keskustelusta. Kyyneleet liikkuvat jossain syvällä rinnassa, ilon
kyyneleet. Mutta hän ei toki päästä niitä ylös, ei edes katsahdakaan
sinne, missä pojat istuvat. Niin kuluu matka. Aurinko nousee yhä
korkeammalle ja valaistukset rannoilla käyvät iloisemmiksi. Soutajia
muutetaan, he ovat ensin vähän tottumattomat, kunnes pääsevät tahtiin
ja sitten kynnetään vettä uudella vauhdilla. Ettei saisi laiva kiinni.
Yhtäkkiä huomaa Tumma Falcke, että molempien poikain posket alkavat
palaa ja ilme jännittyy outoon odotukseen. Nyt ei hän saa selvää
siitä mitä he puhuvat. Hänen tekisi jo mieli kysyä, sillä poikain
kasvoista hän näkee, että he ovat saaneet kuulla jotakin hyvin tärkeää.
He kysyvät ja kysyvät, ja ulkomaalaiset heilauttavat kättään ja
näyttävät viisailta ja profeetallisilta. Kun Tumma suurin, kysyvin
silmin katsoo heihin, nyökäyttävät he hänellekin päätään ja viittovat
pojille, että he tulkitsisivat hänelle, mistä on ollut puhe. Silloin
Matti tulee hänen viereensä ja puhuu hänelle korvaan, että he tuntevat
useita valtiollisia maanpakolaisia ja myöskin suomalaisia. He vievät
mielellään kirjeen, jos vain saavat osotteen. Olisivatko nähneet
tohtori Falckea — sitä eivät muista. Mutta he vievät mielellään
kirjeen. Kyllä paljon voi muuttua, sanovat he. Kyllä nämä pakolaiset
voivat palata, kun olosuhteet vain muuttuvat. Ja se, mikä kaikki
muuttaa, se on sota. Ja sota on välttämätön. Mahdoton välttää nimittäin.
Kun Tumma Falcke tämän kuulee, toistelee hän, ikäänkuin ei uskoisi
korviaan, sanoja: suomalaisiakin? Ettäkö vievät kirjeen? Että voivat
palata? Jos tulee sota? Että siis tulee sota? Kaikkien maailmanvaltojen
välillä? Sota?
Kaikki nämä asiat, lausuttuina juhannusaamuna kirkkoveneessä keskellä
sinistä Paalajärveä, matkalla rippikirkkoon, tekevät Tumma Falckeen
järkyttävän vaikutuksen. Hän tuntee yhtähaavaa kaivattunsa läheisyyden
niin selvästi, että silmiensä pohjalla näkee hänen piirteensä,
tuntee vaaran, joka häntä uhkaa siksi, että hän on täällä, vaikkapa
vain hänen ajatuksissaan, ja tuntee tulevan sodan tuhon sekä tämän
tuhon takana jotain valoisaa ja vapauttavaa. Hän on, saadakseen
ajatuksilleen jotakin kiinnekohtaa, avannut virsikirjan ja tuijottaa
isänsä kuolinilmoitukseen. Mutta niin suunniltaan hän on, että kun yksi
vieraista ojentaa hänelle paperiarkin ja kynän, niin ei hän tiedä,
mitä niillä tekisi. Ja kun hän vihdoin käsittää, minkätähden he ovat
nähneet vaivan ja matkalaukustaan ottaneet esiin kynän ja paperin, niin
ei hän tiedä mitä kirjoittaisi. Hän punnitsee joka sanaa: ei mitään
turhaa sovi kirjoittaa tällaisena kohtalokkaana hetkenä. Ja niin hän
odottaa ja odottaa katsellen hyökyä, joka käy venettä pitkin, sen
ponnistaessa eteenpäin. Pienen, pienen osan siitä, mitä hän tuntee,
hän saa sanoa. Hyöky kohisee ja pärskyy, hänen mielessäänkin käy
hyöky korkeana, mutta hän ei ymmärrä, mitä sanoisi. Tuossa lähestyy
saari, jonka rantahiekalla hän joskus lapsena on keittänyt kahvia
heidän ollessaan huviretkellä isän kanssa. Tuossa on sama koivu, jonka
juurella istuttiin, tuossa samat kivet, joiden lomiin tehtiin tuli.
Pian käännytään salmea kohden ja sitten tulee niemen takaa näkyviin
Paalajärven kirkko tornineen. Noilla kivillä huusivat lokit silloin,
kun hän äidin kanssa ensi kertaa lähti Isoon-Hietaan. Ne huutavat
nytkin — huutanevatko täällä aina. Hyöky kiihtyy äkkiä ja heittää
pärskettään yli laidan. Soutajat ovat voimainsa takaa tarttuneet kiinni
ja vetelevät kuin kilpasoudussa. Sitten he yhtäkkiä nostavat airot, ja
saamallaan vauhdilla lipuu vene salmeen, jonka veden luulisi olevan
aivan vihreää, mutta se johtuu vain rannoista, joiden puut näyttävät
olevan kaatumaisillaan veteen. Salmesta tulee vastaan kukkivien
pihlajien tuoksu aivan kuin hengähdys siitä maailmasta, jota kohti
kuljetaan: Paalajärven kirkonkylästä. Siinä se nyt on kaltaallaan
paanukattoinen kirkko tapuleineen. Naakat lentelevät sen ympärillä,
ja kauempana kohoilee kylä kukkivien puutarhojensa keskellä. Kaikkien
muiden puhellessa ja uudella innolla halkoessa airoilla vettä istuu
vanha rouva Lehtinen rukoukseen vaipuneena ja hänen tyttärensä
kirjoittaa virsikirjan kantta vastaan jotain siitä, että Arne on
hänen ajatuksissaan yötä ja päivää ja että hän uskoo jälleennäkemisen
hetkeen. Mutta hänen ei pidä tulla, sillä se on vaarallista. Kotona
voivat kaikki hyvin ja toivottavat isälle samaa. He lähettävät
kaipaavat terveisensä.
* * * * *
Vene kolahtaa rantaan. Sen melun aikana, mikä syntyy, kun tuhdot ja
airot läiskähdellen siirtyvät, ihmisten kiirehtiessä niiden ylitse
maihin, helähtää ilmaan kevyt iloinen kellon läppäys ja pian senjälkeen
soivat molemmat kellot. Koko sininen ilma täyttyy tästä soitosta.
Vasta nyt kääntyy näkyviin laiva. Eipäs saanut kiinni! Koettanut
on, mutta eipäs saanut. Se on koivuilla koristettu, lehvien lomitse
pilkottaa kesäisiä juhlavaatteita ja rippilasten tummia pukuja.
Rannalla, siinä missä ennen oli kirkkoaittojen rivi, on nyt myymälä,
koivuilla koristettu sekin, mistä saadaan etelän hedelmiä ja
virvoitusjuomia. Maantiellä vanhojen mäntyjen takana pöllähtelee ilmaan
loppumaton sarja tomupilviä: isännät ja emännät ajavat siellä parhaissa
vaatteissaan ja parhailla hevosillaan, jalanastujien kulkiessa polulla
ojan toisella puolen. Yhtäkkiä huutaa miehenääni venerannasta:
kello kolmelta pitää olla veneellä, ettei käy niinkuin Sakleenin
kirkkoretken! Kello kolmelta siis!
Sacklén — hän elää täällä sananparsissa.
Kanttori Lehtisen omaiset astelevat seppeleet käsivarsilla kirkkokansan
saatossa. He näkevät hiekkamäet keltaisinaan kukkivaa maksaruohoa,
näkevät Laarin valkeitten porttiensa takaa, näkevät muut tutut
asumukset, tutut kivet, tutut polut. He tulevat hautausmaalle, lukevat
risteistä tuttuja nimiä, laskevat kumpujen nurmille seppeleensä ja
seisovat siinä hetken, kuunnellen mehiläisten surinaa peltitaulujen
ympärillä ja ajatellen omia ajatuksiaan. Mutta koko tämän nykyisyyden
takana, epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttää jokin, jonka hahmo jo
lankeaa tänne asti: sota, jälleennäkeminen, kaipauksen täyttyminen. Ja
kun Tumma Falcke painuu penkkiin siinä kirkossa, jonka hänen isänsä
niin monena pyhänä kaipauksellaan täytti, näkee hän yli omien poikiensa
päiden kaikki vieraat rippilapset, nuo tulevien sukupolvien edustajat,
jotka kaipauksensa kantamina kulkevat täyttymystä kohden.
* * * * *
Ja yhä istuu Tumma Falcke ompelukoneen ääressä ja polkee. Hänen
näkönsä on käynyt huonoksi niin että hän enää tuskin voisi tehdäkään
niitä mustanharmaita kotitekoisia pukuja, jommoisia hän vielä viime
vuonna ompeli. Mutta onpa hänen onnistunut saada työ, joka ei rasita
silmiä: hän neuloo kuolinvaatteita. Niitä tarvitaan nyt niin paljon
kuin hän ikinä ehtii tehdä. Tammikuusta lähtien hän niitä on neulonut.
Maalari Laine jolla on puuseppä- ja ruumisarkkuliike, hänelle antoi
tämän työn. Se on helppoa näpertelyä, kolmessa tai neljässä tunnissa
on koko puku valmis. Ja hauskaakin tämä työ on. Monet tahtovat
vainajilleen hienot pitsitetyt tamineet. Niitä on mukava ommella.
Kaikki tahtovat valkoista, ei kukaan vielä ole pyytänyt neulomaan
punaisia kuolinvaatteita. Valkoinen on hyvää heikoille silmille. Eikä
enää tunnu yksitoikkoiseltakaan aina neuloa näin yhtä ja samaa — tällä
vaatelajilla on aina aivan sama kuosi. Ajatusta ei siinä työssä tarvita
ensinkään ajatukset saavat kulkea omia teitään. Vaikka parasta olisi,
jollei tarvitsisi ajatellakaan. Joka tapauksessa tämä helppo valkoinen
työ sallii Tumma Falcken istua tutulla paikallaan ikkunan ääressä. Hän
on kuin siihen kiinnikasvanut, siitä näkee ja kuulee senverran maailman
menosta kuin hän tarvitsee elämäänsä varten, ja enemmänkin. Hän olisi
kuin koditon ilman sitä paikkaa.
Kaikki on pimeyden peitossa. Pojista ei joulun jälkeen ole ollut
mitään tietoa. Lienevätkö elossa vaiko kuolleina. Huono äiti hän
heille on ollut. Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa olla äitinä.
Mutta hyvä ystävä hän on ollut. Ja henkensä hän ilolla antaisi heidän
puolestaan, jos voisi. Mutta se olisi kai liian suuri onni. Varmaan
ei hän, Tumma Falcke, elävin silmin enää näe poikiaan eikä miestään.
Sensijaan hän uskoo, että kohtaa heidät kuoleman jälkeen. Eikähän siinä
niin suurta eroa olekaan. Nämä elämän vuodet tässä ovat pian ohi. Ja
näittenkin vuosien aikana hän ajatuksissaan voi olla heidän kanssaan.
