TYHJÄ SIJA

Kuolema on yleensä hienotunteinen vieras. Se ei saavu ennenkuin ihminen

sisimmässä mielessään on sanonut sille: tule! Ison-Hiedan emäntä

Kreeta-Karoliina ei ollut lausunut tätä sanaa ja niin pysytteli kuolema

vielä hänen kynnyksensä takana, vaikka Kreeta-Karoliinan olisi pitänyt

pari vuotta jo maata haudassa, ainakin lääkärien ennustusten mukaan.

He eivät saaneet selville mikä häntä vaivasi. Toiset sanoivat, että

hänessä oli syöpä, toiset luulivat taudin olevan keuhkoissa, joku oli

väittänyt koko sairauden johtuvan reumatismista. Useimmat olisivat

tahtoneet toimittaa leikkauksen nähdäkseen mitä tämä oikein oli.

»Hitto teidän leluksenne ruvetkoon!» sanoi Kreeta-Karoliina sille

nuorelle virkaatekevälle, jonka isäntävainajan sukulainen Korven

emäntä viimeksi oli tuonut Isoon-Hietaan. Ja virkaatekevä sai kuulla

mitä muutkin tohtorit: etteivät he ymmärrä yhtään mitään, että he

eivät ole parempia kuin teurastajat tai kruununvoudit, ja ettei kukaan

kunniallinen ihminen rupea tohtoriksi enempää kuin kruununvoudiksi

tai teurastajaksikaan. Onko maailman alusta kukaan niin paljon

rikkonut kymmeniä käskyjä vastaan kuin ne, jotka nimittävät itseään

tohtoreiksi? Skorpioni heillä on sillä kohdalla, missä muilla on sydän,

tohtoreilla! Ja Korven emäntä sai kuulla, että jos hän vielä tuo tänne

tohtoreja, niin on tie auki sekä hänelle että hänen tyttärelleen täältä

Isosta-Hiedasta maailman toiseen laitaan asti.

— Niin minä tahdon! sanoi Kreeta-Karoliina ja iski terässiniset

silmänsä Korven emäntään, joka näytti olevan niin suuri ihminen,

että hän olisi voinut vaikkapa niellä Ison-Hiedan sairaan hennon

Kreeta-Karoliinan.

Mutta Korven emäntä vavahti, kun Kreeta-Karoliina näin häntä

puhutteli, ja vilkutti silmää tyttärelleen ettei tämä vain alkaisi

vastustaa sairasta. Molemmat liikkuivat varpaisillaan ja tohtori huusi

suuttuneena kolme kertaa: oikkupussi! Ja sanoi sukulaisille, että

tällaisten sairaiden luo ei sovi vaivata lääkärejä. Pitkiin aikoihin ei

sitten lääkäriä tuotukaan Isoon-Hietaan.

Paljon antoi emäntä ihmisille ihmettelemisen aihetta. Miten hän elää?

Hän syö ja juo niinkuin lintu, hän ei nuku. Ja ajoittain hän on kuin

kuollut. Mutta se on sitä, päättelivät he, että hän elää niin kauan

kuin tahtoo. Ja nyt hän etsii perijää eikä halua kuolla ennenkuin on

löytänyt sen. Hän on koko ikänsä tehnyt mitä on tahtonut ja sellaisella

tahdolla saattaa pysyä hengissä vastoin tohtorien määräyksiä. Eikä sitä

ehdikään kuolla, kun on niin paljon tavaraa!

Ihmiset tekivät ne johtopäätökset, mitkä tavallisesti tehdään

varakkaasta lähimmäisestä. Ja todella antoi Ison-Hiedan emäntä kuoleman

kolkuttaa eikä avannut sille, koska hänellä oli järjestämättömiä

asioita elämässä. Hänen rahoillaan ja tavaroillaan kyllä oli ottajia,

niistä ei olisi ollut murehtimista. Mutta oli muuta, mikä piti panna

kuntoon. Piti täyttää tyhjä sija. Ei Jumalalla kuitenkaan ollut

aikaa ajatella joka ihmisen pieniä yksityisasioita. Ja sellaisia oli

Kreeta-Karoliinalla elämän kuluessa ollut — jollei montakaan, niin

ainakin yksi. Yksi, mutta se oli täyttänyt koko hänen elämänsä. Se

täytyi järjestää. Mukavaa olisikin ollut, jos olisi saanut panna

pitkäkseen »parempaan sänkyyn», joksi Kreeta-Karoliina nimitti

ruumisarkkua. Mutta oli, niinkuin sanottu, se muuan asia, joka ei

päästänyt lepoon.

Ennen aikaan ihmiset sen kyllä tiesivät eikä heidän suunsa eteen panna

lukkoa. Mutta sen ajan ihmiset olivat enimmäkseen kuolleita ja niiden

silmissä, jotka vielä elivät, oli asia haalistunut. Ison-Hiedan emäntä

oli nyt vuosikausia ollut elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänestä oli

enemmän kuin kerran sanottu, ettei hän aamua näe. Niinikään oli hänestä

sanottu, että hän on hullu. Ja sanottu tämä hänen puolustuksekseen. Hän

oli vuoronperään suututtanut kaikki omaisensa, ajaen heidät talosta.

Ja kuitenkin unohtivat he taasen loukkaukset ja saapuivat uudestaan.

Jos Kreeta-Karoliina olisi ollut köyhä vaimo, niin hän olisi saanut

kuolla ruotivaivaisena jossakin pirtinnurkassa. Mutta hänen rikkautensa

tuottivat hänelle alati huoltapitäviä sukulaisia. Ja samaiset rikkaudet

pitelivät häntä elämässä. Tai eivät oikeastaan nekään, vaan oli syy

syvemmällä. Asia oli vaikea järjestää, kysymys oli monimutkainen,

sitä oli melkein mahdoton esittääkään ihmisille, hulluksi täytyi

luulla sitä, joka sellaista esitti. Mutta ihmisellä on velvollisuuksia

kuolemaa kohtaan ja hänellä on velvollisuuksia elämää kohtaan.

Ennenkuin lähtee, täytyy katsoa, että kaikki jää kuntoon. Pääasia, että

jättää toisen tai toisia sijalleen. Sitä vaatii elämä. Jolleivät nämä

maan asiat ole järjestyksessä, niin on turhaa yrittääkään taivaaseen.

Ison-Hiedan emännälle oli elämä kyllä maistunut koiruoholta enemmän

kuin medeltä, mutta senjälkeen kun hänelle oli selvennyt, että

maailmassa oli joku, jonka hän tahtoi asettaa sijalleen, niin sai

kuolema häntä odottaa.

Maailmassa oli Arne, Parinpellon herran poika.

Jo kauan oli Kreeta-Karoliina ajatellut häntä. Ja sairauden pitkinä

vuosina oli hän hänen mielessään ja piti häntä hengissä. Tämä Arne

oli kuitenkin aivan saavuttamaton. Kaikki mahdolliset esteet olivat

hänen ia Kreeta-Karoliinan välillä. Toiselta puolen riippuivat

isännän sukulaiset kiinni omaisuudessa, jonka he pelkäsivät sairaan

emännän haluavan antaa ulkopuolelle sukua. Toiselta puolen oli

Parinpellon herran poika äitinsä kasvatettavana, poissa, kaukana

täältä eikä minkään perinnön tarpeessa. Mutta juuri siksi että pieni

Arne oli mahdoton saavuttaa, sairaan mielikuvitus itsepintaisesti

ja hellittämättä piteli hänestä kiinni, keksien yhä uusia keinoja

vaikeuksien voittamiseksi. Kreeta-Karoliinalle selveni, että koska

hänen oma avioliittonsa oli ollut onneton ja koska Arnekin oli

syntynyt ilman rakkautta, niin piti Arnessa tapahtua sovitus, hänen

piti joutua onnelliseen avioliittoon ja tästä aviosta piti syntyä

onnellisia lapsia niiden ihmisten sijalle, joiden kaipaus oli mennyt

hukkaan. Tämä suuri tehtävä pysyi hänen salaisuutenaan kunnes hän

pyysi neuvoja lakimiehiltä. Silloin se tuli julkisuuteen. Lakimiehet

olivat testamentin tulkinnasta eri mieltä ja niin saivat ihmiset taasen

Kreeta-Karoliinan hampaisiinsa. He olivat aina mielellään puhuneet

hänestä ja nythän hänen elämänsä sai uuden valaistuksen, nythän kävi

selville, ketä hän oli rakastanut. Se seppä olisi tehnyt hyötyä, joka

olisi keksinyt ihmisten suun eteen lukon. Mutta se seppä ei vielä ollut

syntynyt ja ihmiset puhuivat ja sotkivat.

Ensi kertaa elämässä vakuutettuna siitä, että korkeampi

maailmanjärjestys oli uskonut hänen käsiinsä tehtävänsä, Ison-Hiedan

sairas emäntä ryhtyi toimenpiteihin, jotka inhimillisesti katsoen

olivat mahdottomat. Hän ajatteli: jos isäntä-vainajan suvussa olisi

tyttö, jonka kanssa Arne voisi tulla onnelliseksi, silloin eivät

sukulaiset saattaisi ryhtyä mihinkään käräjänkäynteihin. Isännän

suvussa oli koulunkäyneitäkin, isäntä oli niitä avustanut ja

kouluttanut saadakseen sukuaan nousemaan. Jos sieltä löytyisi sellainen

tyttö! Kreeta-Karoliina lähetti käskyn maisteri Sacklénille, että

nopeasti piti tulla hänen puheilleen.

Maisterilla oli juuri kiirein ansioaikansa, hän kun näin syyskesällä

kävi pitäjällä ostelemassa voita Tapani Lehtistä, kauppiasta varten,

joka sitten lähetti voin edelleen, menemään kaupunkeihin. Sacklén

malttoi tuskin kiertää kylän loppuun asti, otti sitten hevosen ja ajoi

tuttua tietä Isoon-Hietaan. Päästyään perille, sai hän odottaa, sillä

emännän piti nousta vuoteesta ennenkuin hän päästi hänet sisälle.

Käräjäkirjuri istui sydän sykkien tutussa matalassa salissa pianon

ääressä ja soitti yhdellä sormella laulua, jota hän ylioppilaana oli

laulanut:

Das Vöglein hat gesungen,

die Rose hat geblüht,

die Saite hat geklungen,

das Herz das hat geglüht.

Hän soitti miltei sivu joka äänen ja hyräili oikein, kunnes tapasi

soittokoneesta sen äänen, jota etsi. Siinä soittaessaan hän kaiken

aikaa kuuli, miten Kreeta-Karoliinaa puettiin ja mitä käskyjä hän

palvelijattarelle antoi. Oli kysymys kahvista, piparkakuista, plätyistä

ja munakokkelista. Ja jota selvemmin naiset puhuivat, sitä hartaammin

käräjäkirjuri iski klaviatuuriin ja hyräili:

Doch was im Herzen geschah,

wer kann es wissen

was nur der Himmel sah...

Hän kuuli että ikkuna läiskähti auki ja että huonekaluja siirreltiin.

Silloin hän ymmärsi, että emäntä alkoi olla valmiina eikä enää

alkanut laulua alusta, vaan lauloi täydellä äänellä, liian korkealta,

loppusanat: wer kann es wissen, was nur der Himmel sah.

Vihdoin viimein seisoi hän sitten emännän makuuhuoneessa, jolle

kellastuva syys lainasi valaistustaan läpi pensasverkon ikkunan alla.

Emäntä istui isänsä vanhassa nahkatuolissa, hartioilla suuri heleä

silkkihuivi, jonka hetaleiden alta hänen jalkansa pienissä kullalla

kirjailluissa kengissä pistivät esiin. Molemmat yskähtelivät, niellen

alas liikutusta ja maisteri Sacklén piteli katkonaista puhetta

siitä, että emäntä oli kaunis ja nuori niinkuin aina ja että hän oli

onnellinen, kun taas pitkästä aikaa sai hänet nähdä. Ison-Hiedan

emäntä keskeytti hänet yhtäkkiä kalskahtavalla äänellä, mennen suoraan

asiaansa. Heidän välillään syntyi pitkä keskustelu.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä, — vielähän tekin elätte. Elääkö

teissä sitten yhä se teidän kuuluisa kaipauksenne? Nyt voitte kaivata

kokoon kaksi ihmistä.

— Teidän käskynne on minulle laki, Kreeta-Karoliina. Niinkuin aina.

Keitä nämä kaksi ihmistä ovat?

— Mutta sen sanon heti, että paremmin pitää onnistua kuin silloin, kun

naititte Laarin tyttären Tukki-papalle.

— Minä valitan vieläkin, Kreeta-Karoliina, itse olen siitä enimmän

kärsinyt. Mutta on toki syntynyt hyvääkin jälkeä käsialoistani.

Onnellisia ovat Pohjassa — ja niin äkkiä kuin sekin naiminen päätettiin

ja niin suuri ero iässä kuin niidenkin välillä oli. Ja nyt niillä jo

on neljä... viisi lasta — tietysti minä olen vanhimman kummi ja on se

minun kaimanikin...

— Te kerrotte samat jutut kymmeneen kertaan. Kuulkaas, eikö teillä ole

parempia vaatteita? Mihinkä te panitte sen sata markkaa, jonka teille

annoin?

— Niin, Kreeta-Karoliina, minä en ole sitä juonut tositarpeeseen olen

sen lainannut. Te ette pidä siitä että lainataan, mutta jos olisitte

nähnyt, missä tarpeessa eräs... eräs oli, niin...

— Viinaako hän tarvitsi vai konjakkia? Piru teitä auttakoon, senkin

hirttämätön mies. Saatte mennä sen tienne, ei teistä kuitenkaan ole

minun auttajaani.

— Kreeta-Karoliina, minä tiedän, että te suututte jos sanon

kenelle rahat annoin, mutta saatte kuitenkin kuulla: teidän omalle

sukulaisellenne ne menivät ja hän ne kyllä maksaa takaisin. Niin, niin,

niille kanttorinväille. Ne ovat onnellisessa avioliitossa, mutta ei

tahdo riittää, käy paljon vieraita.

— Ja juodaan myöskin vahvasti. Kyllä minä Lehtisen tiedän. En kärsi

heitä — mitä nimiä ne ovat, joita he ovat antaneet lapsilleen!

— Teette väärin, Kreeta-Karoliina: pieni poika, nykyinen kanttori, ei

ole kertonut mitään siitä mitä me silloin metsässä puhelimme, syyttä

suotta kannatte hänelle vihaa. Näkisitte vain kummityttärennekin, siitä

se kasvaa tyttö. Ja kaunis on se vanhempikin tytär.

— Älkää te puhuko, minä en rupea tekemisiin heidän kanssaan. Älkööt

he odottakokaan, että mitään minulta saavat, ei mitään heille täältä

lähde. Aliina olisi kyllä saanut parempiakin miehiä.

— Aliina rakasti tätä. Eipä niistä paremmistakaan miehistä aina onnea

koidu.

— Minä en ole kutsunut teitä tänne opettamaan katkismusta. Osaatteko

minua auttaa vai ettekö? On kysymys Parinpellon herran pojasta,

Arnesta. Voitteko isäntä-vainajan suvusta löytää tytön, joka tekee

hänet onnelliseksi ja joka tietysti sitten Arnen kanssa yhdessä saa,

mitä minulta jää?

— Isäntä-vainajan suvusta... Arne Falckelle. En, sitä en voi.

— Ette voi? Olette huono mies, menkää hiiteen.

