VUOSIA MYÖHEMMIN

Lehtisen, kanttorinväen arkihuoneessa Laarilla istuttiin eräänä

pyhänä — se oli viimeinen elokuuta — niinkuin satoja kertoja ennen

ja odotettiin isää vieraineen kotiin kirkkokahville. Jonkin verran

erikoinen tämä pyhä kyllä oli, sillä lailla nimittäin, että Sorja

toissapäivänä oli lähtenyt kouluun ehtojaan suorittamaan, joten Tumma

ja äiti olivat kahden, ja lisäksi oli isä täksi illaksi kutsunut

oratoriokuoron harjoituksen tänne kotiin eikä, niinkuin tavallisesti,

koululle. Sitävarten oli leivottu ja muutenkin pantu taloa kuntoon —

se oli hyvin ratkaiseva tilaisuus, isä oli sen johdosta tavallista

hermostuneempi ja hajamielisempi. Ilma kuitenkaan ei mitenkään suosinut

harjoitusta. Silti oli isä vakuuttanut, että kuoro saapuu, hän oli

vannottanut kaikki jäsenet tulemaan, satoi sitten vaikkapa pieniä kiviä.

Niin, eivät nämä sunnuntaipäivät täällä Laarilla olleet mitään

lepopäiviä, harvoin kesäisin kirkkoon ennätti, vaikka kirkko oli tuossa

ihan silmien alla. Vieraanvaraisuus oli Jumalan käsky, isä piti tarkkaa

lukua, että sitä noudatettiin, vaikka siihen paikkaan olisi näännytty.

Mutta työpäiviähän pyhäpäivät olivat koko hengelliselle säädylle ja

siihenhän kanttorikin kuului.

Isää odotettiin ja odotettiin. Näin jumalanpalveluksen ja hautausten

välillä hän usein pistäytyi, tuoden mukanaan ystäviä, tuttavia

ja tuntemattomiakin. Nyt soitettiin jo pois kirkosta eikä häntä

kuulunut. Tytär Tumma seisoi ikkunassa, tarkaten kirkonkelloja ja

ajatellen, että olisiko jotakin erinomaista saattanut tapahtua.

Samaa ajatteli äiti, istuen käsivarret ristissä yli rinnan pyöreän

ruokapöydän ääressä. Hän oli levoton Sorjan ehdoista, ei ollut Sorja

lukenut niinkuin hänen olisi pitänyt, mikä opettaja se enää oli vanha

Sacklén —juoneet olivat isän kanssa parhaasta päästä. Lisäksi hän oli

levoton isän konserttimatka-aikeista. Ajatella vain, että tällainen

maalaislukkari tulee oratorioineen pääkaupunkiin: kyllä herrat hänet

siellä höyhentävät, niin että on rampa koko elämäniäkseen. Äiti

toivoi hiljaisessa mielessään, ettei kuoro tulisi harjoitukseen,

sitähän ne laulajat tavallisesti tekivät, että tulivat milloin

halutti. Kuinka monta kertaa isä-raukka oli raivonnut yökaudet, kun

ei harjoituksesta ollut voinut tulla mitään. Tällä kertaa hänelle

kyllä tulee kova yö, jolleivät laulajat saavu. Mutta se on sittenkin

parempi kuin että hän menee suureen Helsinkiin ja peittoavat hänet

siellä niin ettei hän kehtaa kotiin tulla. Eivät ne siellä kunnioita

vanhan miehen ponnistusta ja kaipausta. Oppimaton hän siellä on,

siellä pitää olla oppineita. Senpätähden tässä nyt Sorjalle pitäisi

koettaa saada oppia ja pohjasivistystä, että hänestä jotakin voisi

tulla. Isä saisi panna toivonsa Sorjaan. Kerran, vain yhden kerran

hän tahtoisi puhua sivistyneille ihmisille. Isä raukka, vaikea on

hänen elämänsä ollut. Jos hän voisikin odottaa, kunnes Sorja puhuisi

sivistyneelle yleisölle. Mutta joivat koko sen kuukauden, jolloin

Sacklénin piti lukea tytön kanssa. Äitiä haukotutti ja raukaisi. Sitten

häntä vaivasivat ne vieraat ihmiset, jotka kaiken jumalanpalveluksen

ajan olivat pitäneet sadetta täällä, odotellen kanttoria. Kirkkoon

eivät he tahtoneet, tiesihän sen, mitä jumalattomia lienevät olleet

Ison-Hiedan sahalta ja lisäksi kehuivat käyneensä Amerikassa. Mutta

kun heillä oli asiaa kanttorille, niin täytyihän heille pitää seuraa.

Ja niin he kahvin juotuaan olivat siirtyneet sohvaan musiikkimiesten

kuvien alle, joita Lehtisellä kaikki seinät olivat täynnä. Siinä he

istuivat, koputellen jaloillaan kaappisohvan laitaan ja käyttäytyen

sillä tavalla, ettei täällä ollut tapana sillä lailla. He sanoivat

olevansa kotoisin Notkosta nämä Hyrskyaallon sisarukset, tekevänsä

työtä sahalla ja jäävänsä Suomeen yli juhlien, mutta sitten lupasivat

jälleen lähteä Amerikkaan, ei täällä Suomessa viitsinyt olla, joka

parempaan oli tottunut. Kovin he olivat ylellisissä pukimissa, neidillä

sormet, käsivarret ja kaula kultakoristeita täynnä. Maalari Laine oli

paalajärveläisiä, hän oli vain käymäseltään pistäytynyt Amerikassa ja

aikoi pysyä kotimaassa. Hän oli seurannut sisaruksia vain oppaana.

Ehdittiinhän siinä pitkien kirkonmenojen mittaan puhella yhtä ja toista

— nykyään ei ollut puutetta puheenaiheesta. Oli läpikäyty juhlaohjelma,

jota varten vieraat olivat tulleet. Oli keskusteltu patruunan

nuoresta rouvasta, joka oli vikitellyt itsensä nuorisoseuran johtoon,

vaikkei hän osannut suomen sanaa. Tulkin kautta toimitus sitten

kävi. Kaikki sällit ja konttorihenkilöt siellä Ison-Hiedan sahalla

puhuivat uusmaalaista murretta, muuten ei sinne otettukaan. Sitten

keskusteltiin Ison-Hiedan emännästä ja hänestä riittikin puhumista.

Niin saita hän oli, ettei antanut toimittaa leikkausta vaikka tiesi,

että muuten kuolee. Vuosikausia hän jo oli ollut makuulla ja arkku

oli valmiina vinnillä. Ja niinkin kuului määränneen, että tuhannen

markkaa kultarahoissa on pantava hänen päänsä alle arkkuun. Vaikka eikö

sellainen liene laissa kielletty, muutenhan rikkaat varmaan eivät olisi

yleensäkään hennonneet luopua kullastaan, vaan vieneet kaikki hautaan.

Ei mitään apua Isossa-Hiedassa annettu köyhälle ihmiselle, kun hän

sinne meni. Sellaisia olivat rikkaat. Tälläkin Ison-Hiedan emännällä

kuului olevan köyhiä sukulaisia — eivätkö olleet nämä Lehtisetkin

sukua? Olivathan niinkin. Vaikkei kovin läheistä. Tuo tytär, Tumma, oli

emännän kummityttö. Mutta ei niin kynnen vertaa ollut emäntä koskaan

hänelle antanut. Ja parasta kai se oli, että jokainen koetti tulla

toimeen omillaan. Rouva Lehtinen kävi Ison-Hiedan emännästä puhuessa

harvasanaiseksi. Ei, ei mitään riitaa ollut emännän kanssa ollut,

mutta olihan siinä iso Paalajärvi välillä eikä ollut asiaa sieltä

tänne eikä täältä sinne. Mahtoiko olla totta, että emäntä oli tappanut

miehensä? utelivat vieraat. Siihen sanoi rouva Lehtinen jyrkästi, että

ne olivat pahoja puheita. Isäntä oli itse juovuspäissään kaatunut

oman rappunsa edessä kiveä vasten ja kuollut siihen paikkaan. Kivikin

oli vielä siinä, kuka hyvänsä saattoi sen nähdä. Kuolema siitä täytyi

tulla, kun ohimonsa siihen löi. Kuinka lienevätkin rakennettaessa

jättäneet sellaisen terävän kulman. Niin, mutta sitäkin väitettiin,

että emäntä oli sekoittanut isänsä kahvikuppiin sellaista lääkettä,

että se antoi ikuisen unen. Kyllä Ison-Hiedan emännästä kulki kaameita

puheita. Eikähän siellä kukaan pysynyt. Vanha vouti ja Sakleeni ne

olivat ainoat, jotka siellä tulivat toimeen, lienevät olleet emännän

kanssa yksissä liitoissa. Eikös kruununvoudin kuoleman jälkeen ollut

oikein käräjänkäyntiä? Mutta siihen se hiljeni, taisi emäntä lahjoa

tuomarit. Se oli aikamoinen noita se vaimoihminen ja kaunis kuului

nuorena olleen. Rouva Lehtinen pyyhki hikeä kasvoiltaan ja sanoi,

ettei Ison-Hiedan emäntä ollut syyllinen niihin rikoksiin mitä hänen

niskoilleen sälytettiin. Kruununvoutihan oli kuollut äkisti tyttärensä

luona, mitä lienee siellä nauttinut, kyllä kai siinä oli emännän syytä?

Ei, sanoi rouva Lehtinen — täällä Laarilla kruununvouti kuoli. Isännän

sukulaiset ne levittelivät kaikenlaisia huhuja, kun olivat emännälle

suuttuneet. Mutta merkillisin juttupa oli se, että emäntä perintöönsä

oli liittänyt elävän ihmisen, jonka piti joutua sen omaisuudeksi, joka

perinnön sai. Miksei hän ollut määrännyt omaisuuttaan suoraan herra

Arne Falckelle? Ja mitä tekemistä oli herra Arne Falckella yleensä

Ison-Hiedan emännän kanssa? Olivatko hekin sukua? Herra Arne Falcke

oleskeli nyt sisarensa luona sahalla — patruunan ruotsinkielinen

rouva, hänhän se juuri oli herra Arne Falcken sisar. Mitenkäs herra

Arne Falcke puhui suomea, vaikkei sisar osannut? Niin, kas poika

oli ensimmäinen lapsi ja hän oli syntynyt täällä, sisar oli tullut

maailmaan vasta sitten, kun Parinpelto jo oli menetetty ja parooni

rouvineen asui Helsingissä. No niin, herra Arne Falcke oli nyt tullut

sisartansa katsomaan, ei taitanut Ison-Hiedan emännästä paljon

välittää. Kerrottiin hänen ikänsä olleen tyhjäntoimittajan, mitäpä

hän olisi viitsinyt nähdä vaivaa, kun tiesi toisen pitävän huolen

naimisestaan ja hyvän toimeentulon olevan varattuna eliniäkseen. Se oli

oikein sellaisen itsevaltiaan rikkaan naisen oikku tämä tällainen, että

hän etsii mielensä mukaisen tytön, antaa omaisuuden hänelle ja panee

hänet miehen vartijaksi. Ja nyt hän etsii tätä tyttöä, senkin häijy

hupsu. Sekä isäntä että emäntä Isossa-Hiedassa kyllä jo olivat tarpeen,

sillä mitäpä se vanha vouti ja kuoleva emäntä enää saivat aikaan.

Ei siksi, että eihän talon maanviljelys enää mikään suuri ollut»

rahaksihan emäntä maat oli muuttanut. Toinen asia sitten oli, oliko

Arne Falckessa miestä panemaan taloa kuntoon.

Ties häntä, millä kannalla mahtoivat emännän raha-asiatkaan olla. Hän

oli antanut lainaksi huonoja takuita vastaan, vaikka niin viisas väitti

olevansa. Sekin Samuli, Rajamäen isäntä, joka tässä kuoli — mitäpä

siitäkään enää otti. Tänäänhän hänet piti haudattaman, taitavat ollakin

juuri hänen kellonsa, jotka tuolla kumisevat. Miten paljon jättänee

emäntä jälkeensä — saattaa olla paljonkin. Rauha Korpea mainittiin

perijättärenä ja todennäköiseltä tuntuikin, että suurin osa sinne

menisi, Rauhan äitihän siellä oli ollut hoitamassa sairasta ja torjunut

sieltä pois muut sukulaiset niinkuin kärpäset. Puhuttiin kuitenkin

sellaistakin, että pahankurinen vanha saita oli suuttunut Korven

emäntään ja etsi, liikkumattomuudestaan huolimatta, vielä kerran läpi

koko tyttömaailmaa paikkakunnalla saadakseen rikkauksilleen sopivan

perijättären. Siinähän hänellä olikin hyvä apulainen siinä Sacklénissa.

Ison-Hiedan rikkauksiin ehkä sopi jotakin ihmistä onnitella, mutta ei

pikku parooniin, sillä hänellä ei tehnyt yhtään mitään. Mutta kyllä

varmaan emäntä hänellekin puuttuvan kylkiluun paikoilleen sovittaa.

»Niin minä tahdon!» sen hän on sanonut koko ikänsä ja sanoo kuolemaansa

asti — näitä hänen sanojaan sopii käyttää puheenpartena yhtähyvin kuin

joitakin muitakin.

