Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Äiti ja lapset
liikkuvat jossakin hänen ympärillään, milloin keittiössä, milloin
salissa, milloin täällä asuinhuoneessa. Lasten riemu täyttää muinoin
niin ilottomat suojat. Näkisipä vain Kreeta-Karoliina Iso-Hieta miten
Arne Falcken poika kasvaa ja varttuu. Pienen Pentin äidillä ei ole
aikaa ottaa osaa lasten iloihin, hän istuu ompelukoneen ääressä.
Ikkunan alta lyö lasiin tädin vanha villi ruusupensas, siitä onkin
vuosien mittaan tullut hänelle ystävä, jonka kanssa hän puhuu kuin
elävän olennon kanssa. Hän polkee konetta ikäänkuin hänet olisi pantu
sen koneen käyttäjäksi, joka vie koko tämän Ison-Hiedan yhteiskunnan
elämää eteenpäin ja se pysähtyisi, jos hän hellittää. Ei, hänestä
kyllä ei riipu kauppalan elämä — rautatie se on, joka Isosta-Hiedasta
on tehnyt kauppalan ja rautatie se yhä tätä yhteiskuntaa ylläpitää
ja kuljettaa sitä tulevaisuutta kohden, joka on kauppalan unelma:
kaupunkia. Mutta Tumma Falcken oma pieni yhteiskunta, hänen kotinsa,
se kierii tai pysähtyy sen koneen mukana, jota hän polkee ja jota
hän näin on polkenut toistakymmentä vuotta, lasten tuossa kasvaessa
silmien edessä, mummon vanhetessa ja Sorja-siskon pitäessä heitä
kaikkia jännityksessä elämällään, josta ei koskaan saata edeltäpäin
tietää, minne päin se suuntautuu. Sillaikaa kuin Tumma on polkenut
tätä konetta, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen, sillaikaa on
Sorja ehtinyt olla mukana niin monessa. Hän on elämässä ottanut yhtä
monta askelta kuin Tumma rautaisilla poikimilla. Hän on liikkunut
vapaasti kaikkiin suuntiin ja Tumma on polkenut paikallaan. Kuka
sitten lienee ehtinyt pitemmälle. Niinkuin kanttori Lehtinen elämänsä
viimeisenä iltana hiessä ja tuskassa koetti virittää sointuun vanhaa
soittokonettaan, niin ovat hänen tyttärensä, kukin haarallaan,
koettaneet virittää sointuun elämäänsä, tätä vanhaa soittokonetta,
jonka he ovat perineet sukupolvien takaa. He eivät vielä ole ehtineet
niin pitkälle kuin heidän isänsä: epätoivoon. He ponnistavat vielä.
Tumma Falcke istuu samassa ikkunassa, mistä Ison-Hiedan emäntä
sairautensa aikana katseli pihamaalleen ja näki varkaiden kaivavan
ja varastavan aittojaan. Tumma näkee edessään saumoja erilaisilla
kankailla, suoria saumoja ja mutkittelevia saumoja, hän ohjaa käsillään
niiden kulkua — ajatusten kulkua on vaikeampi ohjata. Kun voisi olla
ajattelematta, vain iloita työstä eikä kysyä mitään. Vastausta ei
kuitenkaan saa. Ainoa luotettava elämässä on tämä työnteko, se ei
koskaan petä, se antaa aina ilon. Kuinka hauskaa onkaan, kun joku tuo
kauniin kankaan ja antaa ompelijan määrätä mallin. Ja kun hän sitten
yökauden ajateltuaan, miten se parhaiten pukisi ihmistä, joka tulee
sitä käyttämään, on keksinyt jotakin uutta, niin kyllä sitä on hauska
tehdä! On hauskaa sovitella värejä — joskus sopivat niin odottamattomat
värit yhteen ja joskus riitelevät värit, joilla ei pitäisi olla mitään
toisiaan vastaan, aivan niinkuin kaukaiset ihmiset, jotka eivät ole
nähneet toisiaan, joskus voivat silmänräpäyksessä käydä toisilleen
läheisiksi ja taas omaiset, jotka ovat kasvaneet yhdessä, pysyvät
toisilleen vieraina. On hauskaa saada valmiiksi kaunis puku ja nähdä,
miten ihminen siinä ikäänkuin jalostuu. Mutta se ei ole hauskaa,
kun toinen tulee pyytämään, että hänellekin tehtäisiin sellainen
puku. Kahta samanlaista ei jaksaisi tehdä. Ja sitten harmittaa se,
ettei puku tule sopimaan tälle ihmiselle eikä kangas tähän malliin,
mutta minkäpä siinä mahtaa: täytyy noudattaa liiketuttavien mieltä.
Ja meneehän se ikävämpikin työ, kun alkuun pääsee. On ilo laskettaa
tulemaan suoria saumoja, on ilo päästää käsistään tasaisia napinläpiä,
on hyvä olla, kun hihat ja olkapäät luonnistuvat. Kaikkein hauskinta
on tietysti tehdä malleja. Joskus on muotilehdissäkin kauniita. Mutta
mitenkä elänevät muotilehtien ihmiset, kun pysyvät niin hentoina ja
siroina — täällä ovat ihmiset aivan toisenlaisia, öisin Tumma Falcke
usein tekee pukuja, jotka eivät koskaan täällä voi tulla kysymykseen,
pukuja silkeistä ja harsoista. Sydän sykkien ja poskipäät polttaen hän
ajatuksissaan sovittelee värejä keskenään, sujuttelee laskoksia ja
kirjailee päärmeitä kulta- ja hopealangoista. Hän tietää, että pitäisi
nukkua, huomenna taas väsyttää. Mutta hän ei pääse uneen, ennenkuin
hän on saanut puvut aivan valmiiksi: hänen täytyy nähdä joka solki
paikallaan, joka reunus sellaisena että se korottaa vaikutusta, joka
koristus sellaisena, että se sulaa kokonaisuuteen. Hauskaa tämä on,
mutta aivan hullua. Kaapissa on aivan toisenlaisia kankaita, joita
pitäisi ajatella. On harmaita, on kirjavia kankaita, kaikki lujaa
kotoista tekoa ja puolivillaa, niitä pitäisi ajatella!
Hullua, hullua! Tumma Falcke sen kyllä tietää. Hänen työnsä on ainoa
luotettava asia elämässä, ainoa joka ei häntä petä. Mutta sitäkään
ei hän jaksa tehdä uskollisesti, yökaudet hän sommittelee pukuja
prinsessoille. Hänen työnsä paikkakunnalla menestyy, hän on sillä
elättänyt heidät kaikki, jopa voinut lähettää hiukan ulkomaillekin. Jos
hän jaksaisi tehdä työtä yhdessä apulaisten kanssa, niin menestyisi
hänen liikkeensä vielä paremmin. Hänen oman riitaisen luonteensa
syy on, että hän ompelee yksinään. Eikä hän myöskään jaksaisi nähdä
luonaan enemmän vieraita ihmisiä. Liiaksi niitä on nytkin. Muutama
viikko ennen joulua ja juhannusta, silloin on tuskastumaisillaan,
kun näkee niiden suuntaavan askeleensa yli pihamaan. Kun pääsisikin
ulkomaille, sinne missä muotilehdet painetaan, sittenpä jotakin osaisi.
Mutta hän ei milloinkaan ole saanut opetusta, ei minkäänlaista, eikä
nähnyt mitään. No niin, kelpaapahan hänen työnsä täällä. Mistäpä
täällä tapaa ompeluliikkeen, jossa on muotilehtiä pöydällä ja suuri
peili nurkassa, niinkuin hänellä on. Olisipa hän voinut silloin kerran
nähdä ja oppia, jos hän olisi ymmärtänyt ottaa hetkestä vaaria,
silloin kun he kahden viipyivät viikkokausia Helsingissä. Mutta hän
ei ymmärtänyt katsella ympärilleen, hän ei käsittänyt jäävänsä yksin,
hän eli niin syvällä onnessaan, ettei hän nähnyt ulos siitä, ei
mieleenkään hänelle johtunut, ettei tätä aina kestäisi. Mitäpä ymmärtää
seitsemäntoistavuotias lapsi! Jos ero olisi tapahtunut kuoleman kautta,
niin sellaiseenhan olisi täytynyt alistua. Jos ero olisi tapahtunut
edes sairauden kautta, mutta tällaisen kummallisen asian vuoksi.
Kuka voi käsittää, että ihmistä vainotaan hänen unelmiensa tähden?
Mikä on nähnyt unta siitä, että hänen pojastaan tulee pappi, mikä
siitä, että hän sävelmissään saa puhua ihmissydämille, mikä siitä,
että hänen poikansa nai aatelisneidon, mikä siitä, että hän saa
lahjoittaa koko omaisuutensa pienelle lapselle, jonka isää hän kerran
on rakastanut, mikä siitä, että isänmaa kerran on vapaa — miksi vainoo
näitä unennäkijöitä sekä Jumala että yhteiskunta? Niin, niin, Jumala
vainosi toisia lähettämällä heille hirveitä sielun kärsimyksiä. Eipä
sallinut esimerkiksi Kreeta-Karoliina raukan elää sitä hetkeä, jolloin
hänen olisi suotu nähdä unelmiensa toteutuvan. Niin lähellä oli kaikki,
niin suuria ihmeitä tapahtui heti senjälkeen kuin hän oli ummistanut
silmänsä. Koko se mahdoton, jonka hän oli ikävöinyt kokoon, tapahtui.
Eikä hän saanut sitä nähdä. Raukka, hän nähtävästi hellitti otteensa
silloin, kun hän kuuli menettäneensä omaisuutensa. Hän oli liian paljon
perustanut siihen. Ikäänkuin sydämet, silloin kun ne löytävät toisensa,
kysyisivät mitään sellaista. Raukka, hän oli tottunut rikkauksillaan
ostamaan ystävyyden. Tässä hän kärsi, kului, paloi ja kaipasi. Tässä
hän kuunteli sitä kellonääntä, joka soi hänen omassa rinnassaan...
Yksi sydän antoi hänelle, ainoalle, rakkautensa kokonaan — ja sille
ei hän antanut arvoa. Köyhä käräjäkirjuri oli uskollinen kuolemaan
asti. Ei elää hän voinut senjälkeen kuin Kreeta-Karoliinan hengitys
puuttui ilmasta, jota hänkin hengitti. Kauniin uskollisen rakkauden
omisti köyhä käräjäkirjuri. Mistä löysi sellaisen rakkauden — ei
ollut sellaista. Ei runoissakaan eikä kirjoissa. Koirien sanottiin
rakastavan isäntiään sillä tavalla. Sacklén istuskeli päiväkaudet
Kreeta-Karoliinan haudalla. Hänet noudettiin väkisin yöksi sisään.
Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain meni haudalle. Eräänä iltana, kun
häntä mentiin hakemaan, hänet tavattiin kuolleena: hän oli kaivautunut
hiekkaan kummun vierellä kuin eläin ja siihen jäänyt.
Pitäisiköhän todella muuttaa tekemään työtä toiseen huoneeseen? Täällä
on kaikki muistuttamassa Kreeta-Karoliinaa ja kaikkea muuta. Tuossa
pihamaalla Tumma ensi kerran näki Arne Falcken, ehkä saisi toisessa
huoneessa paremmin rauhaa. Mutta toisissa huoneissa kolisee tyhjyys ja
täällä ei koskaan ole yksin. Äitihän on niin monta kertaa ehdottanut,
että muutettaisiin Paalajärvelle, äiti ikävöi sinne yötä ja päivää.
Mutta Laarilla asuu vieraita, kaikki myytiin isän kuoltua, minne
olisi jouduttukaan, jollei täti olisi elämänsä viime silmänräpäyksinä
jaksanut sanoa maisteri Sacklénille: tämän asuntoni minä annan
risttyttärelle, se on kaikki omaani, mitä täällä on, niin minä tahdon.
Kuoleva sanoi sen juuri sillä hetkellä, jolloin Tumma oli lähtenyt
pihamaalle ottamaan vastaan kalpeaa nuorta herraa. Miksei kuoleva
saanut elää muutamaa hetkeä kauemmin? Ihmisen ei pidä päästä luvattuun
maahan, sitä se on.
Toisia taas vainoo heidän unelmiensa takia yhteiskunta. Miten sanoikaan
hänelle, Tummalle, vanha sapeliniekka ryssä, sama joka täällä yhä
joka päivä ottaa vastaan junia ja lähettää niitä menemään? Hän siveli
partaansa, joka silloin vielä oli punainen, nauroi ja sanoi: menkää
nukkumaan, rouva, ei se siitä parane. Jollen olisi teitä varottanut,
niin olisi miehenne piikkien keskellä viety täältä. Olisiko se ollut
parempi? Tiedättekö, että voin menettää paikkani sellaisen teon takia,
mutta minä tein sen, kun olin isänne tuttava. Kauniisti isänne lauloi
ja soitti, oi kauniisti, Pietarissa oli käynyt ja kuullut siellä
kaunista laulua. Monta kertaa antoi minulle ryypyn ja minä hänelle.