Eihän hän oikeastaan ennenkään ole seurustellut poikain kanssa —
ainoastaan tuntenut hän on kesken työtään, että he liikkuvat jossain
hänen ympärillään. Ja niin he tekevät nytkin. He ovat jonkin verran
kauempana, mutta silti hänen luonaan. Kunhan ei heidän olisi hyvin
paha, kunhan ei heitä kidutettaisi. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee,
puhkeaa hiki hänen otsalleen ja hänen kylmät kätensä käyvät niin
märiksi, että täytyy nousta niitä huuhtelemaan.
Kuka olisi voinut uskoa, että he äidin ja Sorjan kanssa vielä kerran
asuisivat yhdessä. Täällä he kuitenkin kaikki kolme nyt ovat. Vaikka
itse asiassa jokainen on kuin yksinään.
No, mikä nyt on, kun Laine sellaista kyytiä suuntaa kelkkansa
tänne. Onko ehkä päätetty pitää hautajaiset aikaisemmin? Luuleeko
hän potkukelkalla saavansa kulkemaan kaikki nämä korilliset? Eivät
vaatteet paljon paina, mutta niitä ei saa rypistää. Omituinen mies
tuo Laine: hän on tuskin muuttunut siitä kun Tumma hänet ensi kerran
näki. Vastenmielinen hän oli hänelle ensi hetkestä eikä aika ole
vaikutusta parantanut. Ohjatessaan kelkan pitkiä teräsjalaksia läpi
korkeaksi luotujen sulavien lumivallien, hymyilee hän ystävällisesti
lapsille, jotka harjoittavat marssimista. He leikkivät sotaa, ja pieni
punainen vaatekaistale vilkahtelee kepin nenästä, heidän juostessaan
kinoksien keskellä. Laine puhuttelee lapsia, saa mieleisiä vastauksia
ja tulee hymyillen portaiden eteen. Siinä pysäyttää hän kelkkansa ja
myöskin hymynsä. Heillä ei koskaan rouva Falcken kanssa ole ollut
puhuttavaa kuin asioista, joille ei ole syytä hymyillä. Tumma Falcke
näkee paikaltaan ikkunassa, että Laineen kasvot, hänen koputtaessaan
portailla lunta saappaistaan, vetäytyvät outoon kiristykseen. Mikähän
nyt on? ajattelee hän ja hänen mieleensä muistuvat molemmat pojat,
joista ei hänellä ole mitään tietoa. Mahtaako tuo mies tietää jotakin?
Laineella on tapana eteisessä vielä ottaa nurkasta luuta, jota
talonväet käyttävät, ja sillä puhdistaa jalkansa ennen sisään tuloaan.
Nyt ei hän tee sitä, vaan tulee suoraan huoneeseen. Eikä karta edes
valkeita mattoja, joita ompelijatar valkean työnsä vuoksi pitää täällä
näin talvellakin, eikä jää ovensuuhun tuolille, niinkuin tavallisesti,
vaan ottaa tuolin kaksin käsin ja tuo sen ompelukoneen ääreen.
Hän on juonut, toteaa Tumma Falcke, tuntien ilmassa hajua, joka
sen ilmaisee. Samalla hän rauhoittuu: Laine käyttäytyy näin hiukan
epätavallisesti sentähden että hän on juonut. Tällä hänen käytöksellään
ei siis ole mitään tekemistä poikien kanssa. Tästä johtuu, että Tumma
Falcke asettuu ystävälliselle kannalle häneen nähden. Hän kehoittaa
istumaan, lopettaa ompelemisensa ja alkaa saksilla leikellä poikki
langanpäitä. Niitä ei näissä vaatteissa kannata päättää huolellisesti,
vaan kaikki kuitataan niin vähällä työllä kuin suinkin. Valkoisella
matolla ompelukoneen ääressä onkin suuri läjä paitoja, röijyjä,
peitteitä ja silmäliinoja sellaisina kuin ompelijatar on ne koneestaan
siihen pudottanut. Ne odottavat nyt vain silitystä ja sen suorittaa
keittiössä äiti.
— Eihän hautauspäivää vain ole muutettu? sanoo Tumma Falcke, kun ei
Laine ala puhua.
— Kuinka niin? sanoo Laine, hymähtää ja ravistaa päätään.
Hän on juonut, ajattelee Tumma, mutta ei voi estää punaa nousemasta
poskilleen. Miksi tuo mies noin tuijottaa häneen?
— Ajattelin vain, kun tulitte sellaisella kiireellä.
— Tulin vain kuulemaan, mitä uutta rouva tietää.
— Mitäs minä tietäisin.
— Te — te vasta voittekin tietää.
Tumma Falcke hymähtää vuorostaan hänkin ja kohauttaa olkapäitään.
Mikä kumma hänen on, hän punehtuu tulikuumaksi, vaikkei siihen ole
minkäänlaista syytä? kaikki hän nyt voi selittää väärin, tuo mies.
— Tiedätte hyvin, Laine, että minä aina istun tässä, en ole
viikkokausiin liikahtanut. Näen, että lapset tuossa pihamaalla
leikkivät sotaa, ja itse olette kertonut, että isot ihmiset vähän
kauempana myöskin leikkivät sotaa. Mitä minä muuta voisin tietää.
— Odottaako rouva vieraita?
— Mitä vieraita? kysyy rouva Falcke ja hänen työnsä vaipuu helmaan.
— Minä teen työtä, niinkuin näette, mitä vieraita minä ehtisin ottaa
vastaan?
— Mutta jos tulisi Saksasta.
Silloin veri pakenee rouva Falcken kasvoilta. Hän katsoo säikähtyneenä
puhujaan, ravistaa sitten päätään ja tarttuu nopeasti työhönsä.
— Rouva sanoo nyt oikein totta, eikö rouva mitään ole kuullut?
Tumma Falcke tuntee, että hänen sydämensä lyönneillään täyttää koko
ruumiin. Tuo mies tuossa tietää jotain ja aikoo jotain. Ja hänellä ja
hänen ystävillään on tällä hetkellä kaikki valta. Ompelijatar nousee,
kääntyy puoleksi selin vieraaseen ja alkaa lajitella vaatteita, yhteen
kuuluu paita eli röijy, peite ja silmäliina.
— Näitä pitäisi nyt olla neljäkymmentä, sanoo hän. — Ja ylihuomiseksi
kyllä saan loput. Viiteenkymmeneen arkkuunhan tilasitte.
— Piru vie, kuinka viisas tuo rouva on.
— Laine on taitanut vähän maistaa ja tahtoo sanoa kohteliaisuuksia.
— Ei mitään kohteliaisuuksia, piru vie! Ja kun minä maistan, niin
määrän minä tiedän eikä siinä ole kenelläkään mitään sanomista.
Ruumiita tuleekin parikymmentä lisää. Minkästähden ei rouva huoli sitä
meidän tyttöä tänne auttamaan?
— Kun ei ole muuta kuin tämä yksi kone.
— Pianhan sen toisen koneen saa. Hevosia on ja koneita miten paljon
vain.
Mitä hän tietää ja mitä hän aikoo? ajattelee Tumma Falcke, tuskin
tietäen mitä hän vastaa.
— Mutta voihan tyttärenne neuloa kotonakin.
— Siinä se oli: rouva ei tahdo meidän tyttöä tänne!
— Voihan hän tulla, jos tahtoo. Ja jos lähetätte ompelukoneen.
Ruokavaroja meillä on vähän, mutta ehkä hän käy kotona syömässä.
— Kyllä tuo on niin viisas tuo rouva.
— Kankaat alkavat nekin olla vähissä. Sitä valkoista pitsikangasta on
täytynyt pitää hyvin säästäen.
— Niitä tulee uusi lasti, ehkä jo tänään.
— Hyvä on sitten vain. Kyllä minä teen parhaani.
— Mutta mitenkäs niiden Saksan-vieraiden laita on?
— Niihin en minä usko.
— Mutta eikö rouva sitten tosiaankaan ole mitään kuullut? Tottakai
sisarenne on kertonut.
— Minä ehdin niin vähän puhua sisareni kanssa. Hänhän aina on siellä
teatterissa. Ja nyt kun hän valmistaa matkaa Pietariin, niin enhän minä
häntä edes tapaa.
— Ette taida enää olla niin hyviä keskenänne kuin ennen.
— Ei meillä mitään riitaa ole.
— Hän on taatusti meikäläinen, hän.
— Niin kai.
— Ja mikäs rouva on?
— Ompelija, näettehän sen itsekin.
— Niin, mutta mitä väriä?
— Puhuisitte nyt, mitä tulitte puhumaan.
— Jaa, helvetissä, siitä se juuri riippuu mitä teille puhun. Mitäs te
siihen sanoisitte, jos Sorja saisi sulhasia Amerikasta.
— Ei sisareni tahdo tietää mistään sulhasista.
— No, niistä ei ole puutetta. Nämä meidän venäläiset täällä tappelevat
hänestä. Kuinka käyneekään, kun se Amerikan-sulhanen tulee!
— Sanon vieläkin: sisareni ei tahdo tietää mistään sulhasista. Hän
lähtee Pietariin laulamaan.
— Mutta jos on tahtominen.
— Puhukaa sitten sisareni itsensä kanssa, enhän minä voi mennä
vastaamaan hänen puolestaan. Minun ymmärtääkseni hän on taiteilija,
joka vain haluaa tehdä työtään.
— Niin oikein onkin, enkös sanonutkin teille, että kumoukset ovat
tarpeelliset ja kyllä ne vielä tännekin tulevat, jotta asiat pantaisiin
paikoilleen ja jokainen saisi kehittää lahjojaan. Työtä on kumous
antanut Sorja Lehtiselle eikä hänen pitäisi voida palkankaan huonoutta
valittaa. Mutta ei se mitään haittaa, vaikka sulhasiakin tulee.
— Mitä Laine nyt tarkoittaa?
— Sitä, että Hyrskyaalto on tullut Isoon-Hietaan kysymään morsiantansa
ja poikaansa.
— Onko Hyrskyaalto tullut tänne?
— Sinne hän oitis aamulla meni talolle. Taidetaan tästä vielä saada
punaiset häät, jos kiirettä pidetään. Eiköhän nuoripari pian ole
täällä. Mutta kuinkas olisi... Onkos vanha mamma kotona? Tottahan
talossa vielä on kahvia. Se oli viiden kilon pussi, jonka vanhalle
rouvalle toin.
— Mitä te äsken Saksasta puhuitte?
— Niin, mitä mahdoinkaan puhua — taitaisi rouva mielellään kuulla. Se
se niitä juuri kertoi, Hyrskyaalto. Ja meidän poika myöskin soitti
Paalajärven kirkolta. Ne saatanan perkeleet... Mutta kertokoon
Hyrskyaalto itse, jahka tulee. Taitaa olla vaarallista rouvalle kertoa.
Sanon vain sen, että me on kohdeltu rouvaa niinkuin olisitte ollut
meidän väkeä. Työtä on annettu ja hyvä palkka ja ruokatavaroita.
Eikä miehiäkään ole sijoitettu tänne. Me on luotettu rouvaan, kun
sisarennekin on meikäläisiä ja kun ne venäläiset kaveritkin ovat häneen
kuin hullut. Mutta kyllä kohtelu voi muuttuakin, jos käy ilmi, että
vehkeilette lahtarien kanssa. Ja sitä on kyllä silloin tällöin epäilty.