Puhuttiin valtiollisista asioista. Oli täälläkin koottu suureen

adressiin nimiä ja paljon oli saatukin, lähes kaksituhatta nimeä. Mutta

työtä oli tehtykin, kaksi viikkoa olivat siinä työssä Lehtinen ja tämä

nuorempi tytär, hevosella ajoivat syrjäkylillä asti, ja pappilaiset

ajoivat toisessa päässä pitäjää. Mutta eihän se auttanut, eihän keisari

ottanut Suomen miehiä vastaankaan. Oli Lehtinen joukossa, viisi sataa

heitä oli kaikkiaan, sinnehän he olivat hankiin jäämäisillään, kun

tuli niin mahdoton lumipyry. Lehtinen sairasti ison aikaa sen matkan

jälkeen, eikä yksin ruumiillisesti, vaan henkisestikin. Hän oli

yhtäkkiä saanut päähänsä, että taide voi menestyä vain itsenäisessä

maassa. Vieraat kysyivät joko venäläinen valta tuntui täällä

Paalajärvellä asti. Siihen ei rouva Lehtinen sanonut mitään, mutta

Laine sanoi, että tuppasihan uusi vallesmanni joka puhetta kuulemaan ja

käveli kuin koira nuuskimassa yhdistyksen toimintaa.

Nyt kysyivät vieraat, missä talon vanhempi tytär oli. Sorja? Niin,

hän lähti tässä toissapäivänä kouluun, saa sitten nähdä, miten siellä

suoriutuu. Hänellä ei ole taipumusta kieliin. Isä tahtoo hänestä

laulajaa, mutta hänen täytyy ensin saada pohjasivistys. Pohjasivistys

on välttämätön. Täytyy käydä viisi luokkaa ennenkuin pääsee

musiikkikouluunkaan, saatikka siitä eteenpäin. Mutta Sorjalla ei ole

kielipäätä. Venäjä on tehnyt hänelle kiusaa. Toisen kerran hänellä nyt

oli ehdot ja jollei niistä suoriudu, niin täytyy jättää koko koulu.

Olihan maisteri Sacklén tässä kuukauden lukemassa tytön kanssa ja

pitäisihän hänen osata venäjää, mutta ei taitanut tulla luetuksi niin

ahkeraan kuin olisi pitänyt. Se on kyllä kanttorille kova paikka,

jollei Sorjaa hyväksytä ja jos hän yhtäkkiä tulee takaisin kotiin.

Vieraat nauroivat: pitääkö sitten venäjänkielen ehtojen vuoksi jättää

koko koulu ja tulevaisuus laulajana? Rouva Lehtinen sanoi: kyllä kai,

ja näytti huolestuneelta. Silloin kääntyi hänen tyttärensä ikkunasta

huonetta kohden ja sanoi, että kyllä hänen sisarensa vain hyväksytään,

ei tarvitse ajatellakaan, että hän tulee takaisin. Vieraat menivät

sanattomiksi, ei niin paljon tytön lausunnon tähden kuin senvuoksi,

että hänen äänessään oli outo ylpeys ja poskilla paloi puna, joka

tuntui olevan suuttumusta.

Äiti rupesi nopeasti puhumaan sateesta. Oli ennustettu, että

perjantaina lakkaisi, mutta aina vain satoi. Sitten hän taasen alkoi

puhua kanttorin viipymisestä. Hänen olisi jo aikoja sitten pitänyt olla

kotona. Taitaa täytyä kuumentaa kahvi.

Äidin lähdettyä keittiöön sanoi neiti Hyrskyaalto:

— Jollei neiti Lehtistä oteta kouluun, niin sopiihan tulla tehtaalle.

Kyllä sinne väkeä mahtuu ja kauniit tytöt varsinkin ovat tervetulleita.

Jos hän oli toivonut pääsevänsä puheisiin Tumma Lehtisen kanssa, niin

hän erehtyi. Tumma ei kääntänyt päätään eikä äännähtänyt, ainoastaan

ikkunalauta kukkasineen, mihin hänen kätensä nojasivat, tärähti

hiukan. Lieneekö maalari Laine halunnut parannella suhteita kanttorin

nuorempaan tyttäreen, koska hän sanoi:

— Siitä olisi tullut musiikkimies tästä Lehtisestä, jos olisi saanut

kehittyä. Vaan mitäs köyhät. Minun isäni aina kertoi, mitenkä hän

seisoi laivarannassa ja soitti viulua päästäkseen pappiskouluun, mutta

ei taitanut karttua niin paljon. Rikkaat ne käyvät koulua vaikka ovat

kuinka pölkkypäitä, kun köyhän lahjat menevät hukkaan kehityksen

puutteessa. Taidemaalariahan minustakin ennustettiin tulevaksi,

mutta punamullalla niinä sivelen ihmisten sikolättejä. Vaan siitä ne

kumoukset sitten tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jotta

jokainen saisi kehittää lahjojaan. Kyllä ne vielä tännekin tulevat

kumoukset.

Hyrskyaalto naurahti ja löi reiteensä, koettaakseen oliko taskussa

tulitikkuja.

— Kestää se vielä, sanoi hän. — Ei tässä maassa vielä parempaa tiedetä

kaivata. Yksillä pahnoilla ne ovat ihmiset ja elikot. Kyllä se vielä

kestää ennenkuin ne erkanevat.

Tumma ajatteli isää, joka oli poikasena avannut porttia kruununvoudille

ja soittanut vaarivainajan omatekoista viulua markkinoilla ja

laivarannassa. Ylioppilaat ne kerran olivat koonneet hänelle

puolisataa markkaa, kun »Nauru» tuli rantaan ja he kannelta näkivät

pojan. Kyyneleet nousivat Tumman silmiin. Kunhan ei se epäonnistuisi

tämä oratorioasia. Ja kun Sorjasta vain tulisi se mitä isä toivoo.

Sorja ei itse toivo tarpeeksi. Pietarinmatkan jälkeenpä isä vasta

oli ruvennutkin väkipakolla vaatimaan Sorjaa laulajattareksi. Isä

oli Pietarissa nähnyt jotakin niin äärettömän kaunista: oopperan.

Hän toivoi tänne Suomeenkin oopperaa. Sorjasta piti tulla sellainen,

että ihmiset itkivät, kun hänet kuulivat, ja tunsivat Jumalan

läsnäoloa. Kunhan Sorja vain itse olisi tarpeeksi toivonut. Tumma

Lehtinen ajatteli myöskin kummitätiään Ison-Hiedan emäntää, joka ei

ollut antanut hänelle kynnen vertaa, mutta aikoi antaa kaikki herra

Falckelle, joka ei ollut hänelle mitään sukua. Olikohan herra Falcke

kaunis? Herra Falcke oli nyt orpo, sekä hänen isänsä että äitinsä

olivat kuolleet ja hän oli sisarensa luona, jota ei hän ollut nähnyt

sitten kuin pienenä. Miksi olivat herra Falcken isä ja äiti asuneet

erillään? Eivätkö he pitäneet toisistaan? Isä oli ottanut tyttären ja

äiti pojan. Pojan nimi oli Arne. Arne raukka!

Mitähän nyt oli tapahtunut, kun Toivonmäen ja Lutin emännät sellaisella

kiireellä lähestyivät porttia. Eikö »Nauru» jo ollut lähtenyt — miten

se näin myöhästyi, illat eivät enää olleet valoisat. Tuliaisnyytit

näkyi vaimoilla olevan käsissä niinkuin tavallisesti — toisella munia,

toisella voita, kuten nyytin muodosta saattoi päättää — ja Toivonmäen

emäntä astui portista ensin, vaikka hän oli köyhempi. Sateen vuoksi

kiiruhtavat, päätti Tumma. He alkoivat jo eteisessä selittää äidille

asiaansa ja tuskin saattoi toinen odottaa, että toinen lopettaisi,

ennenkuin hän jo otti suunvuoron. Näin he puhuivat, kaikki kuului

huoneeseen, missä Tumma ja Ison-Hiedan sahan väet istuivat.

— Laiva lähtee vasta kun Sakleeni saa asiansa ajetuksi, emäntä on

sen niin määrännyt. Sellainen valta hänellä on, vaikkei liikkumaan

pääse. »Nauru» on hänen laivansa ja sen hän lähettää milloin tahtoo,

kapteenilla ei ole siinä mitään sanomista. Sakleeni tuli aamulla,

hänellä on tänne emännän asiaa, siellä hän nuokkui kirkossa ja näkyi

menneen sakastiin kanttorin puheille. Hänen tähtensä kaikki nyt saavat

odottaa, ties missä taas viipyy. Mutta ette taida tietääkään, mitä

tänään on kirkossa tapahtunut.

Kanttorin rouva kuului siunaavan.

— No ei sitä nyt niin pidä pelästyä, alkoi toinen emännistä. — Rouvahan

pudottaa kahvipannun. Minä otan. Ehkei siitä mitään tule, ehkä se menee

sovintorahoilla, vaikka kyllä se sellainen pahan vaikutuksen teki. Jos

Flyktin Tilta olisi istunut urkulehterin alla tai edes likempänä sitä,

mutta hänhän aina istuu siinä neljännen penkin päässä, kun on kuuro

eikä kuule saarnaa. Niin, kas kanttori viskasi virsikirjan lehteriltä

suoraan hänen päähänsä ja niin hyvin tähtäsi, että eukolta tärähtivät

silmälasit syliin ja silkki valahti kasvoille.

— Ei hänelle mitään vahinkoa tullut, ei sattunutkaan, mutta säikähtihän

hän. Ja entä se häpeä. Ja jos se olisi ollut joku toinen, mutta Tilta,

joka on seurakunnan ahkerin kirkossakävijä. Ja mikä ihme lienee

kanttorin päähän johtunut.

— Kyllä minä tiedän ja arvaan, kuului äiti taas sanovan. — Se laulaa

Tilta niin kovalla äänellä. Lehtinen ei jaksa sitä kuunnella. Hänellä

on sellaiset korvat.

— Mutta ei se sentään käy, että kanttori heittelee virsikirjoja niiden

seurakuntalaisten päähän, jotka eivät veisaa hänen mielensä mukaan.

Tämä on nyt jo toinen kerta. Kyllä hän silloin ensimmäiselläkin

kerralla on heittänyt kirjan, vaikka selitettiin, että se putosi. Eihän

tässä kohta uskalla kirkkoon mennä, kuka tietää koska saa kalloonsa

virsikirjan.

— Mutta kyllä kanttori taas senjälkeen veisasi niinkuin tuomion

pasuuna, ihan koko kirkko tärisi. Eikä Tiltaa hetken perästä enää

kukaan ajatellut. Se on tällä kanttorilla sellainen laulun lahja, ettei

hänen pientä hairahdustaan kukaan enää muista.

Äiti ja emännät tulivat huoneeseen. Tehtaalaisia huvitti tapaus niin,

että se oli kerrottava juurta jaksain uudestaan. He nauroivat ja

kyselivät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Jos olisi tietänyt, että

siellä sellaista hauskaa oli, niin olisi mennyt kirkkoon. Kun äiti ja

emännät toiselta puolen esittivät sellaisen teon hyljättävyyttä, että

kanttori viskelee virsikirjoilla seurakuntalaisia, ja tehtaalaiset

toiselta puolen kehuivat kanttorin oivallista järjestyksenpitoa, niin

syntyi sellainen epäsointu, että Tumman päähän koski. Ja kun hän vielä

ajatteli, että entä jos isä saa tästä rangaistusta ja entä jos Sacklén

on saapunut tänne taasen juodakseen isän kanssa, ja jos vielä sitten

Sorjaa ei olekaan hyväksytty kouluun — kun hän tätä kaikkea ajatteli,

niin tuli hänen niin tukala olla, että hän ajatteli, että lähtee

juoksemaan pakoon, yhdentekevää minne. Hän pusersi kätensä nyrkkiin

niin että kynnet syöpyivät lihan sisään ja sulki silmänsä.

Silloin alkoivat kirkonkellot soida. Kaikki äskeinen pysähtyi ja

tytön kädet irtaantuivat suonenvedontapaisesta kouristuksestaan. Ne

olivat aina samat, pelkistä puhtaista soinnuista kootut, kaikista ajan

vaihteluista välittämättömät sävelet. Tumma seisoi ikkunassa ja tunsi

samaa epämääräistä turvallisuudentuntoa, jota tuttu soitto aina oli

hänessä herättänyt. Kuolleille kellot nyt soivat ja vasta kuolleena oli

ihminen turvassa, kaikki elämän melu ja riita jäi kuoleman porttien

taakse. Pihakoivussa riippui suuri keltainen terttu — koska se oli

tullut? Se oli syksyn ensimmäinen, se soi yhdessä kirkonkellojen kanssa

ja joka pisara, joka vuoti alas keltaisia lehtiä, soi. Tumma näki

yhtäkkiä, että koko pihamaa oli soiton vallassa, nurmesta suitsui esiin

vihreitä säveliä ja lavoissa lauloivat siniset, punaiset, keltaiset,

valkeat kukat, kukin omalla äänellään. Ja kaikkialla helisivät

vesipisarat. Ah, vieläkö ne nyt yhä nuo ihmiset puhuivat siitä,

että isä oli heittänyt kirjan. Jumala oli sen aikoja sitten antanut

anteeksi. Mutta ihmiset ajattelivat vain Flyktin Tiltan päätä eikä isän

korvia. Saattoiko isä todella saada jotain rangaistusta? Ja mitä?

Tumman ajatukset kääntyivät yhtäkkiä niihin käytännöllisiin asioihin,

joissa ne nykyään askartelivat.