— Älkäähän nyt, Kreeta-Karoliina. Ajatellaan nyt... Ison-Hiedan isännän

suku on kauttaaltaan talonpoikaista. Ja rouva Falcke pysyy sitkeästi

kiinni ylhäisessä syntyperässään. Voisi ajatella, että jos äiti kuolee

ja suku köyhtyy, asiat hiukan muuttuisivat. Mutta Arnen äiti on kai

terve ihminen ja elää poikansa kanssa Helsingissä. Mille kannalle poika

itse mahtaisi asettua — tietääkö hän mitään teistä?

Tietää kyllä. Olen hänelle itselleen sanonut, että annan hänelle

lahjan. Hän oli silloin kyllä pieni. Mutta lapset muistavat hyvin

sellaiset asiat. Eihän vielä ole pahaa kiirettä. Antaa pojan nyt vielä

lukea... Hakekaa te sillaikaa tyttö.

Kyllä minä hakea voin, mutta ei tämä taida onnistua.

— Tehän seurustelette sahan johtajan kanssa, niinkuin kaikkialla.

Johtaja on kihloissa Arnen sisaren kanssa. No, ymmärrättekö jo, kollo!

— Niin, että minun pitää kiirehtiä häitä ja toimittaa, että poikakin

tulee tänne.

— Annan teille vielä sata markkaa vaatteihin, mutta jos te ne nyt

jonnekin lainaatte, niin silloin teidät piru perii.

— Kreeta-Karoliina, alan uskoa asiaan.

— No, mitenkä niin?

— Eivät ne herraspojat nykyään enää ole niin saavuttamattomia kuin

olivat ennen. Niitä menee nyt jo vallan talonpoikaistenkin kanssa

naimisiin. Varsinkin jos saavat vähän rahaa.

— Niin, mutta tässä pitää olla mukana rakkautta.

— Heittäkää te kiroileminen, emäntä, ja ruvetkaa rukoilemaan. Kyllä te

kaipauksellanne taivutatte Jumalan.

— Varsinkin, jos te vähän itkette joukkoon, Sacklén. Mutta jos te tämän

asian pilaatte, Sacklén, niin silloin on ystävyytemme lopussa.

— Ja jos minä onnistun, niin mitä saan palkkaa?

— Vaikka mitä.

— Ohoh, emäntä, sanoitteko »vaikka mitä».

— Sanoin, sillä toivon teidän tietävän mitä sopii pyytää.

— Kyllä te tiedätte mitä minä pyydän.

— En tiedä enkä ole uteliaskaan.

— Niin mutta se täytyy olla minulle selvänä ennenkuin ryhdyn työhön.

— Kyllä minä pidän huolen siitä että palkkanne saatte.

— Olisiko minun vihdoinkin suotu...

— No, haihatelkaa nyt siinä, te iankaikkinen kyynelkurki ja kaipauksen

vuohi. Saatte olla yhtenä kantajanani, mutta ei päässä, ei pääpuolella

enempää kuin jalkapuolellakaan, sillä yhtäkkiä pudotatte koko lastin.

— Kuolemassako siis vasta... Eikö minun sitten koskaan ole elämässä

suotu painaa teitä rintaani vasten, te minun nuoruuteni rakastettu?

— Sacklén, tiedättekö mihin puuseppä on tehnyt oven? No, no, no,

Ville Sacklén, eikö teidän elämäänne nyt mahdu muuta kuin viinaa ja

rakkautta. Nouskaa paikalla ylös.

— Kreeta-Karoliina, yhäkö te vielä katsotte olevanne mieheenne sidottu?

— Kenkäni pilaatte itkullanne.

— Onko maailmassa ollut yhtään uskollisempaa vaimoa kuin te? Ah,

Kreeta-Karoliina, minä lienen raukka, mutta minä en voi unohtaa. Ettekö

te koskaan muistele sitä varjoisaa maitohuonetta Laarilla, joka tuoksui

katajalta ja neitseellisyydeltä...

— Muistatteko te sitten koskaan sitä suurta salia Isossa-Hiedassa,

missä tuoksui ihmisliha ja ihmislika ja missä minä vannoin

uskollisuutta. Nouskaa ylös, Sacklén, kohta minä suutun, älkää koskeko

minuun.

— Kreeta-Karoliina, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla, kun hän tuli

tänne?

— Rupeatte ruokottomaksi, Sacklén. Minä jaksan vielä ottaa teitä

niskasta ja heittää mäelle, jos tahdon.

— Heittäkää vain, Kreeta-Karoliina, mutta sanokaa minulle ensin,

kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla.

— No, olette te nyt utelias. Tuota te nyt olette miettinyt ja

miettinyt. Vuosikausia olette ajatellut, kehtaatteko kysyä ja nyt te

sitten vihdoin ajattelitte, että hetki oli tullut. Hyi, Sacklén, akat

noin utelevat.

— Nöyryyttäkää te minua miten paljon tahdotte, sehän on aina ollut

teistä niin hauskaa. Katsokaas, Kreeta-Karoliina, Parinpellon herra

kyseli minulta useampaankin kertaan tätä Isoa-Hietaa. Hän sanoi

kuuluvansa osakeyhtiöön, joka aikoi rakentaa sahan. Silloin kun isäntä

alkoi sairastella ja tekin halusitte vähentää maita.

— Olisitte voinut minulle aikaisemmin kertoa tämän.

— Hm. Minä en ehkä sittenkään ole niin paljon akka kuin te luulette. En

kertonut enkä kerro nytkään.

— Falckehan on nyt kuollut.

— Mitäpä se muuttaa asiaa.

— Hm. Hm. No niin, Sacklén, pistäytykääpä keittiössä katsomassa miksi

kahvi viipyy. Ja miettikää sillä tiellä, vaihdatteko hevosenne. Minä

olen valmis vaihtamaan.

Vanha käräjäkirjuri nauroi niin että laihtuessa väljiksi käyneet liivit

muodostivat epätasaisia laineita hänen vatsansa päällä.

— Mikä tyttö-veitikka te olette! sanoi hän ja kyyneleet tippuivat

silmistä. — Totta kai minä hevoseni vaihdan. Niin katsokaas, Falcke

ei voinut teitä unohtaa enempää kuin minäkään. Me ymmärsimme toisemme

tässä asiassa — ei, ei, ei koskaan puhuttu siitä! Eikä hän koskaan

edes ruvennut puhumaan teistä. Hän puhui sahasta ja laivakulusta ja

tienteosta ja sitten hyvin ohimennen nuoresta parista ja sen onnesta.

— Entäs te? kysyi emäntä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät

jännitykseen, silmien levottomina kipinöidessä Sacklénia kohden.

— Minä sanoin niinkuin te käskitte, että lääniä on kuin Saharan

erämaassa, että ammutte susia ja hirviä ja kävelette saappaissa

pellolla ja kaunistutte päivä päivältä. Ja kun tulee ikävä, niin

vihellätte laivan rantaan kuin koiran...

Jännitys laukesi emännän kasvoilta ja suli hymyyn ja vihdoin nauruun.

Ja hän punehtui, kun ajatteli nuoruutena rakastettua ja painoi silmänsä

maahan. Mutta Sacklén seisoi hurmauksen vallassa hänen edessään ja

kuvasi mitä kaikkea hän oli Parinpellon herralle kertonut ja kuinka hän

oli käynyt mustasukkaiseksi ja luvannut lähteä katsomaan sahanpaikkaa

ja samalla onnellista nuorta pariskuntaa.

Yhtäkkiä ojensi Kreeta-Karoliina lapsellisen valkean käden ja sanoi

hiljaa: »Ei enää, ei enää.» Ja painoi pään tuolin selustaa vasten ja

yli kasvojen kävi tumma veriaalto. Mutta sitten olivat kasvot valkoiset

ja kuoleman vakavat. Sacklén säikähti ja oli heti paikalla polvillaan

emännän edessä.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä siinä hetkessä havahtuen, —

menkää keittiöön, johan äsken käskin minä tahdon että menette. Kenkäni

pilaatte, minä olen ne itse kirjaillut, sellaisissa on paljon työtä.

No, tulkaa järkiinne.

Käräjäkirjuri pääsi pystyyn ja meni ovelle. Siinä hän kääntyi ja katsoi

emäntään päätä nyökyttäen.

— En ihmettele, Kreeta-Karoliina, vaikka vielä arkustanne kimmahdatte

pystyyn. Hyvin teitte, kun kutsuitte minut kantajaksi — koetan varoa,

että ajoissa heräätte eikä sitten, kun multa jo kumisee arkkunne

kannelle.

Emäntä nauroi.

— Mutta se teidän hevosenne. Minä olen nyt antanut omani.

— Se ei ollut niin arvokas kuin luulin.

— Kreeta-Karoliina, mustalainenko te olette näissä hevoskaupoissa?

— No, tulkaa sitten tähän, niin sanon kaikki yksintein. Mutta kysyä

ette saa mitään, niin minä tahdon. Katsokaas, Parinpellon herra kävi

täällä kaksikin eri kertaa, toisen kerran talvella, toisen syksyllä.

Lähetin heti hakemaan isäntää. Ja he kävivät katsomassa sahan paikkaa.

— Kreeta-Karoliina, puhukaa myöhemmin, ettehän saa sanaa suustanne.

— Mitä hittoa te sitten pyydätte ja kerjäätte. Sanon kaikki yksintein,

niin ette voi syyttää minua mustalaiskaupoista. Kuinka tekopyhä te

olette: utelias niin että halkeatte ja kuitenkin sanotte: älkää

puhuko. Falcke kävi täällä, niinkuin sanottu, kaksi kertaa. En ole

vuosikausiin yhteensä nauranut niin paljon kuin silloin. Falcke

mahtoi tietää tulleensa iloiseen taloon. Sitten kerran näin hänet

kirkkorannassa. Olin tullut yhteisessä kirkkoveneessä ja panin huivia

päähäni Ison-Hiedan kirkkoaitassa. Silloin hän ajoi hevosen selässä

ohitse ja kysyi, oliko joku nähnyt hänen koiraansa. Hän meni samaa

tietä, kukaan ei ollut nähnyt koiraa. Sitten... sitten... hän tuli

eräänä keväänä ja silloin hänellä oli lapsi mukanaan. Ja silloin...

Mutta se ei kuulu tähän. Silloin minä lupasin lapselle lahjan. Ja hän

muistaa sen. Ja kuuluukin sitä kysyneen, niinkuin lasten tapa on. Mutta

testamentit ovat testamentteja ja niitä pitäisi nyt paikata. Ja samalla

saattaa kaipauksestakin tulemaan jotain valmista. No, joko menette nyt,

Sacklén. Ja järjestäkää asiat minun tahtoni mukaan. Ettekö ovelle löydä?

Jonkin aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Lyyli Laattala

Isoon-Hietaan emännän seuraksi. Hän oli vaalea ja iloinen, terve ja

tanakka ja kun emäntä oli häntä pari kuukautta katsellut, puettanut

ja johtanut mielensä mukaan, niin hän alkoi olla häneen tyytyväinen.

Parahiksi hän oli ehtinyt luvata Lyylille muistoksi kultaisen

rintaneulan, kun kävi ilmi, että Lyylillä jo oli katsottuna sulhanen,

Tourin Matti, ylioppilas, joka lueskeli lakia. Eikä edes Lyyli itse

tätä kertonut, vaan se tuli emännän tietoon Vireenin, vanhan voudin

kautta, joka arvasi emäntänsä aikeet. Eikä Lyyli edes kieltänyt kun

emäntä kutsutti hänet eteensä, vaan sanoi hävyttömästi, että eihän

hän ollut voinut tietää, että emännällä olisi jotain hänen naimistaan

vastaan. Ei muuta, sanoi emäntä, kuin sitä, että hän olisi halunnut

valita sulhasen, tai edes tuntea hänet, lievensi emäntä samassa jyrkän

lausuntonsa. Ja mikä tämä oli muu kuin velaksi lueskeleva poika, joka

vielä taisi juopotellakin, niinkuin Helsingissä oli tapana tehdä.

Lyylissä oli sisua, hänessä! Hän sanoi emännälle vasten silmiä, että

hän ei naikaan rahaa ja laivoja, niinkuin täti on tehnyt eikä hän

kysy, onko katto hänen päänsä päällä korkea vai ulottuuko siihen käsi,

kun nostaa. Mutta sen hän ottaa jonka itse tahtoo. Ja olisiko tädin

mielestä todella parempi ottaa rikas, jonka sitten surmaa, kun ei jaksa

hänen kanssansa olla. Emäntä sai nyt Lyylin kautta kuulla joukon niitä

asioita, joita hänestä pitäjällä puhuttiin. Hän antoi Lyylin puhua ja

tyyntyi tyyntymistään, kunnes vihdoin rauhallisesti sanoi Lyylille,

että sopiihan mennä tämän suloisen miehen luo, ei hän mitenkään pyydä

olla tiellä. Lyyli antoi sisukkaan vastauksen ja emäntä puolestaan

huomautti, ettei tarvitse tästä puoleen olla asiaa tällaiseen huonoon

paikkaan kuin Iso-Hieta. Ja Lyyli pani nopeasti vaatteensa myttyyn

ja läksi kantamus selässä Isosta-Hiedasta. Emäntä nousi vuoteestaan

katsomaan ja nauroi. Jouti kantaa, voimia ei häneltä puuttunut. Ja

jouti kylän puhua — kai hän kylästä otti hevosen tai laivallako aikonee

lähteä. Hyvä oli, että ajoissa tuli nähdyksi mikä lintu hän oli,

kyllä olisi Arnella ollut seitsemän pitkää päivää viikossa sellaisen

ihmisen rinnalla. Onnea ei sellaiseen avioliittoon olisi tullut. Ja

Sacklénille, hänelle päätti emäntä sanoa kovat sanat. Lähettää tänne

tytön eikä ota selvää, onko hän jo rakastunut!

Emäntä oli tämän jälkeen sairas ja toivoton. Tuli aikoja, jolloin

hänen täytyi pyytää niitä kuoletuttamislääkkeitä mitä tohtori oli

antanut otettavaksi vain pahimmassa hädässä. Tuli tuskankohtauksia,

jotka veivät muistin ja järjen ja tekivät niin täydelleen

välinpitämättömäksi maailman asioista, että Arnenkin kohtalo oli

yhdentekevä. Ei jaksanut kättä liikauttaa eikä ajaa pois niitä ihmisiä,

jotka taasen olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Sukulaisia ne

taasen olivat, isäntävainajan helliä sukulaisia, oli muitten muassa

Laattalan emäntäkin ja Lyylin nuorempi sisar. Ne painuivat häntä

kohti ja kysyivät, tunsiko hän heitä ja kuinka hän voi. Ajoittain

hän tunsi heitä, ajoittain ei ketään eikä mitään. Jonkin kerran

hän kuuli viereltään kuiskattavan: hän ei enää aamua näe. Silloin

hänessä elämä läikähti senverran että hän ajatteli: ohoh! mutta ei

jaksanut sanoa heitä vastaan. Aamulla hän kuitenkin kaikkien ihmeeksi

yhtäkkiä nousi ja käveli pöydän ääreen katselemaan ulos ikkunasta.