Mutta rouva voi valita nyt. Ja sitä ei tarvitse pelätä, ettei tämä
paikkakunta puoliansa pidä. Meillä on täällä hyvät varustukset, on
konekiväärit ja tykit ja apujoukkoja tulee, kun vain langalla ilmoittaa
tahdomme. Ja rouva voi saada kirjeen menemään täältä sukulaisilleen,
jos tahdotte niinkuin ilmoittaa mitä tänne Isoon-Hietaan kuuluu. Sopii
sanoa siinä kirjeessä, ettei tänne ole hyvä tulla, helvetinmoinen
vastaanotto täällä odottaa. No, näettekö nyt, kyllä meillä on hyvät
tiedot.
— Mitä Hyrskyaalto sitten on kertonut? Ja mitä poikanne soitti
Paalajärveltä?
— Vai pitäisi minun ne tässä kertoa ikäänkuin ei rouva niitä tietäisi!
Vuosikausia te olette ne tietänyt, niitähän teidän miehenne juuri on
valmistanut. Ja hän ne on tuonutkin tänne, ne saatanan perkeleet. No,
mitä nyt sanotte? Taisi tulla sanomisista loppu. Mutta sen minä sanon,
että jolleivät keinot onnistu Paalajärvellä, niin onnistuvat täällä. Se
on tämä talo, joka ensiksi pannaan menemään, jos he tänne yrittävät.
Sen rouva voi kirjoittaa omaisilleen.
Tumma Falcke seisoo ja lajittelee vaatteita. Hän panee huolellisesti
kevyen ohuen vaatekappaleen läjään toisen päälle eikä lausu sanaakaan.
On kuin säkki olisi vedetty hänen päänsä yli ja köytetty kiinni kaulan
kohdalta: ei mitään hän näe eikä minnekään päin hän saata ajatella.
Hänen sydämensä lyönnit jyskyttävät tässä pimeydessä kuin kone jossakin
hirvittävässä konehuoneessa, missä täytyy tukahtua. Kirjeet — onko
joku löytänyt kirjeet? välähtää äkkiä läpi hänen päänsä. Sitten
hän ajattelee: ovatko he tulossa Paalajärvelle? Ja tänne? Samassa
hänelle selviää: minä kuolen siis hyvin pian. Tämän ajatuksen jälkeen
tulee jälleen valoisaksi ja hän näkee edessään maalari Laineen tutut
kalpeat kasvot. Niissä on kuitenkin nyt jotakin, jota ei hän ennen
ole huomannut, jotakin, jonka hän ymmärtää ja joka vaikuttaa kumman
sovittavasti.
Kaipaus! välähtää Tumma Falcken mieleen. On kuin hän kuulisi isänsä
huutavan: oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! Kaipaus huutaa tällä
hetkellä tuhansilla suilla.
— Niin, mitä rouva tähän nyt sanoo? Miettikää nyt vähän, mutta pakoon
ei ole yrittämistä, sillä täällä on jo vartijat ympäri koko talon. Minä
menen vähän keittiöön vanhaa rouvaa tapaamaan. Eiköhän niistä viidestä
kilosta liene jotakin jäljellä.
Tumma Falcke tuntee olevansa yksin huoneessa. Vartijat ympäri talon
— häntäkö siis vartioidaan? Kirjeet — kirjeet täytyy heti hävittää.
Ne ovat tällä hetkellä kukkaruukussa tuossa noin. Ei tarvitse muuta
kuin avata uunin pellit, nostaa ylös kuivuneet kukanjuuret ja paiskata
kaikki uuniin. Siellä on brovninkikin, mutta sehän on Sorjan, se voi
siis jäädä. Näitä kirjeitä hän on odotellut kaksi vuosikymmentä, niiden
tähden hän on vavissut yöt ja päivät, niiden sisältöä hän on sanellut
itselleen tuossa työssään päivästä päivään ja tunnista tuntiin ja nyt
hän yhdessä silmänräpäyksessä tuhoaa ne, tuntematta muuta kuin että
sydän lyö. Mihinkään ei tee kipeää, mutta sydän lyö jyskyttäen. Hän
polvistuu hiilloksen ääreen ja puhaltaa. Liekki leimahtaa, kellastuneet
lehdet levittäytyvät ja, väristen tuhoavassa tulessa, puhuu kirjoitus
vielä kerran. Punaisesta lieskasta erottautuu hopeanvalkoisia sanoja,
jotka silmänräpäyksen jälkeen hajoavat tomuksi, »... nyt jos koskaan
on aika... Minusta tuntuu, että se on annettu tämän sukupolven käsiin.
Mutta jollei olisikaan, niin meidän täytyy valmistaa... Meitä on
täällä miehiä kaikista maista... Välistä kaipaus käy ylivoimaiseksi
ja me... voisin saada poikamme valokuvan... kasvattaa kaipauksen
hengessä... Ainoastaan vapaassa isänmaassa voi...» Lukiessaan näitä
sanoja palavista papereista ja muistissaan asettaessaan niitä siihen
yhteyteen, missä ne kirjeissä olivat, tuntee Tumma Falcke rintansa
lyöntien soivan ikäänkuin hänen sydämensä olisi kello, johon ihmisen
kaipaus hädässään lyö. Hätäkello se on, joka ihmisen rinnassa
soittaa. Isä, kuule meitä ja armahda meitä. Me rikomme siksi, että
meidän kaipauksemme on niin kipeä — Isä, armahda meitä! Me raatelemme
toisiamme siksi, että meidän kaipauksemme on rajaton —!
Kirjeet ovat tuhkana, mutta yhä viipyy Tumma Falcke polvillaan uunin
luona keskellä niitä kevyitä kuolinvaatteiden läjiä, joita hän on
kasannut permannolle. Hän kuulee kuinka kylällä on levotonta. Ajetaan.
Huudetaan. Paukkuu, helisee, soi. Talo tärähtää: ammutaan. Jossain
kaukana ja jossain likellä. Kaipaus, ajattelee hän, kaipaus huutaa. Ja
taasen hän muistaa isänsä, joka tarttui portin pylvääseen ja kamppaili
saadakseen sen maasta ja huusi tuskasta. Hän muistaa miehensä, kuinka
hän viimeisenä yönä sulki hänet syliinsä ja sanoi: anna minulle
anteeksi, mutta minun on täytynyt näin tehdä. Hän ajattelee sokeaa
ukkoa, josta isä kertoi, kuinka tämä sokea yhtäkkiä sai sisällisiä
kutsuja, että täytyy lähteä sinne tai sinne. Se oli hänen isoisänsä.
Kaipaus ei ole mitään muurisavea. Se on sitä ydinvoimaa, mistä kaikki
luodaan. Onko sukupolvien kaipauksen hetki tullut? Mitä syntyy, mitä
syntyy?
Tumma Falcke on niin juhlallisen mielialan vallassa, ettei hän erota
askelia portailla ennenkuin hänen sisarensa seisoo hänen edessään ja
puhuu hätääntyneenä:
— Voitko piilottaa minut jonnekin...? Ne tulevat minut vangitsemaan.
Olen suututtanut heidät. Sinähän tunnet täällä kaikki ullakot. Mutta
pian! Minä en tahdo kuolla. Sanoin heille, että olen taiteilija enkä
tahdo muuta kuin laulaa. Herra Jumala, mitä sinä tuijotat — auta minua!
— Laine on keittiössä, emme pääse ullakolle.
— Mutta tänne jonnekin...
— Ne löytävät sinut täältä. Koetetaan puhua heille...
— Olen puhunut. Ei se auta. Ihmiset ovat hulluja. Laulaa minä vain
tahdon, minulle on yhdentekevää, mitä he ovat, kunhan kärsivät ja
iloitsevat kanssani. Hyrskyaalto on kaikkeen syypää. Hän on tullut. Hän
vaatii poikaa. Herra Jumala, pitääkö niiden nyt saada minut käsiinsä
— muista sanoa, ettei minulla ole poikaa! Minä en tahdo kuolla! Peitä
minut tuohon vuoteeseen.
— Rakas Sorja, ne löytävät sinut siitä ja se on paljon pahempaa sitten.
Koetamme puhua heille.
— Olen puhunut, olen laulanut — mutta he ovat hulluja eivätkä mitään
kuule.
— Varustaudutaan sitten kuolemaan. Ettei jouduttaisi heidän käsiinsä.
Minä tulen mukaasi.
— Minä en tahdo kuolla.
— Tuossa on ase. Osaatko sinä ampua?
— Ase? Sehän on minun. Hyvä oli. Olen sitä etsinyt, sinäkö sen otitkin.
Hyvä oli. No, nytpä toki en ole aseeton. Onko tämä ladattu?
— Pojat kerran latasivat. Kaiken varalta. Mutta koetan puhua Laineen
kanssa. Tehän olette olleet niin hyvät ystävät.
— Hänellä ei enää ole paljon sanomista. Tänne on tullut väkeä muualta.
Mitä minä välittäisin vaikka kuolisinkin, mutta juuri kun tarkoitukseni
on lähteä valloittamaan Pietari. Herra siunaa, etkö sinä nyt mitään
keksi, pitääkö meidän seisoa tässä kuin kaksi teuraseläintä. Etkö sinä
tahdo kohdata miestäsi? Ja poikiasi? Hehän ovat tulossa, etkö sitä
tiedä. Saksalaisten tykit pommittavat jo Paalajärven kirkonkylää.
— En tule koskaan näkemään heitä.
— Mitä hullutuksia!
— Se ei kuulu ihmiselle. Minä kuolen ennenkuin he tulevat, tai kuolevat
he.
— Tumma, ihminen hoi — oletko sinä elossa vai oletko jo kuollut?
Tiedätkö sitten, että tämä talo on saarrettu: vartijat joka taholla! Ja
aivan vieraita miehiä. Jos olisikin täkäläisiä, niin ei olisi hätää. Ja
jotakin niillä huomenna on mielessä Paalajärvellä. Jotakin ne aikovat
räjäyttää. Nuori Laine soitti.
— Kirkon! kuiskaa Tumma ja hänen silmänsä syttyvät yhtäkkiä kuin lamput.
— En tiedä. Mutta vieläkö nytkin tahdot kuolla?
Tumman silmät sammuvat taasen.
— Minä en voi heitä auttaa, vaikka kuinka tahtoisin. Älä kiusaa minua
näillä asioilla. Kun en voi, niin en voi. Asetun tähän, tässä olen
istunut kaksikymmentä vuotta, tappakoot minut tähän.
— Olemme eläneet täällä kuin säkissä. Meitä on petetty. Saksalaiset
tulevat toiselta taholta, toiselta suomalaiset. He aikovat yhtyä
Paalajärven kirkolla ja tulevat sitten tänne.
— Miten täällä sitten käy?
— Varustaudutaan kai vastarintaan — en tiedä. Enkä kysykään. Pietariin
tahdon. Muistatko isän kuvauksen Pietarin oopperasta.