Syksy tulee, isä on luvannut päästää minut kansanopistoon. Mutta saako

isä mistään lainaa? Rahaa ei meillä ole, puotiin on velkaa monta

sataa, sävellyksistä ei makseta mitään. Mutta kovin mielelläni minä

kuitenkin jotain oppisin. Minulla ei ole lahjoja niinkuin Sorjalla,

Sorja tarvitsee korkeampaa opetusta ja rovasti on lainannut Sorjan

koulunkäyntiin. Minulle kyllä riittäisi kansanopisto, sitten tulisin

kotiin ja hoitaisin isän ja äidin, kun he ovat vanhat. Kyllähän

meilläkin voisi olla rahaa, jollei kävisi niin paljon vieraita ja

jollei menisi juomiin.

Kello alkoi vaieta. Viimeiset läppäykset soivat kauan ja väristen, niin

että tuntui koko rakennuksessa. Kaikki kukkasetkin värähtivät. Sitten

hiljeni. Kävi tyhjäksi ja turvattomaksi. Miltä olisi mahtanut tuntua,

jollei olisi ollut kirkonkelloja. Näin pyhäisin soittivat ne toisilleen

yli metsien ja järvien, halki avaruuksien loivat ne sointujen siltoja,

joita myöten ihmissielut saattoivat kulkea ja pysyä ylhäällä. Muuten

olisi kaikki vaipunut suohon. Maailma oli suo.

Nyt syntyi huoneessa liikettä, vieraat näyttivät miettivän, eikö liene

parasta koettaa puhutella kanttoria jossakin ulkosalla, ehkä hänet

saattoi tavata hautausmaalla. Kukaan ei kieltänyt heitä lähtemästä,

mutta he eivät sittenkään lähteneet. Sensijaan hävisivät äiti ja

emännät keittiön puolelle. Emännät sanoivat, että heillä oli kiire.

Neiti Hyrskyaalto läjäytti veljeään polvelle ja pyysi häneltä tupakkaa.

— Ettekös tekin tahdo, neiti Lehtinen, huudahti hän samassa. — Nuo

miehet aina imevät paperossinpäätä niinkuin lapsi tuttia — otetaan

mekin.

Kellot vaikenevat ja ihminen puhuu, ajatteli Tumma ja kääntyi

huoneeseen päin. Hän ei ollut ehtinyt mitään sanoa, kun Hyrskyaalto jo

seisoi hänen takanaan, paperossilaatikko levällään kädessä. Tumma sanoi

kiivaasti »ei kiitoksia» ja kuumeni pyörryttävän kuumaksi. Hyrskyaalto

oli kaunis suuri mies, Tumma inhosi häntä ja vetäytyi pois hänen

tieltään. Hyrskyaalto tunsi tehneensä vaikutuksen ja astui hymyillen

takaisin huoneeseen. Vieraat rupesivat nyt tarkastamaan kuvia sohvan

yläpuolella. Yksinkertaisissa somissa kehyksissä ne olivat, kanttori

itse niitä sellaisia näperteli. Olipa tuolla Wagnerilla nokkaa ja

hiuksiaan ne järjestään kaikki pitivät kuin leijona harjaansa. Se oli

kai taiteilijain muoti sellainen, tästä Lehtisestä alkaen noihin äijiin

asti tuolla seinällä.

Miehet näyttelivät sormellaan ja nauroivat. Tummaa suututti. Mitä he

hänen isänsä kuvista tahtoivat. Ja eivätkö nyt käyneetkin vaarivainajan

viulun kimppuun, jota isä niin piti arvossa. Kurottivat, hävyttömät,

kätensä koskettelemaan katkenneita kieliä ja nauroivat ääneen. Olisipa

Sorja ollut täällä, hän olisi heidät opettanut. Mutta he eivät olisi

uskaltaneetkaan, kun vain olisivat nähneet Sorjan. Kuin kuningatar

hän oli, hän suojeli heitä kaikkia. Eikö hänestä nyt voinut tulla

laulajaa ilman kielitaitoa? »Katso vain, ettet sitten halveksi köyhiä

vanhempiasi!» oli isä sanonut. Ei, sellaiseksi ei tule Sorja. Miksi

täytyykin aina erota siitä, josta enimmän pitää? Kaikki he enimmän

pitivät Sorjasta ja aina oli Sorjan täytynyt lähteä kouluun. Kerran

lähtee Sorja suuriin kaupunkeihin vieraalla maalla ja laulaa niin että

kaikki itkevät.

Miksi tuntui niin tukalalta? Tapahtuiko jotakin pahaa? Miksi isä

viipyi? Minkätähden hän olikin näiden vieraiden ihmisten kanssa, joiden

seurassa hän ei viihtynyt? Olisipa saanut työntää auki ruudun ja hypätä

ulos. Sorja jaksoi puhua ihmisten kanssa, kuunnella heitä, nauraa ja

vastata heille. Hänelle, Tummalle, se aina oli ollut vaikeaa. Kaikki

sellainen oli hänelle aina ollut vaikeaa ja sitä aina oli pitänyt

tehdä. Mikseivät ihmiset asu yksinään, kun kuitenkaan eivät pidä

toisistaan?

Nyt nuo miehet ovat löytäneet jonkun kuvan, jota he erikoisesti

pilkkaavat. Se on sen säveltäjän kuva, jonka surumarssia isä aina

soittaa. Eikö sentään ole liikaa, että vieraat ihmiset tulevat toisen

kotiin ja nauravat sitä? Jos hän, Tumma, joskus saa oman kodin, niin

sinne tulee vain sellaisia ihmisiä, joista hän pitää. Mutta kenestä hän

pitää? Hänen täytyi naurahtaa, sillä hänellä ei ollut keitään muita

kuin nämä kotiväet.

Samassa hetkessä nosti koira päänsä ja päästi haukun. Hevonen oli

kääntynyt pihaan. Sorja! lensi läpi Tumman pään. Sorja palaa! Sorja

tulee kotiin! Ja nyt ei hän enää menekään kouluun! Kyllä hän sentään

tavattomasti piti Sorjasta!

He karkasivat yhdessä Murun kanssa alas portaita niin että vinkui ja

narisi ja Tumma otti sisarensa hartioilta valuvan, läpimärän vaipan.

Tietysti ne olivat sisään kuulleet kaikki, tietysti ei enää voinut

paeta. Vieraat seisoivat ikkunassa ja äiti tuli portaille. Kukaan ei

sanonut mitään, sillä vasta toissapäivänähän Sorja oli lähtenyt kotoa.

Äiti kantoi sisään hänen matkalaukkunsa ja ajatteli omia ajatuksiaan.

Tumman riemu tukahtui, kun hän näki äidin. Äiti oli jäänyt matkalaukun

viereen ovensuuhun ja kaikki hänen jäsenensä olivat hyvin väsyneet ja

kädet riippuivat avuttomina.

Todella hän tällä hetkellä ei tietänyt, mihin päin nyt kääntyisi. Sillä

nyt varmaan Sorjalta oli mennyt tie tukkoon. He olivat isän kanssa

niin monta vuotta ponnistaneet hankkiakseen edes toiselle tyttärelleen

pohjasivistyksen, jotta hän sitten helpommin pääsisi sitä tulevaisuutta

kohden, johon isä katsoi hänet kutsutuksi Äiti tiesi, mitä tuo

pohjasivistys merkitsi. Hänellä ei ollut sitä. Ja häntä ei kukaan

maailmassa ollutkaan kohdellut arvonannolla. Hän oli kirkonkirjoissa

piika-Miinan tyttö ja piikana kruununvouti ja hänen tyttärensä olivat

häntä pitäneet. Niinäkin vaikeina vuosina, jolloin kruununvouti makasi

halvattuna ja kasvattitytär käsivarsillaan nosteli häntä näännyksiin

asti, hän pysyi piikana. Monet kerrat, kun kruununvouti jo oli niin

huonona, että vain ajoittain saattoi puhua, rouva Lehtinen odotti hänen

sanovan hänelle: olet oma lapseni. Mutta kruununvouti ei koskaan sitä

sanonut. Silläkin kertaa, kun hän Aliinalle sanoi: olet uskollisesti

hoitanut minua, saat miehellesi ja lapsillesi nämä Laarin huoneet

tonttimaineen — silläkin kertaa hän oli vain jäykkä herra ja Aliina

piika-Miinan tytär. Ei oppimatonta kukaan kunnioittanut. Kanttorikin,

hänen miehensä, olisi ollut toinen, jos hän olisi kunnioittanut

vaimoaan. Mutta hän ei voinut kunnioittaa sivistymätöntä ihmistä

ja siksi oli elämä muodostunut niin rikkinäiseksi. Toki hän olisi

tahtonut säästää lapsiaan siitä rikkinäisyydestä, mistä hän itse oli

niin paljon kärsinyt. Toki edes toisen olisi pitänyt saada armoton

pohjasivistys. Oliko Sorja laiska? Vai oliko hän huonopäinen? Kuinka

moneen kertaan hän, äiti, oli paikannut ja parsinut hänen vaatteensa

ja latonut ne tuohon samaan matkalaukkuun. Ja nyt oli kaikki ollut

turhaa. Isä kun tulee, niin sitten nousee myrsky. Puuttuu vain, että

rovasti tulee antamaan muistutusta samaan mylläkkään — viimein hän tuli

juuri tähän aikaan. Ja nuo vieraat kuulevat kaikki ja vievät kaikki

maailmalle. Niin, mitäpä asia siitä paranee, että tässä seisoo. Aikansa

katseltuaan, miten Tumma auttoi märkiä vaatteita sisarensa yltä, äiti

kääntyi ovea kohden ja meni ruokahuoneeseen.

— Kas niin, sanoi Tumma, puhallellen hiillokseen, — hauskaa on, että

olet kotona.

— Älä puhu, älä puhu! sanoi Sorja.

— Mutta kun minusta on niin äärettömän hauskaa! Et tiedä miten

yksinäistä täällä on ilman sinua.

— Jahka nyt isä tulee, niin tiedät, miten hauskaa on.

— Kyllä isä taas leppyy.

— Älä puhu, älä puhu.

Sorja istui matalalla tuolilla likellä lieden kylkeä ja huojutteli

siinä itseään. Hänen vaatteensa olivat harmaat ja rypistyneet, hänen

kasvonsa harmaat ja silmissä suru. Kyyneleet olivat niin lähellä, että

saattoi pelätä niiden minä hetkenä hyvänsä puhkeavan esiin.

— Ja nyt ne ovat poissa sekä kissat että koirat juuri kun niitä

tarvittaisiin, puheli Tumma. — Ja kahvipannunkin äiti taas on vienyt

sinne. Sorja, kuule, älä huoli itkeä. Minä rupean myöskin...

Nyt tultiin eteiseen. Aikoiko äiti todella päästää heidät tänne?

— Karataan! kuiskasi Tumma ja oli jo polvillaan pöydällä.

Ikkuna lensi auki ja tytön silmät hakivat jo sopivaa paikkaa nurmessa.

— Kuinka monta kertaa olemmekaan karanneet ja aina meidät on saatu

kiinni! sanoi Sorja eikä liikahtanut paikalta.

Tumma liukui alas pöydältä, veti ikkunan kiinni ja tuli ovelle. Äiti

sai vieraat asettumaan, raoitti ovea ja ojensi kahvipannun keittiöön.

Koira tuli samassa ovenavauksessa. Pelkäsikö äiti noin kovin? Oliko

tässä niin pelkäämisen aihetta? Sorja oli kotona, Sorja lämpiää eikä

tule kipeäksi — mitäpä muusta. Torukoon isä, jos tahtoo. Märkien puiden

täytyy syttyä.

— Älä enää mene kouluun, sanoi Tumma, posket puhaltamisesta

tulipunaisina, — älä koskaan.

Sorja nauroi.

— Mutta jos isä taasen rupeaa tahtomaan.

— Eivät enää ota kouluun. Minä olen liian pitkä istumaan neljännellä

luokalla.

— Minäkään en sitten mene kansanopistoon, jos sinä jäät kotiin. Ollaan

molemmat tässä. Kyllä me elämme. Pidetään vaikka suvivieraita. Ei mennä

koskaan naimisiin, ei se sekään mitään hauskaa ole.

— Ei olekaan. Mutta kuka sitä isän toraakaan tässä jaksaa kuunnella.

— Noo, eihän hän sillä mitään tarkoita. Ei mutta ihan totta, minun on

pitänyt sitä sinulle monta kertaa sanoa: älä viitsi mennä naimisiin.

— Olenko minä nyt sitten niin juossut miesten perässä, että sinun pitää

uskoa sitä minusta.

— Et, et. Mutta tiedäthän itsekin, että olet kaunis ja että pojat

sinusta pitävät. Mutta kun en minä ole nähnyt yhtään ainoaa onnellista

avioliittoa.

— Köyhien ei koskaan pitäisi mennä naimisiin. Ja köyhiä on niin paljon.

Suurin osa.

Ei se siitä riipu. Se on jotakin muuta.

— Rakkautta, tarkoitat.

— Ei. Rakkauteen minä nyt en ensinkään perusta. Se on jotakin muuta.

Mutta minä ainakaan en mene naimisiin.

— Ennenkuin tiedät olet verkossa.

— Ja kuka minusta huolisi.

— Oi voi...