Yhdessä juotiin. Siksi sanoin teille: paras että miehenne lähtee
ulkomaille, hän on vallankumouksellinen, sen tietää hänen ylhäisyytensä
Helsingissä ja tahtoo lähettää hänet Venäjälle. Mutta minä sanon:
herra lähtee Saksaan tai Sveitsiin, siellä niitä on muitakin
vallankumouksellisia, ei kuulu minulle mitä siellä tekevät... Koska
pääsee kotiin! Ah, rouva, Jumala tietää. Mutta mikä hätä hänellä siellä
— rikas herra. Ei, minä en tahdo mitään, minä. Oltiin ystävät, Matvej
Ivanovitsh ja minä... Unelmat, rouva kulta — nehän ne vasta vaaralliset
ovatkin. Kaipaus, aijai, kaikkein pahinta. Kas, kun on ihminen tehnyt
pahaa, niin otat hänet siitä kiinni, sivallat miekallasi ja koko
tähkäpää on poissa. Ei kasva enää uudestaan. Mutta siemen mullan alla,
se siellä elää piilossa ja nousee kun et tiedäkään. Et tiedä kussa
hän on etkä voi olla varuillasi. Voi elää siellä jos kuin kauan, yli
talven — luulet kuolleen. Ei jo nousee. Etkä tiedä mikä nousee. Voi
nousta vaikkapa sota ja vallankumous. Siinä se on kaipaus ja unelma.
Minä sanon, rouva, ei ole sudenpoikanen, ei tiikerinpoikanen niin
vaarallinen!
Sen uskon, ajatteli Tumma vuosien perästä tätä muistellessaan. Ei
mikään niin raatele kuin kaipaus. Vuodet vierivät eikä muutosta näy
eikä varmuutta saa, ei edes toivon pilkettä näy. Siitä on nyt kaksi
vuotta kun tuli viimeinen kirje.
Ei, ei ajatella, ei toivoa, ei kaivata, tehdä työtä vain. Se on elämän
kova musta leipä. Pureskella pois vain sitä kannikkaa, se on hyvä
ravinto. Ruusupensas lyö ruutuun ikäänkuin lohduttaakseen. »Niin,
niin, siellä sinä olet piikkinesi päivinesi!» Tumma Falcke naurahtaa
ajatellessaan lapsellisia keskustelujaan ruusupensaan kanssa. Se on
todella hullunkurista. Mutta hän kai jäi niin lapseksi, kun joutui
niin varhain naimisiin. Hänestä ei oikeastaan koskaan tullut äitiä,
vaikka hänellä kahdeksantoista vanhana oli pieni poika. Äiti otti
haltuunsa hänen lapsensa ja otti sen toisenkin, sen, joka on kasvanut
tässä kuin oma lapsi, hyljätyn pojan, kasvatuslapsen — niinkuin
maailma luulee —, Tumma voi heidät vasta nyt vähitellen alkaa omistaa,
kun he tulevat suuremmiksi. Heidän toverinsa ja ystävänsä hän voi
olla paremmin kuin heidän äitinsä. Niin, eikähän hänellä olisi ollut
aikaakaan hoitaa lapsia. Mihin olisi jouduttu, jollei äitiä olisi
ollut. Tumman on täytynyt elättää perhe. Jumalan kiitos, se on ollut
hänen kiinnekohtansa elämässä, ties minne kaipaus muuten olisi hänet
vienyt. Hän ja pensas, vanha ruusupensas, jota joka kevät pakotettiin
pysymään ikkunan alla katkomalla sen juuria ja lahjoittamalla niitä
sille joka vain halusi niitä ottaa, mutta jonka kaipaus aina vei kauas
pihamaalle —, hän ja vanha ruusupensas he seurustelivat siitä ikkunan
takaa. Olisi ollut tuskallisen tyhjää, jos tuo ystävä olisi puuttunut.
Tumma tarvitsi sen hienotunteista naputusta ruutuun, milloin paljaan
oksan, milloin lehden, milloin punaisen ruusumarjan. Se ei ollut kukaan
ja se oli kuitenkin joku. Ennen kotona Laarilla oli ollut kirkonkello.
Ei uskaltanut ajatella kirkonkelloa, niin ikävä tuli. Ei mitään olisi
uskaltanut ajatella. Kaikki mikä oli rakasta täytyi laulattaa olemaan
hiljaa.
Tumma lauloi. Ei yhtään ääntä päässyt kuuluville ja kuitenkin hän
lauloi. Olisikin ollut liian helppoa, jos olisi saanut laulaa ääneen.
Silloin olisivat kyyneleet tulleet ja muistot karanneet hänen
kimppuunsa. Mutta kun piti kaikki kahleissa, niin saattoi elää ja tehdä
työtä. Hän lauloi. Ompelukoneen poljenta kutsui esiin tyhmiä pitkiä
säkeitä ilman sisältöä. »Minä juoksin ja laulelin niittyjä pitkin ja
taivas oli heleä ja syvä. Mun syömmeeni sattui, lankesin, itkin, oli
taivas niin pimeä ja syvä.» Kun hän piti ommelta sylissään ja näperteli
kaikenmoista pientä valmistelua, olivat säkeet keveämpiä. »Itkee
lapseni, kysyy lapseni, isä on kaukana poissa. Milloin tulee, milloin
tulee käymään jälleen koissa?» Yksi säe tulee Tummalle usein silloin,
kun ommel unohtuu helmaan ja katse jää tuijottamaan ruusupensaan
oksain läpi pihamaalle. Silloin nousee hänen rinnastaan kirkkaina,
juhlallisina sointuina: »nyt aurinko laski...» Tähän säkeeseen ei
ole koskaan syntynyt jatkoa eikä sävel vielä kahta kertaa ole ollut
sama, vaikka se kymmeniä kertoja on kannattanut nuo sanat hänen
sisimmästään. Hän on kieltänyt itseltään tuon toimettoman unohduksen
tilan, hän on ottanut itsensä kiinni pahanteosta ja nauranut itseään
ja särkenyt kyyneleet rinnassaan pistäväksi lasijauhoksi. Mutta hän
ei ole voinut estää säettä palaamasta. »Nyt aurinko laski...», siinä
säkeessä on salaperäinen mahti, se avaa raolleen ikuisuuden porttia,
ihmisen kaipaus seisoo portilla ja odottaa janoten pääsyä lähteelle.
Portin takana on vastassa kaikki mikä oli elämässä rakasta ja mitä ei
saanut omistaa, siellä ei enää kysytä eikä odoteta. Siellä täyttää
ilman ainoa autuas sointu, siellä on kaipauksen täyttymys. »Nyt aurinko
laski...» Tumma tunsi silmiensä pohjalla kuuman raskaan rusotuksen ja
tähän rusotukseen vaipui hänen sydämensä tuska, siinä oli tilaa koko
ihmissuvun kärsimykselle ja sen takana aavisti Tumma Jumalan valkeuden,
sen, jota ei yksikään silmä ole nähnyt, mutta jonka luo jokaisen sydän
on koko kaipauksellaan pyrkinyt. »Nyt aurinko laski...» Tumma Falcke,
ompelijatar Ison-Hiedan kauppalassa, lauloi rinnastaan juhlallisen
soinnun ja tunsi menehtyvänsä kaipauksen onneen ja tuskaan. »Älä nouse
pilviin, tekee kipeää, kun putoat!» sanoi hän kylmästi itselleen. Teki
kipeää, Tumma putosi ja tunsi sen. Hän tarttui koko tarmollaan työhön
ja kuuli kaikki elämänsä epäsoinnut ympärillään. Ja kuuli kaikkien
vastaamattomien kysymysten kuorossa toistuvan korvissaan.
Miksi piti hänen ja äidin välin mennä näin rikki niin etteivät he
enää vaihda monta sanaa keskenään. He puhuvat ainoastaan ulkonaisista
asioista, siitä mitä syödään ja juodaan, lapsista, ihmisistä, jotka
tulevat rouva Falcken luo töidensä vuoksi. Tumma ja äiti olivat
toisilleen läheiset, ennen, kun asuttiin Laarilla. Eikä heidän välinsä
silloinkaan särkynyt, kun äiti väkisin vei tyttären Ison-Hiedan
taloon. Olisiko rikkoutuminen tapahtunut silloin, kun Tumma isän
hautajaisten jälkeen kerran tuli äidin luo, tämän tyhjentäessä arkkua,
jossa isän nuotit olivat. Tumma jäi seisoaltaan katselemaan surullisia
likaisia papereja, jotka isä suurimmaksi osaksi itse oli viivoittanut.
Siinä oli hyllyiltä otettuja arkkeja rasvatäplineen ja siinä oli
tapetinpalasia. Sellainen pursuava kaipuu oli isässä ollut, ettei
mikään hänelle riittänyt. Ja tuossa oli äidin toisella puolen isoisän
viulun kappaleet. Polvillaan maassa nosteli äiti papereja, lyöden
niitä vastatusten niin että tomu ja pienet irtonaiset paperipalat
lentelivät. Hiki valui alas äidin kasvoja ja myöskin kyyneleet. Tumma
seisoi ja katseli, tarttumatta kiinni työhön, sillä hänen täytyi sanoa
äidille jotakin. Hän ei ollut saanut sitä sanotuksi niin kauan kuin
hänen isänsä ja Ison-Hiedan emäntä vielä ruumiina olivat maan päällä.
Hänellä oli kaiken aikaa ollut paha omatunto siitä ettei ollut voinut
surra niin kuin olisi pitänyt. Hänen oli sääli kuolleita, jotka niin
pian unohdetaan. Isän haudan ääressä itki äiti ja Kreeta-Karoliinan
haudan partaalla murtunut vanha käräjäkirjuri. Tumma tiesi, että siinä
menee murskaksi kokonainen maailma kaipausta, kun ihmissydän särkyy.
Mutta hänen rintansa oli täynnä ensi rakkauden ihmettä eikä voinut
itkeä itkeväisten mukana. Mitä se merkitsi, ettei Kreeta-Karoliina
Ison-Hiedan rikkauksista jäänyt mitään — riidelkööt ja tapelkoot
niistä omaiset minkä jaksavat! Hän on maailmasta löytänyt ainoan
rakastetun, suuri armoitus on tapahtunut hänelle, köyhälle, tyhmälle,
oppimattomalle tytölle Paalajärven Laarilta! Surullista, että ihmiset
unohtuvat niin pian. Mutta hän ei voi sille mitään. Onneksi äiti tuossa
itki penkoessaan sävellysraukkojen keskellä. Yhtäkkiä äiti sanoi:
Mitä näillä nyt tehdään?
Äidin ääni teki kipeää korviin. Kunhan ei vain isä olisi kuullut sitä
sinne missä hän nyt oli.
Annetaan olla siinä kirstussa, sanoi Tumma.
Mutta tämä kirstu olisi niin hyvä villojen säilyttämiseksi, jatkoi äiti.
Jumala ei saattanut olla niin kova, että antoi isän kuulla tämän.
Tumma näki, että äiti jo oli päättänyt ottaa kirstun. Kaikki, mitä hän
oli aikonut sanoa, painautui rintaan ja alkoi pakottaa siellä. Hänen
täytyi se sanoa äidille, mutta miten se olikin niin vaikeaa. Oli kuin
hänen olisi pitänyt ottaa lintu sen pesästä ja ojentaa se tapettavaksi.
Mahdotonta! Äiti nousi vaivalloisesti ja tuki itseään tarttuen arkun
laitaan. Väsynein askelin äiti astui ja hävisi keittiöön. Tumma katseli
musiikkimiesten kuviin ja kutsui mieleensä, että kirkonkello riippuu
uskollisena vahvan paalunsa varassa. Se on kantanut isän sielun sinne
missä ei enää ole epäsointua. Tuo tuossa on se säveltäjä, joka on
tehnyt sen suloisen surumarssin, sen jonka toinen osa on kuin enkelien
laulama kehtolaulu. Hänen täytyy sanoa äidille, ettei sävellyksiä saa
siirtää ja sitten hän sanoo senkin... senkin, mikä on niin vaikea
sanoa. Onhan tämä äiti väsynyt äiti raukka.
Äiti tuli, käsissään vanhoja sanomalehtiä ja nyöri. Tumma näki, että
hän aikoi tehdä kääröjä ja viedä sävellykset vinnille. Silloin valtasi
Tumman hurja tarmo, hän rupesi nauramaan, taipui lattiaa kohden, otti
sylinsä täyteen isän papereja, vielä sylin ja kolmannenkin. Vihdoin
kokosi hän viulunkappaleet, paiskasi kaikki arkkuun, läiskäytti kannen
kiinni ja istuutui arkulle.
Tulkaa tänne minun viereeni, äiti.
Ja minne minä panen villat?
Olkoot siellä missä ovat olleet tähänkin asti.
Sehän on kruununvouti-vainajan arkku, siinä hän kuljetti papereitaan!