Tumma näkee vielä vilaukselta sisarensa seisovan keskellä lattiaa, uhma
kasvoilla ja ase kädessä. Hänellä on hattu päässä ja hatun ympärillä
leveä punainen nauha. Päällystakin hän on viskannut yltään ja musta
puku sujuu kireänä hänen vartalonsa ympärillä ikäänkuin se olisi
siihen juotettu. Hänen joka jäsenensä vapisee suuttumusta, tarmoa ja
toimintahalua, hän on kuin vangittu hallitsijatar, joka vielä uskoo
voivansa lumota sotajoukkonsa. Tumma Falcke painaa alas kaikki mitä
hänessä äsken liikkui ja alkaa polkea ompelukonetta. Ettei hän vain
olisi kaipauksellaan kutsunut rakkaitaan vaaraan. Ei koskaan, ei
koskaan hän heitä näe. Tämä työ on ainoa, johon nyt saattaa turvata.
Tappakoot hänet tässä.
Pihamaalle ajaa hevonen. Toinen. Kolmas. Ne höyryävät niin että niiden
yläpuolelta nousee ilmaan kuin savupatsas. Miehiä astuu alas. Tumma
Falcke ei tahdo ajatella. Räystäät tippuvat, ääntää hän itsekseen kuin
runoa. Kevät tulee, sulava lumi valuu alas jääpuikkoja pitkin. Täytyy
ahertaa, tuli lisää työtä.
— Siinä hän nyt on — Hyrskyaalto! huutaa Sorja ja astuu vaistomaisesti
perällepäin huonetta. — Nyt täällä alkaa näytelmä. Minä en huoli
hänestä, ammun hänet, jos hän yrittää tulla likelleni.
— Jumalan tähden, älä niin puhu! sanoo Tumma, äkkiä havahtuen
mietteistään.
Hyrskyaalto saapuukin samassa Laineen ja rouva Lehtisen seurassa. Laine
kantaa keittiöstä kahvitarjotinta ja lauleskelee hyväntuulisena.
— No, nythän täällä on vanha seura koolla — muistatkos Hyrskyaalto,
kuinka me kävimme pyytämässä kanttori Lehtistä johtamaan kantaattiamme.
Ja hän kun sanoi, ettemme ymmärrä eroa kantaatin ja potaatin välillä
— eikös se niin ollut! No, rouva, heittäkää nyt se neulomamasina ja
tulkaa ottamaan kahvia. Sovitaan pois jo vanhat vihat, jo minä nyt
uskon, ettette mitään tiedä niistä perkeleistä, jotka paukuttavat
Paalajärvellä. Sanon sen muillekin. No, vanha rouva on minulle
itkenyt ja vakuuttanut, että olette eläneet täällä kuin säkissä.
Mehän sitäpaitsi tarvitsemme teitä, kukas meille ompelee. Nyt vasta
muistan: sairaanhoitajattaret käskivät ommella näitä huntuja. Tässä on
malli, onpa se rypistynyt! Ne pitäisi olla hautajaisissa tietenkin. Ja
tässä on tällainen nauha, joka pitää olla käsivarren ympärillä. Minä
lähetän tytön tänne avuksenne. Mutta heittäkää nyt hiidessä tuo kone
ja olkaa hyvällä päällä. Tehdäänkös puolikuppiset. Minulla on täällä
taskussa oikein pitkäkorkkista ainetta. Ja sitten kai sitä päästään
häihin. No, älkää nyt helkkarissa murjottako. Tuo Sorja Lehtinen
on kuin onkin Hyrskyaallon kylkiluu. Ja hittoako Sorja sille voi,
että poika on lahtari. Mitä sinä, Hyrskyaalto, jätit hänet tänne.
Kaikissa meidän juhlissa on Sorja ollut kuin vallankumouksen hengetär.
Venäläiset toverit kaikki ovat olleet häneen hurmaantuneet. Ja sitten
te teette häämatkan Pietariin... Saatana, mikä teissä kaikissa on?
Yksinänikö minä tässä puhunkin? Pelkäättekö ehkä niitä nulikoita, jotka
ammuskelevat Paalajärveä kohden. Kyllä niitä varten on varattu satimet.
No, neiti Lehtinen, olkaa tuolle sulhaselle nyt vähän ystävällinen.
Vanhana toverina minä tiedän kuinka hän on teitä ikävöinyt.
Sorja laskee kupin käsistään niin että kilahtaa.
— Älkää laskettako loruja. Minä en tahdo olla missään tekemisissä
tuon miehen kanssa. Enkä minä liioin ole kenenkään käskettävä. Minä
teen mitä tahdon ja laulan kenelle tahdon. Tänään minua huvittaa
pitää hatussani punainen nauha, mutta huomenna saatan haluta käyttää
sinistä...
— Ja ylihuomenna valkoista, sanoi Hyrskyaalto, naputtaa oikeaa
nyrkkiään pöytään, hymyilee ja siristää vihreältä välähteleviä silmiään.
Sorja kalpenee hiukan, hänen äitinsä koettaa saada sanotuksi, ettei
Sorja tarkoita mitä hän sanoo, ja Laine huutaa, että onko hän tullut
hulluksi, sillä hänhän on ollut täällä itse vallankumouksen hengetär!
— Niin, sanoo Sorja ja ravistaa suuttuneena päätään, — miksei
valkoista, jos niin haluan. Vastaanottaville sydämille minä laulan,
olivat ne sitten kotoisin pohjoisesta tai etelästä, tai lännestä
tai idästä. En kärsi politiikkaa, sydämet se myrkyttää. Antakaa
minun lähteä suureen Pietariin, siellä isäni ensi kerran kuuli
musiikkitaidetta, siellä minut ymmärretään...
— Suuri on Amerikkakin! sanoo Laine ja silmäilee veitikkamaisesti
Hyrskyaaltoon.
— Itse saatte mennä Amerikkaan! sanoo Sorja ja asettuu juomaan kahvia.
— Onko täällä näin vain aseita? huomauttaa Hyrskyaalto, joka on nähnyt
Sorjan piilottavan brovninkinsa vaateläjän alle.
— Ovat tarvinneet sitä teatterissa, nauraa Laine. — Tuo sinun
morsiamesi täällä on johtanut koko teatteria. Syyttä suotta sinä
hänelle murjotat. Pitäisit vähän hyvänä. Vielä joku Venäjän herra hänet
sinulta vie!
Hyrskyaalto siirtää kahvikupin luotaan, ottaa esiin paksun kullatun
paperossikotelon ja katselee yli pöydän Sorjaan. Sorja katselee
takaisin ja hänen joka jäsenensä sanoo: koettakaapas tulla! Tumma
nousee ja tarttuu työhönsä. Laine kaataa väkisin vanhalle rouva
Lehtiselle vielä yhden kupin kahvia ja kertoo kehuskellen, että
Hyrskyaalto on rikas mies: automobiilit ja kanatarhat ja sanomalehdet
ja sikalat hänellä on! Yhtäkkiä kaikki vaikenevat: kuuluu kiivasta
ammuntaa. Vanha rouva on käynyt valkoiseksi kuin palttina.
— Jeesus! kuiskaa hän käheällä, särisevällä äänellään. — Etteihän taas
tapettaisi ihmisiä?
— Kumoukset on välttämättömiä, sanoo Laine takaisin. — Että kaikki
pantaisiin paikoilleen. Älkää te nyt niistä, antaa niitten siellä
ammuskella. Me istutaan tässä näin ja juodaan kahvia niinkuin ennen
vanhaan kanttori Lehtinen ja kanttorska istuivat. Ettekös te näin juuri
istuneet?
Tumman laskettaessa suoria pitkiä saumoja niin että huone tärisee,
istuvat Sorja Lehtinen ja Hyrskyaalto vastakkain, ääneti ja
mietteissään, toisiinsa katsomatta, ja Laine ja vanha rouva Lehtinen
jatkavat ystävällistä puheinaan, tupakansauhun kohotessa pilviksi
molempien parien ympärille.
— Lehtis-vainaja, sanoo vanha rouva surullisesti, — Lehtis-vainaja
olisi selittänyt sen niin, että kaikki tämä levottomuus ja sota ja
ammuskeleminen ja tappaminen johtuu kaipauksesta. »Voi tätä kaipausta,
voi tätä tuskaa!» hän aina sanoi. Ja joi siinä kaipauksessaan.
— Helkkarin oikein sanottu! innostuu Laine, —. sitä se juuri on:
kaipausta. Jokaisella on kaipaus. Kas kun kaikki on järjestetty
huuthelkkariin, niin jokaisen täytyy kaivata parempaa. Ja siitä
tulevat kumoukset. Helkkarin oikein sanottu. Mutta se olikin nero,
kanttorivainaja. Hänen aikanaan jos olisikin tapahtunut kumous, niin
hän olisi saanut kehittää lahjojaan. Ja mikä hänestä olisi tullutkaan!
— Mutta antaa tuon Sorjan kehittää lahjojaan. Se oli aina
Lehtis-vainajan toivo.
— Totta kai, jahka tästä ehditään. Ja hänhän onkin meidän ylin
rimatonna. Ja vallankumouksen hengetär.
— Lehtis-vainaja aina sanoi, etten minä ymmärrä niitä asioita, mutta
pitääkö ihmisten välttämättä tappaa toisiaan?
— Niin, kas kun jokaisella on oma kaipaus ja kaipaukset sitten joutuvat
ristiriitaan, niin ne tappelevat niinkuin kukonpojat. Ja eivät ihmiset
oikeastaan toisiaan tapakaan, vaan noita kaipauksia juuri.
— Mutta siinä menevät ihmisetkin.
— Niin menevät, niin menevät — mitä hemmettiä sille voi.
Sorja Lehtinen rupeaa yhtäkkiä nauramaan. Hän nauraa sydämellisesti,
unohtaen kaikki äskeiset raskaat ajatuksensa. Laine, joka on luullut,
ettei kukaan muu häntä kuuntele kuin vanha rouva, punehtuu hiukan ja
rientää parantelemaan äskeisiä lausuntojaan:
— Mutta kansa pitää huolen siitä, ettei sitten olekaan kuin yksi
kaipaus. Kaikkien täytyy kaivata samalla tavalla. Sitten ei tule mitään
ristiriitoja enää.
Sorja tuijottaa häneen hetkisen suurin silmin. Sitten hän sanoo:
— Niinkö, että te ja minä kalpaamme samalla tavalla? Te, te, ja minä?
Hän oikaisee joutsenmaisen kaulansa eteenpäin, viittaa tarmokkaasti
ensin Laineeseen ja sitten itseensä ja toistelee yhä sanoja »te» ja
»minä».
— Niin, sanoo Laine ja äskeinen hyväntuulisuus alkaa väistyä loukatun
itserakkauden ja suuttumuksen tieltä, — mitä helvettiä... olenko minä
mikä apina tai hevonen, etten minä osaisi kaivata samalla tavalla kuin
lukkarintytär. Naurakaa te vain, mutta se voi käydä teille kalliiksi,
saakeli soikoon. Sano sinä, Hyrskyaalto, joka olet oppinut mies, sano
hänelle kovat sanat.
Hyrskyaalto oikaisee kätensä yli pöydän.
— Anna pois tuo ase, Sorja!