Nyt ne taasen yrittivät tänne. Eiväthän ne ole Sorjan tuttaviakaan,

etteivät häpeä. Tumma katsoi vielä kerran ikkunaan ja kuiskasi

Sorjalle: karataan! Mutta Sorja nousi ylös, suori hamettaan ja

hiuksiaan ja seisoi hymy huulilla, odottaen oven avautumista. Ja nyt

sai Tumma nähdä jotain aivan odottamatonta: sitä, että hän puheli

ja nauroi vieraitten kanssa ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja

tervetulleita tuttuja. Hirveä punahuulinen Hyrskyaalto asettui ihan

liki Sorjaa ja miltei pani käden hänen ympärilleen.

— Niin, me vain sitä, sanoi Laine, — että jos täällä tiet nousevat

pystyyn, niin kyllä tehtaalla tilaa on.

— Minun kanssani pääsee asumaan, huusi neiti Hyrskyaalto. — Se joutuu

pian naimisiin minun toverini. Ja sitten kyllä aina saa toisen, kun

minä Amerikkaan palaan.

— Jollei tee mieli tehdä seuraa Amerikkaan asti. Siellä on sentään

toiset palkat kuin täällä. Ja kyllä sen kielen oppii. Hauskaa täällä

on sahallakin näin suvisin. Me juuri valmistamme suurta iltamaa. Neiti

lähtisi nyt vain yhteen matkaan. Ensin sahalle ja sitten kauemma.

Tähänkin puheeseen Sorja nauroi. Tumma ei käsittänyt sisartaan. Mikä

Sorjalle oli tullut? Ei nyt hullumpaa! Oliko tuo kouluasia häneen

näin vaikuttanut? Eikö hän kuullut, että vieraat puhuivat suorastaan

sopimattomasti. Sorja menee vielä naimisiin ja onnettomuuteen. Sen ne

venäjänehdot ovat tehneet. Mutta hän ei saa joutua tehtaalle, ei vaikka

mikä olisi. Missä nyt on äiti, eikö nyt kukaan tule avuksi?

Isä ei olisi voinut tulla otollisemmalla hetkellä. Tuskinpa koskaan

Tumma oli niin ilostunut isän tulosta kuin juuri nyt. Hän karkasi

suinpäin sateeseen ja juoksi pitkin askelin portille. Äiti tuli

toisista portaista — molemmat näkivät isän tömähtävän portinpieleen,

pudottavan sateenvarjonsa ja sitten käyvän kiinni pylvääseen, ikäänkuin

nostaakseen sen syliinsä. He näkivät niinikään, ettei isä ollut

suuttunut niin paljon kuin hän oli surullinen. Sen kuuli äänestä, millä

hän itsekseen puhui. Nähdessään kotiväkensä teki hän suuren kumarruksen

heille ja portinpylväälle yhtaikaa, veti märän hatun päästään ja jatkoi

puheinaan:

— Matti Lehtinen on nyt virasta potkittu vanha lukkari, Matti Lehtisen

sielu ratsastaa jo suuren kirkonkellon hameen liepeissä pirujen luo.

Tämä minkä tässä näette, on linnunpelätin, jolle lainattiin Matti

Lehtisen rääsyt. Mutta Pelsepuupi tietää, että oli sielun löyly viskata

virsikirja Flyktin muijan niskaan. Vuodesta vuoteen, pyhäpäivästä

pyhäpäivään on tämä ihminen epäpuhtaalla äänellään liverrellyt siinä

neljännen penkin päässä. Minä olen kahdenkesken häntä varoittanut,

jumaliste, mutta hän vain vakuuttaa, että veisaa Jumalan kunniaksi

sillä äänellä, jonka Jumala on hänelle antanut. »Piru on sen äänen

antanut», sanon minä. »Piru tulee, kun sen äänen kuulee!» Ei toki

koskaan tämä jumalaton akka niin ollut kirkunut kuin tänään. Tuossa

hän istuu, pyöreät lasit nenällä ja vetelee ja livertelee puoli ääntä

liian matalalla tai liian korkealla. Ja tulee säkeen päähän silloin,

kun seurakunta jo laulaa uutta säettä. Kuuntelemme tätä, minä ja

Sacklén, urkulehteriltä. Minä koetan raivoisalla tahdin poljennalla

kutsua hurskasta akkaa järjestykseen. Sappeni kiehuu ja Sacklén nauraa.

Lopulta se kävi minulle mahdottomaksi, taivaan enkelikään ei olisi

sitä kestänyt. Minä ylös ja kirja Sacklénin käsistä ja sillä akkaa

takaraivoon. Siinä hän ensiksi lyyskähti kirjaansa vasten, sitten hän

nousi ja ymmärsi heti paikalla mistä pamaus oli ammuttu. Jumaliste, en

ikinä ole niin nauttinut! Se oli ensi luokan humalaa. Me katselimme

toisiimme hetken, Flyktin Tilta ja minä. Ja seurakunta katseli sekin

meihin. Mutta minäpäs heti ajattelin, että nyt veisataan koreasti,

taitaa kanttori Lehtinen viimeisen kerran vedellä virsiä Paalajärven

kirkossa. Ja Matti Lehtinen veisasi ja seurakunta itki. Sydämen

liikutuksesta. Mutta niin juuri kävi kuin Matti oli ajatellut. Rovasti

tuli, naama pitkänä kuin vaivaisäijällä. »Lehtinen on taas ollut

humalassa ja tehnyt humalaisen töitä. Tietääkö Lehtinen mikä tästä

seuraa? Minä en enää voi vaieta tuomiokapitulin edessä.» Siihen tapaan

sieltä tuli. No niin, mennään kuoppaamaan kuolleita sitten vain, sanoin

rovastille, vai onko jo joku toinen katsottuna. Mutta sitä en minä

takaa, että jos joku valekuollut rupeaa ärisemään samaan nuottiin kuin

Tilta, niin virsikirja tärähtää kirstunlautaan. Kas, kyllä minä osaan

minäkin, kun tahdon. Eikös ollutkin oikein puhuttu? Sinä, tyttäreni,

sen ymmärrät. Tämä äitisi, jonka minä pienenä tyttönä näin ruispellolla

kerran, kun kiurut lauloivat, hän ei ole koskaan ymmärtänyt minua,

mutta sinä, tyttäreni, olet minun vertani, minun kaipaustani. Et ole

sen arvoinen kuin vanhempi sisaresi. Hänessä on kipinä hänessä. Hän

tulee minun puolestani puhumaan ihmisten sydämille. Mutta sinäkin olet

lapseni. No, sanokaa nyt, oliko oikein tehty. Kas, älä ole ensinkään

huolissasi, kruununvoudin tytär — tai kasvattitytär piti minun

sanomani, Sacklénilla on joitakin tärkeitä tietoja sinulle, sitä varten

hän on lähetetty tänne. Ja koko laiva odottaa hänen persoonaansa. Mutta

hän nukkuu kestikievarin hollisalissa. Tässä seisoo teidän edessänne

virkaheitto lukkari ja pyytää anteeksi. Mutta ette kuole nälkään,

saatte suuren perinnön. Se on salaisuus, olkaa hiljaa. Sacklén on

lähetetty meille...

Äidin kädet houkuttelivat kanttoria kaiken aikaa likemmä taloa ja

hänen huulensa kertoivat samalla, että täällä oli vieraita hakemassa

Lehtistä. Kanttori ei tullut, piteli vain hattua sateessa niinkuin

maljaa ja kaasi sisällön maahan, kun luuli jotakin jo kokoontuneen.

Vihdoin viimein kallisti kanttori korvan vaimonsa puheille.

— No, mikset sitä ennen sanonut? huusi hän, varisti hattuaan ikäänkuin

se olisi ollut pussi ja erkani portinpylväästä. — Minä olen viralta

pantu kanttori, mutta se on eri asia, eri asia juhlatoimikunnat ja

juhlaohjelmat.

— Koko ajan olen puhunut, että täällä on tehtaalaisia...

— Piru vie, pitääkö minun taas kotona kuulla särinää ja epäpuhtautta.

Tumma, tule sinä puhumaan, tiedät, etteivät isäsi korvat kestä

epäpuhtaita ääniä. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei äänesi ole parantunut,

äiti. Se on sama ruisrääkkä kuin silloin.

Rouva Lehtinen puhui kuiskaten ja tuskallisen selvästi:

— Heillä on juhlat, tahtoisivat arvokasta ohjelmaa. Juhlakappaleetkin

on tilattu Helsingistä.

Lehtinen päästi naurun, jonka hänen lähimmät omaisensa hyvin tunsivat.

Tällä tavalla nauroi isä, kun äiti ilmoitti, että kauppiaalta eivät

enää anna velaksi, tai kun hän, isä, tuli kokouksesta, missä kunta oli

päättänyt, ettei kirkkoon panna uutta kattoa, vaan koetetaan vielä

paikata vanhaa niin ettei se vuotaisi juuri urkujen kohdalla.

Äiti ei ehtinyt vetää esiin valttia, jolla hän tiesi olevan ratkaisevan

vaikutuksen — tehtaalaiset olivat maininneet aikovansa maksaa hyvin ja

isä kokosi paraikaa rahaa Helsingin-matkaa varten — kun Hyrskyaallon

sisarukset jo seisoivat portailla.

Keskustelu tapahtui nyt kuistin katoksen alla. Vaikka vieraatkin

esittivät asiaansa, olivat he kanttorin rinnalla käyneet jotenkuten

pieniksi, äsken niin mahtava Hyrskyaaltokin, niin että teki sen

vaikutuksen kuin Lehtinen yksinään olisi puhunut.

— Jaahah, jaahah. Millä voin palvella? Minulla on hyvin vähän

aikaa... Tottahan herrasväet ovat saaneet kahvia, äiti, tottahan

sinä olet tarjonnut. Ehkä kuitenkin vielä ottaisimme yhdessä pienen

päällispisaran? Onhan sinulla kahvia, äiti?... No niin, hyvä on, jos

olette ravitut. Vierasvaraisuutta vastaan ei saa rikkoa, sekin on

jumalallinen käsky. En tosin koskaan ole saanut selville missä se

käsky seisoo kirjoitettuna, mutta viisaammat ihmiset ovat minulle

sanoneet, että sellainen käsky on. Jaahah, jaahah, vai kantaatti...

kuorolle ja torvisoittokunnalle. Ja minun pitäisi johtaa — jaahah,

jahhah. Mutta kai sentään olisi parasta, että säveltäjä itse tulisi

johtamaan. Noo, ei kai hän nyt niin maailmoja maksa. Jos kerran

hyvää olla pitää, niin täytyy olla valmis maksamaan myöskin... Ei,

ei puhuta nyt minusta, vaan säveltäjästä. En ole tullut sitä ehkä

koskaan julkisuudessa sanoneeksi, mutta minä en hyväksy näitä nykyisiä

säveltäjiä. Harjoitan paraikaa omaa sävellystä — oman kylän voimilla

vain. Se ei ole kantaatti. Ei siksi, että kyllä minulla niitäkin on,

joita sopii kutsua kantaateiksi. Tuo kirstu tuossa huoneessa — taisitte

istua sen kannella — se on täynnä sävellyksiä... Niin, niin, mistäpä

te sitä tietäisitte, minä en kulje toitottamassa pitkin pitäjää, että

minulla on sävellyksiä valmiina kaikkiin juhliin sadan peninkulman

alalla kymmenen vuoden kuluessa. Mitäpä minä. Mutta jos kuulette,

että tarvitaan sävellyksiä, niin suotta niitä tilataan Helsingistä.

Täällä ei ole puutetta — hän löi rintaansa niin että märkä hiha

läiskähti, — eikä täälläkään — hän vei oikean käden sormet otsaansa

kohden ja koputti siihen, suurten tummien silmien katsellessa ylös

kulmakarvojen alta, jotka olivat kuin liidulla piirretty säännöllinen

kaari. — Ei ole puutetta, sanon minä. Jo kun minä poikasena soittelin

markkinoilla, niin omiani soittelin. Ette ole siitä kuulleet, mitäs

te. Sellaista se on, kun ihmiselle kaikki soi. Ja sitten vaaditaan,

että minä kuuntelisin Flyktin pariskunnan tai Kallen Mantan tai Tupun

lautamiehen veisuuta. Parinpellon sonni on parempi musiikkimies

kuin Tupun lautamies eikä sekään tule kirkkoon puhkomaan ihmisten

rumpukalvoja. Minulla on sävellyksiä, minulla. Ja ne ovat musiikkia.

Ne laulavat, minun sävellykseni. Mutta nämä nykyajan säveltäjät, ne

suuret ja tunnetut, ne maalaavat. Ja se on pahasta. Se on herjausta,

se menee ulkopuolelle musiikkia. Teidänkin kantaattinne — vaikken ole

nähnyt yhtään tahtia, niin tiedän jo etukäteen, että siinä on jokin

hyvä kohta, jonka säveltäjä on kopannut joltakin vanhalta mestarilta

— paljon on varkaita tällä alalla — ja muu kaikki on hölynpölyä,

törkyä, rojua, santapaperia. Ei kiitoksia, pyytäkää säveltäjää itseään.

Tulen kernaasti kuuntelemaan. Kyllä minä ne tunnen: ne etsivät. Koko

ikänsä ne etsivät, mutta valmista ei siitä tule. Sillä niillä ei ole

nöyryyttä. Taiteellisessa työssä vaaditaan nöyryyttä: en minä vaan

Jumala. Minä olen kannel, Jumala on myrsky, Jumala on iltatuuli...