Raudoitettu arkku, jommoisia ei enää tehdäkään.
Jättäkää nyt se arkku ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotain teille
sanottavaa.
Ja pitääkö tuota törkyä — en paremmin sano — vielä säilyttää?
Isäsi sanoi itse ettei se kelpaa mihinkään. Hän ei ollut saanut
pohjasivistystä musiikissa ja...
Äiti, jollette nyt lakkaa, niin minä en voi puhua. Ja minun pitäisi se
kuitenkin sanoa, koska olette äitini.
No, lapseni, mitä sinä sanoisit. Mitä on tapahtunut? Mitähän se taas
onkaan, olet ihan säikähtyneen näköinen.
Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Minä ja Arne Falcke menemme
naimisiin. Ettekö ymmärrä äiti, se on totta. Mutta itsehän olette sitä
tahtonut. Ja se oli myöskin tädin viimeinen toivo. Mutta eikö se ole
hyvä? Me rakastamme toisiamme.
Vai rakastatte... vai naimisiin. Onneton, ymmärtämätön tyttö. Koska
tämä nyt sitten on tapahtunut? Tämähän on ihan toista nyt. Tätihän ei
jättänyt jälkeensä mitään. Millä te aiotte elää? Tehdä työtä — mitä
hän osaa, sellainen heikko herraspoika. Kaikenlaisiin valtiollisiin
asioihin kuuluu olevan sekoitettuna. Santarmit häntä pitävät silmällä.
Hänhän kuuluu tuottaneen aseita Ruotsista, meren yli — ymmärrätkö:
aseita! Turmioon se menee suoraa päätä, joka hänet ottaa. Ethän
toki tuota äidillesi sellaista surua — on äidilläsi ollut muutenkin
tarpeeksi. Tahdoin, tahdoin minä, mutta enhän tietänyt tätä kaikkea.
Luulin, että herra Falcke oli kunnon mies ja että täti oli rikas. Enhän
voinut ajatella. Sinä et tahtonut tulla mukaan, et tahtonutkaan. Mutta
mistä minä tiesin! Ja enhän minä voinut ajatella, että tyttäreni,
joka vielä on lapsi, sillä tavalla karkaa vieraan miehen kaulaan.
Enhän osannut pitää sinua silmälläkään. Luotin sinuun, Tumma, lapseni,
tämä ei käy, en voi antaa sinun mennä turmioon. Jos hän olisi edes
tavallinen työtätekevä mies, joka elättää vaimonsa ja lapsensa, mutta
tyhjäntoimittaja, joka lisäksi ajattelee hyvin vaarallisia asioita.
Sellaisia, ettei niistä voi edes ääneen puhua. Et taida tietääkään.
Mutta minä tiedän, minä, äidillesi kertoivat hautajaisissa. Etkö nähnyt
tädin haudalla, kuinka hän seisoi aivan yksin kaikki karttoivat häntä.
Sillä kaikki tietävät kuinka vaarallinen hän on.
Tämän pitkän puhelun aikana meni Tummassa jotakin rikki ja hän
irtaantui äidistä, irtaantui vanhasta kodista ja tunsi kuuluvansa
Arne Falckelle. Hän seuraa häntä vaikkapa vankilaan, vaikkapa
maanpakolaisuuteen, ei mitään hän pelkää.
Häntä ei voinut seurata. Lapsi tuli tielle. Ja Arnen oli helpompi
päästä liikkumaan, kun hän oli yksin. Hän läksi viime tingassa, ilman
varsinaista edelläkäyvää valmistusta ja ilman tuskallista hyvästijättöä
— eihän kukaan voinut ajatella, että ero kestäisi näin kauan, ainakaan
ei nuori vaimo saattanut sitä ajatella. Arne pääsi vielä onnellisesti
rajan yli. Hänen tovereitaan saatiin jo kiinni ja vietiin Venäjälle.
Koko kaupunki oli ollut saattamassa, oli laulettu virsiä — oli ollut
kuin hautajaisissa.
Jos Tumma olisi aavistanut, että Arne näin viipyy, niin hän olisi
lähtenyt perässä. Vaikkapa kerjäten hän olisi lapsensa kanssa
raivautunut sinne missä Arne oli?
Mutta missä hän oli? Kirjeissä oli aina toisten ihmisten osoite ja
ne tulivat maahan toisten ihmisten mukana. Oli hänellä toki kirjeitä
Arnelta. Ne muodostivatkin hänen kalleimman omaisuutensa. Hän piilotti
niitä paikasta toiseen, sukkaparin sisästä kirjan väliin ja kirjan
välistä tiilikiven alle vinnin nurkassa. Yksi kirje oli sellainen,
ettei hän uskaltanut sitä säilyttää, hän oppi sen ulkoa ja heitti
kirjeen palavaan pesään. Äiti oli keittiössä, kun hän sen teki.
Minkä sinä poltit? sanoi äiti.
Noita turhia tilkkuja kun kokoontuu niin paljon.
Ajattelin jos olisit saanut kirjeen. Eihän hän nyt sellaisten teiden
takana liene, ettei sieltä posti kulje. Sinä et pidä siitä että äitisi
mitään tietää. Mutta kyllä minä sen olen nähnyt, että jotakin tietoja
olet saanut. Kyllä sen poskesi ilmaisevat. Kerrankin läksit metsään
lukemaan, silloin kun kapteeni tuli tänne sinua kysymään. Voisithan
nyt senverran sanoa äidillesi, elääkö miehesi vai onko hän kuollut.
Ja missä hän on? Ja mitä tekee? Lieneekö yhtään penniä perheelleen
lähettänyt. On taitanut unohtaa. Niin, niin, sinä et pidä siitä että
näihin kajotaan. Mutta mitä vastaan vieraille, jotka yhtämittaa
kysyvät, ja entä lapsellesi, kun hän kysyy isää.
Tumma tarttui hiuksiinsa, puri yhteen huulensa ja karkasi ulos ovesta.
Hän sai kovat sanat ja epätoivon huudot tukahutetuiksi rintaansa.
Tämä kaikki oli niin kauheaa sentähden, että se oli niin totta. Tumma
itse teki itselleen samansukuisia kysymyksiä, ne tulivat väkisin,
mutta muilla ei ollut lupa niitä tehdä. Hän ajoi raivonsa ovenpieliin
ja permantoon ja heräsi siihen, että ruusupensas naputti ruutuun.
Tyhmyyksiä — täytyihän vanhaa ihmistä ymmärtää. Tumma hymyili jo,
vaikkei vielä voinut estää kyyneliä pisaroimasta kankaalle, kun hän
sitten istui polkien konetta ja lasketti alas pitkiä saumoja. Saumat
tulivat suoria, elämän polut mutkittelivat auttamattomasti. Minkä
sille voi. Tie nousi usein kokonaan pystyyn. Miksi jätti hän heidät
tällä tavalla vuosikausiksi, elämän parhaat vuodet menevät, ehkei hän
tulekaan, ehkei hän muistakaan — miksi, miksi?
Kun Tumma jälleen tuli äitinsä luo, sanoi hän:
Antakaa anteeksi. Mutta kun puhutte niin kovasti. Kyllä hän elää...
ja muistaa... ja tulee. Vaikkei voi vielä... Olen, olen saanut jonkin
kirjeen. Ja kirjoittanut olen myöskin. Ei sinne voi niin usein kuin
tahtoisi. Missä hän on — en voi sitä selittää kun en itsekään tiedä.
Vieraista ihmisistä vähät — yrittäköötpä kysyä minulta jotakin, niin
kyllä saavat vastauksen. Lapselle, Pentille, puhun, jahka hän ymmärtää.
Parastahan onkin, että itse selität.
Tämäkin oli yksi alituisten ristiriitaisuuksien aiheita talossa. Kun ei
Tumma ollut nähnyt vaivaa lapsesta silloin, kun se oli pieni ja avuton,
niin ei hänen olisi tarvinnut tulla määräilemään myöhemminkään!
Vai tulee, sanoi äiti. Eikä ole unohtanut. No, mikä se on sitten se
virka, mistä hän siellä elää? Sanovat hänen ja muidenkin valmistavan...
valmistavan Suomen itsenäisyyttä. No, eihän täällä nyt kukaan kuule.
Sellaiset viedään Venäjälle ja hirtetään. Ja perheitäkin voidaan
ruveta vainoamaan. Että mikä pitääkin johtua ihmisen mieleen, kun hän
sellaiseen ryhtyy.
Sitä ette te ymmärrä, sanoi Tumma ja hän sanoi yhteen kyytiin
sellaista, mitä ei ollut aikonut sanoa. Te olette piika-Miinan tyttö,
siksi ette ymmärrä. Entä jos minäkin kysyisin teiltä mitä sanotte
toiselle lapselle, Matille, kun hän kysyy isää.
Äiti vaikeni. Hänen kätensä vapisivat niin että astiat joita hän piteli
kilisivät.
Sellaista se on, kun ei ole saanut pohjasivistystä, niin omat lapset
kohtelevat kuin koiraa.
Äiti itki. Tumman ei käynyt häntä sääli. Hän jatkoi kylmään tapaansa:
On jotakin muuta, jota ette ole saanut, siksi ette tätä ymmärrä.
Kyllä minä tiedän mitä tarkoitat — olisit saanut sen yksintein sanoakin.
Ette voi tietää.
Olen kuullut siitä puhuttavan aikaisemmin kuin sinä ja olen kaivannut
aikaisemmin kuin sinä. Kaipaus — sitä sanaa ne kaikki ovat toistaneet.
Laarin rouva-vainaja huuteli houreissaan päiväkausia luokseen
kruununvoutia, miestään, joka oli mennyt pakoon hänen tautiaan — hän
sanoi menevänsä virkamatkoille. Kyllähän me kaikki ne virkamatkat
tunnettiin. Hänen tyttärensä Kreeta-Karoliina itki ensin Parinpellon
herraa ja sitten hänen lastansa. Kuulithan sen itsekin. Sacklénin
maisteri huuteli Kreeta-Karoliinaa, jota ei hän saanut: voi tätä
kaipausta, voi tätä tuskaa! Ne sanat hän osasi humalapäissäänkin,
vaikka olisi unohtanut oman nimensä. Ja sinun isäsi, hän huusi puhtaita
sointuja ja kuolikin kaipaukseensa. Kyllä minä sen sanan tunnen. Ja
kyllä kai minullakin on ollut kaipaukseni, vaikka olenkin piika-Miinan
tyttö... Etkö luule, että ihminen voi kaivata vaikkei hänellä ole
pohjasivistystä... Voi kaivata sellaistakin asiaa kuin uni. Niin, kun
olitte pieniä ja valvotitte —ja te olitte kaikki niin levottomia lapsia
— niin kyllä äitinne tiesi, mitä kaipaus oli. Tai velattomuutta, kyllä
äitinne on osannut sitäkin kaivata. Se on olevinaan pieni asia. Mutta
ei ole omaa vapautta, kun on velkoja...
Mutta sittenpä teidän pitäisi ymmärtää, mitä se merkitsee, kun ei
kokonaisella kansalla ole omaa vapautta.
Se on toinen asia, sen on Jumala niin määrännyt.
Entä jos Jumala on niin määrännyt, että kansan pitää kaivata itsensä
vapaaksi...
Voi hyvä lapsi, jos äitisikin voisi kaivata itsensä vapaaksi lastensa
vihasta.
Ei teitä kukaan vihaa.
Eikä rakastakaan.
Äiti itki ja Tumma vaikeni. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen pingoittui
valkoinen sumuvyö, ikäänkuin Linnunrata olisi ollut jännitettynä
ilmaan. Valkoiset väräjävät kielet lauloivat eikä voinut nähdä mistä ne
tulivat ja minne ne menivät. Kaipaus se on, joka noin värisee ilmassa
mitä ihminen hengittää. Loimena se kulkee läpi koko elämän kankaan.
Ihminen itse heittää sukkulaa.
Ja sinun miehesi luulee nyt voivansa kaivata maan vapaaksi, sanoi äiti
äkkiä eikä enää itkenyt.
Suuttumus leimahti jälleen tyttäressä.
Mitä sanotte toiselle lapsenlapsellenne, Matille, kun hän kysyy
isäänsä? huusi hän, puserrellen käsiään toisiaan vasten.
Äiti joutui ymmälle.
Hän ei ole vielä kysynyt.
Onko minun poikani sitten kysynyt?
On.
Ja mitä te sanoitte?
Että hän on kuollut.
Mutta sitä ei saa sanoa. Pitää sanoa, että hän tulee! Sillä hän tulee,
minä kaipaan hänet kotiin, sen minä näytän.
Ihan sinä olet kuin kruununvouti, sanoi äiti kalpeana.
Sanokaa te sisareni lapselle mitä tahdotte, mutta minun lapseni pitää
tietää, että hänellä on isä, ja että tämä isä elää ja palaa kotiin.