Ja eikö saanutkin selkoa siitä kuka oli aitassa ja mitä asiaa sinne

oli. Kyllä niillä hänen sairastaessaan on ollut sekä puotiin että

aittaan ja kaappeihin niin paljon asiaa, että sisu nousi, kun niitä

ajatteli. Kyllä täällä oli varastettu. Kaikki olivat varastaneet,

sekä tutut että tuntemattomat! Tiesihän sen, kun ei emäntä vuoteen

ollut jaksanut liikkua senvertaa, että olisi jaksanut yli pihamaansa.

Pienet hymyt sukulaisten suupielissä hänen ympärillään eivät jääneet

häneltä huomaamatta. Nämä hymyt sanoivat: ja taitaa jäädäkin

astumatta. Junkkarit! ajatteli hän hengessään ja vaipui horroksiin.

Ja saattoi päiviä olla sillä tavalla. Ihmeellistä, etteivät oppineet

varovaisemmiksi, olisivathan ne voineet puhua viereisessä huoneessa

— ja taisivat kyllä sielläkin puhua — mutta kerran erotti hän Lahjan

sanovan: »En minä muusta, kun saisin sen suuren sinipunertavan

silkkisaalin!» Siihen sanoi hänen äitinsä Laattalan Sandra: ota se nyt

yksintein, mutta vedä aitanovi perässäsi kiinni. Korven emäntä täältä

kyllä muuten kaikki korjaa.» Emäntä ei jaksanut sanoa mitään. Hänen

suunsa jäi auki ja Lahjan äiti riensi tuomaan hopealusikalla vettä,

jolla kostutti hänen huulensa. Kerran kuuli emäntä jonkun puhuvan, että

pitäisi pyytää sairaalta tuo Könni-kello tuolta ruokasalista, maisteri

Sacklénin tekee sitä mieli ja hän sen voi viedä, vaikkei ole sukuakaan.

Silloin emäntä sai suunsa auki ja huusi pelottavalla äänellä: »Mihinkäs

hän sen veisi, eihän hänellä ole huonettakaan, missä sitä pitäisi!»

Kaikki säikähtivät ja olivat sitten jonkin aikaa varovaisia. Sitten

kerran taas sanoi ääni, jota ei emäntä ensinkään tuntenut: »Kuinka

sinä, Lahja, jaksat olla täällä, en minä vain vaikka saisin kaikki

tädin miljoonat.» Siihen vastasi Lahja: »Kun se meidän Lyyli suututti

tädin ja tohtori vakuuttaa, ettei tämä voi kestää kauan.» Kuuma

veriaalto meni yli emännän kasvojen, mutta sitä ei kukaan huomannut.

Kerran sanoi taasen joku: »Kyllä pitäisi olla oikeus antaa ihmiselle

tarpeeksi suuri morfiiniannos, kun hän tulee tuohon tilaan!» Emäntä

ponnisti kaiken tahtonsa saadakseen auki silmänsä ja nähdäkseen, kuka

se oli, joka pyrki häntä tappamaan. Silmät eivät auenneet, mutta hän

kuuli ympärillään kuiskattavan: »Eihän hän vain mahda olla tajuissaan?»

Hän oli tajuissaan ja ajatteli: vai niin, junkkarit, vai niin! Ja hän

päätti vielä kerran nousta ja käydä suurella tarkastuksella, aina

puodissa ja aitassa asti ja ottaa ne lujille. Ja liinavaatekaappi,

se se oli tutkittava, siellä pitää vielä olla parikymmentä tusinaa

salvetteja, vanhan Flyktin Matin kutomia. Liinakaappi oli tuossa oven

takana, sinne meneminen ei ollut asiakaan. Vinnille oli pahempi pääsy.

Mutta siellä olivat silkit — he luulivat, että ne olivat aitassa,

mutta parhaat olivat vinnillä ja jollei hän itse jaksa sinne, niin hän

kannattaa kirstut tänne ympärilleen ja ryijyt ja polstarit. Nyt tuli se

tavaton kuumotus, sitten tuli hiki. Oli se sellainen löyly, että mielen

oli viedä. Mutta sitten hän sai silmänsä auki. Hän oli yksin. Ne olivat

kaikki poissa, Lahjakin, joka niin oli vakuuttanut, ettei hän malttaisi

yölläkään ummistaa silmiään. Kissa, sinä siinä, etkö mene! Vai mikä

se siinä on pöydällä? Kyllä on tämä ihmisen ruumis tomu ja tuhka. Ei

silmä erota eikä käsi nouse. Mikä muu lienee pöydällä. Ei näe silmä. On

niinkuin kuuluisi ääniä ruusupensaiden luota, vai mettisetkö ne noin

surisevat! Tomuja tuhka tämä on tämä ruumis. Mutta nytpä onkin hyvä

tilaisuus! Nyt ne ovat retkillään, kukaties ryijyjen kimpussa! Hänpä

ottaa ne kiinni itse synnin teossa. Vaikka olisivat jo vieneet sen

mustapohjaisen ryijyn, joka on mummo-vainajan itsensä kutoma. Vartokaa

vain, te junkkarit!

Hän sai kun saikin sen voiman että nousi. Kun hän kulki yli permannon,

oli hänellä se tunne, että hän on liekki, jota ympäröi tomuverho jottei

se sytyttäisi tuleen mitä on ympärillä. Hänen silmänsä näkivät nyt,

että salissa kaikki oli kunnossa, sohvatyynyjäkään ei oltu viety.

Hänen jalkansakin löysi vielä kulumisen syvennykset kynnyksen alla.

Liinavaatekaappi oli paikoillaan. Vai niin, sinä käsi, sinä tomu ja

tuhka, et tahdokaan nousta! Se on pakosta nyt, niin minä tahdon, että

ovi auki! Jaa-ah! Siinä se oli. Täällä ovat hyllyt tyhjinä. Ne ovat

uskaltaneet. Mutta kyllä hän sille, jonka tämä on työtä, vielä näyttää.

Vai eivätkö taaskaan hänen silmänsä erota? Pettääkö käsikin? Tyhjää,

sanovat sekä silmät että käsi. Flyktin Matin salvetit olivat poissa.

Ja niitä hän on varjellut kuin silmäterää. Tulta ja tulikiveä! Hän

haki asetta käteensä lähteäkseen rosvoja kurittamaan. Kaikki ne ovat

rosvoja, ei yhtä rehellistä ihmistä enää tapaa. Odottakoot!

Kun emäntä jälleen kohtasi ihmisiä, oli hän vuoteessaan ja heräsi

pitkästä unesta. Ilman että hänelle sitä kukaan tuli sanomaan, hän

tiesi, että oli pyörtynyt ja kannettu vuoteeseen. Niinkuin laivassa

hän vieläkin oli eikä silmä päässyt kiinni mihinkään, kun ei mikään

pysynyt paikallaan. Emännän täytyi kysyä, onko Rauha täällä. Ne eivät

ymmärtäneet mitä hän kysyi ja olivat valittelevinaan, että hän nousee

ja menee putoilemaan. Silloin hän huusi niin paljon kuin hänestä

ääntä läksi: »Kuka junkkari se on, joka on minun liinavaatekaappini

tyhjentänyt? Voro se on eikä ihminen ja jos se on tässä huoneessa,

niin ilmoittakoon itsensä. Sinä Sandrako se olet? Sinä istut tässä

ja odotat minun kuolemaani ja jakelet pois minun tavaroitani. Mutta

minä en ole vielä kuollut. Minä en ole niin kipeä niinkuin tohtori

sanoo enkä minä kuole ennenkuin tahdon. Ja minä menen vielä aittaan ja

puotiin ja navettaankin, ja jos minä tahdon, niin menen takasuollekin.

Älkää te luulko, että minut niin vain varastetaan puhtaaksi. Vai sinä

Laattalan Lahja. Isäsi... se huijasikin markkinaplassilla... Ja mummosi

möi viinaa. Niin, itke vain, itke. Kylläpä niitä kyyneliä riittää,

niitä näkyy olevan varastossa. Minua ei ole itkettänyt kahteenkymmeneen

vuoteen ja minä nauran sinun itkuasi. Oletko sinä, Sandra, jo jaellut

silkkihuivejani? Ja ryijyjäni? Jos niistä on yksikin poissa, niin sinä

istut vedellä ja leivällä. Niin minä tahdon. Itke, itke... Niin, niin,

sinä Lahja olet luullut, että saat kaikki. Vai niin, äitisi se sanoi,

että salvetit ovat valmiina häihisi. Vai tuodaan ne takaisin sitten,

kun itse tulet tänne emännäksi. Kutsu vouti tänne. Heti paikalla.

Ja jos minä menen sekaisin, niin odottakoon tässä, kunnes virkoan.

En minä niin sekaisin ole, etten asioitani tietäisi. Kyllä minä ne

kaikki tiedän. En tarvitse teitä enkä ole teitä tänne käskenyt. Sain

tarpeekseni Lyylistä, joka täällä mahtaili. Minulla on jo toisia

sukulaisia katsottuna. Viettekö vaatteenne selässänne laivalle niinkuin

teki Lyyli, vai käskenkö Vireenin valjastaa hevosen? Mitä sinä Sandra

sanoit? Ettette mene. Ohoh! Korvani taitavat erottaa väärin. Huomiseen

saatte olla, mutta sitten makaa tuossa sängyssä jo toinen. Ja kaikki

pitää olla talossa paikoillaan... Minä tarkastan joka nurkan... Mitä

sinä siellä puhut? Ettäkö minun ajatukseni ovat kiinni maallisissa...

Niin ovatkin. Järjestyksessä pitää kaiken olla, kun minä lähden. Tästä

sängystä minä itse astun ruumisarkkuun. Sitten kun tahdon ja annan

kuolemalle luvan tulla. Mutta lupa myöhästyy nyt, ja se on sinun syysi,

sinun ja tyttösi. Ainako sinä vain siellä puhut? Että onko minun

arkkuni niin suuri, että tavarani mahtuvat mukaan? Jaa on, jos tahdon.

Otan kaikki, mitä tahdon. Voin lunastaa sadan ihmisen haudankin —

mahtuuhan siihenkin yhtä ja toista. Näetkö nyt, Sandra, kuinka terve

minä olen Enkö pudotakin tulemaan niinkuin Faaleri-vainaja ennen

Paalajärven kirkossa. Vouti tänne... Junkkari ainako sinä Lahja vain

puhut ja parut? Se ei auta yhtikäs mihinkään. Sen näköinenkin olet,

ettei sinua mies huoli. Vouti... Vireeni tänne, Loviisa tänne... Jaa

minä olen ollutkin kaunis ihminen. Sellaista ei ole näillä mailla eikä

paljon muuallakaan. Onkos se vouti? Vouti menee ja valjastaa hevosen.

Nämä matkustavat, tämä Laattalan emäntä ja tytär. Ja parasta on, että

yksintein kuuntelettekin mitä tässä puhutaan, jos käräjänkäyntikin

tulisi. Kyllä minä vielä käräjätkin tästä käyn, jos käydä tahdon. Paras

on, että Lahjalle maksetaan kuukausipalkka, niin ei ole sanomisia sinne

eikä tänne. Niin, niin, pankaa te vain pillit pussiin. Niin minä tahdon.

Tämän tapauksen jälkeen olivat emännän voimat tuiki lopussa eikä kukaan

muu kelvannut hänen silmiensä eteen kuin Loviisa, hänen hiljainen

harmaa palvelustyttönsä. Kreeta-Karoliina päätteli, ettei enää ryhdy

mihinkään, oikeat ihmiset ovat maan päältä loppuneet. Hän käski

kuitenkin Loviisan toimittaa huoneeseensa hyvin lujan, ei kovin paksun

nuoran ja Vireenin viemään sanan Sacklénille. Nuora oli Sacklénia

varten, hän päätti ojentaa sen Sacklénille kiitollisuuden osoitukseksi

hänen onnistuneesta toiminnastaan emännän toivomusten edistämiseksi.

— Ja sen minun paremman sänkyni, joka on ollut vaunuliiterin

parvella, sen saa tuoda tänne vinnille, jatkoi emäntä. — Pankaa se

silkkiliinavakkasten viereen, niin ehkä säilyvät silkkiliinat! Jollette

kahden jaksa nostaa, niin ottakaa apua.

— Mikä sitä tänne rupeaa nostamaan ruumisarkkua, sanoi Vireeni äreänä,

— ei se mahdu portaistakaan.

— Vai ettei mahdu, huusi emäntä vuoteeltaan, — onko portaita sitten

minun sairastaessani kavennettu? Sillä kun minä arkun tilasin, niin

mittasin samalla portaatkin ja tiedän, että leveämpikin minun parempi

sänkyni saisi olla. Menkää nostamaan vain ja katsokaa, että se tulee

oikeaan paikkaan. Eikä mitään mukinaa, sitä en minä kärsi.

Nuora riippui vaatenaulassa ovensuussa ja emäntä odotteli Sacklénia.

Häntä ei kuitenkaan kuulunut. Emäntä arvasi hänen pelkäävän. Sensijaan

saapui Aino Soivio taloon ja toi terveisiä maisteri Sacklénilta. Hän

oli paljon kaukaisempaa sukua kuin Laattalan väet, kesti hyvän aikaa

ennenkuin emäntä ja hänen nuori vieraansa olivat ennättäneet saada

selville, millä tavalla he sukua olivatkaan. Aino oli harvasanainen

tyttö, suorastaan enkelimäinen. Ei minkään perinnön toivossa hän

tullut, ainoastaan siksi, että emäntä oli sairas ja yksin ja siksi,

että lääkäri oli määrännyt hänelle ilmanmuutosta pitkällisen yskän

vuoksi. Emäntä ei kauankaan ollut katsellut Ainoa ennenkuin hänen

vastarintansa oli murtunut. Aino oli kaunis ja hyvä tyttö, juuri

sellainen kuin hän toivoi. Hän oli levoton tytöstä ja syötti ja juotti

häntä. Aino istui ja lauloi hänen vuoteensa ääressä, milloin hän

jaksoi. Mutta tyttöä väsytti aina. Pitkien syyssateiden jälkeen meni

järvi vihdoin jäähän ja tytön teki mieli luistella, ja jo ensi retkellä

sai hän verensyöksyn ja oli toimitettava sairaalaan. Emäntä antoi hänen

käteensä kauniin rahasumman, mutta toivonsa hän taasen oli menettänyt

— eivät ne koskaan parane, vaikka väitetään, että ne lihottamalla

saataisiin terveiksi.

Kreeta-Karoliina katseli nuoranpätkää, joka yhä oli paikallaan ja

ajatteli, että olisi Sacklén saanut senverran pitää huolta asioista,

ettei olisi toimittanut tänne keuhkotautisia. Ainon hyvyys ja suloisuus

olivat kuitenkin jonkin verran palauttaneet häneen uskoa ihmiseen,

niin ettei hän tykkänään luopunut pyrkimyksestään tehdä Parinpellon

herran poikaa onnelliseksi. Ja kun Sacklénilta sitten tuli nöyrä kaunis

kirje, jossa hän pahoitteli, ettei ollut voinut menestyksellä suorittaa

luottamustehtävää, joka hänelle oli mitä suuriarvoisin, mutta että

hän nyt toivoo löytäneensä sen tytön, jota arvoisa Kreeta-Karoliina

tarvitsee, vieläpä läheisestä suvusta, ja toimittavansa hänet tuomaan

tädille lääkkeitä — Sacklén kirjoitti niin pitkiä lauseita, että lukija

oli unohtanut alun, kun pääsi loppuun — kun siis tämä kirje saapui

Sacklénilta, heräsi emännässä jälleen toivo ja jännitys ja hän käski

Loviisaa vielä kerran tuulettamaan sänkyvaatteet, joilla Aino oli

nukkunut.

