dosentti soitti niin, että unohdin kaiken. Nyt pelkään, että
kahvi on kylmää ja munat samoin, menen hakemaan uutta.
Hän oli juuri aikeissa mennä, mutta Randal ehkäisi hänet.
— Pidän paraiten viileästä ruuasta, sanoi hän ja meni pöydän luo, missä
tarjotin oli.
Hän oli vielä yönutussa. Se laskeusi pehmeänä ja väljänä ja himmeän
kiiltävänä hänen laihahkolle, mutta voimakkaalle vartalolleen aina
huopatohveleisiin jalkoihin saakka.
Hänen kulkiessaan toipuvan hidasta käyntiä lattian yli oli nuori tyttö
lykännyt lepotuolin akkunan luota pöydän ääreen sohvan luo.
Randal katsoi hymyillen ja ilmeisesti ihaillen hänen innokkaita
kasvojaan.
— Minua hävettää, hän sanoi.
— Mikä sitten?
— Antaa prinsessan palvella näin itseäni. Tyttö nauroi tarttuvaa
naurua, pöyhi tuolin pieluksia ja kehoitti istumaan.
Nyt oli niin, että Randal ei mielellään istunut tuskiensa tuolilla kun
voi tulla toimeen ilman sitä, mutta siitä hän ei ollut tietävinään,
vaan teki tytölle mieliksi ja istuutui keskelle pieluksia, jotka olivat
olleet tuskaisen yön äänettömiä todistajia. Hänen ritarillisuutensa
kielsi häntä antamasta tytön suotta kuljettaa tuolia lattian yli.
Hän katsoi tyttöön.
— Onko uhkarohkeaa pyytää saada tietää palvelevan prinsessani
nimi? kysyi hän hengästyneellä, hiukan käheällä, mutta kuitenkin
miellyttävällä äänellään.
— Minun nimeni on Sif, vastasi tämä kaataen Randalille maitoa lasiin.
— Entä vielä? kysyi Randal nakuttaen munaa.
— Sif Bentick.
— Bentick? toisti Randal muistellen. Ehkäpä Allan Bentickin,
medisiinarin tytär.
— Niin, hän on isäni. Tunteeko dosentti hänet?
— En. Hän oli lähtenyt Upsalasta minun tullessani sinne nuorena
ylioppilaana, mutta hänen muistonsa eli siellä vielä. Tekeekö hän vielä
kiepin noustessaan vuoteesta?
— Oliko hänen tapansa tehdä niin? Se on hänen kaltaistaan.
- Niin sanotaan.
Randal katseli noita nuoria kasvoja.
— Onko hänen tyttärensä hänen näköisensä?
— Sekä on että ei ole, sanotaan. Vaikka minä nyt en tiedä mistä olen
tuon erinäköisyyden saanut, sillä saan alituiseen kuulla, etten ole
hituistakaan äitini näköinen.
Sif oli istuutunut sohvaan ollakseen saapuvilla ja tarjoamassa, ja hän
istui nyt käsivarret pöydällä ja kädet yhteenliitettyinä ja katseli kun
Randal söi.
— Tahtooko teidän korkeutenne sitten olla äitinsä kaltainen?
— Teidän korkeutenne! nauroi Sif. Sanokaa minua Sifiksi!
— Sitä en voi, jos Sif sanoo minua dosentiksi.
— No setä sitten, sanoi Sif luontevasti ja vastasi sitten Randalin
kysymykseen.
— En voi olla äitini kaltainen vaikka tahtoisinkin, sillä minun äitini
oli pyhimys, mutta sellainen minä en ole.
— Oli?
— Niin, minun äitini on kuollut. Se äiti, joka minulla nyt on, on
äitipuoleni. Hän on nyt poikien kanssa kulkutautisairaalassa; niissä
on tulirokko. Velipuoleni ovat minua paljon nuoremmat. Ulfin ja minun
välillä on viisi vuotta. Ja Alf on kahta vuotta Ulfia nuorempi. Olisin
niin mielelläni ollut nyt isän kanssa ja pitänyt taloutta hänelle, se
olisi ollut niin hauskaa, sillä en ole sitä koskaan ennen tehnyt.
— Isän mielestäpä se ei olisi ehkä ollutkaan niin hauskaa, huomautti
Randal.
— Oo, olisin kyllä osannut, osaan kaikkea mitä tahdon. Mutta isällä on
niin paljon työtä ja hän arveli, ettei hänellä ole aikaa pitää minusta
vaaria. Ikäänkuin minusta tarvitsisi pitää vaaria!
Sverker Randal hymyili, ikäänkuin hän olisi luullut voivansa ymmärtää
Sifin isää.
— Ja sitten prinsessa lähetettiin tänne olemaan tuhkimona? sanoi hän.
— Niin. Kuljen tavallisesti lainassa täällä Västanforsin taloissa.
Äidinisäni on täällä kirkkoherrana ja isänisäni tohtorina, vaikka hän
ei paranna enää ketään, sillä hän on tullut niin vanhaksi ja laiskaksi.
Borgissakin asun myös toisinaan, täti Clareus on äidin paras ystävä;
äiti oli siellä kotiopettajattarena ennenkuin hän meni isän kanssa
naimisiin. Mutta parhaiten viihdyn täällä Erik-enon ja serkkujen luona.
Tulin tänne eilen illalla.
Hän nousi, kaatoi kahvia ja pani munalautasen syrjään. Yht'äkkiä hän
naurahti.
— Liisa-täti mahtaa ihmetellä mihin minä olen joutunut! Hänellä ei ole
aavistustakaan siitä, että olen täällä. Tänään on siivous, nähkääs, ja
minä autan. Sentähden minulla on huivi päässä. Mutta arvelen, ettei
Liisa-täti kaipaa minua, olen varmaan eniten tiellä.
Hän tuntui vallan tyytyväiseltä siihen otaksumiseen ja istuutui
uudelleen sohvaan katsellakseen miten potilas joi kahvia.
— Setä söisi enemmän.
— Liika syöminen ottaa henkeen.
— Eikö ole hirveää kun ei voi hengittää? kysyi Sif yhtä äkillisellä
kuin syvällä säälillä, ja hänen aurinkoiseen katseeseensa tuli varjoa.
— Meneehän se, en ole vielä tukehtunut, vastasi Randal tyyneen
kärsivälliseen tapaansa, joka ei koskaan tahtonut tietää säälistä.
Sifin silmät kostuivat, mutta hän ei sanonut mitään.