— Enkä anna, sanoo Sorja nauraen. — Mutta olisi tosiaan hauskaa
kuulla, luuletteko, että mikään kumous voi saattaa minun kaipaukseni
samaksi kuin tuon maalari Laineen. No, sanokaa nyt, herra Hyrskyaalto.
Opettakaa minua, en todellakaan tiedä. Ja jos kysymykseni on hyvin
lapsellinen, niin antakaa lapselle karamelli!
— Anna pois se pieni pyssy, sanoo vanha rouva Lehtinen, joka ei koskaan
voi pitää mielessään revolverin nimeä. — Vielä laukeaa ja tapahtuu
onnettomuus.
— Ei mitään karamelleja! huutaa Laine suuttuneena.
— Olkaa vähän hiljaa, rouva Falcke, ettekö kuule: olkaa vähän hiljaa.
Täällä ei kuule mitään. Helvetissä, ettekö voi lakata! Hyrskyaalto,
kunnon toveri, sanopas ne samat asiat, mitkä sanoit tässä viimein, kun
olit käymässä meillä. Etkö nyt muista.
— Minä puhun illalla, sanoi Hyrskyaalto malttamattomana. — Sopii tulla
silloin kuulemaan.
Kaikkien hämmästykseksi rouva Falcke nyt puhuu jotakin, näyttäen
välttämättä tahtovan, että häntä kuultaisiin.
— Kuulkaa nyt... Kuulkaa nyt, sanoo hän, — minulla on kiire, ettekö
voisi mennä toiseen huoneeseen puhumaan. Miksei noita hevosia tuolla
ulkona peitetä? Miksei niille anneta vettä? Menisitte nyt, Laine, ja
katsoisitte, että ne saavat hoitoa. Nuo asiat eivät kuitenkaan selviä,
vaikka te puhuisitte siinä koko ikänne. Ne ovat ikiliikkuja — perpetuum
mobile. Ikiliikkuja on keksitty, se on ollut maailman alusta ja se se
juuri kuljettaa elämää eteenpäin. Ikiliikkujan nimi on kaipaus. Mutta
menkää nyt toiseen huoneeseen.
Tumma Falcken puhuessa on Laine taskupullostaan kaatanut kuppiinsa ja
juonut. Hyrskyaalto ei huoli, kun hän tarjoaa hänelle.
— Eihän sinun suusi nyt siitä kulu, veli Hyrskyaalto sanoo Laine,
ottamatta lukuun rouva Falcken sanoja, — jos toistat mitä silloin
sanoit.
— Se kai oli jotain siitä, että ihminen on ympäristönsä tulos. Se
ympäristö missä hän kasvaa, määrää hänen luonteensa. »The character
of Man is formed for him and not by him.» Sitä kai sinä tarkoitat.
Mutta illalla kokouksessa puhun näistä enemmän. Mitä rouva Hyrskyaalto
suvaitsee nauraa?
— Laine, minä en saa valmiiksi näitä vaatteita, jollette anna minun
neuloa, puhuu Tumma Falcke hermostuneena ja katselee pihamaalle, missä
hevoset seisovat läpimärkinä ja uuvuksissa. — Teidän kelkkannekin ovat
lapset ottaneet ja kuljettelevat sitä.
Hyrskyaalto nousee ja paiskaa paperossinpään tarjottimelle. Sorja
Lehtinen tarkkaa hänen liikkeitään ja varustautuu niiden varalta,
painaen pientä kiiltävää asetta kädessään. Hyrskyaallon hiukset
vivahtavat jo harmaaseen, muuten hän sekä puvultaan että ryhdiltään on
entistä komeampi. Parilla askeleella hän on Sorjan luona, tarttuu hänen
ranteeseensa ja suutelee häntä. Sorja parahtaa, syntyy pieni ottelu
ja samassa laukeaa ase. Laukeaa vielä toisenkin kerran. Sorja lepää
hervottomana Hyrskyaallon käsivarsilla. Pari kertaa hän avaa silmänsä
ikäänkuin kysyäkseen, tähänkö hänen kaipauksensa oli määrä päättyä.
Sitten hän on hiljaa, ja Hyrskyaallon sormien lomitse alkaa pisaroida
verta.
Sinä yönä nukkuvat Tumma ja äiti keittiössä, vuoteet vierekkäin. He
etsivät turvaa toisistaan, sillä kolkon jäljen on kuolema jättänyt
taloon. Vaikkei ihmisen elämä tällä haavaa tunnu olevan kärpäsen
elämää arvokkaampi, on kuolemantapaus kuitenkin kaamea omaisille,
joiden piirissä se sattui. Mitäpä valituksesta — se ei auta. Mitäpä
kysymyksistä — vastausta niihin ei tule. Tumma ja hänen äitinsä eivät
enää kysy eivätkä valita. Sorja on kuollut — osuiko kuula vahingossa
vaiko tahallisesti, se ei muuta asiaa. Kuitenkaan ei äiti saata
päästä rauhaan ajatukselta, että minnekähän tyttären sielu joutuu,
kun hän niin valmistamatta kuoli — joutuneeko pahaan paikkaan, vai
löytäneekö armoa taivaallisen Isän edessä. Tumma taas ajattelee
pienellä kateudella sisartaan — hän on turvassa kaikilta maailman
myrskyiltä. Ei, ei hän toki Sorjaa kadehdi. Niin sydämestään hän suo
hänelle hänen rauhansa. Niin kauniina hän makaa valkoisessa arkussaan.
Sitä eivät he ajatelleet, kun siinä puhelivat keskellä tekeillä olevia
kuolinvaatteita, että Sorja olisi ensimmäinen, joka niitä tarvitsi.
Hellyys, joka nyt täyttää nuoremman sisaren sydämen, on sama, jota
hän tunsi heidän ollessaan lapsia, silloin kun he isän kanssa yhdessä
rakastivat ja ihailivat Sorjaa. Katolta putoelee vesipisaroita niinkuin
niin monesti Laarilla, kun sisarukset istuivat keittiössä lieden luona
ja miettivät, mitä varten ihminen syntyy elämään ja monta muuta asiaa.
Ei Tumma enempää kuin hänen äitinsäkään saa unta. He ovat
levottomuudessa ja suuressa jännityksessä. Eivät enää Sorjan kuoleman
johdosta, vaan tapausten takia Paalajärvellä. Mitä siellä on tekeillä?
Laine ei sanonut sitä, vaikka häneltä kuinka olisi udellut. Ei
äidillekään, vaikka he parhaassa sovinnossa yhdessä keittivät kahvia ja
puhelivat Tumman miehestä, Pentistä ja Matista. Ehkei täällä todella
ole tiedettykään saksalaisten ja valkoisten olevan niin likellä.
— Nukutko sinä? kuiskaa äiti ja ojentaa käden Tumman vuoteeseen.
— En.
— Huomasitko, että Laine sanoi: satimet, satimet on varattu.
— Huomasin kyllä. Sorja mainitsi kuulleensa, että he aikovat räjäyttää
jotakin.
— Kirkon, mitä he muuta voisivat räjäyttää.
— Se johtui minunkin mieleeni. Kuuletteko jotain? Ajetaan. Koirat
haukkuvat. Kyllä nyt on jotain erikoista tekeillä.
— Ehkä saksalaiset tulevat tännekin.
Saksalaiset!
Kun Tumma ajattelee saksalaisia, niin valtaa hänet juhlallinen pelko,
vaikka hän tietää, että he ovat ystäviä. Saksalaiset, joita ei ole
voitettu yhdelläkään taistelutantereella, saksalaiset, jotka ovat
kuin joitakin sadun jättiläisiä, saksalaiset, jotka ovat kasvattaneet
jääkärit, saksalaiset, joiden luona Arne on ollut kaikki nämä vuodet —
olivatko saksalaiset tulossa tähän kaukaiseen Suomen kolkkaan?
— Laine luuli siis, että meidän pojat olisivat saksalaisten mukana
tulossa tänne ja että minä olisin ollut kirjeenvaihdossa heidän
kanssaan.
— Niinhän hän sanoi.
— Hän tahtoi minua kirjoittamaan heille, että täällä on niin hyvät
varustukset. Herra Jumala, seinäthän ovat ihan punaisina, hanki on kuin
veressä. Nyt on jossain tulipalo.
— Herra siunatkoon, ehkä he aikovat polttaa meidät. Isä meidän, joka
olet taivaassa...
Äidin hiljaa lausuessa tuttuja rukouksen sanoja, kuuntelee tytär. Ensin
ei hän erota muuta kuin sydämensä väkivaltaisen jyskytyksen ja räystään
tippumisen ulkona. Sitten hän erottaa koiranhaukunnan, tulen kohinan
ja epämääräisen humun, jonka hän päättelee johtuvan kiireisestä ajosta
ja huudoista. Hänelle tulee se tunne, että pitäisi nousta ja pukeutua.
Kuitenkaan varmaan ei ole hyvä sytyttää valkeaa. Sorja — onnellinen
Sorja!
Kaipaus, sanoisi isä, kaipaus kiidättää nyt tulisella ratsulla yli
maan, kaipaus kantaa nyt kuoleman viikatetta — mitä syntyy, mitä syntyy?
Mikä se oli? Tumma kimmahtaa istualleen, hänen poskipäänsä ovat
jääkylmät ja sydän tuntuu seisahtuneen. Kuului liikettä katolta ja
ikkunan alta: joko ne ovat tulleet sytyttämään taloa? Jotain vyöryi
maahan.
— Äiti, kuulitteko?
— Lunta putosi katolta. On jäänyt lapioimatta.
Lunta! Tumma hengittää jälleen. Oudon onnellinen ja vapauttava tunne
valtaa hänet. Lumi vyöryy katolta, kevät saapuu. Ei ikinä hän ole
voinut ajatella, että tämä kevään merkinanto saattaisi vaikuttaa
näin juhlallisesti. On kuin jokin vuorenraskas huoli vyöryisi hänen
mielestään ja hänen kaipauksensa, joka äsken oli kuin tulipalonliekki,
ottaa nyt muuttolinnun muodon ja liitää viilein, valoisin siivin.
Hän istuu hetken vuoteessa ja kuuntelee jotain ääntä, joka soi
hänen sisimmässään. Jokohan tämä nyt olisi se kirkonkello, josta
Kreeta-Karoliina Iso-Hieta puhui.
Hän astuu nopeasti permannolle ja alkaa hakea vaatteitaan. Hän ei tunne
pienintäkään epäilystä. Ei myöskään pelkoa. Hän hakee tulitikut ja
sytyttää lampun.
— Mitä sinä teet, Tumma, onneton lapsi? kuiskaa äiti ja nousee istualle.
— Minun täytyy heti lähteä.
— Minne? Mitä sinä puhut?
— Paalajärvelle. Lähdettekö mukaan vai jäättekö tänne?
— Miten sinä sinne — oletko järjiltäsi?
— Minä tunnen, että minun täytyy.
— Jätätkö äitisi tänne murhamiesten käsiin?
— Jätän Jumalan käsiin.
— Täällähän on vartijoita joka puolella.
— Minä otan Sorjan passin.
— Lapsi raukkani, näkeväthän ne, ettet sinä ole Sorja.
— Ne ovat kaikki vierailta paikkakunnilta. Tuletteko mukaan?
— Kuka hautaa sisaresi?