Kaikkina näinä vuosina, jolloin Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli

valmistanut outoa perintösuunnitelmaansa sairasvuoteelta käsin, jota

lääkärit pitivät kuolinvuoteena oli hänen silmiensä edessä väikkynyt

se elämys, josta hänen olemassaolonsa sai ravintonsa. Se oli eräs

muisto. Ei niitä muistoja tyttövuosilta, jolloin naapurinpoika ja hän,

Kreeta-Karoliina, tapasivat tansseissa, veneretkillä ja lehtimajoissa,

vaan muisto Isosta-Hiedasta, siltä ajalta, jolloin isäntä makasi, söi

ja joi, varsinkin söi. Jos tätä muistoa olisi halunnut kertoa ystävälle

— jos olisi ollut ystävä, jolle kertoa — niin se ei olisi ollut mikään,

se olisi lahonnut niinkuin tomuläjä, kun siihen kosketaan. Mutta

siihen kävi aina kirkkain aurinko ja se kihisi kauneutta ja onnea. Kun

Ison-Hiedan emäntä sairautensa ja mielensä ankeuden ryteiköstä suuntasi

ajatuksensa tähän muistoon, puhkesi hänen silmiensä eteen nurmikko

ja siinä leikki lapsi. Muuta ei ollutkaan kuin nurmikko ja lapsi ja

niitähän on tuhannen tuhansia. Mutta tämä oli niin heleä nurmikko,

että siihen mahtui koko nykyinen kesä ja kaikki menneet kesät, ja

lapsi, jonka hän näki ensi kertaa, oli itse Jumalan ihme, armaan miehen

lapsi ja hänen ilmetty kuvansa, se uusi ihminen, joka astuu niiden

tilalle jotka kuolevat. Tämän nurmikon ja tämän lapsen läheisyydessä

oli Kreeta-Karoliinassa puhjennut kaipaus saada elää kuolemansa

jälkeen, elää tässä lapsessa, jota hän rakasti. Tämä hetki oli

luvaton ja lisäksi niin pian ohitse, että hänen todella, seisoessaan

siinä pientarella tuon onnellisen nurmikon luona, jolla lapsen jalat

olivat olleet, kyseli itseltään, oliko hän nähnyt unta. Arne, sanoi

hän silloin ja tiesi, että oli tapahtunut jotakin. Jotakin niin

käsittämätöntä ja mieletöntä ja lapsellista, että olisi pitänyt hävetä.

Mutta järjen langettaessa mahdottomuuden ja naurettavuuden tuomiota,

saneli sydän naisen testamenttia: kaikki tämän lapsen hyväksi. Ja

vuosien vieriessä, kun lapsi eteni ja joutui saavuttamattomuuden

piiriin, peittyi muisto niinkuin lähteensilmä, kun syys varistaa

sen lehtien peittoon. Mutta se paljastui aina jälleen, kunnes

Kreeta-Karoliina eräänä päivänä ymmärsi, ettei hän voinut kuolla,

jollei ollut täyttänyt kesäisimmän hetkensä lupausta, kesäajatustaan.

Hän ihmetteli itse, ettei tuntenut tarvetta nähdä Arnea — ainoastaan

tietää, että hän tuntemattoman ystävän kautta tulisi onnelliseksi.

Mutta nämä vieraat, kömpelöt maalaistytöt Tukki-papan suvusta — olihan

se niin teennäisesti tehtyä suunnitelmaa, ettei sen menestymisellä

ollut mitään mahdollisuutta. Tällaiseen ei kukaan usko enkä minä

itsekään usko, ajatteli Kreeta-Karoliina valoisimpina hetkinään,

tämä on hullun työtä, tässä ei ole mitään järkeä. Ja joka kerta, kun

sairaan vaivalloisesti rakennetut suunnitelmat romahtivat, hautasi hän

olemassaolonsa väkevimmän elämyksen, sen jonka voimasta hän pysyi maan

päällä. Mutta hän ei saanut sitä pysymään haudassa, vaan yhtäkkiä oli

hänen silmiensä edessä taasen vihreä kappale pellonpiennarta ja siinä

lapsi, jonka hyväksi hän oli luvannut kaikki tehdä. Ei auttanut, että

hän sanoi itselleen: lapsi on kasvanut eikä muista sinua, lapsi ei

mitään tarvitse — hyvin pian hän taasen tapasi itsensä ajattelemassa

sitä tyttöä, jonka piti tulla onnelliseksi Arnen vaimona ja tehdä hänet

onnelliseksi. Tämän tytön täytyi edustaa Kreeta-Karoliinaa, niinkuin

Arne edusti isäänsä. Sentähden täytyi Kreeta-Karoliinan valita tyttö.

Se oli hullutusta, sellaista sekapäisen työtä — Sacklénin ei olisi

tarvinnut sitä ääneen lausua. Mutta jossain korkeudessa tai syvyydessä

kohtaavat toisensa hulluus ja viisaus ja sieltä tuli se käsky, jota

Kreeta-Karoliinan piti totella.

Seuraava tyttö, joka Isoon-Hietaan tuli, oli Rauha Korpi. Hän oli

käynyt muutamia vuosia tyttökoulua sekä kauppakoulun ja toiminut

jossakin konttorissa kaupungissa. Pianotuntejakin hän kuului ottaneen.

Hän oli siis kaikin puolin kaupunkilainen ja emäntä vieroi häntä

ensin ja aikoi antaa hänen yksintein mennä. Mutta Rauha hoiti häntä

sellaisella kärsivällisyydellä ja huolella, että hän jo alkoi luulla

löytäneensä sen jota etsi. Emännälle sattui juuri silloin vaikea

taudinpuuska eikä Rauha tuskastunut yölläkään. Ainoastaan sen hän teki

vastoin emännän tietoa, että tilasi äitinsä avukseen. Ja kukaties

asiat olisivat menneet toisin päin, jollei Rauhan äiti, Josefiina

Korpi, olisi Isoon-Hietaan tullut. Sairas emäntä oli mieltynyt

Rauhan punertaviin hiuksiin, sorjaan vartaloon ja pukeutumistapaan.

Umpimielinen vain hän oli, niin ettei hänen huuliltaan monta sanaa

lohjennut. Se ei kuitenkaan ollut mikään vika, emäntä käski Rauhan

kirjoittaa Sacklénille, että tämä kiireesti tulisi tänne käymään,

ja päätteli, että jos Sacklénin onnistuisi järjestää niin, että

Arnekin tulisi tänne, niin ehkäpä kaikki saataisiin kuntoon ja hän,

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta voisi kuolla siinä marraskuussa, jolloin

hautajaiset ovat mukavimmat pitää. Suuret hautajaiset hän halusi

itselleen.

Eräänä päivänä oli hän kuulevinaan jotain melua ulkoa. Ajettiinko?

Ehkäpä Sacklén tuli. Rauha sanoi, ettei pihamaalla mitään ollut ja

kysyi eikö hän saisi soittaa tädille. Mutta siinä hänen seinän takana

soittaessaan kuului jälleen kolinaa ulkoa ja emäntä sai yhtäkkiä sen

voiman, että nousi vuoteesta ja meni ikkunaan. Hän näki jonkun naisen

suuri nyytti selässä tulevan puodista ja livahtavan nurkan taakse.

Nyt astui yli kynnyksen toinen ja hänen kantamuksensa oli niin suuri,

että joku aitassa kohotti sitä hänen selkäänsä. Kokonaista lakanaa

oli käytetty nyyttiliinana. Olivatko ne tulleet mielipuoliksi? Joko

ne nyt hänen eläessään jakoivat hänen tavaroitaan? Viimeisenä astui

puodista Rauhan äiti, Korven emäntä, ja sulki oven. Kreeta-Karoliina

Iso-Hieta ei ylettynyt pöydän yli ikkunaan, mutta hän iski nyrkkinsä

pöytään niin että vesikannu lasineen kilisi. Rauha lakkasi soittamasta

ja tuli juosten huoneeseen, ja hän se vastaanotti tädin ensimmäisen

mielenpurkauksen.

— Vai asetut sinä soittamaan siksi aikaa kun äitisi varastaa taloni

puhtaaksi, sinä käärme! huusi emäntä. — Ja te luulette, etten minä

kuule. Ovatko sitten rehelliset ihmiset kuolleet sukupuuttoon? Ja

täällä te hymyilette minun ympärilläni ja puhutte säälin sanoja.

Piruja te olette ettekä ihmisiä. Olisitte te voineet odottaa siihen

asti, että olen kylmennyt, olisi sittenkin ollut aikaa ryhtyä jakamaan

omaisuuttani. Mutta tiedättekös te, äiti ja tytär, että minä kannatan

tavarani tuohon ikkunan alle ja siinä minä ne poltan, ettette mitään

saa. Ja lähtekää menemään nyt. Pankoon Vireeni Pruunin valjaisiin,

tai taitaa teillä olla oma hevonen, ettekö luule minun kuulevan, että

ajetaan — minun tavaroitani kai sillä kuljetetaan.

Keskelle sitä todistelujen ja syytösten myrskyä, mikä tärisytti

Ison-Hiedan asuinrakennusta tänä kuulaana, tuulisena lokakuun päivänä,

saapui taloon maisteri Sacklén matkassaan hyviä uutisia, joiden nojalla

juuri hän oli tohtinut lähteä liikkeelle. Hän joutui ensi kerran

elämässään Kreeta-Karoliinan makuuhuoneeseen sairaan ollessa vuoteen

omana. Ennen oli Kreeta-Karoliina visusti katsonut, että hän puettuna

otti vastaan vanhan ihailijansa. Korven emäntä ei pitänyt sellaisista

lukua ja hän se ilman muuta toi Sacklénin turvakseen sairaan vuoteen

ääreen. Kreeta-Karoliina sukelsi nopeasti peitteen alle, sulki silmänsä

ja pidätti hengitystään, punan kuumana peittäessä kasvot. Sacklén

seisoi ääneti, nöyrän kumarruksen asennossa, odottaen lupaa saada

puhua. Korven emäntä huusi ja selitti, vain vanhoja mädäntyneitä

villoja hän oli jaellut köyhille ihmisille, jotka niitä olivat

pyytäneet. Kreeta-Karoliina ja hänen nuoruudentuttavansa viettivät

ääneti omaa elämäänsä, kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä

tapahtui. Vihdoin värähtivät sairaan tummat silmäripset, ja kooten

viimeiset voimansa hän silmiään avaamatta kuiskasi:

— Eikö teitä yhtään hävetä. Tuo tuolla naulassa on teitä varten. Nuora

tietysti. Mutta viekää ensin se elämöivä piru ulos. Ja menkää...

menkää kaikki. Lähettäkää piika tänne. Minä pukeudun. Hävetkää toki ja

menkää...

Kun emäntä oli tämän sanonut, jäi hän ääneti makaamaan ja jäinen

kylmyys täytti hänen olentonsa. Tuntui suorastaan siltä kuin hän

alkaisi kangistua. Vai joko sitä nyt tullaan sisään väkisin, tykytti

jokin heikko tunto hänessä, vainuten kuoleman läheisyyttä. Samassa

hän tajusi, että Rauha liikkui siinä likellä ja huusi ja itki.

Silloin hän tunsi vihaavansa häntä, koska ei hän ollut kelvannut

mihinkään. Hän olisi suonut, että Rauha jo olisi poissa ja ettei hän

koskaan saisi miestä. Hänen ajatuksensa otti yhtäkkiä toisen suunnan

ja veri alkoi kiertää hänen suonissaan. Minkä näköinen oli Aliinan

tytär, se kanttorin nuorin lapsi, jonka kummina hän oli ollut? Se

oli ristittäessä huutanut. Minkä näköinen se oli nyt? Kruununvoudin

hautajaisissa hän oli käynyt Laarilla, mutta hän ei voinut muistaa

mitään tästä risttyttärestä. Niitä toki olikin maailmassa liian

monta. Poikia ei ollut yhtään, ihmiset tiesivät, että hän ei suosinut

miessukukuntaa. Mutta Kreeta-Karoliinoja oli maailmaan tullut monta.

Lehtisen tytär ei ollut Kreeta-Karoliina. Lukkari ei ollut allakasta

löytänyt ainoaakaan mieleistään nimeä, hän oli tehnyt lapsilleen nimet.

Hän teki lauluja ja hän teki nimiä. Hänen lauluilleen nauroi koko

maailma, miten lienee ollut lasten laita. Entä jos Sacklén, senkin

hirttämätön naittaja, olikin oikeassa, hän kun aina kehui Lehtisen

tyttäriä. Jos lähettäisikin kirjurin yksintein hakemaan tänne nuorempaa

Lehtisen tyttöä. Hän ei ollut isäntä-vainajan sukua, mutta entä jos

testamentista sittenkin selviäisi.

Sairas oli vuoroin tajuissaan, vuoroin tajuttomana. Rakkaus, ajatteli

hän, rakkaus ei ole koira joka tuodaan kahleissa. Rakkaus on lintu,

joka lentää, kunne hän tahtoo! Ei enää mitään toimenpiteitä, olkoon

poika missä on, ei hän tarvitse vanhan vaimon apua. Onhan hänellä

äitinsä, aatelisnainen... Ja kyynelet, jotka olivat kuin repiviä

suolarakeita, kiertelivät rinnassa.

Minä hautaan Arnen enkä koskaan muistele häntä, ajatteli hän ja hänen

ympärillään pimeni.

Hän oli kauan ollut sillä tavalla, kun hän huomasi, että oli kevät ja

hänen silmiensä edessä näkyi nurmi ja pehmoinen vaalea lapsen pää,

jota hän silitti. Ja vieressä seisoi mies, joka taisteli kyyneliä

vastaan. Itkeä ne kaikki osasivat, sekä miehet että naiset. Se oli

niin helppoa. Ja niin hauskaa. Lapsen tukka oli suloinen ja tuoksuva,

kyyneleet pyrkivät ylös kun siihen koski. Toisen naisen lapsi se oli,

aatelisneidon. Eikä se ollut isänsä näköinenkään ensin. Mutta isä

sen toi, nosti rattailta nurmeen ja sanoi: tämä on minun poikani,

Arne on hänen nimensä. Käyn tuolla sahalla, saako poika olla sen ajan

tässä? Eikä lapsi ensinkään vierastanut eikä pyrkinyt pois, vaikka

isänsä läksi. Eikä vieraalla tädillä, nimittäin Ison-Hiedan rikkaalla

emännällä ollut mitään hänelle antaa, ei lelua eikä makeaa, vaan

lapsi oli hänen luonaan siinä pientareella aivan köyhänä kevätkukkien

joukossa. Ja eikö ollutkin kuin sallittua, että Kreeta-Karoliina

juuri silloin tuli siihen tiehaaraan. Isäntä aina riiteli hänen

kävelyretkiään vastaan — trilloilla emännät istuu, oli isännän tapana

sanoa. Mutta sen kerran oli emäntä päässyt lähtemään jalan, hän oli

juossut pakoon humalaisia, niin kauas hän tahtoi, ettei kuulisi niiden

huutamista. Pois hän tahtoi, vaikka mihin, mutta ei enää Isoon-Hietaan!