No niin, ne asiat eivät ole juhlatoimikuntia varten ettekä te niistä

ymmärrä enempää kuin Flyktin Tilta laulusta. Kunhan te vain olette

saaneet suuhunne sanan kantaatti, niin sitä te veisaatte. Kantaatti,

kantaatti, meidän juhlaan tulee kantaatti! Voisitte yhtä hyvin sanoa

»tomaatti». Se tekisi yhtä hyvän vaikutuksen, sillä Ison-Hiedan

sahalla ei tiedetä eroa tomaatin ja kantaatin välillä. No niin,

kantaatti on siis tilattu ja viraltapantu kanttori Lehtinen antaa

teille sen neuvon, että otatte säveltäjän esittämään. Minä painun

oratoriooni minä. Niin, minun sävellykseni on oratorio. Ja kirkonkello

esiintyy siinä yhtenä solistina... Kiitoksia, kiitoksia vain. Minä,

kuten sanottu, en hyväksy tätä uutta suuntaa. Rumpukalvooni koskee,

kun näen nuptitkin. Pitää olla paksut rumpukalvot niitä epäsointuja

varten. Se johtuu kontrapunkteista. Koko nykyajan säveltaide on

rakennettu kontrapunktille. Minä en tiedä kontrapunkteista mitään

enkä tahdo tietää... Kyllä kai tiesitte kenen pyysitte — antaa hänen

selviytyä tekeleestään... Vai hyvät sanat. Jokohan tosiaan olisi?

Kuka sen sanoo, että ne ovat hyvät? Joku suutari täällä ne tietysti

on tehnyt ja ylistetään niissä koneita, jotka vapauttavat ihmisen

työstä. Hiisi vieköön, kirjoittakaa säveltäjälle ja jättäkää tällainen

tuntematon vanha lukkari rauhaan... Vai niin, vain niin, te aiotte

maksaa. Todella? Se on melkein uutta se. Puhujat ja juhlarunoilijat

ja taiteilijat nehän elävät kunniasta, ei niille toki mitään makseta.

Vastahakoiselta tuntuu maksaa yksin niiden matkalipustakin. Sillä

kun ne nyt kerran ovat sellaisia yläilmojen asukkaita, niin tuntuu

juhlakomiteojen jäsenistä suorastaan siltä, että niiden pitäisi

yliluonnollisella tavalla ilmestyä yleisön eteen. Oi armias, jos

tällainen köyhä saatana sanoo juhlatoimikunnan rahastonhoitajalle, että

hän on matkustanut toisessa luokassa... Kiitoksia, äiti, — kuulen että

tyttäreni on tullut matkalta ja minun pitää päästä hänen puheilleen...

Vai niin, että on kassa tätä kantaattia varten. No, uskaltaako kysyä,

miten paljon tässä kassassa on rahaa? Jaa-ah, jaa-ah, vai puolen

viidettäsataa markkaa. Onhan se koko kapitaali. Sillä te jo saatte

säveltäjänkin tänne. No, minä ajattelen asiaa, menkää, pitäkää sadetta

vaikkapa pappilan navetassa — siellä on komea kivinavetta, pitäjän

rahoilla rakennettu, vaikkei pitäjällä ollut varaa paikata kirkon

kattoa urkujenkaan kohdalta. Saakeli teidät kaikki periköön. Kuka

sen on sanonut, ettette te saisi kastua. Märkä olen minäkin... No,

jos olette Amerikassa asti käyneet, niin pitäisi teidän vesi tuntea

eikä sitä peljätä. Annan ensi tilassa vastauksen. Mutta jos minä

tulisin — mitä minä en vielä ensinkään lupaa — niin katsokaakin, ettei

juhlan loputtua joku aasi saapasta luokseni lavalle ja sano: mitäs

sitten oltaisiin velkaa? Ja kun minä vastaan: minun lippuni maksoi

kaksikymmentä markkaa, niin hän sanoo: toimikunnassa päätettiin antaa

kymmenen. Jos, jos, jos jotakin tällaista tapahtuu, niin minä otan

suurimman torven ja minä lyön sen miehen kuoliaaksi. Ja karkaan vielä

sivuhuoneeseenkin ja lyön teitä kaikkia päähän, niin ettette ikinä

nouse... Minä olen vihainen kaikelle moukkamaisuudelle enkä sitä säästä

enempää kuin sontakärpäsiä. Olen väsyksissä, olen juovuksissa, ettekö

sitä näe. Maailman epäsoinnut repivät sieluni haavoille. Hyvästi,

hyvästi, ajattelen asiaa. Kun yhdenkin kerran saisi kuulla puhtaita

sointuja. Pietarissa minä kuulin, se oli taidetta — sellaista kun voisi

luoda täällä. Vai voitte te maksaa. Selvä on, tarvitsen rahaa, mutta en

ole mikään kontrapunktisäveltäjä kaupungista, joka säveltää rahasta ja

rahan vuoksi. Hyvästi vain ja Herran huomaan.

Äiti selitteli jotakin vieraille ja seurasi heitä kappaleen matkaa.

Sacklénin syyksi kuului panevan isän humalan. Mutta Tumma ajatteli,

että kävipä tämä oikein hyvästi. Isä tyhjensi koko kiukkunsa näihin

vieraisiin ihmisiin ja tuli lauhana miehenä perheensä luo. Hän oli

hyvin väsynyt, mutta kun hän näki Sorjan, niin hänellä yhtäkkiä taasen

oli voimaa.

— No, tässäkö sinä taasen olet, sinä kuningatar, joka et nouse

valtaistuimellesi. Vai ei minulle riittänyt surua tämän päivän osalle,

vai ei riittänyt, että minut on häpeällisesti erotettu toimestani

sentähden etteivät minun korvani kestä sotkua. Pitikö sinunkin taasen

tehdä isällesi tämä suru? Minä olin laskenut, että jos itse annan

sinulle opetusta loma-aikoina, niin vielä ehdit ajoissa ulkomaillekin.

Etkö ymmärrä, että pohjasivistys pitää olla. Kaikkialla sinulta

kysytään sitä. Aivan niinkuin minulta kysytään kontrapunktia. Minä

en hallitse sitä! Ja minua ei kukaan ajattele ja kuolemani jälkeen

tyhjennätte sävellykseni kauppiaan eteen ja kiitätte häntä, jos

hän tahtoo käyttää ne sillin ja lipeäkalan ympärille. Kyllä minä

teidät tunnen. Kaupungin säveltäjältä tilataan tänne kantaatit.

Vain sentähden, etten tunne kontrapunktia. Kivenä se tuossa makaa

edessäni ja varmaan se kerran murskaa minut. Ja sinun edessäsi tulee

olemaan pohjasivistys. Et minnekään pääse, kun ei sinulla ole sitä.

Kuinka me olemmekin äitisi kanssa koettaneet. Sackléniakin, senkin

rankkitynnöriä, tässä syötimme kuukauden, että hän lukisi kanssasi

kieliä. Ja vielä sata markkaakin hänelle annoin.

— Isä... isä, alkoi Sorja, nostaen päätään, jota oli pidellyt käsiensä

varassa siinä istuessaan matalalla tuolilla lieden luona.

— Älä puhu mitään! sanoi kanttori ja purskahti itkuun. — Kaikki

ponnistukseni ovat olleet turhat, sillä onnettomaksi olet tehnyt

isäsi. Nyt en minä enää koetakaan jättää juomista, vaan kaikki minä

juon mitä irti saan, vaarivainajan viulunkin juon. Hukkaan minä menen

ja tahdonkin mennä. Niin meni ennen minua minun isäni ja vaarini.

Jos minua olisi yksikin ihminen joskus ymmärtänyt. Mutta sinäkin,

äiti — muistatko kun minä olin saanut valmiiksi laulun myrskylinnusta

ja pyysin sinua kuuntelemaan, niin haukottelit vain etkä ensinkään

syttynyt minun kanssani. Sanoit, sanoit, että se oli kaunista, mutta

ethän osaa erottaa minun laulujani muiden lauluista! Sinä valvoit

pienten lastesi luona, se on totta — sitähän tahdoit sanoa. Kuiskaa,

mutta älä tänään puhu ääneen, tiedät miten minuun tänään tekee

kipeää. Minun isäni, minun isä-raukkani — roistoksi häntä sanoivat ja

elinkautiseksi. Nero hän oli ja hukkaan hän meni. En koskaan nähnyt

häntä, mutta kuulin kerran. Veneeseen kuulin, kun soutelin linnan

ympäri. Siellä lauloi joku. Vanginvartijan vaimo sanoi, että se oli

isäni. Kaikki ihmisen kaipaus oli siinä laulussa. Ah, minä en jaksa

elää, kun sitä ajattelen, tuosta minä viillän auki. No, menkää pois

siitä, enhän minä sitä tee, mutta sen sinulle sanon, Sorja, että sinuun

olen pannut kaiken toivoni.

Sorja oikaisi itsensä suoraksi.

— Isä... lakatkaa nyt, jos tahdotte että minä en tee jotakin...

jotakin... jotakin...

— Mitä sinä tekisit? Se vielä puuttuisi.

— En itsekään tiedä. Voisinhan mennä ja tehdä jotakin, josta ette

pitäisi.

— Sorja, sinuun olen pannut kaiken toivoni.

— Älkää te minuun panko mitään toivoa. Hyvä, jos saan henkeni

elätetyksi. Minulla ei ole kielipäätä. Ehkei ole ääntäkään...

— Älä herjaa, kiittämätön. Sinulla on ääni! Sinulla on tempperamentti,

sinulla on ulkomuotokin. Sinulta puuttuu vain usko ja itseluottamus.

Etkö nyt voi isäsi tähden... Pitääkö sukupolvien kaipuun vuotaa

hiekkaan, isoisäsi ja isäsi...

— Minulla itselläni ei ole mitään kaipuuta. Mikä minä olen täyttämään

teidän kaipuutanne. Olisitte itse ruvennut laulajaksi, tai vaikkapa

teatterilaiseksi.

— Lapsi, et tiedä mitä puhut! Kuka minua neuvoi ja opasti? Renki

minä olin ja käänsin pellolla lantaa. Äitisi voi sinulle sanoa,

että kruununvouti piiskasi minua, kun näki viulun käsissäni. Jollei

äitisi olisi ottanut minua, niin olisin jäänyt pellolle. Mutta äitisi

rakastui, minä olin siihen aikaan toisen näköinen kuin nyt. Se oli

äitisi, joka toimitti minut kaupunkiin. Olisit antanut minun vääntää

kiviä ja ajaa lantaa, Aliina. Ehkä olisi polttoni ollut pienempi.

No, älä itke siinä — hyvä on niinkuin on. Mutta sinä Sorja, älä sinä

koettele kärsivällisyyttäni liiaksi.

— Eihän se ole minun syyni, että olen tässä maailmassa.

— Mene sitten ja syytä Jumalaa, ymmärtämätön ja kiittämätön lapsi.

Jos minä sanon sinulle, että on sävelletty ooppera sinua varten.

Isäsi on sen tehnyt sinua varten. Sellaista ei ole ollut koko Suomen

maassa. Isäsi on ensimmäinen, joka on sellaisen tehnyt. Sinä saat

astua kansasi eteen ja puhua sille. Ja sinä saat viedä kansasi nimen

maailmalle. Vieläkö nyt syytät siitä, että olet tässä maailmassa.

Sorja naurahti tavalla, joka pelottavasti muistutti kanttori Lehtisen

naurua. Tumma läheni nyt isäänsä ja koetti jotakin sanoa. Kukaan ei

kiinnittänyt häneen huomiota. Isä käveli edestakaisin, vuoroin avaellen

paidankaulustaan ikäänkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa vuoroin

hieroen käsiään lieden luona ikäänkuin häntä olisi palellut. Sorja

istui kahvikuppinsa luona, joka oli jäänyt juomatta, ja silitti koiran

päätä.

— Kun ette ole ennen sanonut tätä, huomautti hän. — Olisin paljon

aikaisemmin sanonut teille, ettei minusta pidä mitään toivoa.

— Olen sinusta ollut niin lujasti vakuutettu. Kaikki varani olen pannut

sinun kasvatukseesi.

Sorjan nauru kalskahti jälleen ja hän pusersi koiran päätä molempain

käsiensä välissä.

— Ohoh!

Isä pysähtyi ja paksu musta tukka otsalla värähteli. Äiti pyysi

kymmenennen kerran, että hän muuttaisi ylleen kuivat vaatteet. Tautihan

siitä tulee, kun vaatteet ovat märkinä. Mutta kanttori työnsi pois

vaimonsa.

— Sano, sano pois, mitä tarkoitat, Sorja.

Nyt tuli Tumma isänsä eteen.

— Hän menee tehtaaseen, jos häntä vielä kiusaatte! huusi hän.

— Mitä? sanoi isä äänellä, jolla lasta tai eläintä puhutellaan. — Vai

oletko sinäkin jotakin tietävinäsi? Tämän lapsen olen sinun tähtesi

kokonaan laiminlyönyt, sinä Sorja, jota olen rakastanut yli kaiken...

Sorja pyyhki hiuksia otsaltaan. Ne olivat märät, ei voinut tietää

sateesta vaiko hiestä.

— Niin, sanoi hän, — ja minun kun juuri piti kysyä, miksi aina

kiusaatte minua ettekä tuota Tummaa. Antakaa nyt hänellekin

pohjasivistystä.