Kun Randal oli lopettanut aamiaisensa, nousi Sif ylös ottaakseen
tarjottimen.
— Ei, älkää nousko! sanoi Sif. Avaan niin hyvin oven kyynärpäälläni.
Mutta Randal ei välittänyt hänen estelyistään, vaan avasi oven hänelle
ja kumarsi syvään kiitokseksi. Sifin mennessä hänen ohitseen.
Sitten hän sulki oven ja katsoi ympärilleen huoneessa, ikäänkuin sen
ilmassa leijailisi jotain uutta ja valoisaa ja kaunista, jotain, jota
Sif oli tuonut mukanaan sisään ja jättänyt sinne.
— Sif, mutisi Randal ikäänkuin olisi kuunnellut jotain uutta säveltä.
Sif Bentick!
Ja hänen silmissään oli sellainen ilme kuin hän olisi nähnyt
ilmestyksen.
II
TUNTURIMAAILMASSA
1.
Lappalais-majatalon sangen yksinkertaisessa huoneessa oli Allan
Bentick, vihellellen mielihyvästä, laittautumassa kuntoon pitkälle
tunturiretkelle.
Hyttysverkkoa ei juuri vielä tarvinnut, mutta sen täytyi olla valmiina
tarpeen varalle. Hän levitteli ja koetteli sitä ja huomasi erään
kautsukki-hihnan puuttuvan.
— Sif! huusi hän.
Viereisen huoneen ovi avattiin heti, ja Sif tuli sisään.
Mutta oliko tuo Sif?
Tohtori Bentick jäi seisomaan hyttysverkko kädessä ja tuijotti vain
tuohon odottamattomaan ilmestykseen, joka oli tullut Sifiä kutsuttaessa.
Tuohan oli nuttuun ja leveisiin polvihousuihin puettu poika
kapaloituine säärineen ja tunturikenkineen, reipas nuorukainenhan siinä
oviaukossa seisoi ja nauroi Sifin vallattominta naurua.
— Mitä ihmettä tämä merkitsee?
— Luuliko isä, että aioin kulkea hameissa Lapinmaan halki? Enkö ole
muhkea poikana?
— Kuvitteletko minun tahtovan sinut mukaani tuollaiseksi laitettuna?
Mistä olet saanut tuon puvun?
- Isältä itseltään. Antoihan isä minulle rahaa varustautumiseen.
— Stenin tyttöjenhän piti auttaa sinua, ovatko he neuvoneet sinua
tämmöiseen?
— Ovat kyllä. He käyvät aina tunturiretkillään housuissa.
— Minun olisi pitänyt käsittää, että sinä keksisit jotain tyhmyyksiä,
kun ei äiti ollut kotona eikä voinut pitää sinua silmällä!
— Torumisesta ei nyt ole mitään apua, rakas isä, sanoi Sif luontevasti.
Muista, että minun nimeni on nyt Leif, ja että minä olen sinun vanhin
poikasi. Leif on Sifin kaltainen nimi, niin että jos joskus sanot
väärin, eivät ihmiset sitä huomaa. Kuinka...
Hän keskeytti, sillä isä tempasi yht'äkkiä lakin hänen päästään ja
tuijotti siihen, ikäänkuin olisi keksinyt tulta hänen hiuksissaan.
— _Missä_ sinun kiharasi ovat?
— Ne olen antanut täällä olevalle pikku piialle, jotta hän saa joko
myydä ne tukankähertäjälle tai pitää irtotukkana itselleen, kun
tahtoo olla hieno sunnuntaisin. Näes, päähäni pisti olla aivan pojan
kaltainen, eikä pitkäkiharainen poika ole mistään kotoisin, sentähden
leikkasin ne.
- Vandaali! Mitä luulet västanforsilaisten sanovan, kun tulen kotiin
sinun kanssasi ilman kiharoita?
— Olisihan toki pahempaa, jos tulisit kotiin kiharat mukana, mutta
ilman minua. Muuten, tiedän yhden, joka tulee iloiseksi, ja se on
isoäiti. Hänestä ne aina ovat olleet maailmalliset.
— Luuletko äidinkin tulevan iloiseksi? kysyi isä pahaa ennustavana.
— Hän on kylliksi viisas osatakseen laskea, että ne tulevat kasvamaan
uudelleen, niin että älä itke niitä, rakas isä!
Ja poika kietoi hyvin tyttömäiseen tapaan käsivartensa isän kaulan
ympäri, hymyili ja hyväili.
— Mielistelevä marakatti! murisi tämä.
— En voi antaa sinun maleksia ympäri pojaksi pukeutuneena. Ajattele,
jos tapaamme oikeita pojannaskaleita ja heidän päähänsä pistää ruveta
sinun tovereiksesi!
— Se olisi mukavaa!
— Sinä pahankurinen!
Mutta Allan Bentick hymyili, vaikka hän torui. Vekkuli ei ollut
lähtenyt hänestä. Kaikki, mikä poikkesi tavallisesta, miellytti häntä,
ja Sif oli kieltämättä hurmaava poikana.
— Muistakin, veitikka, että jos annan sinun näytellä poikaa, niin sinun
pitää luvata minulle pysytellä aina minun läheisyydessäni.
— Sen lupaan.
— Eikä mitään — tyhmiä kujeita!
— Ei, sukkelia vain.
Allan heitti lakin häntä kohti. Sif otti nauraen sen kiinni, ennenkuin
se osui häneen ja väisti joustavasti lyönnin, jonka Allan leikillä
suuntasi häneen, kun ammus oli osunut harhaan. Sif pelastautui
huoneeseensa ja koetti lukita itsensä sinne, mikä tietysti ei
onnistunut, kun majatalon ovista ainoakaan ei mennyt lukkoon.
2.
Ilma oli väreilevää, aurinkoista ja raikasta tunturilla.
Allan Bentick ja hänen vastaleivottu poikansa Leif tulivat aukean yli.
Kädessä heiliä oli tunturisauva ja selässä reppu. He kävivät hiljaa,
nauttien täysin siemauksin. Terävät tunturiharjanteet ja valkeat huiput
seisoivat sinistä avaruutta vasten. Tunturipurot kohisivat siellä
täällä, ja suuremmat tai pienemmät vedet kuvastivat taivasta.
— Oletko väsynyt? kysyi Allan.
— En! Täällä voisin kulkea sata vuotta väsymättä. Ja Sif alkoi laulaa.