Vai niin sinä ajattelet, ymmärtämätön lapsi. Sinä tahdot että poikasi
tuossa pihamaalla huutaa ääneen, että hänen isänsä tulee kotiin
ulkomailta. Ja se sana menee santarmin korviin.
Tumma vaikeni vuorostaan. Sitten hän sanoi:
Uskokoot molemmat, että heidän isänsä ovat kuolleet. He uskovat että
heillä on sama isä.
Antaa heidän uskoa. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla
totuuden.
Niinkuin he pitävät sinua äitinään.
Antaa heidän pitää. Kun he tulevat suuremmiksi, saavat he kuulla
totuuden.
Pitääkö heidän kuulla tämä totuus?
Sitä ei kuitenkaan voida salata.
Tumma ja hänen äitinsä eivät tällaisten keskustelujen jälkeen päässeet
lähemmä toisiaan. Molemmat siirsivät tuonnemma kysymystä pienen
Matin isästä ja äidistä. Sitäkin iltaa, jolloin lapsi tuli taloon!
Sellaista ei voi unohtaa vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi. Se
ilta se oikeastaan määräsi heidän elämänsä juoksun. Arne oli silloin
juuri lähtenyt. Pentti oli pieni, hän makasi kehdossa ja äiti souti
kehtoa. Riutuvan lieden luona istuessaan Tumma kuuli lumen parkuvan
ja narisevan ulkona. Porraspalkit paukkuivat askelten alla, askeleet
kulkivat läpi eteisen, sitten astui valkoisen kuuran peittämä nainen
huoneeseen. Riisuutumatta hän tuli Tumman luo, täytti koko huoneen
vaatteidensa kylmyydellä, avasi saalinsa ja otti sieltä suuren käärön,
jonka laski Tumman polville.
Katso, onko elävä vai kuollut.
Tumma parkaisi.
Mikä se on — ota pois!
Hän oli heti tuntenut sisarensa ja ilo hänen jälleennäkemisestään
taisteli hänessä pelästyksen ja oudon vastenmielisen aavistuksen
tunteen kanssa. Harmaa vaatekäärö täytti koko hänen sylinsä ja
olisi vierähtänyt maahan, jos hän olisi liikahtanut. Hän pysytteli
liikkumatta, kädet ylhäällä, ikäänkuin hänen polvellaan olisi ollut
hiiri tai sisilisko tai muu vastenmielinen olento, ja huusi:
Ota pois, ota pois!
Sorja riisui yltään moninkertaisia päällysvaatteitaan ovensuussa,
asetellen kunkin erikseen läjään tuolille ja itsepintaisesti vaieten.
Kehdon käynti oli hiljennyt, äiti nousi ääneti ja tuli Tumman luo.
Hiilloksesta lankeava hehku valaisi paksua harmaata villasaalia, joka
tuoksui lampaalta.
Sorja! sanoi äiti ja hänen äänestään kuului, että hän aavisti kaikki.
Hän otti käärön käsivarsilleen varovasti niinkuin lasta nostetaan,
vei sen vuoteelle ja alkoi nopeasti kädellään haparoida tulitikkuja
pöydältä.
Tällaisessa pakkasessa! sanoi hän sytyttäessään lamppua ja ryhtyi
enempää kysymättä avaamaan kääröä. Tällaisessa pakkasessa. Lieneekö
enää henkeä.
Jollei Tumma itse hiljan olisi läpikäynyt niin paljon, niin hän tuskin
olisi käsittänyt mitä sisarelle oli tapahtunut. Nyt hän, astuessaan
permannon poikki, yhtaikaa tunsi rakastavansa ja inhoavansa sisartaan.
Sorja oli kasvanut ja muistutti entistä enemmän isää. Laihtunut hän
myöskin oli ja kuitenkin tuntuivat vaatteet olevan hänelle piukat.
Vaatteet olivat hänelle myöskin vieraat ja tekivät Sorjankin vieraaksi,
mutta kun hän hymyili, kävi hän heti tutuksi ja Tumma karkasi hänen
kaulaansa ja tunsi hänen kyyneleensä ohimoillaan. Tummakin itki ja
näin yhdessä itkettyään olivat he jälleen entiset rakkaat sisarukset
Paalajärven Laarilta. Mutta vain hetken.
Onhan se hengissä, onhan se hengissä, raukka, puheli äiti, ja jo näin
iso. Se on vanhempi kuin meidän pikku poju. Ja tällaisessa pakkasessa!
Voi yhtäkaikki — sinunko tämä nyt on, Sorja? Mistä sinä, onneton, nyt
tämän olet saanut? Onko se nyt tosiaan sinun — pitikö sinun sekin vielä
tehdä äidillesi? Mutta kyllä tämä nyt varmaan sairastuu tämän jälkeen.
Sorja seisoi äitinsä takana ja silmäili vuoroin omaan lapseensa,
vuoroin kehtoon. Molemmat lapset olivat käyneet levottomiksi ja itkivät.
Minun se on, sanoi hän ja piti päätään hyvin ylhäällä ikäänkuin hän
olisi ollut ylpeä, siksi juuri olen sen tänne tuonut. Sanokaa nyt
mitä sillä tehdään, annetaanko elää vai annetaanko kuolla. Kyllä
se voi teitä kauhistuttaa, vanhaa ihmistä, joka olette alistunut
kaikkeen, mikä teitä pyhässä avioliitossa kohtasi, niinkuin käsketty
oli. Mutta minä vähät. Vahinko tuli. En tahdo kuulla avioliitosta —
kyllähän se mies siitäkin puhui ennenkuin läksi. Mutta en minä. Minä
lähden musiikkikouluun, varastan rahat, jollen muuten saa. Minussa on
vihdoinkin, minussakin, herännyt kaipaus, josta isä aina puhui ei ole
vielä myöhäistä, vielä voin kehittyä taiteilijaksi. Sentähden minun
täytyy päästä eroon lapsesta. Ehkä joskus, jos se jää eloon ja on
lahjakas, voisin kasvattaa taiteilijaksi senkin. Jos minä olen rikas.
Ja rikkaaksi minä tahdon. Isä raukka, kyllä hän ponnisti saadakseen
minut järkiini. Mutta minä olin tyhmä ja kuuro. Ja isä myöskin
liioitteli pohjasivistyksen tarpeellisuutta. Hänenkin tähtensä tahdon
nyt koettaa. Minä tunnen nyt itse, että minussa laulaa. No, siinähän se
elää tämä lapsi missä toinenkin. Kyllä äiti sen hoitaa, äitihän pitää
sellaisesta. Ja kyllä minä sitten lähetän rahaa, ne kuuluvat hyvin
ansaitsevan musiikkikoulun oppilaat, kun esiintyvät juhlissa. Mutta se
täytyy pysyä salaisuutena, että tämä on minun, ymmärrättehän sen. Minun
täytyy kulkea tyttönä. Sanokaa nyt, että Tummalla on kaksoset, tai
että tämä on jonkun köyhän sukulaisen, tai vaikkapa kerjäläisen lapsi,
tai mitä vaan. Mutta minun tulevaisuudelleni on välttämätöntä pysyä
tyttönä. Ajatelkaahan, jos isän nimi joskus vielä tulisi kuuluisaksi!
Se ei ollut tämä Sorjan kylmä puhe, joka teki, että lapsi jäi
Tumma Falcken ja hänen äitinsä hoitoon. Tämän puheen aikana Tumma
vihasi sisartaan ja inhosi hänen lastaan. Hän muisti selvästi
Amerikan-kiertäjän, joka jo silloin kotona oli mielistellyt Sorjaa
ja jolle Sorja oli hymyillyt. Tämä roisto se varmaan oli lapsen isä.
Kuinka Sorja oli saattanutkin! Ja uskalsi sen kaiken tapahduttua tulla
näyttämään kasvojaan. Eikä edes hävennyt. Langennut enkeli — isä sen
oli sanonut: jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin
hänestä tulee langennut enkeli. Kauheaa tämä oli: heidän kaunis, ylpeä
Sorjansa!
Huoneessa missä Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli ikävöinyt tilalleen
ihmistä, itki nyt, paitsi Parinpellon herran lapsenlasta toinenkin
lapsi, ja naiset, kaikki kolme, unohtivat varovaisuuden ja lausuivat
kovia sanoja. Äiti otti asian häpeän kannalta ja voivotteli, mitä hän
vastaisi ihmisille, kun he tulivat kyselemään, mistä toinen lapsi
yhtäkkiä oli ilmaantunut Ison-Hiedan peräkamariin. Tumma ilmaisi
siveellistä suuttumusta. Hän käytti sanoja, joita ei hän ollut
käyttänyt ennen eikä käyttänyt jälkeenpäin.
Jos sen Amerikan-kiertäjän kakara tulee tänne huutamaan, niin lähden
minä poikani kanssa muualle. Minä en rupea olemaan sellaisten
kanssa! Ja jos Hyrskyaallon lapsen äiti yhä tahtoo kulkea tyttönä,
niin etsiköön lapselleen äidin muualta. Vai tänne meille ja sitten
musiikkikouluun ja tulemaan rikkaaksi ja kuuluisaksi. Kuinka olet sinä
voinut, Sorja, niin lyhyessä ajassa langeta niin syvälle.
Muistuttaen peloittavasti entistä Sorjaa sellaisena kuin hän niin
usein istui Laarilla keittiössä, hiirten nakerrellessa nurkassa, istui
nuori äiti lieden luona siinä, mistä Tumma vasta oli noussut. Sisaren
puhuessa liikkui hänen kätensä, pusertuen hiljalleen nyrkiksi ja
sieraimet värisivät ikäänkuin hän olisi niillä tunnustellut lausutun
tuomion oikeutusta. Ennenkuin hän puhui yhtään sanaa, ilmaisivat
hänen kasvonsa mitä hänen sielussaan liikkui. Ensin hän ajatteli:
noin raakako se on Tumma — ja minä kun niin olen häntä rakastanut!
Noin tyhmäkö hän on? Eikö hän ymmärrä, että minä olen tyttö, vaikka
minulla olisi ollut kymmenen miestä ja kymmenen lasta? Sitten hän
ajatteli: hän on oikeassa: minä olen kurja ja langennut, minun syntini
on sitä suurempi, kun minun kaunis, onneton isäni on puhunut minulle
kaipauksesta. Sitten hän ajatteli: se ei sittenkään ole niin, vaan
minun on täytynyt tehdä mitä olen tehnyt ja jos minun isäni eläisi,
niin hän sanoisi: Sorja, kuinka ihana sinä olet, mene ja ole surun
kuningatar! Ja tämän ajateltuaan siveli Sorja Lehtinen hiuksiaan niin
että otsa paljastui ikäänkuin merkiksi siitä, että sumu oli poistunut
hänen ajatustensa edestä. Äänellä joka lauloi kuin kyynelten sade, hän
puhui, hänen käsivartensa puhuivat, hänen nyrkkinsä puhuivat, hänen
kaulansa, hänen leukansa, hänen olkapäänsä — kaikki hänessä puhui niin
ettei sanoja olisi tarvittu. Sanat olivat kuin pisarat ylen täydessä
maljassa. Ne tekivät hänet syyttömän surun kuvaksi. Hänen kanssaan
täytyi itkeä.
— Kotiin minä luulin tulevani — olen tullut vieraitten luo. Kuinka
minä olen muistellut lapsuuden aikoja ikävöinyt äitiäni, sisartani.
Kuinka olen surrut jokaista tottelematonta tekoani. Olen surrut
etten ymmärtänyt isää. Pitkinä tuskan öinä olen nähnyt rakkaani,
elävät ja kuolleet ja puhunut heidän kanssaan. He ovat sanoneet että
he ymmärtävät minut. Mutta ei heitä olekaan enää, he ovat kaikki
kuolleet. He kuolivat kaikki, silloin kun Laarin kukkiva pihamaa
myytiin. Onko missään nähty sellaista kukkasten paljoutta, kaunokkeja,
keisarikruunuja, tuulihattuja, särjettyjä sydämiä... Kaikki särkyi,
kaikki kuolivat, kukkaset ja sydämet, minä yksin jäin pienen lapseni
kanssa — tule, sinä jonka syntymistä ei toivottu, et ole hyljätympi
kuin äitisikään. Meillä ei ole kummallakaan ketään, kuolkaamme siis
yhdessä. Katso, hanki on niin puhdas ja tähdet kirkkaat. Kylmyys on
armelias ja antaa meille yösijan...