Tiehaaraan asti hän pääsi, ja oli viheriäinen kevät ja laulavia kiuruja

peltojen yllä. Silloin tuli joku ajaen ja näytti aikovan ajaa uutta

tietä, joka oli tehty tulevalle sahalle ja tehtaalle. Se oli herra,

olkihattu päässä, ja pieni poika. Kreeta-Karoliina ei enää päässyt

pakoon, hän ei myöskään huomannut kääntyä selin päin, ainoa pelastus,

mihin hän turvautui, olivat kukat. Hän taipui taittamaan niitä eikä

katsonut sivulleen.

Falcke tervehti.

Kreeta-Karoliina pakotti itsensä nauramaan. Häntä peloitti, hän oli

tänään heikko, hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, kun oli täytynyt

pitää silmällä isännän vieraita.

— Tämä on minun poikani, hänen nimensä on Arne. Ja katso, Arne, tämä on

oikein hyvä ja rakas täti — olethan tässä hänen kanssaan, kunnes isä

palaa. Isä ei ole kauan, olethan kauniisti.

Mutta Falcke ei lähtenyt, seisoi vain ja katsoi. Eikä sanonutkaan

mitään. Eikä Kreeta-Karoliina osannut puhua. Lapsi puhui ja kysyi

ja isä ja vieras täti seisoivat eivätkä edes katsoneet toisiinsa.

Kreeta-Karoliinan teki mieli itkeä, mutta hän rupesi nauramaan. Falcken

kyyneleet putosivat lapsen olkapäille.

— Mene, mene, sanoi Kreeta-Karoliina, — minä pidän lapsen täällä.

Kreeta-Karoliina ei itkenyt silloinkaan, kun hän oli yksin lapsen

kanssa. He kokosivat niitä kukkia, jotka enimmän muistuttivat aurinkoa.

Lapsi ei pysynyt paikoillaan, Kreeta-Karoliina ehti vain hiukan

sitä koskettaa, kun se jo juoksi ojan pohjalla. Ja lakkaamatta se

hääräsi kukkien ja perhosten parissa eikä ehtinyt tulla tädin luo,

joka sitä niin pohjattomasti ikävöi syliinsä. Vain silloin tällöin

sai Kreeta-Karoliina koskettaa hentoja käsivarsia tai tuntea lapsen

pehmeitten hiusten koskettavan kasvojaan — samassa se jo taasen oli

poissa. Kreeta-Karoliinan rinnassa paisui sydän autuaan, tuiki uuden

tunteen vallassa: hän rakasti lasta. Koko nurmi sai uuden heleän valon

sen kautta, että tuo pieni ihminen sitä jalallaan kosketti. Koko

kevät oli uusi sentähden, että ihmisen kevät kukoisti sen kukkien

joukossa. Niinkuin hän oli iloinnut siemenestä, joka kylvämisen päivinä

siroteltiin tuoksuvaan maahan, niin halusi hän nyt iloita tuon lapsen

kasvamisesta ja menestymisestä. Hän tunsi yhtäkkiä, miten sanomattoman

köyhä hän oli, kun ei mitään voinut antaa lapselle, ei mitään tehdä

auttaakseen sitä kesään. Hän tunsi myöskin, miten turha oli ollut hänen

elämänsä, kun ei hänellä ollut lasta, jota voisi jättää paikalleen

elämään.

Oi tätä riemua, oi tätä tuskaa! huusivat hänen huulensa. Kyyneleet

tuntuivat rinnassa kirvelevinä rakeina, jotka eivät saa sulaa. Jospa

hänellä olisi ollut jotain antamista tälle armaalle lapselle, mutta

ei ollut mitään, mitä se olisi huolinut. Kreeta-Karoliina tunsi

rakastavansa lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja haluavansa kaikki

sille antaa. Eikä mitään hänellä ollut! He puhelivat ja nauroivat

kaiken aikaa, jolloin Kreeta-Karoliina ajatteli riemullisen tuskaisia

ajatuksiaan. Piennar kasvoi ihmeellisen heleää nurmea, jokainen kukka

oli kuin suuri laulava perho ja lapsi juoksi vihreyden keskellä

kuin ihmisen viattomuus sellaisena kuin Jumala on sen lohkaissut

puhtaudestaan. Nähdessään Parinpellon herran palaavan, Kreeta-Karoliina

yhtäkkiä tunsi, että kalliit hetket ovat lopussa ja silloin hän

vangitsi lapsen syliinsä ja painoi sen rintaansa vasten — ah, ettei

hänellä nytkään ollut mitään sille antaa, ah, että hän olikin niin

köyhä.

Yhtäkkiä hän muisti, että olihan talo tuolla hänen ja silloin hän

rupesi puhumaan, pää lapsen olkapäätä vasten.

— Arne, kuiskasi hän, — tuo talo tuolla on minun, siellä on paljon

hevosia ja lehmiä ja kukkasia. Minä annan sen sinulle, kun sinä tulet

suureksi. Sinusta pitää tulla hyvä, onnellinen mies. Muistatko nyt

mitä minä olen sanonut sinulle. Katso, minä pidän sinusta niin paljon,

tahdothan kasvaa hyväksi pojaksi...

Kreeta-Karoliina ei jaksanut jatkaa. Falcke seisoi taasen ja katseli

häneen. Ei yhtään sanaa puhuttu. Kreeta-Karoliina läheni lapsi sylissä.

Kiurut nousivat ja laskeutuivat, ihmiset eivät päässeet paikalta.

Vihdoin otti Falcke Kreeta-Karoliinan sylistä lapsen ja painoi sen

rintaansa vasten ja vastaanotti siten jotakin Kreeta-Karoliinasta.

Ison-Hiedan emäntää pyörrytti. Hän kallistui aitaa kohti ja vapisi.

Kirkas ilma oli heidän välillään, mutta lapsen kautta olivat he

ikäänkuin olleet sylityksin. Kreeta-Karoliina tointui, muisti kuka hän

oli ja nauroi. Pitkät kultaiset korvarenkaat löivät kaulaa vasten. Ne

olivat Ison-Hiedan isännän morsiuslahja. Koko yön oli melua kestänyt

perähuoneissa. Aamuyöstä oli isäntä koputtanut makuuhuoneen oveen.

Hänen ystävänsä harhailivat takapihalla ja löivät aittojen oviin.

Lienevät päässeet sisään, mutta isäntä ei päässyt. Aamulla oli hän

salin sohvalla. »Minä olen ottanut vaimon, pannut sille renkaat korviin

ja soljet rinnoille, mutta ei missään sitä ole, kun minä sitä tarvitsen

— sellaista, saakeli soikoon, en minä kärsi!» Parinpellon herran

rattaat menivät jo kaukana, kun Kreeta-Karoliina yhä istui pientarella

ja itki. Hän saattoi silloin itkeä. Kukat makasivat taitettuina

pitkin nurmea, kukat jotka eivät koskaan saaneet kantaa hedelmää.

Armaan lapsen leluina ne olivat olleet. Hän, hän oli joutunut miehen

leluksi eikä koskaan hänellä olisi lasta. Tätä autiutta ja tuskaa!

Kuinka lapsella oli laheat kiharat. Arne, Arne! Kuinka saattoi siinä

määrin rakastaa vieraan naisen lasta? Mutta olihan hän rakastetun

miehenkin lapsi. Ison-Hiedan emäntä itki. Hän itki vielä monta vuotta

jälkeenpäin. Ja usein, kun kevät vielä oli harmaana ja pelloilla

kynnettiin ja ensimmäiset auringonkarvaiset kukat puhkesivat, häntä

itketti.

* * * * *

Kerrankos se on tapahtunut, ettei sydän ole saanut rakastaa? Kerrankos

se on tapahtunut, että sydän on särkynyt? Hautausmaat ovat täynnä

sellaisia sydämiä. Mutta on myöskin tapahtunut, että sydän on jäänyt

eloon. Ja elänyt. Vaikkeivät sen haavat ole milloinkaan menneet

umpeen. Maailma on täynnä sellaisia sydämiä. Ensin sydän itkee, sitten

sitä itkettää ja vihdoin ei siitä lohkea yhtään kyyneltä. Mutta se

ei milloinkaan unohda. Ei auta sairaus, ei vanhuus, ei tuskat. Aina

muistaa sydän keväänsä.

Hänen nimensä oli Pentti Falcke ja hän on nyt kuollut. Mutta Arne

on hänen poikansa ja Arne elää. Hän on kyllä vieraantunut, mutta

ehkä keksitään siihen jokin keino. Rauha Korpi ei kelvannut eivätkä

ne muutkaan, mutta mikä olikaan Lehtisen tyttären nimi? Kanttori

itse oli tehnyt nimen. Juoppo hän oli niinkuin miehet ovat, mutta

hänellä oli kunnollinen vaimo, pieni Aliina Laarilta. Ja Aliina oli

sukuakin, sisar, suoraan sanoen. Se on sukua se. Ja itse asiassa olikin

oikeampaa, että Kreeta-Karoliinan sukulainen tuli Arnen vaimoksi

kuin isännän. Kaipa niistä testamenteista selviytyy, sitä vartenhan

lakimiehet ovat, että selittävät asiat parhaimmin päin. Millainen oli

kanttorin tytär? Suostuuko hän Arneen ja suostuuko Arne häneen. Ehkä se

tapahtuu, jos oikein tahtoo! päätteli sairas. Ja minä tahdon.

Ison-Hiedan emäntä nauroi, pukeutui, asettui nojatuoliinsa ja kutsutti

sisään Sacklénin.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi hän, — miten huonosti olette hoitanut

tehtävänne. Miten paljon harmia minulla onkaan teidän tähtenne ollut.

Sellaisia lintuja, piru vie, mitä olette tänne lähettänyt. Tuossa on

teille parahiksi, nuora on odottanut seinällä kuukausia, mutta ette kai

ole uskaltanut tulla. Ja siinä vielä naureskelette, niinkuin teillä

olisi hyväkin omatunto. No, istukaa nyt.

— Kreeta-Karoliina, sanoi vanha käräjäkirjuri, hymyillen hampaattomalla

suullaan, — taivaan enkelikään ei olisi voinut täyttää paremmin näin

vaikeaa tehtävää.

— Älkää höpiskö, taivaan enkeli ei lue lakia niinkuin te ja viimeinen

mitä hän rupeaa selvittämään on ihmisten rakkausasiat.

— Kreeta-Karoliina, olette viisain nainen, mitä tunnen, mutta

täydelleen epäjohdonmukainen — tahdotte johdattaa kaksi ventovierasta

ihmistä yhteen ja pakottaa heidät naimisiin, vaikka tiedätte...

— En ole kutsunut teitä tänne tätä varten. Mistä te tiedätte,

etteivät he voi rakastaa toisiaan? Ehkä minäkin kerran olen saanut

sen tuntemisen lahjan, josta puhemiehet aina kerskaavat. Mitä te

naureskelette?

— Kreeta-Karoliina, lasken leikkiä, te olette niin oikeassa, että

ihmettelen. Kun nyt vain löydetään tyttö.

— No se on löydetty nyt. Saatte tuoda sen, jota jo kauan olette

halunnut tuoda.

— Senkö Lehtisen tyttären? No, olisitte paljosta säästynyt, jos hänet

olisitte heti kutsunut.

— Oletteko hullu, hänhän oli lapsi, kun aloitte tämän pelin. Vuosiahan

tätä kokeilua on kestänyt.

— No, niin onkin, olette oikeassa. Mutta nytpä kaikki meneekin kuin

leikki, Arnen äiti on kuollut ja sahaosakeyhtiö on vararikon partaalla

— oi voi, täällä menee moni rikas nurin! Arne saapuu pian tervehtimään

sisartaan. Olen käynyt heillä — mitä nyt sanotte?

— Lähtekää huomenna Paalajärvelle ja tuokaa tyttö tänne. Mutta se pitää

olla se minun risttyttäreni, muista en huoli. En kärsi kanttoria,

mutta tyttö voi tulla äitiinsä. »Nauru» saa odottaa teitä. Mutta älkää

juopotelko, ettette myöhästy ja unohdu jonnekin makaamaan niinkuin

tapanne on. Ilman risttytärtäni ei teidän ole hyvä astua eteeni.

Jos on tarpeellista, niin tulkoon äiti mukaan. Kanttoria en missään

tapauksessa huoli tänne.

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta istui tuolissaan puna poskilla ja hänen

pienet valkeat kätensä nytkähtelivät helmassa tumman silkin päällä.

Kirjuri souti keinutuolissa niin että lattiapalkit narahtelivat, ja

hyräili tuttua laulua. Näin hyvin ei hän ikinä ollut uskaltanut toivoa

asiain menestyvän.

— Kreeta-Karoliina, alkoi hän, keskeyttäen hyräilynsä, — mitä saan

palkakseni?

— Olenko koskaan jäänyt teille velkaa? kivahti emäntä.

— En koskaan ole saanut, mitä hartaimmin olen toivonut.

— Tiedättekö, mihin puuseppä on tehnyt oven? Lennätte ulos siitä,

jollette ole siivolla. Sinä päivänä, jolloin minun risttyttäreni ja

Arne Falcke ovat vihityt tässä silmieni edessä saatte olla nostamassa

minua arkkuun. Oletteko sitten palkittu?

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Keinutuoli ei enää soutanut ja

lattiapalkit vaikenivat.

— Oi tätä kaipausta! voihkaisi vihdoin vanha Ville Sacklén, — oi tätä

tuskaa!

— Kollo, sanoi emäntä, — jahka he saavat toisensa niin meidän kaikkien

kaipaus asettuu.

* * * * *

Kun Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä varhain aamulla astuivat

laivarannasta Isoa-Hietaa kohden, olivat he viluiset, nälkäiset ja

alakuloiset. Kanssamatkustajat olivat kaiken matkaa osoittaneet

suuttumustaan viipymisen johdosta ja Sacklén, joka oli kaikkeen

syypää, oli jäänyt Paalajärvelle, työntäen kanttorin rouvan ja

tyttären yksinään kohtalokkaalle retkelle. Kaiken yötä oli vanha

»Nauru» puhkunut ja potkinut pyörillään selällä ja salmissa. Likainen,

rasvainen ja ahdas oli nykyään tämä paikkakunnan ensimmäinen laiva.

Nukkumisesta ei ollut puhetta, pienessä salongissa, missä aikoinaan

Ison-Hiedan nuori emäntä oli pitänyt syöminkejä ja juominkeja

metsästysseurueilleen, itkivät nyt lapset ja toruivat tehtaantytöt

parhaista paikoista. Onneansa kiittivät Tumma Lehtinen ja hänen

äitinsä, kun tunsivat laiturin palkit jalkainsa alla. Ison-Hiedan

ranta, missä kolmekymmentä vuotta sitten iloinen hääseurue oli

polttanut kokkoa saarilla ja uivilla lautoilla, ei näyttänyt

ystävälliseltä. Kaikki oli harmaata. Hikinen sumu täytti ilman maata

myöten, niin ettei nähnyt edes vesilamparetta ennenkuin siihen astui.

Äiti, joka muuten oli niin hiljainen, oli tällä retkellä esiintynyt

puheliaana ja nytkin hän puhui, minkä ennätti. Tytär aavisti hänen

koettavan vaikuttaa häneen ja vaikeni itsepintaisesti, oudon tuskan ja

vastenmielisyyden tunteen vallassa.

— Mitä ihmettä, sanoi äiti ikäänkuin itselleen, — olemmekohan me

oikealla tielläkään? Tästä meni ennen hyvä ajotie. Monta kertaa minäkin

istuin hevosen selässä, kun illalla mentiin juottamaan hevosia. Vouti

nosti selkään. Se on vielä täällä, sama vouti. Laiva oli silloin uusi.