Hänellä oli kaunis, hopeankirkas ääni, ja hänen isänsä kuunteli häntä
aina jonkinlaisella hartaudella.
Sif oli vallattoman iloinen tänään, niin vapaa ja niin vaihdoksissa
pojanpuvussaan, että hän osui laulamaan jotain renkutusta.
— Hiljaa!
Se tuli niin odottamatta ja tylysti isältä, että Sif pysähtyi keskellä
tahtia ja katsoi isään aivan ihmeissään.
- Sinä et saa koskaan laulaa roskaa, muista se!
Oli niin harvinaista, että isä puhui äreästi hänelle, siksi Sif
ällistyi eikä osannut sanoa mitään.
— Sinä tiedät keltä olet perinyt äänesi. En voi kärsiä, että häpäiset
sitä.
Niin, Sif tiesi perineensä äänensä pyhimysmäiseltä äidiltään ja että
isä senvuoksi oli niin tarkka siitä, mitä hän lauloi. Mutta hänen
mielestään siinä, mitä hän oli laulanut, ei ollut mitään pahaa, jonka
vuoksi isän olisi tarvinnut keskeyttää hänet niin jyrkästi. Eikö hän
sitte koskaan saisi laulaa muuta kuin virsiä ja lauluja? ajatteli hän
suuttuneena.
Murjottaen ääneti hän jättäytyi joitakuita askelia isästä jäljelle, hän
ei tahtonut kulkea hänen rinnallaan kun hän oli noin kohtuuton.
Allankin oli tullut hiljaiseksi ja vakavaksi. Hän oli pahoillaan
oltuaan tyly Sifille, mutta hän ei saattanut — kuten oli sanonut
— kärsiä Sifin häpäisevän tuota puhdasta, suloista ääntä, ainoata
äidinperintöään.
Muutoin hänessä ei ollutkaan paljoa äidistään. Korkeintaan tuo
vallitseva siniväri hänen muutoin vaihtelevanvärisissä silmissään,
hiuksien kiharaisuus ja leuan luonne. Olennossaan hänellä ei sitä
vastoin ollut mitään äidistään. Siitä Allan oli oikeastaan iloinen. Sif
ei koskaan voisi tulla ympäristönsä marttyyriksi, jollaiseksi hänen
äitinsä olentonsa puolesta oli ikäänkuin edeltäpäin määrätty. Sif
selviytyisi aina ja pääsisi voitolle. Hänhän ymmärsi jo saada tahtonsa
perille kaikkia vastaan, tuo omapäinen tytöntynkä, ei vain häntä
vastaan, vaan äitipuoltansa Luciaakin vastaan, joka muutoin ei kuulunut
myöntyvimpien joukkoon enemmän kuin hän itsekään.
Allan kulki ajatuksissaan eikä huomannut, että Sif oli tullut hänen
viereensä ennenkun pieni käsi pujottausi hänen käteensä.
Silloin hän katsoi Sifiin ja kohtasi hellän katseen tämän silmissä.
— Älä ole vihainen minulle, isä!
Allanin käsi tarttui heti lujemmin hänen käteensä.
— En olekaan enää, vastasi Allan sydämellisesti.
— Se on hyvä!
Ja Sif painoi hyväilevästi poskensa Allanin karkeaan takinhihaan.
— Toivon etten olisi perinyt tuota ääntä, sanoi hän sitten.
— Miksi niin?
— On niin vaivalloista kun aina pitää ajatella, etten vain laulaisi
sellaista, jota äitini ei olisi laulanut.
— Haluttaako sinua sitten usein laulaa tuollaista?
— Ei usein, mutta saattaahan joskus pistää päähäni — kuten äsken. Ja
silloin sinä kivahdat heti. Et saa enää tiuskaista minulle, isä. Se
koskee niin, sillä pidän niin äärettömän paljon sinusta.
Allanin piti suudella häntä, hän oli liian hurmaavan herttainen tuolla
tuulella ollessaan.
Mutta sitte hän nauroi.
— Onko sinusta tällainen poikien tapaista? Sif tähyili ympärilleen.
— Ei, ei ketään ole lähettyvillä, sanoi hän rauhoittuneena. Minähän
unohdin olevani Leif, se oli harmillista. Mutta voihan sentään sattua
että poikakin suutelee isäänsä. Kyllä kai Ulf suutelee joskus sinua
muutenkin kuin vain yöhyväisiksi, eikö suutelekin?
— Onhan kai sattunut niin... Mutta hän on vain lapsi eikä vielä
nuorukainen — kuten sinä, kiusoitteli isä.
Tässä heidän keskustelunsa keskeytti metsäkana, joka pyrähti lentoon
risukosta ja tuli heitä vastaan pörröisin höyhenin ja kotkotti
vihaisena ja pelästyneenä.
— Kas vain! virkkoi Sif ja osoitti maahan, missä pienet metsäkanan
poikaset mennä vilistivät joka taholle piiloutuakseen vaivaiskoivuun ja
kivien välisiin sammaliin.
— Se varoittaa niitä, se huutaa niille että ne piiloutuisivat. Etkö isä
luule niin?
— Varmasti, vastasi tämä ja katseli yhtä ihastuneen mielenkiintoisena
kuin Sif tuota uljasta pientä lintuäitiä, joka asetti itsensä ylivoiman
eteen pelastaakseen poikaset.
— Kuinka hieno se on! huudahti Sif ihastuneena. Kunpa voisimme tehdä
sille jotain oikein hyvää!
— Parasta, mitä voimme sille tehdä, on että kierrämme sen alueen ja
menemme tiehemme, sanoi Allan.
He tekivät niin ja kulkivat eteenpäin hyvin huvitettuina tuosta
pienestä tapahtumasta.
Tunturin eläinmaailma ja kukkakasvillisuus kiinnittivät heitä molempia
yhtä paljon, ja he viipyivät mielellään, kun he löysivät jotain
tutkittavaa. Ei haitannut, vaikka he pääsivät hitaasti eteenpäin.
Ruokaa heillä oli mukana, ja yöllä kelpasi kulkea yhtä hyvin kuin
päivälläkin, sillä oli valoisa vuodenaika, jolloin auringon on vaikea
lyhyeksi tunniksikaan riistäytyä irti pohjoismaiden ihanuudesta, jonka
se itse loihtii esiin.
3.
— Isä, sinut perii paha, jos pienimmälläkään ilmeellä annat huomata,
että minä olen tyttö, kuiskasi Sif syrjässä isälleen.