Ensin taisteli Tumma mielessään häntä vastaan, mutta pian ymmärsi hän
hänet ja myönsi hänen olevan oikeassa. Seuratessaan hänen vihaansa,
hänen ivaansa ja katkeruuttaan, kuullessaan hänen kyynelissään
ikäänkuin pilkkanaurua ja tuntiessaan hänen yksinäisyytensä ja
avuttomuutensa, joutui hän saman lumouksen valtoihin kuin hänen isänsä
ennen joutuessaan sananvaihtoon vanhemman tyttärensä kanssa. Sorja oli
viaton ja kaikki muut syylliset! Sorja oli kuningatar, jokaisen täytyi
olla valmis palvelemaan häntä. Hän näki, että äiti oli jäänyt tykkänään
kylmäksi Sorjan surulle. Hän meni siis vuoteen luo, missä äiti hoiteli
uutta lasta ja alkoi kiihkeästi kuiskaten puhua:
Äiti, ettekö te kuullut? Annammeko Sorjan lähteä pakkaseen? En ole
koskaan nähnyt teitä tällaisena. Tiedättekö mitä isä sanoisi, jos hän
olisi kuullut Sorjan? En ole tietänyt, että te saatatte olla noin
kivikova.
Kyynelet pisaroivat äidin käsille, hänen siinä kapaloidessaan lasta. Ne
eivät olleet säälin eivätkä armon kyyneliä.
Annammeko Sorjan mennä?
Kujeita, sanoi äiti. Isä hänet juuri tällaiseksi kasvatti. Menköön
vain. Kujeita — ei mitään muuta. Hän nyt menisi minnekään. Hän ottaa
parhaimman sängyn ja antaa minun hoitaa lapsensa. Ja minä hoidankin
sen... raukan... kuolkoon tai eläköön, mutta minä hoidan sinut, pieni
raukka, kullanmurunen. Kyllä Sorja sen hyvin tietää, etten minä hylkää
lapsiani niinkuin hän tekee. Kujeita — ei mitään muuta, hävetä saisit,
Sorja. Onko tämä edes kastettu, tämä pieni raukka? Noin, noin. Niin on
kaunis lapsi. Kyllä me vielä henkiin jäädään.
Tumma oli joutunut ymmälle äidin kyynelten edessä. Ne olivat
toisenlaiset kuin Sorjan.
Sorja, huudahti hän, — tule tänne, äiti on niin hyvä sinun lapsellesi
ja myöskin sinulle itsellesi. Älä mene, Sorja — minne sinä menet?
Sorja oli nostanut huivien alta päällystakkinsa ja kaiveli sen taskuja.
Parilla askeleella oli hän äitinsä ja sisarensa edessä. Hänen päänsä
tuntui tapailevan kattoa, kun hän piteli kättään äitinsä silmien alla.
Siinä oli pieni kiiltävä esine.
Tumma parkaisi.
Sehän on brovninki — pane pois, Jumalan tähden. Mitä sinä sellaisella
teet? Jumalan tähden.
Mutta äiti hymähteli ikäänkuin se olisi ollut kappale puuta ja tuuditti
lasta hiljaa käsivarrellaan.
Mitähän kujeita tuo äiti vielä voi keksiä, sanoi hän ja hymyili
lapselle. Äiti on vielä itse niin lapsi, että hän tarvitsee
leikkikaluja, saisi vain valita kauniimpia. Sanoisit mieluummin mikä
tämän on nimi, Sorja. Katso, Sorja, sinä olet nyt tiehaarassa. Voit
vielä ruveta ihmisiksi. Jää tänne, meillä on täällä kaikilla tilaa.
Rupea tekemään työtä ja elätä lapsesi.
Pieni ase kolahti pöytään.
Sekö teillä on minulle sanomista? lausui hän suuttumuksen vallassa.
— Ei, ja tuhat kertaa ei! Siksipä minulla juuri on tuo ystävä tuossa
matkassani, että teen lopun, kun tie nousee pystyyn. Minä tahdon
tyydyttää isän kaipauksen, minun täytyy tyydyttää oma kaipaukseni,
minun täytyy saada antaa rintani laulaa — oi auttakaa minua älkääkä
kaatako, ettekö luule tieni olevan tarpeeksi vaikean muutenkin, oi
auttakaa, auttakaa...!
Tumma tarttui hänen väänteleviin käsiinsä. Niissä oli sellainen voima,
että hänen tuli aivan kuuma.
Rakas Sorja, kaikki minä teen. Rauhoitu vain, kaikki minä teen.
Äiti tuli siihen hänkin ja piteli hiljaa huojutellen lasta tyttärensä
edessä.
Katsopas tänne, tämä on rehellisyyttä tämä. Sinä, sinä et voi sanoa
kahta sanaa ilman että sinä kolmannessa jo kujeilet. Mikä sinulle
on tullut? Sinä pelaat aina teatteria — etkö itse sitä huomaa. Etkä
sinäkään, Tumma Sinä itket heti kun sisaresi avaa suunsa. Oletko sinä
Sorja, tämän vuoden ollut teatterilaisten parissa, vai mistä sinuun
on tullut tuo kujeilu. Niin, siinä te nyt olette sylitysten, te minun
molemmat isot lapseni ja tuomitsette äitiä kovuudesta. Kerran te olitte
yhtä avuttomat ja vilpittömät kuin nämä tässä. Sellainen on äitien
palkka. Hän saa aina ikävöidä lastensa rakkautta. Katsokaa, ettei
teillekin vielä tule se ikävä. Niin, niin. Mutta sanoisit minulle nyt,
Sorja, mikä tämän nimi on ja onko se kastettu.
Tumma tunsi taasen oudolla kärsimyksellä miten toisenlainen oli äidin
tuska kuin Sorjan. Hän alkoi pyytää, että Sorja sanoisi lapsen nimen.
Hän kietoi kätensä sisaren kaulaan ja pyyteli. Sorja istui vaateläjällä
ovensuussa, tuijottaen eteensä eikä tuntunut näkevän eikä kuulevan.
Kuumassa huoneessa, missä oli huiskinhäiskin pikkulasten vaatteita ja
missä lieden hehku riutumistaan riutui niin että vain harmaa tuhka
kohta enää lenteli punerruksen yllä, täällä nukkuivat valkeissa
vaatteissaan lapset kuin kaksi liekkiä, joita käsipari varovasti
suojelee tuulelta. Vanha äiti asteli suojellen toisen luota toisen luo
ja nuoret riehuivat ympärillä kuin myrsky.
Sorja, rakas Sorja, kuule minua. Sano, mikä on lapsen nimi. Äiti
hoitelee häntä niin hellästi, sano se hänelle. Kuiskaa tuohon korvaan.
No, mitä sinä sanoit? Matti — Matti! Äiti, hän on Matti, isoisän kaima.
Mattikos hän on! Matti.
Vanha äiti kuiskasi sanat hartaasti ja täynnä hellyyttä aivan niinkuin
hän olisi toistanut jotakin, jota hän kauan sitten oli lausunut hyvin
usein ja hyvin suuressa onnessa. Siitä oli niin kauan, että hän oli
luullut unohtaneensa sen, mutta hän osasi sen vielä, eikä hänen
sydämensäkään ollut kylmennyt, vaan hänellä oli rakkautta yllinkyllin.
Juhlallinen hiljaisuus täytti huoneen, isoäidin ja Tumman seisoessa
siinä pienen Matin ympärillä. Kuollut, jota he niin olivat rakastaneet
ja jonka vuoksi he niin olivat kärsineet, kuollut, jonka koko elämä
oli ollut kaipausta, hän oli yhtäkkiä tullut eläväksi jälleen ja
ilmaantunut huoneeseen tässä lapsessa. Hän oli tässä lapsessa oudosti
läsnä miltei enemmän kuin ennen ollessaan maan päällä. Sillä tässä eli
vain yksi puhdas sävel.
Vanha äiti seisoi ja nyökytteli päätään, hymyili ja puheli jotakin,
jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Tumma koetti houkutella sisartaan
katsomaan ihmettä.
Kuule, tule nyt. Isä on palannut pienessä Matissasi. Tule nyt katsomaan.
Hänhän on aivan vaarinsa näköinen, sanoi toisesta päästä huonetta vanha
äiti. Nyt vasta huomaan. Tukkakin on musta ja kulmakarvat aivan kuin
teidän isällä. Matti, vai Mattiko se olikin.
Sorja, kuiskasi Tumma, mene sinä maailmalle ja taistele laulullesi
tyydytys. Me hoidamme äidin kanssa molemmat lapset.
Sisarukset nostivat kruununvoudin vanhan vierassängyn keittiöön — se
oli, paitsi asuinhuonetta, ainoa lämmin huone talossa — ja nukkuivat
siinä kylki kyljessä yönsä. Tai oikeastaan menivät he uneen vasta
myöhään aamupuoleen. Heillä oli paljon puhumista. Peittämättömästä
ikkunasta näkivät he tähtien välkkeet taivaalta, joka jossakin kaukana
yhtyi lumikenttään. Räiskyvässä tulipalopakkasessa upposivat lumeen
metsät, järvet, ihmisasunnotkin, kaikki kohmettuneena raskaaseen
kuuraan.
Tämän illan ja yön jälkeen kasvoi Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan kodissa
kaksi lasta, saaden osakseen saman hoidon ja rakkauden. Tämän illan ja
yön jälkeen Tumma Falcke myöskin joutui orjaksi ompelukoneen ääreen. Se
puhdas sointu, joka hetkisen oli vilvoittanut äitejä ja lapsia tuona
yönä, vaikeni arjen poljentaan. Elämän epäsoinnut ottivat jälleen
haltuunsa sydämet.
Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee konetta. Jos hän lakkaa
polkemasta, niin loppuu heiltä kaikilta leipä. Ihmisiä tulee ja
menee, käytetään pitkiä hameita ja käytetään lyhyitä hameita,
muodit saapuvat matkallaan maan ympäri myöhään tänne ja voittavat
hartaita seuraajia. Rouva Falckesta kehittyy se mitä sanotaan
»hyväksi ompelijaksi». Hänelle uskotaan turvallisesti sekä hää- että
hautajaispukujen valmistaminen. Hän on ystävällinen ja kohtelias, mutta
hän ei milloinkaan kysy eikä kerro, hän vastaa vain siihen mikä on
välttämätöntä. Jos tahtoo tietoa hänen persoonallisista asioistaan,
niin täytyy kysyä äidiltä. Äiti on jonkin verran avomielisempi. Hän
hoitaa lapsia, kalpeaa, hentoa pientä Penttiä, rouva Falcken omaa
poikaa, ja sitä rotevaa, punaposkista pikku Mattia, jonka he ovat
ottaneet hoitoonsa ja joka uskoo olevansa Pentin veli. Rouva Lehtinen
auttaa tytärtään myöskin ompelemisessa, mikäli ehtii ja näkee. Mutta
rouva Falckella voisi olla moninverroin suurempi liike, jos hän ottaisi
työhön tyttöjä. Hän ei tahdo. Ja niin käännytetään ajan puutteessa
moni kangas pois Isosta-Hiedasta. Silti mahtaa rouva Falcke ansaita
hyvin. Tuskin hän sieltä ulkomailta mitään saa. Lääkärintutkinnon
kuuluu suorittaneen se herra ja sinne jäävän. Lyhyeksi tuli se onni,
eipä ihme, että nuori rouva aina on niin vakavan näköinen. Vielähän ne
santarmit yhä pitävät häntä silmällä ja helppohan häntä on vartioida,
eihän hän minnekään liiku. Kaikki kirjeetkin, mitä hän saa, kuuluvat
olevan avatut. Mitenkäs hän sitten saa tietoja mieheltään? Ja mitenkäs
hän hänelle lähettää tietoja?
Vanhempi tytär, Sorja, hän on toista maata, iloinen, ylpeä ihminen.
Teatteriseurueeseen hän on kuulunut ja kiertänyt sen mukana pitkin
kaupunkeja. Sulhasista ei kuulu olevan puutetta ja puhutaan
sellaistakin, että hänellä olisi ollut lapsi, mutta eihän niitä tiedä,
ihmiset puhuvat niin paljon.
Tumma istuu ja polkee konetta. Talvi sataa lumiaan yli pihamaan,
joka muodostaa hänen maailmansa, kevät sulattaa turpeen ikkunan
alla, suvi puettaa kukkiin pensaan, jonka oksat keinuvat sisään
avatuista ikkunoista, tervehtien kalpeaa naista ompelukoneen ääressä.
Syyskuutamossa seisovat tummuneet lehdet odotellen hallaa. Niin
menevät vuodenajat. Ja niin menevät vuodet. Lapset kasvavat. Toinen
on sairaalloinen ja miettivä, toinen reipas ja terve. Erottamattomat
ystävät he ovat, Pentti ja Matti, ikäänkuin olisivat kaksoset.
Kun he ovat joutuneet kansakouluun, tapahtuu eräänä iltana, että he
kuohuissaan tulevat kotiin ja menevät ei mummon, vaan äidin luo.
Äiti, he sanovat koulussa, ettei Matin äiti ole kuollut, puhuu Pentti
ja hänen lempeät siniset silmänsä näyttävät mustilta kynttilän valossa,
joka palaa äidin edessä ompelukoneen pöydällä.
Äiti lakkaa neulomasta ja kohtaa rauhallisena molempien poikain
kiihtyneet kasvot. Hän miettii, mitä vastaisi. Sääli hänen käy lapsia.
Kun voisikin valehdella.