— Kuka varoittaa niitä, jotka ovat kirkossa?
— Mutta emmehän tiedä aikovatko ne räjäyttää kirkon ja onko ketään
kirkossa.
— Minä tiedän, että minun täytyy lähteä.
— Toivotko sinä pääseväsi perille ja näkeväsi miehesi ja pojat?
— En heitä koskaan näe. Mutta minun täytyy lähteä. Ehkä sittenkin
täällä olette paremmassa turvassa.
— Lähdetään sitten yhdessä, kuollaan yhdessä.
He ovat nopeasti valmiit, päässä sairaanhoitajattaren huntu ja
käsivarren ympärillä laupeudensisaren merkki. Suljettuaan oven panevat
he avaimen naulaan, niinkuin heillä on tapana tehdä, kun he hetkeksi
menevät jonnekin likelle käymään. Pihamaa on valoisa kuin päivällä.
Työväenasuntojen portailla seisoo vaimoja ohuissa pukimissa, arvaillen
mitä kaikkea palaa. Tehdas ja johtajan asunto, ne ne ovat. Joukko
poikia juoksee, kovaäänisesti puhuen, portista, nähtävästi likempää
katsomaan tulipaloa. Tumma Falcke kulkee heidän perässään ja etsii
vartijoita. Heitä ei näy missään. Ehkäpä onkin parasta koettaa ottaa
hevonen tallista, valjastaa se omin neuvoin ja lähteä menemään vain.
Vihdoin viimein hän löytää puodin rappusilta nuoren miehen, joka pistin
olalla seisoo, katsellen punerrusta.
— Tulisittekos valjastamaan meille hevosta. Täytyy tässä keskellä yötä
mennä noutamaan haavoittuneita.
Mies lähtee mitään utelematta liikkeelle. Laupeudensisar johdattaa
hänet tallille. Rekiä on valmiina ulkopuolella. Keskellä sitä hälyä
ja melua, mikä täyttää pihamaan, ei sairaanhoitajatar voi ajatella
muuta kuin: kautta tuskan ja kärsimyksen kulkee kaipaus tietään — mitä
syntyykään? Toisille tulee pettymys, toisille täyttymys. Kaikki eivät
yhtaikaa saata olla tyytyväisiä, sillä silloin pysähtyisi ikiliikkuja
ja elämäkin pysähtyisi. Jos, jos kävisi niin, että maa tulisi vapaaksi,
niin toki silloin olisi täyttynyt yhteinen kaipaus! Hänen tekee mieli
olla ystävällinen nuorelle miehelle, joka heitä auttaa ja joka ei
mitään kysy. Hän on kalpea, puhdaspiirteinen poika, Tumma muistaa
Pentin, kun häntä katselee. Mutta hän ei keksi mitään sanottavaa. Mies
on asettanut pistimensä seinää vasten ja viipyy hetkisen tallissa,
mistä kuuluu hevosten poljenta lattiapuuta vasten.
— Kevät tulee, sanoo laupeudensisar miehelle, kun tämä hevosta
taluttaen astuu räystään alitse, josta vuotaa vettä.
— Katsotaan nyt pisin reki ja eiköhän täällä jossain ole heiniä, sanoo
poika, avaa vajan oven ja tuo sieltä sylyksellisen.
Kun naiset heti aikovat asettua rekeen, tasoittaa hän heiniä ja puhuu
jotakin itsekseen ystävällisellä äänellä. Samassa tärähtää maa jalkojen
alla ja kaikilta portailta kuuluu huudahduksia ja kirouksia.
— Se oli saksalainen tykki, sanoo poika ja ottaa kiväärinsä. — Kuuluvat
uhanneen huomenna pitää juhlajumalanpalveluksen Paalajärven kirkossa.
Mutta ilmaan ne lentävät sentien. Sinne on tänään vedetty kuormittain
dynamiittia. Osaattekos te nyt ajaa? Kuuluu olevan vettä rannoilla.
Kunhan ette joutuisi saksalaisten käsiin. Niitä piruja oli nähty
jäällä. Niitten käsiin kun joutuu, niin ei pääse elävänä. Hyvää matkaa
vain. Taas! Niillä on helvetinmoiset kojeet!
Äiti ja tytär tuskin uskovat todeksi, kun he ovat päässeet läpi
vartijaketjun. Vaistomaisesti ohjaa Tumma Falcke hevosen syrjäkaduille.
Kulku on sille väkinäistä eikä se kunnioita ajajansa heikkoja käsiä.
Ajaja kömpii polvilleen reen kärkeen, voidakseen ohjasperillä saavuttaa
hevosen ja koko hänen tarmonsa keskittyy nyt siihen, että hän saisi
hevosen kulkemaan. Vastenmielisin työ maailmassa: eläimen rääkkääminen,
on tällä hetkellä hänen tehtävänään ja hän komentaa tunteensa
vaikenemaan, antaen järjen hallita.
— Passi!
Pimeästä talonnurkkauksesta astuu esiin punasotilas. Hän valaisee
taskulampulla sairaanhoitajattaren passin ja kysyy, missä toisen passi
on. Se unohtui siinä kiireessä, kun niin äkkiä tuli lähtökäsky. Tumma
Falcke ihmettelee itsekin millä varmuudella hän valehtelee. He pääsevät
eteenpäin. Täällä syrjäkaduilla on korkeita, upottavia kinoksia, joiden
läpi täytyy ajaa kahlaten. Lähempänä rantaa tulee paljaita kohtia,
joilla hiekka ritisee, kun reenjalakset niille sattuvat. Siellä täällä
päästävät talot välitseen näkyviin loimotuksen tulipalopaikalta,
ja kohina täyttää kaiken aikaa ilman kuin kaukaisen kosken pauhu.
Tumma Falcke tuntee vaistomaisesti, että täytyy välttää viertotietä,
sillä siellä kulkevat pakolaiset Paalajärveltä. Ison-Hiedan isännän
ei tarvitse katsella tätä pakoa. Hänen pylväänsä on suistettu ja
rintakuva ilolla ja melulla kuljetettu johonkin vajaan romun joukkoon.
Sivukadulta, jolta kulkee polku rantaan, ajaa Tumma Falcke järvelle.
Siinä, missä maa ja jää kohtaavat toisensa, uppoaa hevonen polvia
myöten ja reki keinuu niinkuin vene. Äiti siunailee reen perällä
ja tytär komentaa polvistuvasta asennostaan hevosta kulkuun. Tulen
kohinaan, joka heikkenemistään heikkenee, sekaantuu nyt pakenevien ajo
selältä. Kun pääsisi saaren suojaan: jos pakolaiset huomaavat tämän
hevosen, käännyttävät he sen armotta takaisin. Saarelta voi taittaa
piiskan. Lieneekö tämä hevonen näin väsynyt, vai lieneekö se laiska. Ei
ole liioin hyvä juosta upottavassa hangessa. Reki kallistelee puolelle
ja toiselle. Tässä tulee vastaan vahva hangen harju, nähtävästi joskus
pyryilmalla syntynyt, ja hevonen astelee käyden.
— Dynamiittia koko päivän, sanoo äiti reen perästä
— Älkää Jumalan tähden puhuko, vastaa tytär haaraltaan. — Jos joku
sattuisi kuulemaan.
— Emme pääse perille tällä lailla.
— Millä lailla sitten? kuiskaa tytär tuskastuneena. — Ei ole muuta
keinoa kuin piilotella täällä lähempänä rantaa. Kyllä me aamuun ehdimme
perille, eivät ne toki yöllä pidä jumalanpalvelusta.
— Aijai, sinä ajat aivan sulaan.
— Ollaan hiljaa.
Saaren rannassa on taasen vettä niin ettei hevonen tahdo astua
eteenpäin. Tumma Falcke kovettaa sydämensä ja komentaa sen menemään.
Loiskuen jakaantuu vesi reen kahden puolen, pärskyen korkealle ilmaan.
Tämä oli sittenkin hullusti: täällä on vastassa tiheä pensaikko.
Jotakin avuttoman itkun tapaista pyrkii ylös rintaan. Tumma Falcke
nielee sen alas, puree kokoon huulensa ja nykäisee vimmastuneena
ohjaksista. Hevonen astuu suoraan pajupensaisiin ja reki huojuu oksien
varassa, kallistuen puolelle ja toiselle. Kun pääsisikin ulos tästä
ryteiköstä. Mikä se oli? Onko täällä joku? Vesi vain jossain lirisee,
nähtävästi kevätpuro hangen alla.
Äiti ajattelee itsekseen, että olisi ollut parempi jäädä paikoilleen:
ei ikinä tämä retki pääty hyvin. Tytär tuntee hänen ajatuksensa ja
päättää vimmastuneena päästä perille, maksoi mitä maksoi. Tai jollei
pääse perillekään, niin jos tapaisi joitakin ihmisiä, saksalaisia tai
valkoisia, että saisi heidän mukanaan sanan Paalajärvelle. Sitten ei
olisi väliä, vaikka he äidin kanssa jäisivätkin tänne. Häntä suututtaa
eikä hän voi hillitä itseään, vaan kuiskaa pimeyteen: mitä tulitte
mukaan, enhän minä kehoittanut. Äiti ei kuule. Hänellä on täysi
työ suojella silmiään varvuilta, jotka lyövät rekeen, tai itseään
putoamasta reestä, sen kallistuessa hangissa. Ei tarvitse astua reestä
taittamaan oksaa. Siitä sen saa pajupehkon läpi ajaessa. Rannassa on
taasen edessä kellahtava sulavesi: Tumma läiskäyttää varvulla hevosta,
se tekee pitkän hypyn ja reki luiskahtaa niin syvälle, että vesi tulee
laitojen tasalle. Äiti ei enää puhu mitään.
Tumman on sekä hiki että vilu. Tuntuu siltä kuin vaatteet olisivat
likomärkinä ihoa vasten ja samalla käyvät kylmät väreet pitkin pintaa.
Varmaan äidin on vilu. Mutta ei voi astua kävelemäänkään, sillä tähän
hankeen uppoaa kuin suohon. Ei uskalla etsiä tietä. Kunhan ei eksyisi.
Täytyy kaukaa pitää viittanaan suuri hevostie, muuten voi ajaa aivan
harhaan. Se ei pääse hukkumaan silmistä, sillä pakenevat ajoneuvot
merkitsevät sen. Joskus ne tulevat yksitellen, joskus kaksitellen,
joskus niitä on kokonainen jono. Ja piiskat läiskivät, jalakset
vikisevät ja puhe kaikuu hiljaisuuteen, joka täällä muuten olisi
täydellinen.
Tumma koettaa yhä ajaa pitkin rantoja. Metsän taustaa vasten ei heitä
ole niin helppo erottaa. Kauppala on jo hävinnyt näkyvistä eikä
Paalajärveä voi kuulua pitkiin aikoihin. On niin hiljaista, että
luulisi syvän rauhan vallitsevan maassa. Tyynesti kaartuvina viivoina
kulkee metsänlaita pitkin taivaan nukkuvaa, syvän harmaata kantta.