Hänen silmänsä säteilivät hilpeää vallattomuutta, ja isän silmät olivat
melkein yhtä kujeilevat.
Isä ja tytär eivät olleet enää yksin tunturiretkellään, he olivat
tavanneet kolme nuorta tyttöä, jotka olivat menossa samaa tietä ja
olivat ihastuneita miesseuraan.
— He ovat kaikki kolme rakastuneita meihin, nauroi Sif ihastuneena.
Mutta minä lyön kyllä sinut laudalta, saatpas nähdä.
Ja Sif nauroi hillittömästi.
— Älä vain särje kenenkään sydäntä, sinä hupakko! hymyili isä.
Hän oli melkein yhtä huvitettu kuin Sif. Leikkihän oli niin
täydellisesti viatonta ja vaaratonta hänen lemmikilleen.
Mutta jo samana päivänä he saivat lisää seuraa, joka ei Allanista ollut
yhtä vaaratonta. Matkailijatuvassa, johon he tulivat illalla ja jossa
he aikoivat viettää yön, oli ennen heitä pari ylioppilasta.
Matkailijatupa oli pieni ja siinä oli vain kaksi huonetta. Tietysti
herrat makaisivat toisessa ja naiset toisessa, ja jos Sif tahtoi jatkaa
osansa näyttelemistä, täytyi hänen kuulua herroihin. Hänen täytyi
käyttää kaiken valtansa isään estääkseen tätä ilmaisemasta asian oikeaa
laitaa.
— Mitä se haittaa, jos nukun samassa huoneessa teidän kanssanne?
Emmehän riisuudu.
Hän osasi olla sitkeä, kun hän tahtoi jotain, ja Allanin täytyi antaa
myöten.
Se kävi oikein hyvin. Sifillä oli hauskaa ja hän näytteli poikaa
oivallisesti, niin ettei kukaan epäillyt mitään.
Kaikki, joita tapaa sydänmailla, tulevat heti ystäviksi ja tovereiksi.
Molempia ylioppilaita ei voinut väistää enempää kuin noita kolmea
tyttöäkään. Koska kaikilla oli sama matka, sukeusi heistä lukuisa ja
hauska seurue.
Leifistä tuli kaikkien suosikki. Tytöt pitivät hänestä hänen ilmeisen
miellyttämishalunsa ja monien hupaisten päähänpistojensa vuoksi.
Ylioppilaat pitivät hänestä hänen tyttömäisen kauneutensa tähden, joka
loi jotain erikoisen puoleensa vetävää hänen hilpeään raikkauteensa.
He nimittivät häntä Apolloksi ja kohtelivat häntä tuttavallisesta
toverillisuudesta huolimatta tiedottoman ritarillisesti.
Toisinaan saattoi kyllä sattua vähän pulmallisia tilanteita, mutta
Sif selviytyi aina niin näppärästi, että hänen isänsä alkoi pian
rauhoittua. Hän huomasi, ettei Sif, iloisesta vallattomuudestaan
huolimatta, menisi liian pitkälle tai tekisi mitään naisellisuudelleen
sopimatonta. Hän saattoi luottaa hänen tahdikkuuteensa, ja se keksintö
teki hänet iloiseksi. Hän on äitinsä tytär eikä vain kujeellisen
isänsä, ajatteli Allan tyytyväisenä.
4.
Tuttavallisuus kasvaa nopeasti tunturilla hupaisten elämyksien ja
vapaan seurustelun ohella.
Toinen ylioppilaista, Åke Boson, tuli ensi päivästä kolmanneksi
pieneen joukkueeseen, jonka Leif Bentick ja nuorin noista kolmesta
sulottaresta, Majken, olivat muodostaneet. Ei voinut päästä oikein
selville tuon hilpeän, nuorekkaan triumviraatin keskinäisistä suhteista.
— Kilpailetko sinä ja Boson Majkenista vai Majken ja hänkö sinusta,
vaiko sinä ja Majken Åkesta? kysyi Allan Bentick Sifiltä, seurattuaan
pari päivää huvitettuna noita kolmea, jotka alituiseen olivat yhdessä.
— Jospa tosiaankaan tietäisin, nauroi Sif, mutta kyllä teen parastani
lyödäkseni hänet laudalta Majkenin taholla. On hauskaa kiusoittaa tuota
itserakasta maskuliinisukua.
— Åke Boson ei minusta näytä juuri kiusoittuneelta, huomautti Allan.
Oli lämmin päivä. Tunturiretkeilijät hikoilivat sääskenverkoissaan
mutta eivät kuitenkaan voineet, olla ilman niitä, sillä sääsket
kihisivät pilventapaisina heidän ympärillään.
— Mitä arvelette uimisesta? huudahti Åke yhtäkkiä.
Hänen esityksensä saavutti vastakaikua kaikissa.
He olivat kauan aikaa kulkeneet joen vartta, joka kuitenkin tähän
saakka oli ollut liian virtava uintia varten, mutta nyt he vihdoinkin
olivat tulleet suvantopaikkaan. Siinä ei ollut pitkältä tyyntä vettä,
pieni syvänne vain eräässä mutkassa.
Sovittiin että herrat uisivat ensin kokeakseen, ettei virta ollut liian
voimakas naisille. Ellei se olisi, uisivat tytöt sitten.
Allan vilkasi surullisen lystikkäästi Sifiin.
Tytöt olivat menneet rannalta poispäin ja hävinneet erään kummun taa,
ja ylioppilaat alkoivat kiskoa yltään vaatteita, aavistamatta mitään
juonta. Sif-parka ikävöi sanomattomasti virkistävää uintia, mutta ei
saanut kuulua seurueen kumpaankaan puoleen, eikä hän voinut löytää
mitään omaa uintipaikkaa, virta oli yhtä lohduttoman vuolas ylä- ja
alapuolella, niin kauas kuin sen kulkua saattoi nähdä.
-- No, Apollo, etkö aio huuhtoa jumalallisia jäseniäsi? Mitä
sinä vitkastelet? kysyi Åke, joka jo oli ehtinyt niin pitkälle
riisuutumisessaan, että tuo huvitettu katse, jolla Bentick oli
katsellut tytärtään, kävi käskeväksi.
— Sinä et saa uida, Leif, saat niin paljon reumatismia talvella.
Tämä vesi on liian kylmää sinulle. Mene sinä tuonne pitämään seuraa
naisille! sanoi hän.