He sanovat, että Matin isä on Amerikassa ja Laineen isä on hänet
tuntenutkin ja hän tulee vielä kysymään poikaansa. Eihän se ole totta,
äiti? Niin, ja Laine sanoi, että Matin äiti on huono ihminen ja sinun
sisaresi. Eihän sinun sisaresi ole huono ihminen? Mikset sinä vastaa
mitään, äiti.
Miksei sitä ole minulle sanottu? huutaa Matti. Miksei sitä ole sanottu?
He seisovat molemmat ja tuijottavat äitiin ikäänkuin äiti vartioisi
elämän kammottavaa salaisuutta, joka heidän on sekä oikeus että pakko
saada haltuunsa. Heidän puhtailla kasvoillaan palaa puna, jonka syytä
he eivät tunne, mutta joka panee heidän suonissaan oudosti kohisemaan.
Äiti puhuu tyynenä hiljaisuuteen.
Mitä te nyt pojat, niin siitä. Onhan Matti sen aina tietänyt, että
me olemme hänet ottaneet pojaksemme. Ja omanammehan olemme sinua
pitäneet...
Mutta onko se totta, mitä Laine sanoi?
On kyllä.
Miksi mummo sitten on sanonut, että minun isäni ja äitini ovat kuolleet?
Me aioimme sen kertoa sitten kun olisit tullut vähän suuremmaksi.
Minä olen tarpeeksi suuri!
Mutta jos se... se... mies tulee Amerikasta, niin me emme Mattia anna!
Emme annakaan. Sitä ei tarvitse uskoa. Olkaa aivan rauhalliset, pojat.
Tumma Falcken tekisi mieli sulkea lapset syliinsä. Mutta kaikki
hellyydenosoitukset ovat jääneet heidän kesken tuntemattomiksi —
häneltä on puuttunut aikaa siihenkin. Ja niin lähtevät pojat hänen
luotaan ja hän tietää, että heidän elämäänsä on pudonnut ensimmäinen
katkera pisara siitä maljasta, mikä on varattu kutakin ihmistä varten
tässä maailmassa. Jokaiselle se on varattu, mutta toiselle runsaampana,
toiselle niukempana. Tumma Falcke polkee jälleen ompelukonetta.
Ne kirjeet, jotka hän saa postin tietä ja sensuurin avaamina, ovat
Sorjalta. Ne tulevat kuukausien väliajan jälkeen. Niissä sanotaan:
»Rakas Tumma! Kuinka te siellä kotona voitte. Minä voin hyvin, muuta
kuin että olen joutunut käymään lääkärillä hampaitteni takia, joita on
särkenyt. Kuinka äiti voi ja pikkuväki? Minä olen joutunut muuttamaan
asunnostani, kun siellä oli niin rauhatonta. Kun lupasivat, ettei
oteta samaan huoneeseen muita asukkaita kuin minut. Ja olisi sitä
siinäkin ollut, kun yhdessä asui isä ja äiti ja kaksi lasta. Mutta
sitten otettiin vielä kolme miestä niin että meitä oli kahdeksan
henkeä. Ja ne miehet jumputtelivat niin ettei saanut yön rauhaa. Ette
te siellä aavista miten vaikeaa täällä on saada asuntoa. Se rouva oli
hotellissa keittäjänä ja oli paljon poissa, niin että olisi ollut
tilaisuus harjoitella. Ja siellä oli soittokonekin ja maksu verraten
halpa. Nyt minun täytyy käydä harjoittelemassa erään yhdistyksen
salissa ja se on niin kylmä, että istun koko ajan päällystakki yllä
ja kalossit jalassa. Jos sinä lähettäisit minulle sata markkaa, että
saan hammastohtorin maksetuksi, niin minä lähetän sitten sinulle,
kun saan. Minulla on toiveita saada paljon rahaa ja kaikin puolin
avustusta eräältä taiteen harrastajalta, joka on kuullut ääneni ja joka
sanoo, että minä olen nero. Ei sitten muuta kuin hyvästi ja paljon
terveisiä. Olet herttainen, jos lähetät rahat ensi tilassa Sorjalle.»
Tai: »Rakas Tumma! Ei ole taas tullut kirjoitettua, kun aika on mennyt
sellaisessa touhussa. Toivon että te kaikki voitte hyvin. Minulle
kuuluu nyt sellaista, että pyytäisin sinulta viittäsataa markkaa, kun
on ollut niin paljon menoja. Se rikas herra olikin aika konstikas, niin
että minä suutuin ja sanoin etten huoli häneltä penniäkään. Jos sinä
tietäisit, kummoinen hän oli, niin sanoisit, että tein oikein. En minä
nyt ehdi tulla kotiin ennenkuin syyskesästä. Meitä lähtee seitsemän
henkeä turneelle, neljä herraa ja kolme naista. Esitämme hyvin hauskan
operetin, joka varmasti tuottaa rahaa. Mutta voit ymmärtää, että
harjoittelemisessa on ollut työtä ja touhua. Ja sitten on täytynyt
ostaa kaikenlaista. Toivon voivani lähettää sinulle parin viikon
perästä kaikki entisetkin. Terveisiä kaikille. Tulisessa kiireessä
Sorja.» Tai: »Tumma hyvä! Olen väsynyt ja sairas. Turneen jälkeen olen
kaiken aikaa käynyt lääkärillä. Tulen kotiin lepäämään, jos lähetät
matkarahat. Amerikasta on kyllä eräs kirjoittanut, mutta en minä sinne
mene. Hän uhkaa tulla minua hakemaan. Mutta en mene sittenkään. Ikävöin
työtäni, ihanaa työtäni, mutta en voi päästä siihen kiinni ennenkuin
paranen. Monet terveiset teille kaikille. Kiireessä S.» Tai: »Rakas
Tumma, kiitos vaan kaikista kirjeistä ja lähetyksistä. Kyllä kaikki
on tullut perille, vaikken ole ehtinyt kirjoittaa. Paras oli, etten
lähtenyt tulemaan kotiin, kun sattui niin kovia pakkasia ja ääneni on
vähän arka. Nyt saatte kuulla suuria uutisia. Olen kihloissa ja häät
vietetään parin viikon päästä. Hän on kunnanlääkäri ja me tulemme
asumaan kaukana maalla. En edes tiedä montako kilometriä asemalta on.
Hänen nimensä on Eemil Salatto. Olen kertonut hänelle kaikki ja hän
antaa kaikki anteeksi, mutta pikkumiehestä ei hän tahdo mitään tietää,
niin että siksi me emme edes tule siellä käymään eikä niistä vanhoista
asioista saa koskaan mainita. En ole ennen puhunutkaan, että opistosta
olen aikapäivät jo ollut poissa. Yksityisopetus olikin paljon parempaa
saada. Mutta nyt ne kaikki jäävät, kun tulen tohtorinnaksi. Eemil
ostaa hyvän kotimaisen pianiinon, hän pitää musiikista ja jumaloi
minua ja toivoo, että laulan hänelle aamusta iltaan. Ja nyt kai minä
sinulta, Tumma, pyydän pientä lainaa viimeisen kerran. Pyydän tällä
kertaa kokonaista tuhat markkaa, mutta se ei ole paljon, kun ajattelee
että minun sillä pitää ostaa myötäjäiseni. Enhän ole kotoa saanut
mitään. Lähetän varmasti kaikki entiset ja tämän lainan. Eemil on
varakas ja täyttää kaikessa tahtoni. Tervetuloa vain häihin. Vietämme
ne luultavasti hotellissa. Ilmoitan myöhemmin, missä. Sydämellisin
terveisin ja odottaen pikaista vastaustasi S.» Seuraava kirje kuului:
»Tumma hyvä! Olen onneton, tukahdun täällä. Täällä on niin ahdasta,
etten voi elää. En enää viitsi laulaakaan. Täällä ei puhuta muusta
kuin ruuasta ja juomasta. Ja rahojen ansaitsemisesta. Olihan meilläkin
kotona vieraita ja joskus oli vaikeaa tietää mitä heidän kanssaan
puhuisi. Mutta täällä kun vakituisesti kokoonnutaan syömään ja juomaan
ja siinä ohessa puhutaan rikastumisesta. Tälle seuralle en voisi
laulaa, vaikka minut tapettaisiin. Herrat lyövät korttia toisessa
huoneessa ja minä istun naisten kanssa, jotka seulovat toistenkin
pitäjien asiat. Täällä on hyvin kauniit kirkonkellot, itken, kun kuulen
ne. Tunnen etten enää kauan jaksa. Kun ajattelenkin niitä aikoja,
jolloin harjoittelin »Katajan» kylmässä salissa, jossa vieraat miehet
paperossit hampaissa joka hetki minua häiritsivät, niin olivat ne
onnellisia aikoja. Minä olin köyhä ja vapaa ja tein mitä tahdoin. Mutta
täällä elän lihavuudessa ja häpeässä ja menen hukkaan. Nyt vasta alan
ymmärtää mitä kaipaus on. Sinä olet sentään onnellinen, joka teet sitä
työtä mitä osaat ja mistä pidät. Mutta koeta ajatella, ettet koskaan
saisi tehdä sitä ainoaa mitä osaisit, ettei ole yhtään ainoaa ihmistä,
joka näkee samalla tavalla kuin sinä, joka kuulee samalla tavalla
ja joka ymmärtää. Kotona ennen kaikki meidän ympärillämme lauloi.
Täällä ei kukaan laula eikä mikään laula. Muistatko, kun me olimme
pienet ja seisoimme katsellen tomun tanssia auringossa. Me tanssimme
myöskin ja koetimme ottaa kiinni tomua. Isä nauroi ja meni heti ja
soitti tomun polskan. Osaan sen vielä, vaikken sitä laula sentähden
että rupean itkemään. Kaikki, mitä isä näki, tuli säveliksi — vasta
nyt sen ymmärrän. Kuinka hän onkin mahtanut kärsiä kaipauksessaan ja
yksinäisyydessään! Mistä hän oli saanut sävelet? Isoisältä. Mutta
mistä isoisä? Kuinka monen sukupolven kaipaus mahtaakaan polttaa minun
rinnassani. Ja se kaikki menee hukkaan, jollei minua varten löydy lujaa
auttavaa kättä. Minä olen sellainen villi varsa, minua täytyisi pidellä
lujalla kädellä ja samalla ymmärtää ja kohdella hellyydellä. Minä
tulen nääntymään tyydyttämättömään kaipaukseeni ja sukupolvien kaipaus
minun mukanani. Eikä kukaan tule siitä tietämään, ei kukaan tule minua
kaipaamaan, jälkeeni ei jää edes tomun marssia. Eikö se ole kauheaa,
ettei minun kaipauksestani mitään saa syntyä? Minun rakas isäni, jos
hän eläisi niin tietäisin mihin menisin! Nyt minut valtaa hirvittävä
raivo, jokin hävityksen henki. Tahtoisin pistää tulen nurkan alle
joskus, kun pitäjän hienosto on meillä ja sekä herrat että naiset ovat
kaikessa muussa humalassa paitsi hengen. Tumma siskoni, sano minulle
eikö ole ketään, joka auttaisi minua. Pitääkö minun sävelteni kuolla?
Pitääkö henkeni hukkua? Eikö ole mitään apua? Olen vasta viidenkolmatta
vanha. Olen kärsinyt, olen kokenut, tunnen tuhat kertaa syvemmin kuin
ennen. Eikö ole mitään pelastusta? Pitääkö minun polttaa ja hävittää?
Sen vain tiedän, että jollei Jumala riennä avukseni, niin käännyn
perkeleen puoleen. Olen varma, etten häntä turhaan pyydä avukseni. Ja
silloin... silloin — voi minua ja teitä kaikkia! Onneton sisaresi S.»
Tämän kirjeen jälkeen tuli seuraava:
»Oma, oma Tumma! Kirjeesi tuli luokseni kuin kaunis laulu. Ajattele,
etten ollut muistanut Mattia, joka on jo suuri poika. En muistanut,
että minulla on lapsi. Saatatko käsittää sellaista. Ensi kerran
elämässä iloitsin hänestä. Ehkäpä hänen on suotu tehdä jotakin
elämästään. Hänkö se olisi, joka kerran äänellään täyttäisi kirkon
ja jonka olisi suotu kantaa ihmisten kaipaus Jumalan kasvojen eteen?
Isähän aina puhui siitä, niinkuin muistat, että hänestä toivottiin
pappia. Jos minun poikani jaksaisikin ponnistaa niin kauas. Iloitsen jo
siitä, että hän haluaa sitä. Sinä oma sisko, olet pannut koko elämäsi
alttiiksi molempien poikien puolesta. Kun jaksaisit, sinäkin, siihen
asti. Minä olen niin kehno, etten voi auttaa sinua millään. Velkojani
en koskaan voi maksaa ja kun minun pahojen töitteni mitta kerran tulee
olemaan täysi, kaatuu se päälleni ja hukuttaa minut. Joka tapauksessa
minulla on lapsi ja minä panen toivoni siihen, että hän, sinun ja äidin
kasvatuspoika, jaksaa koota itsensä. Sinä sanot, että aiot kertoa
hänelle kaikki jahka hän on päässyt ehtoolliselle ja siten tullut
tavallaan täysi-ikäiseksi. Itse tiedät parhaiten, mitä teet. Olisin
tietysti kiitollinen, jos luokseni ennättäisi lapseni hyvä ajatus tänne
helvettiini. Matkarahat, jotka minulle lähetit kotimatkaa varten,
säilytän tarkasti. Niillä voi tohtorinna lähteä karkuun, jos hän kerran
saa sen voiman. Monet sydämelliset terveiset äidille ja pojille ja
lapselleni. S.»