Ja tässä oli kahdenpuolen niittyä. Hyvät ihmiset, onko se päästetty

tällä lailla metsittymään? Siltä näyttää. Mutta sellaista se on, kun

isäntä kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena ja emäntä kymmenen

vuotta on sairastellut. Ei uskoisi, ei uskoisi paikkoja samoiksi...

No, onkos tämäkin aita näin tykkänään hävitetty. Tässä oli punainen

portti... Tuolla... niin, mutta tuoko se onkin? Se oli olevinaan niin

suuri silloin. Tuo kivi tuolia! Siellä oltiin paossa vihaista sonnia.

Se oli aika sonni, se puski voutiakin niin että täytyi viedä tohtoriin.

Mutta onpa tämä tavatonta sumua... Kas ettei emäntä lähettänyt voutia

vastaan. No, kyllähän me tästä. Että vain oltaisiin oikealla tiellä.

Kun ei vielä näy mitään rakennuksia. Näillä paikkeilla oli ennen jo

pikkueläjien tupia. Ja emäntä piti tarkkaa lukua, että ikkunoiden alla

oli kukkia ja pensaita, ja puhdasta piti olla. Kyllä hän voimainsa

päivinä jaksoi ja teetti, mutta mitäs, kun voimat loppuvat. Kas tämä

oli ihan puhdasta korpea, mutta Tukki-papasta oli hauskaa saada

tänne kylä ja niin oli emännästäkin ja se rakennettiin. Tädin miestä

sanottiin Tukki-papaksi. Ei se ollut onnellinen avioliitto — kas,

täti rakasti Parinpellon nuorta herraa ja Pentti-herra rakasti tätiä,

mutta siihen aikaan eivät nuoret saaneet mennä naimisiin oman mielensä

mukaan. Puhutaan, että täti olisi myrkyttänyt isännän, mutta en minä

sitä usko. Kyllä isännän sukulaiset siitä olisivat käyneet käräjiä, jos

se vain olisi voitu todistaa. Se jäi uhkauksiin vain.

Tumman oli ilkeä olla. Äiti oli muuttunut ja puheli niinkuin kuka

tahansa kylän vaimoista. Kyllä saattoi ymmärtää, että isän joskus oli

ollut vaikea kuulla hänen ääntään.

Tumma kulki ääneti äitinsä jäljessä, hiestyneenä kantaen matkalaukkua,

jota ei saanut kaataa nurin, koska siinä paitsi vaatteita, oli

tuliaiskaakku. Kuunnellessa äidin outoa puhetta, paadutti hän

paaduttamistaan sydämensä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän jotakin

kummallista vastenmielisyyttä vanhempiaan kohtaan, eikä yksin äitiä,

vaan myöskin isää. Ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt miksi isä niin

huoltapitävästi oli peitellyt häntä heidän istuutuessaan rattaille, ja

vielä juossut hakemaan sateenvarjoaan. Selvä oli äidinkin tarkoitus

tällä puhumisella, joka oli toverillinen, ikäänkuin Tumma jo olisi

ollut vanha ihminen. Mutta hän ei kuule heitä tässä asiassa. Vaikka

kotona tulisi konkurssi ja kaikki täytyisi myydä, niin ei. Täällä on

kaikki yhtä harmaata ja toivotonta, ei yhtä keltaista lehtiterttua joka

lupaisi kuolemaa ja loppua. Mahtanee elää iankaikkisesti tämä tätikin,

jonka rikkauksista on puhuttu niin kauan kuin hän muistaa ja jota ei

kuolema armahda.

Nyt häämötti jotakin tiheämpää harmaata esiin sumusta ja äiti pysähtyi

hetkeksi.

— No mutta, onko tämä nyt Ison-Hiedan kartano? Eihän nyt kuitenkaan.

Minne kylä on joutunut? Koko elämä on taitanutkin siirtyä sahalle.

Täällä oli ennen kirjavuutta kuin syksyllä metsässä, mikä rakennus oli

keltainen, mikä punainen... Ja tässähän se on kaivo. Mutta että nyt

pitävätkin tällaista kantta, eläimethän tästä menevät. Mitä Vireeni

ajattelee. Ja Loviisakin vielä on täällä. Kyllä näkyy, että emäntä on

ollut liikkumattomana. Hänellä piti kaiken olla niin siroa ja kaunista.

Sellainen se oli hänen äitinsäkin, Laarin rouva. Itku tuppaa tulemaan,

kun häntä ajattelee, että miten voikin joskus ihminen olla hyvä.

Kyllä hän sai kärsiä, Laarin rouva. Ja kuinka hän ne kaikki peitti.

Minäkin... Kyllä minäkin... Minä olisin saanut pohjasivistyksen, jos

hän olisi elänyt. Ja ehkäpä minut olisi tunnustettu siksi mikä olen.

Sinä et tiedä kuka äitisi on.

Tumma aavisti siinä äitinsä puhuessa häneen liittyvän jotain rumaa ja

iljettävää. Hiki pusertui esiin tästä tunteesta ja hän mietti miten

pääsisi pakoon. Jalat veivät häntä kuitenkin eteenpäin ja äiti puhui

minkä ehti.

— Mutta olkoot ne vanhat asiat, kruununvouti kunnioitti rouvaa ja rouva

olikin sellainen, että häntä täytyi kunnioittaa. Ja kruununvouti taas

oli sellainen, että hänestä kaikki pitivät, vaikka hän joi ja kirosi ja

eli huonosti, niin hänestä kuitenkin pidettiin. Ja sellainen se on tämä

Ison-Hiedan tätikin, että hän aina on vetänyt ihmisiä puoleensa.

— Rikkauksiensa tähden! huusi Tumma odottamatta.

Rouva Lehtinen kävi sanattomaksi ja lausui sitten, että Ison-Hiedan

emännässä oli ollut jokin muukin vetovoima, paitsi rikkaus. Sitä mikä

nyt oli johtunut äidin mieleen, ei hän lausunut ääneen. Juuri näiden

rikkauksien vuoksi hän eilisillasta asti oli ollut levoton. Entä

jollei niitä ollutkaan. Jos emäntä todella oli ne menettänyt. Laivassa

oli puhuttu sellaista. Olivat ihmiset nauraneet ja sanoneet, että

mitähän nyt saita panee arkkuun päänsä alle, jos setelit loppuvat.

Äiti oli pelännyt Tumman kuulevan. Rajamäen isännän kuoleman olivat

sanoneet olevan Ison-Hiedan emännälle kovin pahan. Puhuttiin takuista

ja vastatakuista. Vielä olivat matkustajat tietäneet kertoa, että

sahan patronessa oli käynyt emäntää tapaamassa, sahallakin olivat

raha-asiat huonosti. Äiti oli levoton näistä kaikista. Mitäs sitten,

jos yhtäkkiä huomataan, ettei emännältä mitään saakaan? No, päätteli

hän sitten, saapa olla kerran nähtynä ennen kuolemaansa emäntä —

sisarhan hän kumminkin on. Niin, miten todella mahtoi olla rikkauksien

laita? Kovin täällä on päästetty ränstymään. Mutta onhan se selvää, kun

emäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Kyllä täällä sentään varoja

täytyy olla. Emäntä on aina ollut viisas ja varovainen, ei hän niin

päättömästi ole mennyt takaamaan. Isännän sukulaiset ne taas panevat

huhuja liikkeelle päästäkseen itse kaikkeen käsiksi. Ohoh, olipa tuossa

ikkunan alla kuitenkin kukkasia, ilostui rouva Lehtinen yhtäkkiä.

— Katsopa, sanoi hän iloisesti, — onpa kauniita orvokkeja. Kyllä niitä

oli ennen Laarilla. Emäntä on aina pitänyt kukkasista.

Rouva Lehtinen kääntyi ja katsahti tyttäreensä. Tumma oli laivassa

ollut kalpea — nyt paloivat hänen poskensa ja silmät kohtasivat äidin

uppiniskaisina ja itsepintaisina. Äiti kääntyi jälleen astelemaan

ja hänen hartiansa olivat entistä painuneemmat. Tumma ei jää tänne,

päätteli hän. Sävellyksiä ei kukaan osta. Mikä tullee sitten eteen.

— Herra Jeesus! pääsi häneltä yhtäkkiä, kun he tulivat pihaan.

Mutta hän ei sanonut sitä siksi, että luhistus kohtasi silmää joka

kulmalla, vaan siksi, että sairas emäntä seisoi portailla. Hänen

heleänsininen röijynsä hohti esiin sumusta ja hän seisoi pitämättä

mistään kiinni.

— No, Herra siunaa, ylhäälläkö te olettekin, sanoi rouva Lehtinen. — Ja

niin koreissanne. Ja minä kun ymmärsin, että te olette ihan kuoleman

kielissä.

Kyllä hän oli kuin haudasta nostettu, mutta hän hymyili kilpaa iloisten

silkkisten vaatteidensa kanssa. Hänen silmänsä hakivat tyttöä rouva

Lehtisen takana.

— Kyllä minä vielä kuolenkin, sanoi hän äänellä, joka oli pehmoinen ja

sointuva äidin käheän äänen rinnalla. — Kuolen minä jahka ehdin. Tämäkö

se nyt on se risttytär? En muista nimeä, kun ei se ollut allakan nimiä.

Sillaikaa kun äiti hymyillen lausui Tumman nimeä, tarttui jääkylmä käsi

tytön käteen. Tummasta tuntui, että se oli itse kuoleman käsi ja hän

kokosi voimansa niinkuin sadussa tyttö, jota kuolema kosii, ja sanoi:

— Minä en jää tänne, en mistään hinnasta!

Emännän harmaat silmät upposivat tytön silmiin ja käsi piteli yhä

kiinni. Mikä se oli tuo ihminen? Oliko se vanha vaiko nuori, elävä

vaiko kuollut? Kauhu kävi läpi Tumman olennon. Hän ei saanut pois

kättään, hän ei jaksanut liikuttaa mitään jäsentä. Silmät, jotka häneen

katsoivat, kävivät lempeiksi ja sinisiksi. Kylmä karmi tytön selkää.

— Jääthän sinä, kuiskasi ääni, joka oli niinkuin nuoren pojan, — Tumma,

sehän onkin kaunis nimi.

— Ei kannata uskoakaan! huusi tyttö ja repi irti kätensä. — Vaikka

minulle lupaisitte miljoonan niin minä en huoli. Äiti, lähdetään heti!

Kuoleva vaimo käveli yksinään sisään ja äiti talutti

kuusitoistavuotista tytärtään, joka riuhtoi ja itki kuin suunniltaan.

Äiti sai hävetä hänen puolestaan. Hän ei tuntenut Tummaa. Sorjasta hän

olisi voinut tätä uskoa, mutta ei Tummasta, joka aina oli ollut niin

sävyisä.

Jollei äiti tässä oudossa ja uudessa ympäristössä tuntenut tytärtään,

niin ei myöskään tytär tuntenut äitiä. Ei ollut totisesti ihme, ettei

isä voinut kuulla äidin puhuvan. Mitä äidillä mahtoikaan olla kurkussa?

Se ei ollut isän puolelta pahuutta, kun hän huusi äidille: älä, älä,

älä avaa suutasi! Ensi kerran kiusasi Tummaa äidin ääni. Ja äiti puhui

aivan niinkuin äsken tiellä, lakkaamatta. Ja moneen kertaan samat

asiat. Luuliko hän sillä sovittavansa hänet, Tumman? Vai luuliko hän

voittavansa rikkaan emännän mielisuosion? Eikä äiti puhunut aivan

tottakaan. Tumma lakkasi yhtäkkiä itkemästä, kun hän tämän huomasi.

Samassa hän myöskin näki, että he kaikki olivat sairaan huoneessa.

Siellä oli se vanha mieskin, jota äiti sanoi voudiksi, nuuskainen,

toissilmäinen äijä. Emäntä makasi nyt sinisen silkkipeitteen alla,

kaunis hän todella oli mahtanut olla, eikähän hän nytkään ollut vanha,

ei ainakaan niin vanha kuin Tumma oli luullut. Joka tapauksessa hän

mahtoi olla nuorempi kuin äiti. Tummaa alkoi hävettää, turhaa oli äidin

enää häntä masentaa. Hän katui jo itsekin epäystävällisyyttään, mutta

äiti puhui puhumistaan.

— Näetkös nyt, miten olet pelottanut sairaan. Niin terveenä oli

vastassa portailla ja nyt... Eihän hän vain taas ole tainnoksissa?

Katsokaas nyt, Vireeni. Niin, kyllähän hän on rauhallisen näköinen,

mutta onpas hän mennyt laihaksi. Kun minä muistelenkin, miten hän

oli verevä ja korea. Mutta siitä onkin kauan. Katsopas, Tumma, tuota

kaunista kelloa tuolla piirongilla. Ei silti, että minä sitä haluaisin.

Emme me sentähden ole tänne tulleet, tätä kummityttöään vain halusi

emäntä nähdä. Mutta eikö sairasta pitäisi riisua, vaivaavat toki nuo

vaatteet. Ainako hän vain käyttää noita silkkisiä vaatteita? Niin,

tietäähän sen, että ne ovat keveitä. Ja miksei hän voisi panna rahojaan

mihin haluaa, eivät ne hänen elinaikanaan lopu. Ja kyllähän sen tietää,

että hengenahdistus on vaikeaa. Se oli sellainen tämä emännän isä,

kruununvouti, että piti olla värejä mihin katsoi, ruokaa ja juomaa.

Senpätähden kaikki sitten meni. Surkeaa se oli hänen loppuelämänsä

meillä Laarilla — tytär ei ottanut tänne, vaan kyllä hän säännöllisesti

maksoi isänsä hoidon ja kustannukset. Vaan yksinpä tämä emäntäkin nyt

potee kuolemantautinsa. Suuttuiko hän jotenkin Rauha Korpeen? Kun

puhuvat, että Rauha se kaikki tulee perimään. Hänhän onkin isännän

sukulainen ja isännänhän kaikki rikkaudet olivat. Isäntä talon teetti.

Mutta mahtaako sairas kuulla mitä me puhumme? Ei siksi että minä

hänestä mitään pahaa sanoisin. Onkohan siinä perää, että emäntä tulisi

menettämään rahaa kuolemantapausten ja konkurssien takia? Aijai, ei

puhuta täällä, ehkä häntä puhe häiritsee. Meidänkin isä varoitti

puhumasta sairaan huoneessa. Vaan eipä hän näytä kuulevan, en uskoisi

virkoavankaan, jollette vakuuttaisi hänen olleen huonompanakin. Kyllä

on huonoksi käynyt. Niin, mitäs hän jaksaisi taloa hoitaa, mutta että

tekin, Vireeni olette päästänyt sen näin rappiolle. Vaikka vain emäntä

olisi ajatellutkin luovuttaa talon sahalle kuolemansa jälkeen... No

niin, hän ei ole itsekään oikein tietänyt, on voinut antaa eri käskyjä

ja tänään ajatella: minä myyn talon, ja huomenna: minä pidän ja annan

Rauha Korvelle. Aijai, mutta tajuissaan on taitanut sairas olla koko

ajan. Katsokaas kuinka hiki nousee otsalle, lieneekö sitten hyväksi

vaiko pahaksi. Älkää menkö pois, Vireeni. Tänne täytyy ottaa vakituinen

hoitaja. Kyllä kai nyt Ison-Hiedan emännällä on varaa hoitaja palkata.