Isä katseli pyöreiden silmälasiensa alitse vuoroin toiseen, vuoroin

toiseen tyttäristään. Äkkiä alkoi häntä yskittää. Silloin hän

huomasi vaimonsa, joka kauan oli seisonut hänen edessään, vaateläjä

käsivarrella.

— Ehkä tämä on näin sallittu, sanoi rouva Lehtinen kalseahtavalla

äänellään, joka oli niin tykkänään ristiriidassa hänen lempeiden,

hiljaisten liikkeidensä kanssa.

— Millä me olisimme vieneet perille Sorjan kasvatuksen kun tämä

pohjasivistyskin on tullut niin kalliiksi.

Kanttori tempaisi vaatteet hänen käsistään.

— Näitä asioita et sinä ymmärrä, äiti. Valtio kustantaa nerot.

Valtio, valtio, hallitus, kansa, isänmaa — ymmärrätkö nyt. Mutta

pohjasivistyksen antaa koti.

— Eihän valtio kustantanut sinuakaan eikä isääsi...

— Älä puhu, äiti! huusi kanttori ja vei kädet korviaan vasten. — Ojenna

kätesi, kävele, liiku, naura, hymyile, mitä muuta hyvänsä, mutta älä

puhu. Sinä tiedät, että olen nainut sinut rakkaudesta enkä koskaan ole

pitänyt muista kuin sinusta. Mutta puhua et voi... et ainakaan nyt.

Anna anteeksi. Mutta on niinkuin lapset rämpyttelisivät pianoa — koko

lihavalla kämmenellään yhtaikaa. Oi sinä ihmisraukka, sinulla ei ole

ihmisen ääntä...

Rouva Lehtinen taipui ottamaan maasta vaatteet, jotka olivat vierineet

kanttorin käsivarrelta. Saman asian oli hän samoilla sanoilla kuullut

satoja kertoja ennen, mutta hän ei koskaan siihen tottunut ja kyyneleet

tunkivat aina katkerina kurkkuun. Kun hän taasen oikaisi itsensä,

olivat kasvot kuitenkin ihan tyynet.

— Katso, jatkoi kanttori, — minä, isäni ja isoisäni menimme hukkaan

siksi, ettei kukaan meitä huomannut. Valtiolle täytyy näyttää nerot,

se ei itsestänsä voi niitä etsiä. Ne täytyy viedä valtion eteen ja

näyttää sille sormella: tuossa... tuossa... tuo tuottaa sinulle

kunniaa, kasvata se! Sillä lailla minun piti viedä Sorjani, oma

tyttäreni. Mutta en voi viedä häntä ilman pohjasivistystä... Aina sinä,

äiti, katkaiset siipeni, aina sinä tulet ja puhut minulle rahoista.

Ikäänkuin minä en tuntisi sitä pirun keksintöä — rahat ja viina, ne

on piru keksinyt ja molempia rakastaa ihminen yhtä paljon kuin pirua

itseään, niiden isää... Sorja, vielä ei ole myöhäistä, vielä voit

pelastaa kaikki. Voit lukea talven kotona. Kaikki mitä oratorioni

tuottaa, kaikki panen tähän. Otamme toisen opettajan, vakavan ihmisen,

joka ei tarvitse viinaa. Keväällä suoritat tutkinnon. Isäsi lähtee

mukaasi, pyydämme nöyrästi, että opettajat antavat sinulle tarvittavan

pohjasivistyksen... Sorja, hellitä jo kätesi tuosta elukasta ja

kuuntele mitä sinulle sanotaan.

Koira vingahti ja ryömi pöydän alle. Sorjan kasvoilla näkyi taistelun

myrsky. Tällä hetkellä hänellä vielä oli valinnan vapaus. Seuraavalla

hetkellä ei hänellä enää ollut. Hän jäi kumaraan asentoonsa istumaan,

ravisti siinä päätään ja huusi itku kurkussa:

— Antakaa minun olla. Minä en tottele teitä. En tahdo lukea. Venäläistä

kirjaa en ota käteeni. Sen Pietarinmatkan jälkeen ette muusta puhu

kuin oopperasta ja taiteesta. Minä en kärsi taidetta, en laula enää

yhtään säveltä, en koskaan. Mitä teistä on tullut, isä? Olisitte

jäänyt pellolle, niin olisitte nyt ehkä muonarenki ja minä ja sisareni

palvelisimme pappilassa. Nyt emme kukaan kelpaa mihinkään. Minä en enää

kuule teitä, menen minne tahdon, en yhtä yötä ole teidän kattonne alla.

Maailma on nyt kotini!

Viime sanojen aikana oli tyttö noussut ja oikaissut itsensä täyteen

mittaansa. Kanttori katseli häntä niinkuin tuntija katselee

taideteosta. Tyttären jokainen liike, jokainen epätoivon purkaus sai

hänen ihastuksensa vain kasvamaan.

— Ja sinä menet hukkaan, ja sinä menet hukkaan! äänteli hän hiljaa

itsekseen. — Eikä kukaan voi minua auttaa. Ei kukaan...

Hän purskahti itkuun.

Nyt sai pieni hento rouva Lehtinen kuljettaa pois voimakkaan miehensä.

Hän seurasi tahdottomana makuuhuoneeseen ja lyyhistyi siellä vuoteen

laidalle. Hänen vaimonsa riisui märkiä vaatteita hänen yltään,

vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän ei tehnyt sitä ensimmäistä kertaa.

Eikä sekään tapahtunut ensi kertaa, mikä nyt tapahtui: rouva Lehtinen

ojensi miehelleen paperiliuskan, johon oli kirjoittanut: nuku, rakas

isä, siihen asti kun kuoro tulee. Herätän sinut ajoissa. Koetan myös

puhua lapsille. Tapahtukoon Jumalan tahto.

Mies jäi pitkäkseen vuoteelle ja tuijotti kattoon, jonka alkuaan

valkoiseen maaliin sade ja kosteus olivat tehneet käsittämättömiä

kuvioita. Musiikkimiehet seinillä näkivät kovaosaisen veljensä

hiljalleen tyyntyvän ja menevän uneen.

Mutta kodin muutenkin niin hauras rauha oli rikki. Sorja lupaili lähteä

etsimään jo seuraavaa yösijaansa muualta. Tumma esitteli hänelle

hieromaoppia, silittäjän-oppia, neulomakurssia, puutarhakurssia,

sairashoitokurssia. Sorja oli tuskastunut koko maailmalle ja sanoi

vastaan kaikkeen.

— Tehdashan tässä on lähellä, mitä minä kauemmas.

No niin, mene, mene. Ja vaikkapa mene naimisiin sen Laineen taikka

Hyrskyaallon kanssa.

— Älkää, hyvät lapset, tuli äiti väliin, tuodessaan märät vaatteet

keittiöön kuivamaan. — Olkaa armeliaat, äitinne on niin väsynyt.

Tytöt vaikenivat ja tuijottivat pimenevään iltaan. Sadeilman harmaa

harso peitti pihamaan ja katot. Keltainen lehtiterttu pihakoivussa

erottautui harmaasta. Niinpian kuin äiti oli mennyt, kuiskailivat

lapset taasen toisilleen. He olivat tänään tavallista onnettomammat

ja taipuvaiset etsimään onnettomuutensa aiheuttajia. Isän virheet

näkyivät äkkiä hyvin paljaina, näkyi miten hän eli valheiden ja

kuvitelmien maailmassa, miten hän ryypiskelemällä ja takaamalla oli

tuhlannut pienet ansionsa, ja vieraita hän kuljetti taloon niin

ettei siellä koskaan ollut pyhää. Mitkään tulot eivät riittäneet

heidän kestitsemiseensä. Silloinkin kerran, kun niitä keskellä yötä

tuli sellainen liuta ja äidin ja heidän, tyttöjen, piti antaa heille

vuoteensa ja valmistaa ruokaa, silloin syksyllä... Niin kauheasti he

säikähtivät, kun heräsivät siihen, että lyötiin ruutuun. Kanttori

Koponen ja maisteri Sacklén olivat jo tullessaan humalassa ja yön ja

seuraavan päivän kesti tätä menoa. Myöskin äidin heikkoudet näkyivät

nyt yhtäkkiä oudon selvästi. Äidillä oli todella niin särisevä ääni,

että tuntui pahalta sitä kuunnella. Eikä äiti ollut sivistynyt ihminen.

Isä olisi ollut toinen, jos hänellä olisi ollut sivistynyt vaimo. Äiti

ei ollut koskaan osannut pitää häntä ja hänen vieraitaan kurissa. He

eivät olisi uskaltaneet, jos äiti olisi ollut toisenlainen. Vihdoin

viimein kävivät kodinkin puutteet tämän apean mielen valossa oudon

silmiinpistäviksi. Kaikki kuluneisuus ja rikkinäisyys näkyi. Muistui

mieleen, että uusista seinäpapereista ja uudesta sohvanpäällisestä oli

puhuttu monta vuotta. Keittiön pöytä oli iänikuinen ja kulunut loville,

ei kahta samanlaista tuolia siellä ollut ja mistä puuttui selustin,

mistä jalka. Köyhää täällä oli oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

— Minä en missään tapauksessa jää kotiin, sanoi Sorja.

— Mutta jos saisimme rahaa lainaksi Ison-Hiedan tädiltä, johtui

yhtäkkiä Tumman mieleen.

— Hän nyt antaisi! naurahti Sorja katkerasti. — Kuka meille antaisi,

kun isä on menettänyt virkansa. Meillähän jo ennestään on niin paljon

velkaa. Olisit vain nähnyt kuinka ivallinen ryssänopettaja oli — mitä

hän määrää tutkinnon nimipäiväkseen, onko se minun syyni! Minä vihaan

häntä, koko elämää minä vihaan... Tuo keltainen terttu tuolla, se on

ainoa, joka puhuu totta.

Onnettomuus oli tullut taloon. Tai eihän oikeastaan se mikä

oli tapahtunut, ollut mitään niin ratkaisevaa. Ei kai ensi

kertaa tapahtunut, että huonopäisen nuoren tytön täytyi heittää

koulunkäyntinsä. Mutta kaikilla oli outo tunne siitä, että elämä

kodissa nyt oli kääntymässä joillekin uusille raiteille ja että se mikä

oli tulossa, ei ollut hyvää. Sade ulkona ynisi alati samalla nuotilla,

iskien pienet itsepintaiset pisaransa kattoon ja ruutuihin ja syöpyen

sisään laesta, joka oli laho.

Mutta onnettomuus tulee harvoin yksinään.

Äiti ja tyttäret olivat ruualla keittiössä kun läpi sateen juoksee

naapurista kestikievarin poika ja hengästyneenä läähättää tulemaan:

— Maisteri Sacklén lähetti kysymään, että eikö jo tulla. Laiva pian

lähtee. Ja eikö kanttori ole toimittanut asiaa. Ison-Hiedan emäntä on

kovin kipeänä ja lähetti maisterin tänne. Kanttorin piti toimittaa asia.

— Miksei maisteri sitten itse ole tullut tänne? kysyi äiti.

— Maisteri on maannut koko päivän, vasta nyt heräsi ja sanoi kiireen

olevan.

— Parasta, että minä tulen sinne.

Rouva Lehtinen päästi silmänräpäyksessä kädestään veitset ja perunat

ja irroitti vyöltään esiliinan. Toivon kipinä oli syttynyt hänen

väsyneissä silmissään. Tyttäret olivat kuulleet hänen joskus sanoneen,

että hän toivoo Ison-Hiedan tädin vielä kerran tulevan omantunnon

herätykseen ja muistavan köyhiä sukulaisiaan. Olisiko siis hetki nyt

tullut? Äiti läksi sellaista kyytiä, ettei hän ottanut edes huivia

olkapäilleen.

Tytöt katselivat ääneti, miten he menivät polkua läpi märän heinän,

äiti edellä, nostattaen molemmin puolin hameensa helmoja, poika

paljasjaloin perässä.

Tumman koko olennossa oli jotakin säikähtynyttä. Hän aavisti, että hän

Ison-Hiedan emännän kummityttönä nyt saattoi tulla kysymykseen.

— Ehkä sinä nyt tulet rikkaaksi, sanoikin samassa Sorja.

— Sitten minä maksan kaikki velat ja ostan nämä huoneet ja korjautan

katon ja pannaan seinäpaperit. Ja sinä saat mennä musiikkikouluun ja

isä matkustaa suuriin konsertteihin ja kirkonkatonkin minä teetän uuden.

— Ohhoh — luuletpa sieltä paljon tulevan.

— Ei suinkaan sieltä mitään tule. Leikillä puhun.

— Parasta on ettei mitään odota.

Niin he päättelivät, mutta he eivät voineet estää odotustaan

kiihtymistään kiihtymästä. Sillä ei nyt Ison-Hiedan täti sulansuotta

lähettänyt äitiä hakemaan ja pannut koko laivaa odottamaan.

Vuosikausiin ei Ison-Hiedan täti ollut lähettänyt heille edes

tervehdystä, hän oli jostakin syystä suuttunut isälle ja äidille, ja

nyt hän lähettää äitiä noutamaan. Häntä oli pyydetty monen heidän

lapsensa kummiksi ja vasta Tummalle hän oli ruvennut. Silloinkin hän

oli suuttunut, kun lapsen nimeksi pantiin »Tumma» — ehkäpä hän olisi

tahtonut Kreeta-Karoliinaa. Ei Sorjalla enempää kuin Tummallakaan ollut

Ison-Hiedan tädistä mitään muistoa. Ja nyt hän lähettää noutamaan äitiä.