Sif tuijotti häneen. Olisihan hän toki voinut olla valehtelematta
hänelle reumatismia! Mutta hänen ei auttanut muuta kuin totella ja
mennä tiehensä.
— Hän taistelee uljaasti kiusausta vastaan, mutta se mahtaa ottaa
kovalle, eihän hän uskalla kääntyäkään. Hei, Apollo! huusi toinen
ylioppilas. Mutta Apollo ei ollut kuulevinaan.
— Häntä on sääli, eihän hänellä toki ole reumatismia? sanoi Åke hieman
nuhtelevalla äänellä ja katsoi ihmetellen tohtoriin.
Tämä oli mieluummin vastaamatta, hän oli juuri riisuutunut ja pujahti
kylmään koskeen, ihastuksissaan saada hiukan väristä kesken kuumuuden.
Häntä kyllä säälitti hiukan Sif, joka ei saanut uida, mutta samalla hän
arveli, että saattoi olla hyväksi, kun hän sai vähän kärsiä kujeestaan.
Kesti aika kauan, ennenkun Sif sai hyvän tuulensa takaisin senjälkeen
kun hänen oli pitänyt kieltäytyä uinnista. Majkenin ihmettelyn ja
ilkkumisen sekainen sääli ei tehnyt kestettyä kieltäymistä keveämmäksi
kantaa.
Åke oli armeliaampi.
— Oli turhaa isältäsi, sanoi hän, heidän kolmen tavallisuuden mukaan
muodostaessa etujoukon. Eihän jumalilla ole koskaan reumatismia —
reumaatillinen Apollo, se on uskomatonta! Ensi kerran kun tulemme
suvantopaikkaan, niin jäämme, sinä ja minä, jälelle ja uimme varkain.
— En tee koskaan mitään isän selän takana, selitti Sif ylpeästi ja teki
välttämättömyydestä hyveen.
— Kysymyksessähän on vain pikku seikka. Ethän tee kellenkään ihmiselle
mitään pahaa uimisella etkä itsellesikään.
— Salakähmäisyys on alhaista eikä sinulla ole mitään karaktääriä kun
voit ehdotella sellaista, selitti Sif ylimielisesti.
Åke suuttui.
— No kulje sitten ja hikoile tarpeeksesi, mutta olekin kohtuullisen
ilkeällä tuulella, koska teet sen vapaaehtoisesti!
Hän pyörähti kantapäällään ja odotti lähinnä seuraavaa joukkuetta,
jättäen Majkenin häiritsemättä Apollon omistajaksi.
Mutta pian ilmaisi Leifin tarttuvan iloinen nauru, että hyvä tuuli oli
palannut, ja silloin Åke oli pian Majkenin toisella puolella täydessä
sanasodassa Leifin kanssa, jolla aina oli vastaus valmiina, mutta
harvoin sellainen, jota oli odottanut.
5.
Tunturimatkailijat alkoivat tulla alas asutummille seuduille, olivatpa
kulkeneet kappaleen rautatielläkin ja toisen autolla, mutta olivat
vielä kaukana siltä asemalta, jonne Allan ja Sif olivat lähettäneet
tavaransa vastaan.
Muuanna päivänä saapui tuo vaeltava joukkue, joka yhä
uskollisesti pysytteli yhdessä, erääseen pieneen alkuperäiseen
tunturipysähdyspaikkaan, joka kuitenkin oli ylellinen niiden
matkailijatupien ja lappalaiskotien rinnalla, jotka olivat olleet
heidän suojanaan tunturiretkeilyllä. Tämä pieni paikka oli
karjalaidunmaja ja voi kehua vakinaisista vieraistakin.
Täällä oli oikeita sänkyjä lakanoineen.
Tohtori Bentick ja hänen luultu poikansa saivat eri huoneen itselleen
aivan suurenmoisesti. He eivät ujoilleet toisiaan enempää kuin
välttämätöntä oli. He olivat ottaneet huoneen haltuunsa ja vuorotellen
nauttineet perinpohjaisesta pesusta ja lepäsivät nyt vuoteille
heittäyneinä, Allanilla sikaari suussa.
Sif sai kuitenkin pian tarpeekseen levosta. Nyt häntä halutti ulos
tarkastelemaan.
— Kun täällä ei vain olisi ketään, joka tuntisi meidät! sanoi hän.
Silloin minun pitäisi paneutua sairaaksi, sillä olisi harmillista nyt
kolmen viikon onnistuneen valepuvun jälkeen joutua ilmi. Minun täytyy
ehtiä kosia Majkenia, ennenkun hän saa aavistustakaan siitä, että se
on vain hullutusta. Tulee olemaan hupaista saada rukkaset ja näytellä
epätoivoista.
— Entäpä jos saat myönteisen vastauksen.
— Se olisi pahempaa! Mutta sitä en saa. Eihän hän voi ottaa minua toden
kannalta, olenhan minä vain poika, joka en vielä voi elättää vaimoa,
senhän hänen pitäisi voida nähdä minusta.
Viheltäen ja huoletonna Sif lähti huoneesta mennäkseen tutkimusretkelle.
Hän meni pihan yli ulos portista ja oli heti jylhällä tunturilla.
Yhä viheltäen, kädet housuntaskuissa ja lakki niskassa, hän kulki
eteenpäin nauttien vapaasta olennostaan.
Yhtäkkiä hän pysähtyi ja tempasi kädet taskuista, ikäänkuin olisi
puolustautuminen ollut kysymyksessä. Tuolla kaatuneella koivunrungolla
istui muuan, jonka hän tunsi, dosentti Randal.
Sif kirkastui tahdottomasti, sillä hän piti dosentista, mutta hänen
ensimäinen mielijohteensa oli kuitenkin vetäytyä takaisin.
Randal oli kuitenkin huomannut hänet samana hetkenä kuin hän Randalin,
ja katsoi terävästi häneen. Oli selvää, että Randal tunsi hänet, mutta
ei uskonut silmiään.
Sif katsahti nopeasti ympärilleen, huomasi ettei ketään ollut
lähettyvillä, ja teki päätöksensä. Setä Randaliin saattoi varmasti
luottaa. Sif kiiruhti hänen luokseen.
— Minä tässä olen, setä Randal, sanoi hän vilkkaasti. Enkä kuitenkaan
minä. Minun nimeni on nyt Leif ja olen isän vanhin poika. Sellaisena
olen kulkenut Lapinmaan läpi sekä herrojen että naisten seurassa, jotka
eivät ole saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä kuka oikeastaan olen.