Jaa, niinkös Vireeni sanoo, että rahaa on pankit täynnä. No, sitähän

minäkin. Mitäs ihmisten puheista... Jaa että tämä Tumma jäisi tänne?

En tiedä, ehkei uskalla — älä sinä nyt enää mitään puhu, äsken jo

säikähdytit emännän. Eihän hän ole niin paljon hoitanut sairaita, mutta

aina jonkin verran. Eikä hän sellainen ole, ettei yölläkin kuulisi,

kun herätetään. Ja voinhan minäkin alkuun olla täällä... Aijai, nyt

hän kumminkin kuolee. Eikös pitäisi mennä hakemaan tohtoria? Täällähän

on pulloja jos kuin paljon, kun tietäisi mitä niissä on. Tumma, pitele

päätä. Kostuta rätti ja pyyhi otsaa. Etikkaa jos olisi... Mitä kummaa

tautia tämä on, joka toisinaan huonontaa näin, toisinaan taas päästää

nousemaan pystyyn? Vaikka ei suinkaan hän enää tästä nouse. Vireeni,

menkää nyt hakemaan apua. Herranen aika, jalat käyvät jo kylmiksi.

Mutta missä Loviisa on, lähettäkää tänne jokin ihminen vain. Voivat

vielä sanoa, että me olemme hänet tappaneet, kun tämä sattuu juuri nyt.

Voi sentään, että piti sattuakin. Mene kyökkiin, Tumma, katso sieltä

kuumaa vettä, pane pulloon, että lämmitetään jalkoja. Vireeni, hakekaa

nyt se Loviisa... Ei, älkää sentään menkö, vaikka piankin loppuisi...

Missäs hänellä se kasvi on? Kun sanovat, ettei hän säästäväisyyttään

anna leikata ja että hän tulisi aivan terveeksi. Kyllä sentään pitäisi

antaa, kun sitä omaisuuttakin niin paljon on. Onkos siinä perää, että

sahan patronessa olisi käynyt täällä? Vai niin, vai niin. No entäs se

nuori herra? Tulkaa nyt katsomaan näitä pulloja. Niin, niin, se Rauha

se ne tiesi, kun ette nyt ensinkään kysynyt häneltä, vaan päästitte

menemään. Sydämenvahvistustipat olisivat hyvät, mutta ei niitä täällä

näy, näissä on kaikissa apteekkikieltä. Kai se niin on, että keuhkoja

ei voi leikata, jos vaiva niissä on, ne ovat sellaista kudosta.

Ihmiset puhuvat niin paljon. Mutta lieneekö siinä mitään perää, kun

puhuvat, että Rajamäen isäntä oli takaajana tämän sairaan suurimmalla

velkamiehellä ja ettei toisella takaajalla mitään ole. Kun pitäisi

lainan olla vallan satatuhatta markkaa eikä toisella takaajalla,

niinkuin sanoin, kuulu olevan yhtikäs mitään. Että kyllä se Rauha

raukkakin sitten sentään joutuu pettymään, jos nyt luulee... Koettakaa

katsoa, eikö täällä ole kanverttiviinaa, se on sydäntautiin hyvää.

Tumma, etkö nyt saa niitä kuumia pulloja, jalat käyvät ihan kylmiksi.

Tällä tavalla äiti puhui, puhui lakkaamatta. Tai oikeastaan hän

kuiskasi, mutta se kuului niin kovin karkealta. Mahtoi repiä sairaankin

korvia tämä ääni. Tumman tuli mieleen, että miten isä rakastui äitiin,

kun isä pitää kaikista sointuvista äänistä. Mutta sitä se kai juuri on

rakkaus, ettei se kysy mitään järjellisiä syitä. Ja paroonin poikaan

pitäisi rakastua sen, joka saa Ison-Hiedan emännän rahat! Kyllä on

ymmärtämätön tuo emäntä, ymmärtämätön ja ilkeä. Mitä lienee tautiakaan

tuollainen, varmaan sairas nytkin kuulee kaikki.

Ja aivan oikein: tuskin oli Tumma Lehtinen ehtinyt ajatella loppuun

epäluuloisen ajatuksensa, kun sairas raotti vasenta silmälautaansa ja

liikutti huuliaan kuin linnunpoikanen, joka anoo ruokaa. Tumma katui jo

ja häpesi: sairas se oli tuo ihminen, se ei saanut auki silmiään eikä

ääntä kurkustaan. Mutta nyt hän sai kätensä nousemaan. Ja mitä varten

saikaan? Hän vei sen silmilleen ja avasi hennoilla valkeilla sormillaan

silmälautansa, ensin toisen, sitten toisen. Ja sanoi jotakin. He

eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi. Äiti rupesi heti kyselemään ja

päivittelemään. Silloin he kuulivat:

— Mitä Rajamäen Samulille on tapahtunut?

Äiti ilostui, kun sai selville, mitä rikas emäntä sanoi ja lausui

onnellisena, ikäänkuin olisi puhunut hauskastakin asiasta:

— Hän on kuollut, Rajamäen Samuli on kuollut. Haudattiin eilen.

Silloin Ison-Hiedan emännän käsivarret jännittyivät ja hän kimmahti

istumaan, silmät selällään, ja osasi taasen puhua. Puhui kovalla,

luonnottomalla äänellä kuin kuuromykkä, joka on opetettu puhumaan:

— Onko Samuli kuollut? Koska se on tapahtunut? Miksei Vireeni ole

minulle mitään sanonut? Puhuitteko te äsken sellaista, että Rajamäen

isäntä on kuollut? Vai untako minä näin?

Rouva Lehtinen toisteli säikähtyneenä, että kuolihan hän ja

haudattiinkin jo viime sunnuntaina, nimittäin eilen. Vireeni tuli

emäntänsä vuoteen luo ja sanoi äreästi, että mitäpä hänestä olisi

kannattanut puhua ennenkuin hän kuoli, hänhän sairasteli niin kauan,

ehtiihän emäntä sen nytkin kuulla.

— Missä maisteri Sacklén on? jatkoi sairas ja hänen kasvonsa olivat

tummentuneet, ikäänkuin kaikki veri yhtäkkiä olisi kokoontunut niihin.

— Hän lupasi kyllä aamusta tulla, kiirehti rouva Lehtinen sanomaan. —

Me myöhästyimme, kun oli niin sumua, ettei voinut nähdä minnekään päin.

Maisteri lupasi tulla hevosella.

— Menkää katsomaan, eikö häntä jo kuulu, jatkoi emäntä ja hänen äänensä

kävi yhä käheämmäksi. — Vireeni menee torniin, sieltä näkyy kauas. Ja

lähettäkää heti sana Rajamäen emännälle, tai vanhimmalle pojalle, että

tulee tänne. Ja sinä, Aliina, sinä voit lähteä lukkarisi luo, mutta

risttytär jää tänne. Hän ei mielellään jää tänne. Mutta se on jääminen

nyt, kun Ison-Hiedan emäntä tahtoo. Sairastiko Samuli kauankin?

Eikä tulla minulle sanomaan. Minä vedän Vireenin palkasta pois,

Vireeni tietää sen. Pitäkää joutua nyt, menkää torniin ja valjastakaa

sitten hevonen, Aliina pääsee siinä hevosessa. Risttyttärellä ei ole

mitään hätää. Minä pidän hänestä murheen. Vireeni on tehnyt pahan

laiminlyönnin. Vai ajattelitteko, ettei minusta ole väliä, koska pian

kuolen? Minä en kuole ennenkuin asiani ovat järjestyksessä. Minulla

pitää olla toinen sijallani, niin minä tahdon.

Sairas päästi raukeamaan molemmat kädet, jotka olivat pidelleet auki

silmäluomia. Samassa hetkessä hän itsekin raukesi ja oli kuin kuollut.

Pienen ohuen käden läpi kuulsi silkkipeite, luoden sinistä hohdetta

valkoiselle iholle.

Tumma oli koonnut suunsa täyteen kovia sanoja, mutta ei mitään hän

osannut sanoa. Hänen vihansakin hiljeni tuon ihmisen edessä, joka oli

kuin lakastunut ruoho, mutta joka kuitenkin piti kaikki täällä tahtonsa

alaisina, niin ettei täällä kenelläkään muulla ollut tahtoa paitsi

hänellä.

Silmänräpäyksen aikana tuntui Tummasta, että hän on nyt satimessa,

täältä ei ole mitään ulospääsyä. Mutta sitten hän muistutti mieleensä,

että hän tuli tänne tunti sitten ja että laiva huomenna palaa

Paalajärvelle ja että hän huomenna voi olla kotona. Ja hän onkin.

Siellä on isä ja musiikkimiesten kuvat ja sävellykset ja kirkonkello ja

Sorja ja Muru. Lämpimät aallot kävivät Tumman rinnassa, kun hän kotiaan

ajatteli. Ei koskaan se ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta ja niin

kauniilta.

Äiti tarttui äkkiä hänen käteensä ja veti hänet perässään saliin, missä

piano seisoi kahden jättiläiskokoisen murattiköynnöksen kaariportin

keskellä. Äiti ei oikein tietänyt miten hän alkaisi.

— Niin, sanoi hän, — tuo tuossa on ensimmäinen piano, minkä isäsi

kuuli. Hän oli silloin lapsi. Niin, emäntä näkyy tahtovan, että sinä

jäisit tänne.

— Minä en jää, sanoi Tumma heti.

— Niin, niin, et jää, jatkoi äiti lohduttomana. — Minä jäisin, mutta

emäntä ei tahdo. Mitäs sille sitten voi, kun et sinä tahdo. Mutta

onpa täällä kaunista sisäpuolella. Eikö nyt olekin? Emäntä osteli

kaikista herrojen huutokaupoista näitä kaikkia kaunistuksia. Mahtia

rakasti isäntä-vainajakin. Mutta kun et sinä tahdo, niin et tahdo.

Jos koettaisi saada Sorjan tänne. Mutta ei emäntä tahdo. Sinut hän

tahtoisi. Sitä täytyy elämässä tehdä paljon, mitä ei haluaisi tehdä.

Ja monen elämä on sellaista, ettei ensinkään saa tehdä mitä tahtoisi,

vaan juuri sitä, mitä ei tahtoisi. Jos emäntä suostuisikin siihen, että

minä jäisin tänne, tai että Sorja tulisi. Mutta sinä olet risttytär.

Sakleeni kuuluu tahtovan tuota kelloa. Eikä hän ole sukua eikä mitään,

niin että kyllä täällä pitäisi jonkun olla valvomassa. Onpa nämä

mukavat kynttiläjalat, mitä kallista porsliinia lienevät. Nämä taitaa

olla ne, jotka Parinpellon paronessa vainaja antoi häälahjaksi. Niin

ovatkin. Kas paronessa oli sitten taas hyvä, kun oli ensin saanut

pojanpoikansa naitetuksi mielensä mukaan. Ei, älä pelkää, ei täti

nyt niin kuole, kuulethan, että hän on huonompikin ollut. Kun tulisi

se Sacklén, että saisimme kuulla, mitä hän tietää Rajamäen isännän

kuolemasta. Täti on taitanut menettää siinä vähän rahaa, mutta eivät

sellaiset hänen varoissaan tunnu. Kuuluuko tuolta kamarista ääntä?

Taitaa täti yskiä. Aijai, onkos hänellä tällainen yskä...

He riensivät molemmat sairaan luo ja kuulivat nyt ensi kerran hänen

yskänsä, tuon keuhkojen pohjalta lähtevän, koko olennon järkyttävän

yskän, joka oli viemäisillään uhristaan hengen. Kuinka hyvin isä

sentään tunsi äidin, kun hän oli käskenyt olemaan hiljaa sairaan

huoneessa. Äiti puhui kaiken aikaa, puhui tohtorista ja koulunkäyneestä

hoitajasta ja sydämenvahvistustipoista ja siitä, että hän lähettää

toisen tyttärensä Sorjan tänne, tämän Tumman sijaan. Ja hän sanoi

vielä senkin, että Sorja nyt on vapaa tulemaan, kun ei koulunkäynnistä

tule mitään. Tämä Tumma sensijaan menee kansanopistoon. Mutta nyt hän

saa lähteä keittiöön kysymään ruokaa — mitähän ruokaa täti mielellään

söisi? Täytyy sitä syödäkin. Tuo yskäkin vie ylivallan, kun on päässyt

potilas niin laihaksi. Ja niin punakka ja korea kuin hän oli!

Yskän runnellessa hentoa ruumista avautuivat silmät tuontuostakin

selkoselälleen ja niiden sini oli kuin sen taivaan, joka myrskypilvien

kiitäessä pilkottaa esiin. Myrsky kävi tämän ihmissielun ylitse ja

paiskeli sitä milloin pilviä kohden, milloin maahan. Se taisteli

toivon ja epätoivon välillä. Silmät etsivät milloin toisen ihmisen

silmiä, milloin ovea, mistä odottivat apua, milloin taasen ne vaipuivat

kiinni. Tumma katseli ihmeissään tätä sairasta ja uskoi nyt vihdoinkin,

että hän todella on hyvin kipeä. Väsynyt ihminen hän on, joka ei ole

saanut aikoinaan kuolla. Tumma aavisti siinä seisoessaan, että hänen

on jääminen tänne ja että hän turhaan taistelee kohtaloaan vastaan.

Kotonakin olivat sanoneet, etteivät häntä enää tarvitse. Se on kai niin

sallittua, että hänen on katseltava tätä sairasta, joka toisena hetkenä

on kuin kuollut, toisena nousee vuoteesta ja sanoo: niin minä tahdon!

Nuo painavat kultavitjat hän varmaan tahtoo mukaansa hautaan. Onko

medaljongissa Parinpellon herran hiuksia? Hyvä Jumala, joko kuolema on

lähelläkin? Tässä täytyy olla, ei minnekään pääse pakoon. Katsella tätä

sairasta, jonka elämässä on ollut niin paljon kärsimystä, vaikka hänen

ympärillään on näin kaunista. Koko huone on täynnä vanhoja, ihmeellisiä

esineitä ja vuodekin, kuinka se on kaunis ja kummallinen. Se on niin

suuri, että ihminen siihen hukkuu ja ovatko ne vallan enkelinpäitä nuo,

joita on veistetty päihin. Valkoiseksi maalattua on kaikki ja kuitenkin

täällä on niin sanomattoman surullista. Tuo sumukin painaa kaikki maan

tasalle. Ei yhtä ääntä se päästä ylös. Nuo orvokitkin ovat kauniit,

mutta ne eivät laula niinkuin kotona. Täällä ei mikään laula.

— Tumma, kuuli tyttö lausuttavan takanaan ja ääni oli suloinen ja

lempeä ikäänkuin se olisi laulanut, — tule tänne. Olen tehnyt väärin

isällesi, sano hänelle se. Vahinko, että nyt vasta sain sinut nähdä.

Minä pidän sinusta. Tumma, se on kaunis nimi. Onko isäsi mitään

kertonut minusta? Hän oli silloin pieni poika. Mutta minne ne kaikki

jäivät? Kutsu äitisi tänne. Hänen ei tarvitse lähteä, minä kuolen

tänään. Nyt on myöhäistä, kaikki on myöhäistä. Kutsu tänne kaikki,

minun pitää puhua.