Siellä täällä rikkovat saaren ääriviivat rauhallisen taivaanrannan
ja jokin metsäinen niemi pistäytyy syvemmälle lumilakeuteen, joka
suurena, hiljaisena ja vakavana täyttää silmänkantamat metsän kehysten
keskellä. Hevosen astunta lumisohjossa ja reen viillokset hankeen
muodostavat aina saman, yksitoikkoisen äänen, johon korva tottuu,
niin että se vähitellen kuuluu tähän valkeaan pehmeään ympäristöön.
Onko mahtanut käydä pilvisemmäksi, koska on yhä vaikeampi erottaa
isoa tietä. Tai ehkä nyt vasta alkaa olla puoliyö. Tumma Falcke iskee
eteensä terästetyn katseen. Hän tuijottaa niin, että silmiä kirvelee.
Mutta se ei tee mitään. Hänen täytyy nähdä tie — ennen kaikkea tie —,
sitten kaikki mikä tapahtuu jäällä ja kaikki mikä saattaa tapahtua
täällä rannalla! Hänen täytyy myöskin kuulla kaikki, joka risahdus,
joka äännähdys, ja tietää mistä se johtuu. Herra siunatkoon —joko
nyt kävikin hullusti? Hevonen ui vatsaa myöten vedessä. Tumma tempaa
ohjakset kireämmälle ja lyö piiskalla selkään. Olisiko parempi hypätä
reestä?
— Ei tämä ole kuin kohovettä, kuiskaa hän äidille ja pysyttelee
tasapainossa, reen pulikoidessa ruuhena vedessä. Häntä ei pelota, mutta
kylmät väreet viiltävät pitkin ruumista. Hevonen ei löydä kovaa pintaa
jalkojensa alle. Jää murtuu joka askeleelta — onko tässä virta, vai
mikä tässä on, jokohan he nyt jäävät tähän?
— Heittäytykää reestä! kuiskaa Tumma, uskaltamatta katsoa taakseen, —
jää pitää teitä, vaikkei se pidä hevosta.
Tumma ei voi nähdä, että äiti jo on jäänyt matkan päähän jäänsyrjälle.
Vettä tulee kohisten rekeen. Silloin hän itsekin varustautuu
hyppäämään, kävi miten kävi, joka tapauksessa reki silloin tulee
keveämmäksi. Hän keksii kuitenkin, että jos koettaisi kääntää jyrkästi
syrjään, poispäin rannalta. Hevonen polskii epätoivoisesti, tapaa kovan
pohjan ja on parilla hyppäyksellä kuivalla. Tumma rukoilee sydämessään
siltä anteeksi, hänen tekisi mieli nousta sitä hyväilemään, jännitys
yrittää kuitenkin pettää hänet ja laueta auttamattomaan epätoivoon.
Silloin muistaa hän äitinsä ja kääntyy taakseen: reki on tyhjänä!
Hän ei kuitenkaan ehdi säikähtää, sillä hän näkee äidin kammertavan
eteenpäin pienen matkan päässä. Puhuuko hän itsekseen? Hän on tietysti
läpimärkänä. Häntä onnetonta, että hän otti hänet mukaansa!
— Tätä kaipausta, tätä tuskaa! kuulee Tumma pimeydestä.
Silloin hän kapuaa yli reen laidan, tömistää puutuneita jalkojaan
maahan, saa veren liikkeelle ja odottaa äitiään.
— Pääsettekö te? Oletteko te pahastikin kastunut? Mitenkä te voitte?
— Kävelen vähän lämpimäkseni. Tässähän on kuivempaa.
— Oletteko te pahastikin kastunut?
— Vähän.
Tumma tietää, että kun äiti sanoo »vähän», niin hänen jalkansa, ehkäpä
polviin asti, ovat läpimärät.
— Kävelkää. Kyllä me ehdimme perille aamuun. Emmekö mahda olla
puolitiessä. Annan hevoselle vähän heiniä.
Heinät ovat kastuneet nekin, sillä reen pohjalla on vettä. Jos jaksaisi
kallistaa reen, mutta siihen ei heillä ole voimia. Tumma taputtaa
hevosta ja syöttää sitä.
216
Sitten hän heinätukon avulla ajaa vettä reestä. Äiti kävelee jonkin
matkan päässä. Yhtäkkiä hän pysähtyy.
— Näetkö sinä tietä?
Tumma terästää katseensa. Silmiä kirvelee. Hän ei voi erottaa jään yli
vievää tietä, jota he kaukaa kaartaen ovat pitäneet viittanaan. Äsken
taistellessaan vedessä ovat he kadottaneet suunnan, he ovat eksyksissä!
Äiti palaa reelle ja nyt alkavat he tyttären kanssa taivaanrannoista,
saarten ja niemien hahmoista päätellä missä he ovat, mistä he tulivat
ja mihin päin he äsken kulkivat. Pimeys ja kiiltävät vesilampareet
estävät heitä pääsemästä selvyyteen.
— Ehkä me erotamme tien, kun päivä alkaa koittaa, yrittää äiti
rohkaista itseään ja tytärtään.
Se voi sitten olla myöhäistä, ajattelee tytär. Tämänhän hän oikeastaan
tiesi: ei milloinkaan hän näe miestään ja poikia!
— Istukaa rekeen, sanoo hän, — ja koettakaa peittää jalkanne heiniin.
Nämä täällä ovat kuivempia. Minun ei ole kylmä.
— Oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! ääntää äiti, tietämättä mitä hän
sanoo ja vain toistaen jotain hokemaa.
— Emmeköhän mahda kulkea oikeaan suuntaan, sanoo Tumma ja hänen
mieleensä johtuu hetki kirkkoveneessä, pojat ja ulkomaalaiset.
Yhtäkkiä kahahtaa eri haaroilla hankea ikäänkuin kuulia räiskähtäisi.
Hevonen hypähtää syrjään ja pysähtyy sitten. Joku on tarttunut sen
suupieliin ja joukko outoja harmaita haamuja kokoontuu reen ympärille.
— Halt — wer da?
Tummalla on sydän seisahtunut rinnassa eikä hän saa sanaa suustaan.
Hän ei myöskään voi liikauttaa jäsentä. Hän ei saa selville, onko tämä
mielikuvituksen peliä vaiko todellisuutta. Vihdoin viimein hän kuulee,
että äiti puhelee jonkun miehen kanssa ja että he selittelevät ja
selittelevät. Hän näkee myöskin, että heidän ympärillään on valkeihin
kaapuihin puettuja suksimiehiä ja ymmärtää, että he ovat saksalaisia.
Saksalaisia, ystäviä, auttajia hädässä!
Se kiitollisuuden aalto, joka silloin käy hänen lävitseen, on
viemäisillään häneltä kaiken voiman. Mutta äiti vetoaa häneen. Ja
hän saa vihdoin viimein suustaan että he tulevat tuolta... tuolta...
Isosta-Hiedasta ja tahtovat Paalajärvelle... tänne. Kirkko on vaarassa
ovat kuljettaneet dynamiittia koko eilisen päivän. Bolshevikit ovat
kuljettaneet dynamiittia!
Tämän ymmärtävät vieraat. He eivät kuitenkaan osoita mitään iloa
ilmoituksen johdosta, jonka tuominen on molemmille naisille maksanut
niin paljon vaivaa. Heidän vuorosanansa ovat lyhyet kuin komennukset.
Ja yhtäkkiä viittaa yksi miehistä Tummalle, että hänen on mentävä
reen perään toisen naisen kanssa, jotta hän pääsisi eteen. Muut
miehet jatkavat matkaansa ja Tumma ja hänen äitinsä kulkevat uudelle
suunnalle, viistoon maata kohden, vieraan sotilaan ajaessa hevosta.
Tumma on käynyt rauhallisemmaksi senjälkeen kun he ovat saaneet lausua
tärkeän tiedonantonsa jollekin. Mutta nyt alkaa hirvittävästi palella.
— Ne olivat saksalaisia, kuiskaa äiti ja äänestä kuuluu, miten häntäkin
palelee.
— Koettakaa kysyä, sanoo Tumma, — lähtivätkö hiihtäjät Paalajärvelle
viemään sanaa. Hän ymmärtää ruotsia paremmin kuin suomea.
— He eivät luottaneet meihin.
Tumma muistaa sairaanhoitajattaren hunnun, joka heillä on huivin alla
ja yrittää nopeasti vetäistä sen pois. Se ei kuitenkaan niin äkkiä
lähde ja hänen liikkeensä ei ole jäänyt vieraalta huomaamatta. Mies
sanoo jotakin, äänestä päättäen epäluuloista, ja kun nyt äiti jatkaa
kyselyään, käy selville, että he ovat matkalla stabiin, esikuntaan.
Hevonen on nyt saanut toisenlaisen ajajan ja matka sujuu nopeasti läpi
hangen, lumisohjon ja kohovesien. Päivänvalo alkaa tuntua, lumi käy
valkeammaksi, metsänlaidat mustemmiksi. Tumma ja hänen äitinsä istuvat
kosteilla heinillä kylki kyljessä, koettaen lämmitellä toisiaan, mutta
hampaat kalisevat heidän suussaan. Eivät sanaakaan he lausu toisilleen.
Äiti ajattelee, että tästä retkestä seuraa kuolemantauti, ja Tumma,
että minkätähden hänelle pitikin tulla se tunne, että on lähdettävä
liikkeelle, jos koko retki sittenkin on ollut turha.
— Kalt — was? sanoo ajaja oudon lyhyellä, ystävällisellä äänellä,
kääntyen rekeen päin ja lisää vielä jotakin lohduttavaa.
Molemmat naiset ilostuvat näistä sanoista kuin lämpimästä juomasta
ja selittävät, ettei se tee mitään. He lähenevät nyt rantaa ja
tuolla ylempänä tuntuu olevan rakennusten ääriviivoja: jokohan olisi
Paalajärven kirkonkylä? Äkkiä lyö valo heitä kasvoihin sellaisella
voimalla, että se sokaisee kuin salama, reki uppoaa samassa veteen ja
naiset luulevat viimeisen hetkensä tulleen.
— Hindenburg! vastaa heidän ajajansa johonkin, jota on huudettu
rannalta.
Ja nyt nousee korkeilta vankkureilta miehiä, jotka tulevat reen luo
ja alkavat puhua samalla lyhyellä täsmällisellä äänellä, millä nuo
äskeisetkin puhelivat jäällä. Mutta yksi istuu jonkin arkun päällä ja
kirjoittaa kaiken aikaa polvellaan. Hänen molempien korviensa kohdalla
on kone ja hän puhelee, kuuntelee ja kirjoittaa lakkaamatta. Hän puhuu
kenttäpuhelimessa. Taskulampun valossa, jonka häikäisevä säde nyt on
käännettynä hangelle leiriytynyttä joukkoa kohden, näkevät naiset
vakavia ahavoituneita kasvoja, jotka katsovat esiin harmaan kypärän
alta. Kauempana on vankkureja, hevosia ja niiden takana vielä jotakin —
olisiko sotamiehiä. Nuo tuolla, jotka makaavat peitettynä — ovatko ne
haavoittuneita? Haavoittuneita täällä Suomessa...
Äiti se taasen on, joka saattaa puhua. Tumma on sellaisen
mielenliikutuksen vallassa, että hän vain vapisee ja nielee kyyneliään.