— Ehkä hän tahtoo sanoa hyvästi ennen kuolemaansa, johtui taasen Tumman

mieleen.

— Niin, ehkä hänellä on omantunnonvaivoja. Hehän ovat kasvatussisaret.

— Ja meidän äiti hoiti hänen isänsä. Hänen hautajaisissaan täti kävi

täällä Paalajärvellä — ei sitten. Minä en muista sitä enää.

— Minä muistan konvehdit, sanoi Sorja. — Äidillä on vielä jäljellä

sellainen paksu musta konvehti. No, siinä rasiassa, missä on meidän

kaikkien hiuksia siltä ajalta, kun olimme pieniä.

— Täti ei pitänyt siitä, että äiti otti isän. Täti ei ole koskaan

kärsinyt isää.

Tumman mieleen muistui nyt tädin kummallinen testamentti: hän aikoi

naittaa perijättärensä oudolle miehelle. Kyllä oli kauhea senkin naisen

tila.

— Pitäisiköhän herättää isä? sanoi Tumma kuin apua hakien.

— Ja mitä vielä, vastasi vanhempi sisar nopeasti. — Mitä hänellä täällä

tehtäisiin. Antaa hänen nukkua pois pohmelonsa, kunnes kuoro tulee.

Oli tullut hämärä. Koko pihamaa puineen oli joutunut tiheän, sinisen

usvan peittoon ikäänkuin jokin pilvi olisi pudonnut tänne ja

hahtuvillaan verhonnut koko Laarin.

— Olipa onni, että meidän muut lapset kuolivat niin varhain, sanoi

Tumma ja tuijotti keltaiseen lehtiterttuun.

— Olisi ollut onnellisempaa, jos he olisivat eläneet ja me olisimme

kuolleet.

— Miten sinä luulet, että isä olisi jaksanut elättää viisi lasta.

— Olisi kai ollut pakko. Mutta me olemme heikommat, kun olemme

nuorimmat.

— Onko niin?

— Ajattelin vain — mistä minä tiedän.

— Eikö äidin jo pitäisi tulla?

— Ei siitä ole kymmentä minuuttia, kun hän läksi.

Molemmat vaikenivat ja ajattelivat, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jos

Ison-Hiedan täti todella testamenttaisi heille, Lehtisille, rahoja.

— Kyllä minä olisin valmis ottamaan senkin Arne Falcken, sanoi Sorja.

— Et toki olisikaan, sanoi hänen sisarensa ja tuijotti häneen,

poskipäät kylminä.

— Minä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Vahinko ettei Arne ole

paroni. Hänen isäänsä vielä sanottiin paroniksi, mutta oikeastaanhan se

oli niin, että Parinpellon vanha rouva oli paronitar. Eihän Falcke ole

edes aatelia.

— Mutta ajattele vierasta miestä, jonka kanssa pitäisi asua ja josta ei

pääse eroon, ei millään.

— Pääseehän nykyään.

— Niin, mutta se on väärin. Kun on mennyt naimisiin, niin pitää olla

naimisissa.

— Väärin ja väärin.

Sade kohisi loiskuen alas räystäästä nurkkauksessa. Koira, joka makasi

lattialla, kuono käpälien välissä, höristeli korviaan, ikäänkuin se

olisi kuunnellut. Äitiä kuitenkaan ei näkynyt.

— Hiiret, kuiskasi Tumma. — Ne alkavat jo tulla, vaikka ulkona vielä on

lämmin.

— Ei, jää sinä vain tänne, kuiskasi sisar takaisin, — jos tahdot. Minä

en enää ole yhtä talvea.

Syntyi äänettömyys.

— Vaikka isä onkin joskus juonut, alkoi Tumma, — niin aina hän on

virkansa hoitanut. Kyllä pitäjä vielä häntä siunaa. Eikä rovasti

ikinä ole tarkoittanut totta tällä muistutuksellaan, hän on vain

tahtonut pelotella isää. Muistelepas kuinka hän lauloi, kun hukkuneet

haudattiin. Oi, kyllä isä voi laulaa ihanasti. Ja kaikkein kauniimmin

hän laulaa köyhien haudoilla. Silloin kun rivihautoja luodaan umpeen,

olen nähnyt isän kyyneleiden vallassa.

— Muistelepas sinä sitä ensimmäistä virsikirjajuttua — vieläkös uskot

virsikirjan urkulehteriltä itsestään pudonneen kirkkoon? Kyllä se

niin oli, että kanttori Lehtinen sen vihapäissään heitti, vaikka asia

käännettiin parhain päin, niinkuin virsikirjassa käsketään. Eikähän isä

sitä itsekään kieltänyt, nauroi koko jutulle.

Koira liikutteli korviaan ja vinkui hiljaa. Tumma taisteli kyyneliä

vastaan.

— Sinä olet nyt suuttunut isälle, sanoi hän, — mutta kyllä sinäkin

pidät isästä. Jos meillä olisi ollut lämmin kirkko. Mutta isä on

menettänyt äänensä siinä kirkossa. Juonutkin hän on vain siksi että

hänen oli kylmä, ainakin alkuun.

— Hän ei olekaan sinua kiusannut niinkuin minua.

— Sinusta hän aina on enemmän pitänyt.

— Kiitoksia paljon sellaisesta pitämisestä.

Koira karkasi ylös ja syöksyi nurkkaan. Se oli kaatamaisillaan

vesiämpärin, niin se teuhasi.

— Täällä on niin kauheasti hiiriä, sanoi Tumma, — pitäisi korjata

lattiat. Kylmäkin niistä hohtaa.

— Jahka nyt saat Ison-Hiedan tädin rikkaudet.

— Älä viitsi pilkata.

— Sano sinä minulle: miksi ihminen tänne syntyy,

— Se ei ole ihmisten asia, Jumala sen tietää.

— Se on niin mieletöntä. Kun täällä kuitenkin kaikkien on paha. Ja kun

ei tule parempaa...

— Isä sanoo, että täytyy kaivata. Mutta minä uskon että se on samaa

kuin rukoilla.

— Ja oletko sinä nähnyt, että Jumala täyttää rukoukset.

— Hän antaa joinakin lyhyinä hetkinä tuntea läsnäoloaan. Mutta aivan

lyhyinä vain. Ihmisen ei pidä pyytääkään enempää.

— Etkö usko minun kaivanneen. Etkö usko, että minusta olisi ollut

hauskaa tulla siksi miksi isä tahtoo...

— Mutta Sorja, rakas Sorja, riemuitsi sisar, — jos sinä tahdot, niin

sinä voit vielä...

— Alussa minä luin ja minä tahdoin. Mutta Sacklén ei tullut tunnille

kello yhdeksän. Hän nukkui. Sitten hän tuli huutelemaan minua metsään

kello neljä. Hänkin aina vatkasi kaipausta. Älä enää mainitse koko

sanaa, minä vihaan sitä.

— Niin, se on totta, huusi Tumma kiihkeän tuskan vallassa, — sinä et

voinut lukea, se ei ole sinun syysi, ettet osannut. Mutta nyt otamme

alusta, isä antaa kaikki oratoriorahat...

— Isän oratorio on hölynpölyä.

— Kuinka voit niin sanoa!

— Täytyy uskaltaa puhua totta.

— Koeta uudestaan, minä lupaan sinun mukanasi kaivata...

— Äh, älä lausu koko sanaa: haiskahtaa Sacklénilta.

— Rukoilla lupaan.

— Minä menen tehtaaseen, sahaan ja murskaan itseni sinne koneisiin. No,

älä nyt pelkää, en minä sinne ruumistani viskaa, mutta sieluni.

— Voi, minun on niin sääli.

— Ketä?

— Kaikkia.

— Älä viitsi.

Tytöt istuivat mietteissään. Vesipisaroiden putoeleminen, pienten ja

suurten, säesti heidän mielialaansa. He kuuntelivat kuinka ne särkyivät

pudotessaan maahan. Noin särkyy kaikki, ihmiset ja heidän aikeensa.

Vihdoin heräsi Tumma ajattelemaan käytännöllisiä asioita. Miten äiti

näin viipyi? Oliko vielä jotain valmistettavaa illaksi? Kahvipöydät

olivat jo katetut suureen saliin, jollei olisi pitänyt herättää isää

virittämään soittokonetta. Sehän oli sellainen vanha rämä, ettei se

pysynyt vireessä. Viime tingassa vielä isä sitä aina paranteli.

Vihdoin viimein kuuluivat äidin askeleet. Tyttäret näkivät, että hän

astui hätäisesti ja heilläkin alkoi sydän rinnassa jyskyttää. Jokin

ratkaisu lähestyi ja jännitys naulasi odottajat niin paikoilleen, ettei

kumpikaan liikahtanut. Äiti puhui jo kynnykseltä ja paineli kädellä

rintaansa, josta hengitys tuntui salpautuneen.

— Täti tuntee kuoleman tulevan, puhui hän, — ja tahtoo tavata

omaisiaan. Kummityttöään hän tahtoo tavata. Meidän täytyy heti lähteä.

Niin, tänä iltana vielä, että ehdimme laivaan. »Nauru» on odottanut.

Isä unohti sanoa meille. Se oli kyllä paha, kaikki matkustajat ovat nyt

suuttuneita.

Sorja loi sisareensa katseen yli pöydän. Sanat kuolivat hänen suussaan,

niin valkoiseksi oli tyttö käynyt. Hänen päivettyneet kätensä

puristivat pöydän levyä ja säikähtyneet silmät katselivat äitiin kuin

aaveeseen.

— Nouda paras mustasi vinniltä, kiirehdi, lapseni, puheli äiti. — Minä

herätän isän.

Mutta Tumma istui ikäänkuin ei hän olisi päässyt liikkeelle. Sorja

sensijaan oli unohtanut omat huolensa tämän uuden asian rinnalla ja

esiintyi yhtäkkiä virkeänä ja toimintahaluisena.

— Katsos nyt, enkös minä sanonut: nyt sinä tulet rikkaaksi. Vai minäkö

menen hakemaan mustan pukusi? Älä pelkää sitä miestä, kyllä sen aina

voi vikitellä pois testamentista. Sano tädille suoraan, että huolit

rahat, mutta et miestä.

Silloin sai Tumma yhtäkkiä takaisin puhelahjansa ja kuiskasi:

— Mene sinä, ota sinä kaikki tyynni. Minä en mene en vaikka mikä olisi!

— Mielellänihän minä menisin, mutta ei täti minulle mitään anna.

— Miksei antaisi? Olethan sinä sukua yhtä hyvin kuin minä.

— Minä en ole kummityttö.

— Sano, että sinä olet minä. Sano mitä tahansa, mutta minä en mene.

— Voi, voi, kyllä pitää olla hullu! Viivana minä menisin sekä tädin

rikkauksien että Arne Falcken syliin!

— Mutta enhän minä voi harjoituksenkaan vuoksi! huusi Tumma, hätä koko

olennossa. — Kuka tarjoaa kuorolle kahvia, kuka auttaa isää.

Kaikki hänen väitteensä kumottiin. Hänelle todistettiin, ettei häntä

tarvittu, että tultiin hyvin toimeen ilman häntä.

Avuttomuus, jommoista ei hän koskaan ollut tuntenut, valtasi Tumman.

Hän oli toki aina luullut, että häntä täällä tarvittiin. Ei muuta hän

pyytänyt kuin saada tehdä työtä täällä keittiössä koko päivän, auttaa

isää, äitiä, Sorjaa — ja nyt hänelle sanottiin, ettei häntä tarvittu.

Hänen kaipauksensa alkoi ensi kerran uurtaa itselleen jotain uutta

tietä, omaa tietä, jonnekin, jossa hän oli tarpeellinen. Sydämen juuret

alkoivat verta vuotaen irtaantua kodin maaperästä ja etsivät uutta

maata. Jokin hyvin arka tunne tytön sielussa teki, ettei hän tahtonut

näyttää mitä hänessä tapahtui ja kuinka syvästi häntä oli loukattu. Hän

kokosi kaikki voimansa eikä itkenyt.

Talon koko huomio, joka tähän asti oli kiertänyt Sorjaa, kääntyi nyt

Tummaan. Isä pääsi jalkeille, sai tietää millä kannalla asiat olivat,

tuli ja otti nuorempaa tytärtään kädestä ja tarkasteli häntä ikäänkuin

hän olisi nähnyt hänet ensi kerran. Sitten hän käski hänen syödä,

että hän jaksaisi matkustaa. Kävellen edestakaisin asunnon päästä

toiseen, hän vihelteli ja pysähtyeli tuontuostakin sanomaan jotakin.

Sairaalle pitää viedä kukkia. Ei saa puhua hänen huoneessaan ääneen.

Jos hän tahtoo Tummaa jäämään sinne, niin pitää jäädä. Äiti punnitsi,

miten paljon kuorolle valmistetuista kahvileivistä saattaisi viedä

tuliaisiksi Ison-Hiedan tädille. Kauneimmat loikat täytyi poimia. Oli

hyvin kiire. Ihmiset olivat tuntikausia odottaneet ja kiroilivat sekä

lukkaria, joka virsikirjoilla viskeli veisaavaa seurakuntaa, että

hänen perhettään, joka ei tietänyt aikoinaan tulla rantaan. Jollei

»Naurun» kapteenina olisi ollut Ison-Hiedan vanha kuski, niin laiva

aikoja sitten olisi jättänyt myöhästyneet. Mutta tämä kapteeni odotti

Sacklénia ja Lehtisiä.