Suloinen ääni oli alkanut kalskahdella ja säristä. Ääneen tuli huutava

hätä, vaikka se puhui niin hiljaa. Tämä ääni oli vaarallinen, se otti

ihmisen valtoihinsa. Tumma Lehtinen seisoi ikkunan luona eikä voinut

liikahtaa. Oli kuin hän olisi kuunnellut jotain osaa siitä oopperasta,

jonka isä oli tehnyt Sorjaa varten. Isä oli pitänyt sitä niin salassa,

mutta olihan hän kuullut kuinka hän lauloi ja taisteli säveltämisen

työssä, isossa salissa, kaikkien huoneiden takana. Hän oli kärsinyt

isän kanssa silloin, hän oli rakastanut häntä. Ja nyt hän kärsi tämän

naisen kanssa, joka ei ollut nuori eikä vanha, joka ei laulanut, vaan

pelkällä puheellaan kaipasi niin sanomattomasti, että sydän sitä

kuunnellessa läähätti kuin lintu, joka lentää ruutua vasten eikä pääse

ulos. Rakastaa täytyi tuota vierasta ihmistä, vaikka olisi tahtonut

vihata.

Taasen puhui ääni:

— Pankaa lamppuun valkea, täällähän on ihan pimeä Tumma, risttytär,

mitä sinä siinä teet? Katsotko orvokkejani? Voit katsella. Ne ovat

olleet minun oppimestarejani. Urhoollisia ne ovat, läpi talven ne

kestävät. Kunhan saisinkin käsiini Sacklénin. Miksei hän tullut teidän

kanssanne? Oli kai humalassa. Tai pelkäsi, junkkari. Tumma, tule vähän

lähemmäksi. Minä tiedän tyttö, mitä sinä siinä ikävöit. Paalajärven

kirkonkelloa! Katso, sitä olen minäkin täällä enimmän kaivannut.

Sillä Paalajärvellä on sellainen kirkonkello, ettei missään. Se

sulattaa itseensä ihmisen sielun. Sinun isoisäsikin sielun se otti,

Pelimanni-Jannen, sokean. Kuinka olen kelloa kaivannut! Olen noussut

vuorille täällä sydänmaassani saadakseni korviini yhdenkin sen kaiun,

jos tuuli edes vahingossa toisi. Mutta vihdoin minä ymmärsin, että

jokaisella pitää omassa rinnassaan olla kaipauksensa kirkonkello. Pieni

Tumma, risttyttäreni, vielä sinä muutakin ikävöit kuin kirkonkelloa:

poikaa ikävöit. Täällä on Arne. Hänen sisarensa kävi eilen täällä.

Hän on hyvä poika, yksinäinen, hiljainen. Minä lupasin hänelle antaa

kaikki mitä minulla oli. Ja nyt ei minulla olekaan mitään, ei mitään,

ei mitään... Hän tulee tänään tänne ja minä olen hänet pettänyt. Sillä

minulla ei ole enää mitään.

Tumma Lehtinen ei enää ajatellut tätiä, hän ei enää tuntenut sääliä

eikä kiintymystä, ei hän liioin muistanut kaikkea sitä uutta ja

outoa, mikä täällä oli hänet kohdannut, hän vain kuuli sanat: hän on

yksinäinen... hiljainen, hän tulee tänään tänne. Ja kylmä, armoton

tunne täytti hänen koko olentonsa niin että hän lopulta oli kuin

jääpuikko. Hän särki lumouksen verkon ja lausui:

— Minä en ota häntä, en vaikka mikä olisi. Minua ei naiteta ilman

rakkautta. Ei tarvitse koettaakaan.

Silloin säde, joka Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan silmistä oli tunkenut

Tumma Lehtisen silmiin, taittui, ja hän alkoi puhua uudella äänellä,

joka ei ollut väsynyt eikä lamaantunut, mutta oudolla tavalla toimelias

ja runoton:

— Hyvä on, en sitä pyydäkään. Mutta mene ja nouda ihmiset tänne, minä

tunnen, että joku vieras on tullut, ehkä se on Sacklén, ovat kaikki

salissa. Hae heidät. Minun täytyy nyt nopeasti järjestää kaikki,

sillä nyt saa kuolema tulla ja se on jo ihan tuossa. Vain pieni

hetki vielä. Minun täytyy puhua hautajaisistani, pitää kutsua kaikki

vanhat tuttavani Paalajärveltä, rikkaat ja köyhät ilman erotusta ja

pitää olla ruokaa ja juomaa. Kutsu Loviisa ja äitisi. Olen ajatellut

kaikki valmiiksi, tuokoot keittokirjan mukaansa... No, oletteko te nyt

kaikki täällä? Vireeni, katsokaa te läpi se minun arkkuni, ettei ole

maali kulunut. Loviisa tietää puvun ja kengät. No, kuka helkkarissa

täällä itkee? Onkos Sacklén todella tullut? Te junkkari, kuinka te

olette hoitanut asiani? Könni-kelloani himoitsette, mutta kuinka

olette hoitanut asiani! Kyllä minä parhaaseen luotin, kun teidät otin

asioitani hoitamaan. Itkekää, itkekää, sen te osaatte. Ja juomassa

tietenkin olitte eilen. Tai pelkäsitte, lurjus. Ei mitään teidän enää

tarvitse selittää. Kaikki on myöhäistä. Patronessa lupasi lähettää

pojan tänne, Arnen, minun poikani. Menkää katsomaan, joko hän tulee,

menkää hakemaan. Minä puhuisin hänelle kahdenkesken. Muille ei minulla

ole asiaa. Niin minä olin järjestänyt, että kaikki tänään olisivat

täällä, poika ja tyttö ja kaikki muut. Ja nyt: sijani jää tyhjäksi,

en ketään saa sijalleni. En enää pyydäkään, sillä minä olen köyhä

ihminen, kaikki minä olen menettänyt. Ja teidän se on syynne, maisteri

Vilhelm Sacklén. Älkää puhuko, älkää enää mitään puhuko, olen liiaksi

kuunnellut teitä. Nyt voitte kaikki matkustaa kotiin ja jättää minut.

Minä hullu, minä hullu! Oma syyni. Mutta mitäpä niistä kaikista, kaikki

on turhaa.

Hän rupesi nauramaan, ikäänkuin hänelle olisi selvinnyt jokin asia,

jota hän kauan oli miettinyt. Tämä nauru oli kaameampi kuin kaikki ne

julmat sanat, jotka kuoleva vasta oli lausunut.

Kukaan läsnäolevista ei kuitenkaan ottanutkaan hänen sanojaan toden

kannalta. Kotiväet olivat nähneet tämäntapaisia kohtauksia ennenkin

ja rauhoittivat vieraat. Sacklén oli ainoa, joka murtuneena miehenä

seisoi vanhan rakastettunsa luona. Hän oli niinikään ainoa, joka

tunsi, että sairaan tilassa oli tapahtunut uusi vaihe, hän ymmärsi

sen siitä, että Kreeta-Karoliina ujostelematta antoi peitteen pysyä

alhaalla, vaikka hänen käsivartensa olivat paljaat ja kaulaakin näkyi.

Vanha käräjäkirjuri katseli kättä, joka oli hento ja pehmoinen kuin

lapsen käsi. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa, jottei tarttuisi

käteen ja veisi sitä huulilleen. Kun hänen piti puhua, takoivat leuat

vastatusten. Hänen vaatteistaan levisi märän, likaisen villakankaan

hajuja hiukset olivat märkinä liimautuneet kaljulle päälaelle.

— Jos te tietäisitte... jos te tietäisitte... Kreeta-Karoliina... Te

hyvä, hyvä... kaunis Laarin tytär... Älkää naurako... Kreeta-Karoliina.

Tämä on suuri yhteinen vararikko: herrat... talolliset... Ensimmäinen

kirjanpitäjä sahalta on hävinnyt, karannut. Se on suuri vararikko.

Minä olen syyllinen teidän edessänne, minä teidät sekoitin juttuun.

Olen valmis kaikkeen, menen linnaan, olen siellä loppuikäni, mutta

antakaa anteeksi. Te jalo sydän... Koko elämä on vararikko, niin te

ajattelette. Mutta jokin tarkoitus siinä täytyy olla. Oi tätä tuskaa,

tätä kaipausta...! Jos te tietäisitte — Aliina raukka, Tumma raukka!

Jos te tietäisitte mitä eilen tapahtui Paalajärvellä... Kanttori

tavattiin kuolleena kellotapulin juurella. Ei tiedetä onko hän

pudonnut, vaiko heittäytynyt alas. Kuinka minä saankaan sen sanotuksi

hänen vaimolleen ja tyttärelleen...

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta olisi tahtonut nostaa kätensä auttaakseen

silmäluomiaan nousemaan, mutta käsi ei noussut ja silmät pysyivät

kiinni. Hänen huulensa tapailivat sanoja »tomu ja tuhka» ja »tyhjä

sija», mutta ne eivät jaksaneet liikkua. Vanha käräjäkirjuri huomasi

sen ja kääntyi Vireenin ja Loviisan puoleen: täytyy antaa lääkettä,

kamferttia, nopeasti! Rouva Lehtinen rupesi puhumaan papista, eikö

sairas ollut lausunut toivomusta, että tuotaisiin pappi? Loviisa

haeskeli pullojen joukossa ja Vireeni vakuutti, että on tällaisia

kohtauksia ollut ennenkin. He eivät edes puhelleet kuiskaten. Ville

Sacklén oli ainoa, joka näki, ettei Kreeta-Karoliina milloinkaan ollut

tuntunut näin väsyneeltä. Hän tarttui valkoiseen käteen ja huusi

Kreeta-Karoliinaa nimeltä. Hän puhutteli häntä hyväilynimillä, mitä

oli antanut hänelle Laarilla, kauan sitten, kun he molemmat olivat

nuoret. Hän painoi huulensa rakastettua kättä vasten. Kreeta-Karoliina

ei vetänyt sitä pois. Silloin hän vaipui polvilleen ja tarttui

Kreeta-Karoliinan olkapäihin.

— Hän kuolee! sanoi hän, kääntyen huoneeseen päin.

Ihmiset tulivat lähemmäs ja talon vanhat palvelijat vakuuttivat, että

paljon huonompana ovat nähneet emäntänsä. Ennenkuin kukaan aavistaa,

hän yhtäkkiä kimmahtaa tuosta pystyyn ja sanoo: niin minä tahdon!

Hän kuolee, ajatteli Ville Sacklén, mutta ei enää sanonut mitään,

vaan suuntasi mielensä pois kaikesta mikä heitä ympäröi ja piteli

pientä rakasta kättä. Selvästi se nyt alkaa kylmetä hänen kädessään,

Kreeta-Karoliina kuolee, maailma jää autioksi ja kaikki on

yhdentekevää. Kreeta-Karoliina, jota ei ollut lupa rakastaa ja joka nyt

vie mukanaan hautaan kaiken mikä on ollut Ville Sacklénille kallista...

Rakas, rakas Kreeta-Karoliina!

Ville Sacklén puheli hänelle yhä ajatuksissaan rakkautensa tärkeistä,

niin moneen kertaan toistetuista asioista, puheli ilman ääntä ja tiesi

puhelevansa viimeisen kerran. Vihdoin sai hän kiinni rukouksesta, jonka

oli pannut mieleensä kirkossa viimein, sentähden että se oli kaunis ja

vilpitön rukous. Lehtinen oli laulanut »Herra, armahda meitä» ja pappi

oli rukoillut: »Minä vaivainen syntinen ihminen...»

— Minä vaivainen syntinen ihminen! parahti Sacklén yhtäkkiä ääneensä ja

painoi tuskallisesti Kreeta-Karoliinan kättä.

Silloin avasi Kreeta-Karoliina silmänsä ja hymyili. Silmät painuivat

kyllä samassa jälleen kiinni, mutta Sacklén jatkoi lukuaan.

Huoneessa-olijat alensivat äänensä kuiskeeksi. Tumma Lehtinen seisoi

ikkunassa ja katseli pihamaata, jonka polut alkoivat nurmettua ja

jonka kallellaan seisovien aittojen ja puotien räystäistä tippui

syksyn raskas sumu. Ruusupensaat ikkunan alla nostelivat hopeisten

hämähäkinverkkojen seasta elinvoimaisia punaisia piikkejään ja orvokit

helottivat hartaalla väriloistolla, joka oli kuin luottava rukous.

Tumma Lehtinen ajatteli mitä Ison-Hiedan täti äsken oli sanonut

kirkonkellosta, että se pitää jokaisella olla omassa rinnassaan. Ja

isäkin oli eilen sanonut jotakin kirkonkellosta heille molemmille,

hänelle ja Sorjalle. Eikö se niin liene ollut, että kirkonkello

on laulanut heidän kehtoonsa ja että heidän pitää olla tälle

kasvattajalleen uskollisia. Myöskin sen hän oli sanonut ettei kukaan

pääse kohtaloaan pakoon.

Samassa hetkessä näki Tumma jonkun kääntyvän tieltä rakennusten

takaa pihamaalle. Kun hän pääsi portaiden eteen, laski hän alas

päällystakkiinsa kauluksen, joka oli ollut pystyssä, avasi napituksen

ja puisteli yltään sumua. Hänellä oli puhtaat, kalpeat kasvot ja

hänen silmänsä kääntyivät kysyen ikkunariviä kohden. Tumman rinnassa

seisahtui sydän: hän tiesi, vaikkei sitä kukaan sanonut, että nuori

herra oli se Arne, jota täti odotti.

Tumma Lehtinen tapasi hänet portailla ja puhui hänelle kuin vanhalle

tutulle. Hän tiesi, että se on hullua ja mahdotonta, mutta ei mitään

hän sille voinut, ettei hän saattanut pitää häntä vieraana. Sydän

takoen ja veri kuumana kasvoilla hän kertoi miten sairas oli häntä

odottanut ja miten iloiseksi hän tulisi. Herra Falckella oli pehmeä

paidankaulus ja siinä kaulaliina, jota piteli tutun näköinen neula.

Sairaalla emännällä tuolla sisällä oli samanlainen. Olivatko ne joskus

olleet korvarenkaina?

He tulivat saliin ja Tumma otti vieraan käsistä kosteat päällysvaatteet.

— Minä menen ilmoittamaan, että te olette tullut, sanoi Tumma ja hänen

mielessään soi kuin heleä kello. — Täti tulee hyvin iloiseksi.

Tumma oli tädin puolesta niin iloinen, että hänestä tuntui suorastaan

sopimattomalta, kun sairaus kuitenkin varmaan oli päättyvä kuolemaan

eikä elämään.

— Nimeni on Falcke, sanoi vieras.

— Minä tiedän, vastasi tyttö ja punastui niin että pyörrytti.

— Oletteko te neiti Lehtinen? kysyi vieras samassa.

Silloin Tumma ymmärsi, että herra Falcke tiesi kuolevan vaimon aikoneen

heidän molempien kautta tyydyttää kahden ihmisen pitkää kaipausta.

Tumma ei saanut sanaa suustaan, hän karkasi suinpäin eteiseen, seisoi

siellä hetken, tyynnyttäen sydäntään, ja koetti sitten hiljaa avata

ovea.

— Herra Falcke on täällä, sanoi hän ja tunsi, että sydämen lyönnit

kuuluivat. — Rakas täti, toisti hän iloisesti, — herra Falcke on

täällä, saanhan tuoda hänet sisään?

Ville Sacklén istui vuoteen laidalla ja nyökytti päätään. Siitä hän

käänsi puhujaan harmaat, itkettyneet kasvonsa ja sanoi:

— Liian myöhään.

Ja kun ei Tumma ymmärtänyt, nyökytti hän vielä päätään ja toisti: liian

myöhään.