Kiltti setä, _lupaa_ olla ilmaisematta minua!
Nuo vilkkaat, ilmehikkäät silmät katsoivat rukoillen dosenttiin ja
lähettivät ikäänkuin sähkövirran koko hänen olentonsa läpi.
— Mitä kujetta se on? kysyi tämä ja tervehti Sifiä kädestä.
— Isä on siinä mukana. Olemme juuri pari tuntia sitten tulleet tänne
koko joukko. _Lupaa_ olla ilmaisematta minua! Muutoin pitää minun
ruveta sairaaksi.
— En ilmaise mitään, lupasi Randal.
He istuivat nyt kumpikin koivunrungolla ja katsoivat vilkkaan
mielenkiintoisina toisiinsa, iloisina tästä kohtaamisesta.
— Mitä setä tekee täällä?
— _Hengitän._
— Käykö se hyvin? kysyi Sif hellätuntoisesti, mikä vaikutti niin
puoleensavetävästi hänen reippautensa ohella.
— Olen aina toinen ihminen tunturilla.
— Miksi ei setä sitten aina ole tunturilla?
— Ihminen hengittää elääkseen, mutta ei elä vain hengittääkseen.
— Niin, mutta setä voisi kai hankkia itselleen jotain työtä
tunturiseudussa.
Randal hymyili.
— Työtä ei vaihdeta kuten vaatteita.
Tämä vei itsestään ajatuksen Sifin omaan vaatetukseen.
- Mitä setä pitää minusta poikana? kysyi Sif mielenkiintoisena ja
ilmeisesti odottaen mairittelevaa vastausta.
— Pidän enemmän Sifistä kuin Leifistä.
— Miksi niin?
— Pidän enemmän siitä joka on sitä miltä näyttää, kuin mikä näyttää
siltä mitä ei ole.
— Mutta minä _olen_ enemmän poika kuin tyttö, vakuutti Sif. Oli
erehdys, että sain tytön ruumiin kulkeakseni.
— Kuka on syypää siihen erehdykseen?
— En ainakaan itse voi sille mitään.
— Ei suinkaan se ole vanhempiesikaan syy?
— E-ei, myönsi Sif.
— Kenen sitten erehdys on?
— Ei minun puhettani siedä pidellä noin filosoofisesti ahtaalla, sanoi
Sif nauraen.
Vaikka Randal oli paljon parempi täällä ylhäällä tunturilla, puhui
hän hieman lyhyeen ja hengästyneesti ja niin tyynen kärsivällisesti,
että se antoi hänen vaivaantuneelle, mutta luonnostaan soinnukkaalle
äänelleen jotain liikuttavaa ja viehättävää. Siitä, jolle hän vaivautui
puhumaan, tuntui hänen puhelunsa ikäänkuin erikoissuosiolta ja
kallisarvoiselta. Tiedottomasti Sif tunsi samaa, ja oli ylen onnellinen
saadessaan istua siinä ja puhua hänen kanssaan.
— Vai niin! Tahdoin kunnioittaa Sifiä ottamalla sen todeksi, sanoi hän.
— Setä ei ole yhtä kiltti minulle täällä kuin Västanforsissa. Onko
siihen syynä se että nyt olen Leif vai sekö että setä on tullut
terveemmäksi?
Randal nauroi viimeiselle otaksumiselle.
— Olisinko kiltti vain sairaana? Ehkäpä olenkin senvuoksi saanut
hengenahdistuksen kärsittäväkseni.
Sif katsoi häneen sekä huvitetuin että osaaottavin katsein.
— Tuntuu niinkuin setä ei ollenkaan välittäisi hengenahdistuksestaan,
huomautti hän miettivästi.
— Se pitää kyllä huolen siitä, että minun täytyy välittää siitä.
— Mutta setä ei tee mitään sen hyväksi, vaan päinvastoin.
— Olenhan täällä tunturilla senvuoksi.
— Niin nyt. Näin vähän aikaa. Mutta muutoin. Ei ole hyvä puhua, sen
on isä sanonut, mutta kuitenkin setä puhuu. Niinkuin esimerkiksi tuo
esitelmä Västanforsissa ja muutkin esitelmät ja luennot ja muut. Tuon
kaikenhan täytyy tehdä se vain huonommaksi.
— Mutta jos tunnen sen kutsumuksekseni?
Hän sanoi sen niin tyynesti, mutta noissa yksinkertaisissa sanoissa oli
jonkinlaista tulta, joka heti sytytti Sifin.
— Voi, jospa sentään olisin mies! virkahti hän.
— Miksi niin? kysyi Randal, äänessä tahdotonta vastustusta.
— Voidakseni tuntea olevani kutsuttu suorittamaan jotain suurta.
— Naisen kutsumus on vähintään yhtä suuri kuin miehen — ellei suurempi,
sanoi hän vakuuttavasti.
— Niin, tiedän tuon, sanoi Sif kärsimättömästi. Mennä naimisiin ja
saada lapsia. Mutta se on niin rajoitettua. Tahtoisin pitää sytyttäviä
puheita, saada joukot nousemaan.
Hänen silmänsä loistivat ihastuneina.
— Mihin? kysyi Randal hymyillen.
— Suurtöihin.
Randal pudisti päätään.
— Joukkojen suurteot ovat aina hävittäviä kuten hirmumyrskyn.
Pysyväinen suuri tapahtuu hiljaa ja ääneti.
Nytkin sytyttivät hänen yksinkertaiset ja tyynet sanansa Sifin, hän
tunsi niiden avartavan itseään ja tunsi ylpeäksi itsensä siitä, että
Randal välitti puhua näin hänen kanssaan.
Hän istui ja katseli Randalia, ikäänkuin olisi punninnut häntä. Tämä
huomasi sen.
— No, kysyi hän hymyillen. Mitä sinä istut ja ihmettelet? Mitä
kummallista minussa on?
— Ei mitään kummallista. Ihmettelen vain mitä setä sanoo luennoissaan.
— Siinäpä sitä ollaan.
— Minun olisi pitänyt tulla? kuuntelemaan silloin Västanforsissa,
mutta enhän tuntenut setää vielä silloin, ja esitelmät ovat yleensä
sietämättömän ikäviä minun mielestäni. En saata koskaan kuunnella yhtä
mittaa, ja sitten kadotan langan enkä saa mitään selvää enää. Niin käy
kirkossakin. Eihän setä pidä saarnoja?