Nämä ovat saksalaiset! He ovat todella tulleet tänne! Koko sodan ajan
ovat he yksinään seisoneet maailmaa vastaan ja nyt he ovat täällä.
Tuollaisen näköisiä he ovat. Tuollaisissa puvuissa he ovat taistelleet
Pinskin soissa, Masurian järvillä, Karpateilla. Näin he ovat valvoneet
yönsä hangilla. Täällä Suomessa on ollut kiellettyä puhua yksin
heidän kieltäänkään, on ollut kiellettyä milteipä ajatella heitä
myötätunnolla, ja hädän hetkellä ovat he tulleet tänne, suomalaisten
kanssa lunastamaan vapaaksi suomalaista isänmaata!
Äiti puhuu ja selittää. Nyt aletaan etsiä jotakin. Tulee mies harmaissa
sarkavaatteissa ja puhuu suomea. Pian selviää koko asia. Kirkkohan
voidaan jo tänä yönä tarkastaa. Hevonen käännetään nopeasti tielle,
tulkki ja äskeinen ajaja lähtevät naisten mukaan ja niin ajetaan kohti
Paalajärven kirkonkylää. Sarastavassa aamussa joudutaan vielä pari
kertaa tekemisiin vartijoiden kanssa, huudetaan »Hindenburg» ja mennään
eteenpäin. Äiti yhä keskustelee saattajamiesten kanssa.
— Puhuivat siellä Isossa-Hiedassa, että täällä pitäisi olla meidän
omaisia.
— Jos lienevät valkoisissa joukoissa, sanoo suojeluskuntalainen, —
vastaiseksi ovat vain saksalaiset tulleet Paalajärvelle, mutta me
odotamme valkoisia joka hetki.
— Sitten kerrottiin, että minun tyttäreni mies olisi tullut
saksalaisten mukana. Hän on ollut niin monta vuotta Saksassa,
venäläiset kun häntä vainosivat. Että mitenkähän sen saisi tietää, onko
hän täällä?
— Minä koetan tiedustella.
— Kunhan ensin tutkitaan kirkko, sanoo nuorempi naisista nopeasti. —
Ensin kirkko!
Silloin vanha rouva jälleen alkaa:
— Tällä minun tyttärelläni on sellaisia aavistuksia eli tuntemisia,
että nyt tapahtuu sitä tai sitä, ja hän on ollut siitä kirkosta
sellaisessa hädässä...
— No, tällaiseen aavistukseenko koko epäilys perustuukin? kysyy
suojeluskuntalainen.
— Ei, ei toki. Sitä puhuttiin Isossa-Hiedassa johtomiesten piirissä,
että täällä on satimet valmiina.
— No, saadaanpa nyt nähdä.
— Mutta jos tahtoisitte olla niin hyvä ja tiedustella olisiko tohtori
Falcke tullut saksalaisten mukana.
— Tohtori Falcke — olen kuullut mainittavan sitä nimeä, sanoo
suojeluskuntalainen. — En tunne häntä, mutta luulen varmasti...
— Katsopas nyt Tumma! Pyörrytkö sinä? Hän on luullut, ettei hän elävin
silmin näkisi miestään. Aijai, nyt hän pyörtyy...
— Ei, ei, minä voin hyvin.
— Olet vain niin kalpea. Sitten jos te olisitte niin hyvä ja
tiedustelisitte valkeista joukoista pastori Lehtistä ja arkkitehti
Falckea...
— Matti Lehtistä...? Hänhän on ollut meidän rykmentin pappi. Hyvin
hänet tunnen. Hän on pitänyt meille monta kaunista ja rohkaisevaa
saarnaa. Miehet hänestä kovin pitävät.
— Kuuletkos, Tumma, kuuletkos! Entä tunnettekos te Pentti Falckea?
— Kyllä — ne ovat aina yhdessä, Lehtinen ja Falcke, vai olette te
heidän omaisiaan.
Naiset eivät enää sano mitään. He ajattelevat ihmettä, joka heille on
tapahtumaisillaan.
Kun ajetaan ylös Valkaman ahdetta, muistaa Tumma, että tässä kerran
kuoli vaari, kuullessaan kaipaamansa kirkonkellon soiton — varmaan
hänkin kuolee, joutuessaan kaivattujensa eteen. Huhtikuun aamun
vihreä sarastus kaartuu yli kylän ja kirkon. On hiljaista. Tuolla
suitsuaa vielä sauhu jonkin asumuksen raunioiden ympärillä. Tuossa on
jättiläismänty pirstoina hangella, tuossa on kuollut hevonen, pahasti
pöhöttyneenä. Vartijasotamiehen astunta kajahtelee hiljaisuudessa. Se
on saksalainen mies, kypärä päässä.
— Minne me nyt pääsisimme? puhuu vanha rouva äänellä, josta tuskin
enää saa selvää, niin käheä se on. — Mitähän tuolla Laarilla on? Se on
meidän vanha kotimme.
— Sehän sopii hyvin, sanoo suojeluskuntalainen — sinne piti tulla
meidän upseereja, mutta menivät sitten pappilaan. Toinen pää rakennusta
on saanut tykinkuulasta, mutta toinen on säilynyt. Astukaa sisään vain.
Naiset astuvat reestä. Suojeluskuntalainen lausuu pari sanaa
sotamiehelle, vie käden lakkinsa reunalle, lupaa palata ja jatkaa
matkaansa.
Vilusta väristen astuvat äiti ja tytär sisään Laarin portista. Vilusta
ja ehkä mielenliikutuksestakin. Sotamies seuraa heitä.
* * * * *
Päivän noustessa tapahtuu saksalaisten ja suomalaisten riemullinen
kohtaaminen Paalajärven kirkon alla. Tätä eivät näe Tumma Falcke
ja hänen äitinsä. Mutta jännityksessä odottavat he vanhan kotinsa
arkihuoneessa, mitä tuleva on. Sieltä ovat isäntäväet pakosalla, vain
vanha palvelijatar on kotona ja hän kestitsee vieraitaan sillä vähällä,
mitä talossa on, ja tekee heille selkoa viime aikojen tapahtumista.
Se suuri hetki, jota Tumma Falcke on odottanut pari vuosikymmentä,
muodostuu aivan yksinkertaiseksi ja hiljaiseksi. Niinkuin hän ensi
kerran näki Arne Falcken Isossa-Hiedassa tulevan yli pihamaan kuistia
kohden niin näkee hän nytkin hänen tulevan. Eikä hän nyt ole paljoa
tutumpi kuin silloin. Pitkät vuodet lepäävät heidän välillään.
Kuume poskilla astuu hän kuistille häntä vastaan — hän on outo ja
uusi saksalaisen sotilaslääkärin puvussa, outo ja uusi ja kaunis ja
sanomattoman kallis. Tumma seisoo portailla eikä enää pääse paikalta,
kuume ja kyyneleet puistattavat häntä. Hän tuntee suojelevien käsien
tarttuvan hartioihinsa ja raukeaa niiden varaan.
Sitten istuvat he käsityksin, katsovat toisiaan silmiin ja lausuvat
silloin tällöin jonkin sanan. Ja hymyilevät ja kyyneltyvät ja löytävät
vihdoin murhevuosien ryppyjen takaa tutut ilmeet ja piirteet. Tänään on
ihana kevätpäivä, lumi sulaa auringossa niin että sen silmin näkee.
— Pojat! huudahtaa Tumma yhtäkkiä ja rientää ikkunaan.
Siellä he tulevat, Pentti ja Matti, ruskettuneina, ahavoituneina,
laihtuneina ja reippaina.
Että kuolevaisille ihmisille voidaankin lahjoittaa tällaisia hetkiä!
Pojilla tosin ei ole paljon aikaa, sillä muutamat miehet ehdottivat,
että pidettäisiin jumalanpalvelus ennenkuin lähdetään marssimaan
Isoa-Hietaa kohden. Mutta olipa se siunattu asia, että äiti ja mummo
ennättivät tänne ehkäisemään sellaisen suuren onnettomuuden. Kauheaa
olisi ollut, jos räjähdys olisi tapahtunut. Koko kylä olisi voinut
mennä...
Matin täytyy nyt lähteä edellä, muut voivat tulla sitten, kun kellot
alkavat soida. Eikö se nyt ole ihmeellistä, että maa pian on vapaa ja
että suomalaiset saavat olla saksalaisten aseveljinä, saksalaisten,
joiden kulttuuri on ravinnut meitä vuosisatoja! Vaan kukapa olisikaan
ollut lähempänä auttamaan meitä kuin tämä meidän henkinen isämme. Nyt
on tie auki Eurooppaan suoraan Saksan kautta. Eläköön Saksa! Mutta nyt
täytyy rientää.
Muutamat miehet vain ovat ehdottaneet, että pidettäisiin
jumalanpalvelus, mutta silti täyttyy kirkko harmaista sotilaista.
Aurinko valaisee nuoria kasvoja, joille kuolemanvaaran läheisyys ja
alituinen hengen alttiiksipano ovat antaneet oudon, varhaisen kypsyyden.
Kun Tumma Falcke omaistensa seurassa astuu tuttuun temppeliin, näkee
hän tomun leikkivän auringonpaisteessa ihmispäiden yllä ja kuulee
nuoren Matti Lehtisen äänellään täyttävän Herran huoneen.
Hän puhuu siitä, kuinka tässä Suomen omassa sodassa täyttyy sukupolvien
kaipuu, kaikkien niiden isien ja äitien, jotka vuosisadasta vuosisataan
ovat kaipauksellaan, ehkäpä kuolemallaan valmistaneet tätä aikaa. Millä
onkaan tämä sukupolvi ansainnut onnen saada taistella isänmaan vapauden
puolesta näinä päivinä, jolloin kaipauksen täyttyminen on niin lähellä?
Kuinka he ovatkaan, isät ja äidit, kyynelin ja rukouksin kutsuneet
lähemmäksi tätä päivää, jolloin työn mahdollisuus, vapaan kehityksen
mahdollisuus olisi kansalle taattu. Ja meidän sukupolvemme osalle on
langennut saada suorittaa loppuun vapauden taistelu...!
Tumma Falcke on vaipunut penkkiin. Hän ei enää kuule mitä pappi puhuu.
Hän tuntee kuinka suuri ja mahtava kellonääni täyttää hänen rintansa ja
soittaa siellä sitä säveltä, joka vuosisatojen aikana on kantanut isien
ja äitien kaipausta korkeuteen. Kaipaus ei koskaan mene hukkaan, kerran
se täyttyy, jollei tässä sukupolvessa, niin tulevissa ja jollei tässä
vuosisadassa, niin tuhannen vuoden jälkeen. Näin tältä korkeudelta
kun katselee elämää, niin ei ole eroa eikä kuolemaa — isät ja äidit
elävät uusissa sukupolvissa. Kuolema on vain jotain näennäistä.
Todellisuudessa on ikuinen yhteys yhteisessä kaipauksessa.
Hän havahtuu siihen, että hänen ympärillään pauhaa vanha virsi.
Ja kun hän kyyneltensä läpi katsoo ylöspäin, näkee hän urkulehterillä,
siellä missä hänen isänsä kerran seisoi, omat poikansa.