Nämä kirjeet pitivät taloa alituisessa jännityksessä. Niitä tuli
harvoin, kuukausien, joskus vuosien vähäjoilla. Niiden sisällön sai
äiti tietää. Hän se myöskin vei postiin ne rahakirjeet, jotka Tumma
sisarelleen lähetti. Hän häpesi kun asetti kirjeen postinhoitajan
eteen, vaikka tämä oli vieras ihminen eikä voinut tietää Sorjasta
mitään. Naapurien ja kylänmiesten kysymyksiin kävi yhä vaikeammaksi
vastata. Silloin äiti pitkästä aikaa saattoi nostaa päätään, kun hän
sai kertoa, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin rikkaan tohtorin
kanssa. Mutta hyvin pian alkoi äidistä tuntua, ettei Sorja kauan pysy
tohtorin luona, ja niin hän jälleen kävi harvasanaiseksi, kun tuli
tyttärestä puhe. Miksei hän tule kotiin käymään? Niin, kas hänellä on
siellä niin paljon touhua, aina vieraita ja humua ja menoa. Hän toivoo
äitiä ja sisarta sinne, mutta kas Tummallahan on täällä niin paljon
työtä.
* * * * *
Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Häntä väsyttää.
Hän vanhenee. Hartioihin koskee ja polvet ovat kankeat, kun yrittää
nousta. Silmätkin alkavat väsyä. Vaaleat kankaat menevät vielä, mutta
mustaa näkee ommella vain päivänvalon aikana. Kun joskus sulkee silmät
lepuuttaakseen niitä, kokoontuu niiden pohjalle outoja kuumia värejä,
jommoisia ei koskaan näe tervein silmin. Tumma ei ajattele loppuun sitä
ajatusta, joka nousee jossakin kaukana hänen mielessään. Hän ajattelee:
täytyy saada lasit, mitenkähän ne saisi. Sitten hän alkaa laskea, mitä
hänellä nyt on säästöpankissa ja miten paljon hän lähitulevina aikoina
voi sinne viedä ja miten paljon vihdoin tarvitaan, ennenkuin poikain
koulunkäynti on turvattu. Olipa onni, että tuli tänne yhteiskoulu.
Jos olisi pitänyt lähettää kaupunkiin mummo ja lapset, niin sitten
olisi ollut pahempi. Kyllä nyt sentään suoriutuu. Onkohan sokeus
perinnöllinen? Nyt hän tarvitsisi ystävää, joka sanoisi hänelle hyvän
sanan. Hän on kovin yksin. Hän on valinnut vain sellaisia ystäviä
kuin ruusupensas. Mutta hullutukset ruusupensaasta pitää heittää,
laulut pitää heittää, kaikki lapsellisuudet pitää heittää, sillä
niiden aika on ohi... Tumma ei enää ajattele mitään ja vain kyynel
vierähtää hänen silmästään. Se ei saisi tapahtua, sillä siitä tulevat
silmät sairaammiksi. Eräänä päivänä ei hän saa lankaa neulansilmään
ja huomaa, ettei näe neulan silmää. Vihdoin hän vahingossa osaa
oikeaan ja senjälkeen seisoo hän hetkisen mietteissään. Yhtäkkiä hän
muistaa, että hänelle jäi Sorjan brovninki. Se on piilossa siellä missä
hänen salaiset kirjeensä, ne jotka eivät tule postissa, vaan milloin
laivan kapteenin, milloin junan lämmittäjän, milloin makuuvaunun
siivoojattaren, tai jonkun sellaisen mukana. Näiden kirjeiden sisältöä
ei äiti saa tietää. Mutta omituista kyllä, hän aina Tumman kasvoista
arvaa, milloin kirje on tullut. Tumma ei osaa olla tyyni. Hän tietää
itsekin, että hänen silmänsä välkkyvät ja huulet värisevät. Eikä auta,
vaikka hän painaa luomet silmien päälle, tai pusertaa kiinni suunsa,
sillä hänen koko olentonsa on silloin sellaisen onnen ja kaipauksen
vallassa, että mieliala tulee ilmi milloin kalpeuden muodossa
kasvoilla, milloin punana poskilla, milloin hän pudottaa käsistään
mitä vain pitelee, milloin hän kuin tanssien käy yli permantojen.
Vaikeinta on, ettei hän päivän aikaan uskalla vaarallisia kirjeitä
lukea. Hän pistää ne povelleen piiloon ja kuuntelee paperinkahinaa
ja sydämensä lyöntejä, kunnes ilta ja yksinäisyys ovat tulleet. Nämä
kirjeet ovat tykkänään toisenlaisia kuin ne, jotka posti tuo. Näissä
ei ole alkukirjoitusta eikä nimeä, ei osoitetta eikä päivämäärää,
ne ovat lyhyitä ja niukkoja, usein on kirjoituskin tehty vieraaksi.
Mutta sellaisella kootulla tarkkaavaisuudella ottaa Tumma Falcke
vastaan joka sanan, että kun hän siinä yön yksinäisyydessä on lukenut
kirjeen uudestaan ja uudestaan, niin on se kaikkien hänen aistimiensa
välityksellä lähtemättömästi tullut hänen omaisuudekseen. Hän näkee
silmissään lähtemättömästi tekstin, millä kohdalla sivua on mikin
sana, ja hänen kuulonsa on antanut jokaiselle lauseelle sen äänen,
millä kirjoittaja olisi sen hänelle lausunut, jos välimatka olisi
sen sallinut. Niin saattaa Tumma Falcke konetta poikiessaan joka
hetki kutsua silmiensä eteen kalliitten kirjeittensä tekstin, vieläpä
kirjoittajan kasvot ja korviinsa hänen äänensä. Hän ei ole heitä
unohtanut, vaimoaan ja lastaan. Hän on heistä huolissaan, hän ikävöi
heitä. Mutta hänen täytyy olla siellä missä on. »Ole hiljaa, sydämeni»,
sanelee Tumma mielessään ja polkee kiivaasti konettaan eikä ajattele
lopulta mitään. »Hiljaa, hiljaa, pois muistot, pois toivo, pois
kaipaus.» Mutta ennenkuin hän tietääkään, kuvittelee hän taasen, että
hän yhdessä pojan kanssa on lähdössä asemalle isää vastaan. Hän puettaa
Pentin samettivaatteisiin ja valkoiseen kaulukseen. Isä on luvannut
tulla, täytyyhän hänen tulla! Tuossa pihamaalla kohtasivat he kerran
toisensa, silloin vuosia sitten. Kunhan ei hän, Tumma, vain olisi kovin
muuttunut. Jos saisikin aikaa käydä enemmän ulkona. Hän on tullut kovin
kalpeaksi ja ehkä silmätkin ovat kärsineet. Arne ennen sanoi, että ne
olivat kauniit. Olisi kauheaa, jos ne olisivat tulleet rumemmiksi.
»Hiljaa, hiljaa, sydämeni...»
Eräänä päivänä, kun hän on viemässä valmista työtä kauppalan toiseen
päähän ja yrittää rautatiekiskojen yli, pidättää hänet ääni. Hän
näkee tutun santarmin väsyneesti astuvan jälkeensä, sapelin kaiken
aikaa kolahdellessa maahan tai saappaan varsia vasten. Hän katselee
ympärilleen, asettaa rouva Falcken silmien eteen kirjeen ja kysyy,
tunteeko hän käsialan.
Tunteeko hän tämän käsialan?
Kaikkien joukosta!
En, sanoo hän vaistomaisesti ja tuijottaa kauhusta jäykkänä kirjeeseen,
jonka tahrainen asu todistaa sen kulkeneen monien käsien läpi.
Rouva, sanoo vanha venäläinen, en ilmianna teitä. Olemme juoneet
yhdessä Matvej Ivanovitshin kanssa, olimme ystävät, kauniisti lauloi
Matvej Ivanovitsh, toista sellaista ääntä ei ole. Ja Pietarissa
oli käynyt. En ilmianna teitä, rouva, suojellut olen teitä. Kolme
tällaista kirjettä on lähetetty minulle. Kirjoittakaa herralle, että
on varovainen. Ei pidä tulla tänne — täältä lähetetään painettien
keskellä Pietariin. Ette koskaan näe toisianne. Kirjoittakaa, rouva,
sanokaa hänelle. En minä lähetä, yhdessä juotiin Matvej Ivanovitshin
kanssa. Mutta minut lähettävät pois täältä. Pois lähettävät, olen ollut
liian kauan, kaikki tunnen, kaikki tuntevat minut. Vieraita, uusia,
nuoria lähettävät tänne. Kirjoittakaa, ettei tule. Mikä hätä hänellä
siellä. Heitä on siellä paljon — ei kuulu minuun. Onko herra vaarassa?
On vaarassa. Johan sanoin, rouva: unelmat ovat vaarallisia ja kaipaus
on kaikkein pahinta. Minun lapseni jos rupeaa haluamaan kuuta alas
taivaalta, niin hänen lapsenlapsensa sadan vuoden perästä jo ovat
asettaneet sen torille ja leikkaavat juustoa sen kyljestä ja myyvät
sitä kautta maapallon niin ettei enää lehmiä tarvita ja kaikki tästä
juustosta rikastuvat. Ja teidän herra jos ikävöi vaarallisia asioita —
en huoli edes ääneen sanoa mitä asioita — niin hänen lapsensa lapset
sadan vuoden perästä jo tahtovat Suomelle omaa keisaria. Vot, sillä
tavalla. Ei ole sitä kaipausta, joka ei täyttyisi — voi kulua tuhat
vuotta, mutta se täyttyy. Kaipaus ei ole mitään muurisavea, jota aika
syö — kaipaus on sitä pahinta voimaa, mistä kaikki luotiin. Sentähden
sanon vieläkin, rouva, kirjoittakaa herralle, ettei tule. Ja poikia
pitäkää silmällä. Niin, ne vasta vaarallisia ovatkin. Ne eivät enää
ole mitään lapsia. Varsinkin se hiljainen, kalpea poika, se ajattelee.
Ja se toinen toimii. Se on sellainen, ettei se mitään pelkää. Ei, en
ilmianna, suojellut olen. Mutta kirjoittakaa herralle, että pysyy
siellä.
Tämän jälkeen lakkasi Tumma Falcke toivomasta miestään kotiin. Hän
ei edes uskaltanut häntä ajatella, jottei kaipauksellaan vaikuttaisi
häneen. Ei ollut mitään mahdollisuutta nyt lähettää kirjeitä. Ja niin
hän koko tahdollaan ja tarmollaan itsekseen toisteli: älä tule, älä
tule. Mutta jokainen ihminen joka tienmutkasta astui taloa kohden,
sai hänet säpsähtämään. Älä tule, älä Jumalan tähden tule! Pojat —
katsotaanko siis heitäkin vaarallisiksi? Tarkoittiko vanha santarmi,
että kasvatuksella olisi tukahdutettava turmiolliset idut heidän
sieluissaan, vai mitä?
* * * * *
Tumma Falcke istuu ja polkee ompelukonetta. Ruusupensaan oksien
takaa näkyvät ränstyvät työväenrakennukset ja aitat, joiden portaat
ovat kallellaan. Pihamaalla kirmaa parikymmentä iloista lasta ja
kauempana kuuluu junan jyrinä ja vihellys. Jossakin kaukana on lapsuus,
pihamaa, jonka kukkaisrunsaus jo on siirtynyt sadun piiriin, kirkko
ja kellotapuli, jotka kuvastuivat Paalajärveen, kaikki se on hyvin
kaukana. Silmät näkevät tämän ihanuuden unettomina öinä, kun hetkeksi
on päässyt keveään horrokseen. Ei ole ollut aikaa lähteä sinne, eikä
tarmoakaan. Tumma Falckella on sellainen unelma, että poikain pitäisi
saada käydä rippikoulu Paalajärvellä. Kirkkoveneessä tahtoo hän lähteä
sinne juhannuksena ja silloin käydä ehtoollisella. Sitten on vuosia
kun hän on notkistanut polvensa Herran pöydän edessä, mutta nyt hän
tahtoisi tässä vanhassa toimituksessa tavata isänsä ja lapsensa. Notkon
kirkolle on täältä kyllä lyhyempi matka. Mutta ehkä hän saa aikaan,
että poikain toveritkin lähtevät Paalajärvelle. Täällä kauppalassa,
täällä ei ole kirkkoa, ei tornia eikä kirkonkelloa. Täällä laulavat
juna ja tehtaanpillit. Ne laulavat lasten kehtoon ja kasvattavat
lapset. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta nousi vuorille kuullakseen
kirkonkellon, kunnes löysi soiton omasta rinnastaan. Hän olikin
kukkivan Laarin tytär ja Paalajärven kirkonkello oli laulanut hänelle.