— En.
- Mistä setä sitten puhuu?
— Oikeastaan tahdon saada ihmisiä ajattelemaan. Itseään ja maailmaa,
missä he elävät.
— Kyllä kai ihmiset itsestäänkin ajattelevat, tokko heille tarvitsee
sitä opettaa.
— On eroa ajattelemisen ja ajattelemisen välillä.
— Miten setä sitten ajattelee?
— Lähden siitä mitä tiedän, päästäkseni sitten vähitellen sen perille
mitä en vielä tiedä. Ja minun opetukseni pyrkii siihen, että saisin
muitakin opetetuksi tekemään samoin. Kun luennoin ylioppilaille
esimerkiksi, teen mielelläni niin, että otan yhden lahjakkaimmista ja
keskustelen hänen kanssaan ja saan siten esille asian kysymyksin ja
vastauksin ja luonnollisin johtopäätöksin.
— Tekikö setä samoin Västanforsissakin?
— En. Siellä puhuin yksin.
— Siksipä hengenahdistus tuli, eikö tullutkin? Sille on varmaankin
parempi tuo toinen tapa kysymyksin ja vastauksin, sillä silloin setä
saa hengittää välillä.
— Niin kai se on. Sinä olet käytännöllinen! Mutta ei puheiden
pitäminenkään vahingoita minua. Se on alussa hankalaa, mutta käy
paremmin, kun pääsen vauhtiin, etenkin se käy hyvin, kun aine huvittaa
minua niin, että unohdan ajatella ääntäni. Ääneen lukemista sitä
vastoin en ollenkaan siedä. Silloin ääni salpautuu, sillä silloin en
voi hengittää juuri niinkuin tahdon kuten puhuessani.
— Miten pulmallinen tuo hengenahdistus mahtaakaan olla! sanoi Sif.
— Niin, pulmallinen se kyllä on.
— Setä koettaisi tuota samaa tapaa minun suhteeni kuin ylioppilaiden!
Opeta minua ajattelemaan! Pyysi Sif mielenkiinnolla.
Ehdotus huvitti Randalia, mutta ennenkun siitä ehti tulla mitään,
tulivat Åke Boson ja Majken, minkävuoksi ajatteluharjoituksen asemasta
tuli esittely ja yleistä puhelua, hauskaa kyllä, mutta ei tuota
erikoista hauskuutta, jota Randal ja Sif olivat odottaneet itselleen
aiotusta filosofiaopetuksesta.
6.
Allan Bentick istui huoneessaan tunturimajassa ja tuprutti kuin
savupiippu karkottaakseen sääskiä, jotta saisi rauhassa kirjoittaa
vaimolleen. Hän kuvaili paraillaan Sifin kujetta, ja hymy väikkyi hänen
huulillaan. Hän kirjoitti hauskasti ja tiesi sille pantavan täyden
arvon.
Kaksi päivää hän ja hänen seurueensa olivat olleet pienessä
tunturimajassa ja tyytyneet pikku retkeilyihin ympäröiville
tuntureille. Randal oli lyöttäytynyt heidän joukkoonsa ja oli arvokas
lisä, kaikkien kunnioittama.
Ovi avattiin, ja Sif tuli sisään hyppien. Hän heittäysi nauraen
pitkäkseen vuoteelleen.
— Mitä sinä nyt olet hullutellut? kysyi isä odottavana ja otti sikaarin
suustaan.
— Olen tunnustanut rakkauteni Majkenille ja tehnyt hänet onnelliseksi
suutelemalla häntä, kuiskasi Sif ja katsoi säteilevin, veitikkamaisen
raikkain silmin isäänsä.
— Sinä höpiset! sanoi tämä.
— Se on ihan totta. Hän oli niin innoissaan ja ihastunut. Se oli
varmaankin ensimäinen rakkaudentunnustus, mikä hänelle on tapahtunut.
— Olehan kohtuullisen ylimielinen! Se oli kai sinullakin ensimäinen!
— Ensimäinen jonka _tein_, niin kyllä. Olenhan saattanut vastaanottaa
monta sinun tietämättäsi.
— Oletko?
Sif nauroi salaperäisesti.
— Sitäpä en kerro.
— No, kerro edelleen Majkenista.
— Näes, pahinta on, etten oikein tiedä, olemmeko me kihloissa vai
emmekö. Eikä hänkään kai tienne sitä. Rakastunut minuun hän ei
tietenkään voi todella olla mutta hänen mielestään on hauskaa kun
hänellä on ihailija.
— Näyt tietävän minkälaista se on! sanoi isä kuivasti.
Sif nyökkäsi vapaasti.
— Minä tunnen naisen, sanoi hän maailmanpilkkaajan äänellä. Narri se,
joka panee luottamuksensa häneen!
— No, mitä aiot nyt tehdä valtauksellasi?
— Polkea häntä hellästi jalalle pöydän alla — toivon vaan ettei hänellä
ole liikavarpaita ja ettei hän parkaise! — suudella häntä salassa, kun
saan tilaisuuden, »make love», kuten englantilainen sanoo.
— Entä sitten?
— Sitä en tiedä. Mutta luulisin hauskinta olevan sopia yhtymisestä
Skansenilla jonain syysiltana ja saapua sinne tytön vaatteissa.
— Silloin pyydän minä saada seisoa piilossa puiden varjossa, nauroi
Allan.
— Sen saat. Ihmettelen miten hän ottaa sen. Tulemmeko jälkeenpäin
ystäviksi vai verivihollisiksi?
— Hän tulee ystäväksesi, jos hänessä on huumoria, muutoin hän tulee
inhoamaan sinua, koska olet saattanut hänet naurunalaiseksi.
Sif mietti hetken.
— Hän suuttuu kyllä, päätti hän sitten, sillä hänellä ei ole
minkäänlaista arvostelukykyä.
— Senkötähden kun hän pitää sinusta?
— Ei, senhän pitäisi olla todisteena siitä, että hänellä on
arvostelukykyä. Ei, mutta hän ei voi sietää setä Randalia. Tämä on
hänen mielestään itserakas ja ylpeilee terävällä päällään. Voitko
ajatella jotain niin typerää? Suutuin niin kun hän sanoi sen, että
olin eksyä roolistani. Hän on kateellinen setä Randalille hänen hyvän
päänsä lähden, senvuoksi ettei hänellä itsellään ole sellaista. Eikä
hän voi sietää, että setä Randalin puheessa on aina jotain pontta
sentähden että hänen omassa puheessaan ei ole koskaan mitään, vaikka
hän herkeämättä löpisee.