Mutta nämä lapset täällä — heidän silmänsä eivät näe tornia, eivätkä
heidän korvansa kuule kelloa! Niin lähtevät he elämään.
Hänen omat lapsensa, hekään eivät ole nähneet kellotapulia eivätkä
kuulleet soittoa, eivät edes laulua he ole kuulleet. Ehkäpä heistä
tuleekin tyynempää sukukuntaa. Tyynempää ja köyhempää. Kun Tumma Falcke
tätä ajattelee, on hänellä paha omatunto. Kun voisi omasta rinnastaan
löytää kellonsoiton. Mutta hänen rinnassaan elää vain kaipaus. Kaikki
mikä ei saanut laulaa eikä puhjeta kukkaan, kaikki nyyhkii siellä kuin
paasien alla. Koska saa tämä kaipaus päästä ilmoille ja luoda? Pentti
Falckenko on suotu äänellään täyttää kirkko, vai joku lapsenlapsiko sen
tekee tuhannen vuoden jälkeen? Iäisyyden aikamäärässä ovat vuodet vain
pisara meressä.
* * * * *
Harvinainen sattuma tuli avuksi Tumma Falckelle. Ilman sitä hän
tuskin olisi jaksanut kaivata itselleen kokoon matkaa kirkkoveneessä
Paalajärvelle. Sillä kirkkoveneitä ei enää ole käytetty vuosikymmeniin,
nykypolvi ei ole niitä edes nähnyt. Kolme laivaa välittää liikennettä
ennen niin hiljaisella Paalajärvellä ja vanhalla »Naurulla» on silläkin
vielä työtä: sitä käytetään tavarankuljetukseen. Joka tapauksessa
kysytään nyt yhtäkkiä ihmeen vuoksi jälleen kirkkovenettä. Tehtaalla
on vieraita ulkomailta ja nämä ovat jostakin kirjastaan lukeneet
kaksikymmenhankaisista, jotka Suomessa pyhäaamuin kuljettavat väkeä
kaukaisilta saloilta ja vesien takaa kirkolle. Ulkomaalaiset ovat
valmiit maksamaan, jos niin tarvitaan. Ja kaukaisimmilta saarilta
todella vielä löydetään kirkkovene, joskaan ei lähimainkaan
kaksikymmenhankainen, ja tämä saadaan siihen kuntoon, että kyläkunta
sillä voi lähteä kirkolle viettämään Johannes Kastajan päivää.
Ulkomaalaiset kaukoputkineen, matkakirjoineen ja outoine pukimineen
odottavat varhain aamulla iloisessa jännityksessä rannassa, koettaen
sanakirjan avulla keskustella niitten suomalaisten kanssa, joista
näyttää tulevan heidän kanssamatkustajiaan. Heitä on kaksi naista,
vanha ja nuorempi, sekä kaksi poikaa. Kaikki ovat juhlallisissa
mustissa pukimissa, huolimatta kesälämpimästä, ja naiset pitelevät
varovasti käsissään kukkaseppeleitä ja virsikirjaa, joka kummallakin
on kiedottuna valkeaan liinaan. Laivasilta on eilisillasta koristettu
koivuilla — täällä leikittiin eilen kokkoa polttaessa ja koivut ovat
jo hiukan lakastuneet. Koko rantatöyräs on täynnä asumuksia, joiden
ovenpielissä juhannuskoivut tuoksuen lakastuvat. Mutta siinä missä
muhkea viertotie sillalta lähtee kauppalaa kohden, siinä on puistikon
keskellä pronssinen rintakuva ja ulkomaalaiset kiertävät jalustaa
ja ihmettelevät itsekseen, kuka mahtaa olla mies, jota Ison-Hiedan
yhteiskunta näin on kunnioittanut.
Se on Kaapo Iso-Hieta, vastaa vieraitten suureksi hämmästykseksi isompi
poikasista heidän kielellään. Ensimmäinen mies, joka rakensi tänne
talon. Täällä oli silloin vain metsää.
Vai niin, innostuvat ulkomaalaiset ja tutkivat entistä tarkkaavammin
merkkimiehen piirteitä. Onko siitä kauankin?
Pojat eivät sitä tiedä, vaan menevät kysymään mummolta.
Seitsemättäkymmentä vuotta, sanoo mummo, ja lisää samassa: hän oli
oikein ahne ja itsekäs mies eikä ensinkään ansainnut tällaista
kunnianosoitusta. Eikä hän ollut tuon näköinenkään, ei sinnepäinkään.
Ulkomaalaiset eivät ymmärrä, mitä vanhus sanoo, vaan tutkivat yhä
kuvaa, lausuen, että miehellä on itse asiassa varsin tarmokkaat ja
huomattavat kasvonpiirteet. Oikea suomalaisen miehen perikuva. Ja
tuli aivan yksin tänne metsään? Niin, ne ovat kummallisia miehiä
nuo uranaukaisijat, jotka heidän kaipauksensa ajaa yksinäisyyteen.
Ilman heitä ei olisi kaupunkeja eikä kyliä. Joku herroista ottaa
esiin taskukirjansa ja piirtää sinne nimen, joka kultakirjaimin on
kirjoitettuna jalustaan kuvan alle. Vanha vaimo puistelee päätään,
pyyhkien hikeä otsaltaan. He ovat jalan kävelleet kauppalasta ja,
peläten myöhästyvänsä, kiirehtivät. He ovat muistelleet sitä syksyistä
aamua, jolloin he ensi kerran yhdessä tulivat tänne — he eivät koskaan
kulje tästä sitä muistamatta. Ei mitään täällä silloin ollut. Aamu on
nyt vilpoinen ja kasteen hopeinen härmä peittää nurmet ja puistikot.
Linnunlaulun täyttämä ilma väreilee ylös sineä kohden ikäänkuin
leivoset liikuttelisivat sitä, noustessaan korkeuteen.
Iloinen huudahdus pääsee ulkomaalaisilta, kun kirkkovene salmesta
soluu lahdelle, kerraten vedessä aironvarret ja siellä täällä jonkin
valkoisen liinan tai paidanhihan. Äsken niin hiljainen järvi on
tästä veneestä saanut elävöittävän henkensä. Tukki-pappa näkee siitä
pylväänsä päästä viimeisen kirkkoveneen lähtevän solumaan Paalajärven
kirkkoa kohden. Ulkomaalaiset saavat hyvät paikat perässä — heidän
jalkainsa alle asetetaan lauta, sillä vene vuotaa — ja kaikki
muutkin, jotka ovat tulleet heidän mukanaan, joutuvat siihen lähelle.
Pienikokoisin herra, jonka sanotaan olevan heistä arvokkaimman ja
suurimman, mikä ministeri lieneekään, kysyy jotakin Pentiltä ja Pentti
tulkitsee, että hän kysyy, eikö ole tapana laulaa. Niin, mikseikäs, jos
vain olisi laulajia. Ovathan nuo Ison-Hiedan nuoret herrat! Kehoitus
käy nyt miehestä mieheen ja joku hyräileekin jo alkua, mutta laulusta
ei kuitenkaan tule mitään ja niin kyntää vene voimakkain sysäyksin
vettä ilman että kuuluu muuta kuin airojen loiske ja hankojen kitinä.
Tämä onkin juhlallisempaa tämä hiljaisuus, johon kaukaiset sinertävät
vaarat, ohi liukuvat saaret ja jokainen yksityinen puukin yhtyvät kuin
yhteiseen hartaudenpitoon. Vihdoin kyselevät vieraat taas jotakin
ja Pentti tulkitsee heidän tahtovan tietää, miksei aina kuljeta
tällaisella veneellä vaan ikävillä höyrylaivoilla. Silloin hellittää
lähin soutajista airostaan, pyyhkii otsaltaan hikeä ja selittää
nauraen, että kun tämän matkan soutaa sieltä kaukaisilta saarilta, niin
nukkuu kirkonpenkkiin eikä herää vaikka pappi miten huutaisi. Tämän
ymmärtävät ulkomaalaiset ja nauravat makeasti, ja asia tulee vielä
selvemmäksi ja saa vielä suuremman kantavuuden, kun Matti selittää,
että ennen oli erikoinen unilukkari, joka herätteli ihmisiä, kun he
pitkät matkat tultuaan nukkuivat penkkiin. Ja penkit tehtiinkin sitä
varten niin kapeat ja epämukavat kuin suinkin, etteivät houkuttelisi
vaipumaan uneen. Ulkomaalaiset nyökkäävät toisilleen päätä ja jäävät
ajattelemaan tätä harvaan asuttua tuhatjärvien maata, joka vuosisadasta
vuosisataan on taistellut kulttuurin puolesta täällä lumirajan äärellä.
Ja taasen vaivutaan hiljaisuuteen ja unohdutaan katselemaan pisimmän
suvisen päivän sineä ja vehreyttä täältä taivaan ja maan väliltä.
Luodolta huutavat lokit, siivet välähtelevät, jokin lintu asettuu
lentämään juuri veneen yläpuolella ja liitelee siinä kauan, siipiä
liikuttamatta.
Tumma Falcke ja hänen äitinsä viettävät siinä suurta pyhää niinkuin
tekevät ihmiset, jotka harvoin pääsevät irtaantumaan töitten ja
velvollisuuksien valjaista. He lepäävät, unen ja valveillaolon
vaiheilla, eläen muistoissa yhtä paljon kuin todellisuudessa. Silloin
tällöin avaavat he virsikirjansa ikäänkuin etsiäkseen jotakin virttä,
mutta heille avautuu aina sama kohta: se missä on eräs sanomalehdestä
irtileikattu kuolinilmoitus. He osaavat sen ulkoa. Siinä on musta risti
kanttori Matti Erland Lehtisen nimen yläpuolella ja alasyrjässä Aliina
Lehtinen. Tämä on molemmille naisille juhlallinen paperi senkin vuoksi,
että Matti ja Aliina Lehtisen nimet siinä ainoan kerran esiintyvät
painettuina.
Tumma Falcke katsahtaa silloin tällöin poikiin, jotka istuvat
vieraitten herrojen vieressä, kohteliaasti vastaten heidän
kysymyksiinsä ja selitellen heille asioita tarpeen mukaan. Kauniita
poikia ovat — Jumalalle kiitos! Oikeastaan olisi äiti suonut, että he
olisivat saaneet olla yksikseen tällaisena tärkeänä aamuna ja koota
ajatuksensa ennen ensi ehtoolliskäyntiä. Mutta toiselta puolen ei
hän saata olla iloitsematta siitä, että he tuossa puhuvat korkeitten
ulkomaalaisten kanssa heidän kielellään. Jumalan kiitos, että olen
jaksanut, ajattelee äiti. He ovat saaneet pohjasivistyksen ja heidän
pitää saada sitä enemmän. Minun täytyy jaksaa siihen asti kun ovat
ylioppilaita. Ja minä jaksankin. Tällaisen matkan jälkeen taas jaksan.
Kunhan me vain kaikki nyt saisimme sen oikean mielen ja kaipauksen.
Ulkomaalaiset herrat ovat nähtävästi kysyneet pojilta miksi he aikovat,
kun tulevat suuriksi. Pojat punastuvat hiukan, katsovat toisiinsa ja
Pentti selittää, että tuo Matti aikoo papiksi. Silloin sanoo taas
Matti, että Pentti aikoo arkkitehdiksi.
Hän aikoo rakentaa vain kirkkoja, sanoo Matti ja hymyilee.
Vieraat ihmettelevät huvitettuina. Minkätähden vain kirkkoja?
Sentähden... sentähden... että... jokaisen ihmisen pitäisi asua niin
lähellä kirkkoa, että hän voi nähdä sen tornin ja kuulla kelloa. Mutta
meillä on pitkiä peninkulmia aivan ilman torneja ja kelloja...
Vieraat sanovat, että se on kaunista. Ja nyt se ministeri, vai mikä hän
lienee, alkaa kuvata oikein kauniita vanhoja kirkkoja. Hän näyttelee
käsillään, miten holvit nousevat ja niin korkealle hänen täytyy
näyttää, että hän aivan on menossa kumoon, tähystellessään ylös sineen.
Ja eikös hän nyt muistakin, että hänen taskussaan on jokin kuva. Aivan
oikein, siellä on alankomaalainen doomi, ja Pentti saa kuvan. Molemmat
pojat istuvat sitten, päät yhdessä, huulet lujasti koossa ja tutkivat
kuvaa.
Sellaisen jos voisi rakentaa, sanoo toinen.
Sellaisessa jos saisi saarnata, sanoo toinen.