— Onko hän ainoa joka löpisee?
Sifin silmät välähtivät vastineeksi pistopuheeseen.
— Kidutuskaan ei purista minulta enää sanaakaan! selitti hän ja puristi
huulensa yhteen.
— Se on hyvä, niin saan rauhassa kirjoittaa. Allan kirjoitti muutamia
minuutteja häiritsemättä.
Sifin lojuessa päättäväisen äänettömänä.
— Kirjoitatko äidille?
Allan katsahti hämmästyneenä.
— Mikä on osoittautunut kidutusta voimakkaammaksi ja puristanut esille
tuon kysymyksen?
— Uteliaisuus, vastasi Sif uhmaavasti, hyvin tietäen minkälaista
voitonriemua hän tuotti isälle.
Allan taputti hiljaa käsiään.
— Hyvä!
— Onko se äidille?
— On.
— Minustako?
— Niin.
— Ja Majkenista?
— Niin. Saamme kyllä toria kumpikin, kun tulemme kotiin, sanoi hän. Ja
pahinta on, että en osaa puolustaa itseäni, sillä omatuntoni ei ole
oikein rauhallinen.
Sif levitti silmänsä selälleen.
— Mikä _sinua_ sitte vaivaa? virkkoi hän ihastuneena.
— Annan liian paljon myöten sinun päähänpistoillesi.
— Sekö vain? Sehän on parasta mitä voit tehdä. Eihän siitä kukaan
pahene, sanoi Sif huolettomasti.
7.
— Mutta isä, tottahan saan?
Sif katsoi puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuneesti isäänsä.
— Kuinka saatat luullakaan, että jättäisin sinut yksiksesi noiden
nulikoiden kanssa? vastasi isä äänellä, joka tuli kiihkeäksi siitä että
hän tunsi välttämättömäksi terästäytyä tytärtään kohtaan tuntemaansa
omaa heikkouttaan vastaan.
— Onhan setä Randal mukana. Tottahan hän voi olla kaitsijana yhtä hyvin
kuin sinä, isä. Hänhän tietää minun salaisuuteni ja auttaa minua pulaan
joutumasta.
Mutta isä pudisti päätään niin päättävästi, että se teki Sifin
epätoivoiseksi.
— Poikana et mitenkään saa jäädä tänne ilman minua, sanoi hän.
— Entä tyttönä? kysyi Sif, innokkaasti tarttua kiinni
ilmilausumattomaan myöntymiseen, joka oli piillyt isän sanoissa.
Tämä katsoi häneen.
— Tahdotko ilmaista sitte salaisuutesi?
Sif ajatteli puoli minuuttia ja hänelle juolahti mieleen jotain, joka
kirkasti hänen äskeiset pimeät kasvonsa.
— Nyt tiedän! virkkoi hän ihastuneena. Kun nyt pian saamme tavaramme,
ilmaisen itseni juhlallisesti. Voi, kuinka hauskaa se tulee olemaan. Ja
sitten, isä, sitten annat minun jäädä toisten joukkoon?
Hän tuli taasen mietiskeleväksi ja rukoilevaksi.
Mutta isä ei tahtonut luvata mitään.
— Odotahan kunnes näet, miten he ottavat paljastuksesi. He eivät ehkä
haluakaan sinua mukaansa sitten. Ihmiset eivät yleensä pidä siitä, että
ovat tulleet petkutetuiksi.
— Jos he eivät tahdo olla minun kanssani, niin voinhan kai jäädä setä
Randalin kanssa.
— Ei, sitä _et_ voi.
Sifin silmät suurenivat. — Miksi en? Isä katsoi häneen tutkivin
katsein. Oliko hän todella niin naivi, vai teeskentelikö hän?
— Oletko sinä kuusitoista- vai kuusivuotias? kysyi hän vain.
Sif ymmärsi hänet ja vastasi hieman irvistäen.
— En välitä yhtä vähää tuosta idioottimaisesta sovinnaisuudesta.
— Mutta _minä_ välitän, vastasi Allan niin terävästi, että se sai Sifin
katsomaan häneen ihmetellen ja nuhtelevasti.
— Mutta isä?
— Mitä luulet Randalin itsensä ajattelevan sinusta siinä tapauksessa,
jos lyöttäytyisit vain noin ujostelematta hänen seuraansa? kysyi
Bentick säästämättä, tahtomattaan ärtyneenä Sifin liian lapsellisesta
käsityksestä.
Hän tahtoi herättää Sifin naisellisen arvokkuuden ja onnistui. Sif
punastui, mutta suoristausi samalla.
— Hän ei tule saamaan aihetta ajatella mitään pahaa minusta, vastasi
hän jäykästi ja ylpeästi ja kääntyi poispäin isästä.
8.
— Onko jotain hullusti tänään?
Randal se näin kysyi. Oltiin kävelyllä tunturilla. Hän oli innokas
kävelijä, mutta ei voinut käydä nopeaan, senvuoksi hän kulki yleensä
seurueen jäljessä, mutta Sif pysytteli mielellään hänen rinnallaan
silloin kun ei ketään muita ollut läsnä.
— En tahdo että setä kulkee yksin, oli hän tänään sanonut hänelle, kun
hän oli eronnut toisista kulkeakseen hänen rinnallaan.
Randal ei ollut vastannut mitään, mutta hänen silmiinsä oli tullut
lämmin ilme, ja hän oli pikaisesti kääntänyt katseensa pois tuosta
liian miellyttävästä nuorukaisesta ja katsonut tunturiseudun yli
tyynnyttääkseen sieluaan avaruuksien suuruudessa, missä jokainen
ihmissydämen myllerrys häipyy kuin vähäpätöinen sekunti iäisyydessä.
He olivat kävelleet hitaasti eteenpäin ja pian kadottaneet toiset
näkyvistä. Heillä oli tavallisesti paljon sanottavaa toisilleen, mutta
tänään he olivat molemmat ääneti. Se ei ollut niin huomattavaa mitä
Randaliin tuli, mutta Sifin pitkä äänettömyys oli niin tavatonta, että
se vihdoin oli aiheuttanut Randalin kysymyksen.
— Onko jotain hullusti tänään?
— Tuntuu vihaksi pistävältä, kun pitää lähteä tunturilta! vastasi Sif.