Minä en lähde, vaikka mikä olisi, saneli Tumma itsekseen. Laitan kaikki

kuntoon, vaan en lähde. Mutta hänen ajatuksensa oli hiukan toinen. Vai

ei minua täällä tarvitakaan, saneli hän toiselta puolen. Hänessä oli

ikäänkuin kaksi ääntä, jotka vastailivat toisilleen. Ehkei täti ole

niin paha kuin sanotaan.

Isä käveli pitkin askelin valaistusta keittiöstä läpi pimeän

eteisen ruokasaliin, joka oli valaistu ja siitä makuuhuoneeseen,

joka vuorostaan oli pimeänä. Kaikki ovet olivat levällään ja kaikki

lattiapalkit narisivat. Joka kerta tullessaan Tumman eteen, katseli hän

häneen sillä tavalla että Tummaa sekä pelotti että itketti. Hän rakasti

isää ja hän pelkäsi häntä. Yhtäkkiä isä sanoi:

— Kuule, koska sinä olet pannut tukkasi ylös? Miksi pidät sen ylhäällä?

Kuinka vanha sinä oletkaan? Kuudentoista kai — koska Sorja on

seitsemäntoista vanha. Ei sinun vielä tarvitse pitää hiuksiasi noin.

Tämähän on kaunis palmikko. En ole koskaan tietänyt, että sinulla oli

tällainen. Kuulehan, tyttöseni, tule vähän tänne... laulathan sinäkin

hiukkasen. Sinua varten täytyisi tehdä aivan toinen ooppera.

— Isä, kuulkaahan isä... minullahan ei ole mitään pohjasivistystä,

selitti Tumma kaikella voimallaan. — Minulla ei ole vielä

kansalaissivistystäkään. Minulla ei ole mitään lahjoja...

Isä ei kuunnellut häntä enempää kuin äitiäkään, joka kiirehtimistään

kiirehti tyttäriään valmistamaan tärkeää matkaa.

Vanhassa kodissa, missä sade syöpyi sisään laesta ja hiiret nakersivat

lattiaperustuksia, lieden ääressä, joka oli ruokkinut ja lämmittänyt

perheen läpi viidenkolmatta vaihtelevan vuoden, täällä tapahtui nyt

ratkaisevin selvittely, mitä Lehtisen väillä oli ollut. Eikä niitä

heiltä suinkaan ollut puuttunut. Polvia myöten kiinni arkityössä

löivät he arpaa kaikista juhla-arvoistaan, koko siitä henkisestä

pääomasta, mikä heille oli suotu. Toki eivät he tietäneet, miten

käänteentekeviä hetket olivat. Isä luuli, että tämä oli vain yksi

niitä tilaisuuksia, jolloin hän saattoi valvoa isänsä ja isoisänsä,

näiden hukkaan menneiden musiikkinerojen ja heidän jälkeläisensä tässä

tapauksessa oman itsensä, etuja. Äiti ajatteli yksinomaan perintöä,

jonka avulla saataisiin talon raha-asiat kuntoon, Sorja ei nähnyt

kauemmas kuin siihen, että jostakin hänen on alettava ensi tilassa

hakea ansiota ja Tumman koko pyrkimys oli sittenkin jäädä kotiin

auttamaan isää ja äitiä. Hän oli valmis kärsimään sen, että hän täällä

oli tiellä, sillä hän pelkäsi liiaksi sitä tuntematonta elämää, mihin

häntä aiottiin syöstä. Kotiin hän jää, hän ei mene ulos ovesta. Koira,

Muruksi nimitetty, oli ainoa, joka tuntui vainuavan jotakin tavatonta.

Se vinkui hiljaa, antaen ruskeiden silmiensä seurata kotiväkeä ja

kuunnellen jotakin näkymätöntä, joka läheni.

— Tumma, sanoi isä lämpimästi ja kiinnitti tyttäreen katseensa, — minä

olen sinua laiminlyönyt. Olen ehkä tehnyt väärin. Ehkä sinussa olisikin

se kipinä, jota tarvitsen. Sinä et siihen usko ja se on minun syyni.

Sinun uskosi ei koskaan ole saanut itää, vielä vähemmin nousta oraalle.

Sinä luulet, ettet kelpaa muualle kuin tänne keittiöön. Niin olen

minäkin luullut...

— Isä, rukoili tytär, — kuka teitä hoitaa kun tulette vanhaksi...

— Sinä olet nyt kuudentoista vanha, jatkoi kanttori, yhä tarkastellen

nuorempaa tytärtään kantapäästä kiireeseen asti, — sinä olet

hyvin ahkera tyttö. Entä jos sinä vielä ehtisit hankkia sekä

pohjasivistyksen, joka...

Himmeästi palavan kattolampun valossa näki isä kainon sulon lapsessa,

joka miltei palvelijattaren asemassa oli joka päivä työskennellyt hänen

ympärillään. Kaikki hänessä nukkui vielä, mutta hänen sielunsa pohjalla

paloi tunne, joka oli aitoa sinistä terästä.

— Aivan toinen... toinen tempperamentti, puheli isä itsekseen. — Mutta

oikea, suuri. Lapsi, sinunhan tuskin tarvitsee avata suutasi: sinun

silmäsi laulavat, sinun liikkeesi laulavat. Oi, mikä rikas mies minä

olen!

Valtava onnentunne puistatutti sillä hetkellä viralta pantua kanttoria

kaukaisessa sydänmaan seurakunnassa. Hän tarttui molemmin käsin suureen

pörröönsä ja eli siinä jumalyhteydessä, jonka onnea hänen vain jonkin

harvan kerran oli suotu maistaa.

Hänen tyttärensä Sorja, joka tähän asti oli saanut osakseen kaiken isän

tiedottoman palvomisen, katseli tätä kohtausta ja hänen sielustaan

leiskahti yhtäkkiä ilmoille outo liekki. Hän vihasi isää, hän vihasi

sisartaan! Vai tuollainen se oli ollut se pitäminen, josta he aina

olivat puhuneet! Hänestä muka, hänestä, Sorjasta, he niin pitivät,

ettei sillä tavalla kenestäkään muusta, ja noin isä vain vaihetti

pitämisensä niin että toinen kelpasi siihen yhtä hyvin kuin toinenkin.

Ja Tumma otti häneltä kaiken vastaan niinkuin itselleen tulevan

ainakin. Kiitoksia vain paljon sellaisesta pitämisestä. Ja kuinka

hän, Sorja, oli isästä pitänyt, enemmän kuin kenestäkään toisesta. Ei

ollut hänen mielestään maailmassa löytynyt niin kaunista miestä. Aina

hän oli ajatellut: jos olisi toinen sellainen kuin isä, niin hänen

kanssaan menisin naimisiin. Hän oli luullut, että isäkin piti hänestä

yhtä paljon. Mutta se oli kaikki jo annettu toiselle. Ei milloinkaan

ollut Sorjasta tuntunut niin pahalta kuin nyt. Se äskeinenkin oli

ollut helppoa tämän rinnalla. Hänelle oli silmänräpäyksessä tapahtunut

jotakin, joka muutti hänet tykkänään toiseksi. Oliko se hyvää vaiko

pahaa? Nyt hän oli vanha, nyt hän ei kelvannut mihinkään. Hänen

sisässään kierteli kipeä tunne, joka oli kuin myrkky. Hän ei enää

pitänyt isästä, hän ei olisi itkenyt, vaikka isä olisi ollut tuossa

kuolleena hänen edessään.

— Sorja, kuuli hän äänen lausuvan, äänen, joka oli puhunut hänelle

ennen, kauan sitten, — näetkö nyt: minä olen löytänyt toisen lapseni,

sisaresi. Katso tänne, hänessäkin on kipinä. Ehkä nyt kuitenkin tahdot

pyrkiä, sinäkin, rakas lapseni, yhdessä sisaresi kanssa. Kuinka

tekisitkin isäsi onnelliseksi!

— Joutavia, sanoi Sorja kylmästi. — Joutavia, joutavia. Tyhjää puhetta.

Isä astui aivan lähelle vanhempaa tytärtään ja etsi hänen silmiään.

— Varo, sanoi hän, — ettei hävityksen henki saa sinussa sijaa. Se on

se home, joka syö sielun. Se on itse rumuus. Se on kateus. Hävityksen

henki se on luomisen hengen vastakohta. Ihmisellä ei ole mitään muuta

vihollista. Lapseni, luokaamme yhdessä me kolme. Sano että tahdot!

Hävityksen henki on perkeleestä, mutta luomisen henki on Jumalasta.

Sorja, lapseni...

— Kuinka turhanaikainen tuo on tuo isä...

Sillä hetkellä, jolloin isän huomio jälleen oli kiintynyt Sorjaan,

valtasi Tumman mieletön halu pelastaa itsensä. Hän oli täysin

selvillä siitä, että häntä uhkaa tuho. Täyttipä hän isän tahdon tai

äidin tahdon, niin hukka hänet periin. Hän ei mene tädin luo, hänen

puolestaan saavat viskata tädin rikkaudet vaikkapa järveen. Vielä

vähemmin hän rupeaa hankkimaan pohjasivistystä. Ne eivät kukaan häntä

ymmärrä, ei Sorjakaan. Sorja on hänelle nyt jostakin suuttunut. Aivan

ilman syytä. Täytyy tästä itse ryhtyä hoitamaan asioitaan. Ja muuta

keinoa ei nyt ole kuin pakeneminen.

Hänelle tuli sama lapsellinen päähänpisto, jolla hän joskus — eikä

niin aivan harvoin — oli pelastanut itsensä, kun isä oli käskenyt

ikäviä vieraita ja kun ei mitenkään jaksanut olla heidän kanssaan.

Kun vieraat tulivat sisään ovesta, hyppäsi hän ulos ikkunasta. Oli

varmaan ollut hyvinkin väärin, äiti oli yksin saanut tehdä työt. Sillä

Sorja, hän oli hänkin tehnyt saman tempun. He olivat juosseet suinpäin

horsmapensaisiin ja maanneet siellä ja kuunnelleet, kuinka äiti huuteli

heitä. Kun äidin huudot sitten olivat vaienneet, olivat he karanneet

eteenpäin, ensin karviaismarjapensaiden suojaan, sitten ruohikkoon,

missä saattoi olla käärmeitä ja minne oli ankarasti kielletty

menemästä. Puutarhan perällä oli portti ja sen lähellä kukkiva heisipuu

— tuon portin taakse kun pääsi, niin oli turvattu. Siellä oli pappilan

vasikkahaka, latoja ja halkopinoja. Siellä oli kuoppia, mistä oli

vedetty savea ja suomutaa ja joista ei vesi milloinkaan kuivunut...

Tumma painoi hiljaa oven kiinni jälkeensä ja syöksyi ulos märkään

ruohoon. Toinen ääni hänen sisässään sanoi: tämä on turhaa, sillä he

etsivät sinut aivan heti. Toinen ääni sanoi: jollet pakene, niin olet

kadotuksen oma. Ei se ole isän lapsellinen harhakuva, mutta se on tuon

puolihullun tädin mieletön päähänpisto, joka sinut tuhoaa. Varsinkin

tunsi Tumma perintöä ajatellessaan siihen liittyvän vieraan miehen

inhoittavaa läsnäoloa. Isä ja äiti ovat sellaiset, että he voivat

vaikkapa pakottaa hänet naimisiin. Mutta hän, hän menee vaikkapa

järveen mieluummin. Ja niin hän juoksi. Lähteköön laiva, ei suinkaan

se iankaiken odota! Jalat olivat jo likomärät, sitten ulottui kosteus

polviin ja vihdoin olivat hartiatkin läpimärät. Eikö laki ja oikeus

tule väliin silloin, kun joku vanha ihminen määrää jotakin niin hullua

kuin että hänen perintö jään seuraa myöskin sulhanen? Tumma kyykistyi

karviaismarjapensaiden alle ja tunsi olevansa kovin lapsellinen. Mutta

hän oli myöskin onneton eikä tietänyt, mitä piti tehdä, minne joutua.

Ei yhtään ystävää hänellä ollut. Sorjakin on hänelle suuttunut.

Nyt ne huusivat. »Tumma! Tumma! Tule heti paikalla. Koira löytää sinut

kuitenkin.»

Aivan oikein: Muru oli hänen jäljillään ja juoksi häntää kehuttaen

pitkin uomaa, jonka hän oli tehnyt märkään nurmeen. Tämä oli niin

hirvittävää. Eikä Jumalakaan häntä armahtanut.

Koira nuoli lämpöisellä kielellään hänen kaulaansa ja kasvojaan. Hän

itki sen turkkiin ja seurasi sitä.

Kaikki toruivat nyt yhtaikaa. Hevonen oli jo portaiden edessä. Hän itki

niin, ettei kuullut mitä he kukin sanoivat. Huone oli täynnä hehkua

liedestä ja jotakin hyvää ruuanhajua. Sorja riisti vaatteita hänen

yltään ja puetti toisia hänen ylleen. Mutta isä kulki kuin pilvessä

keskellä tupakansavua ja puheli puoleksi itsekseen, puoleksi muille:

— Vai kohtaloasi pakoon, veitikka! Ei, kyllä ne kontrapunktit meidät

yllättävät, vaikka niitä pakenemme. Sinua kadehtivat monet ihmiset,

saisit olla iloinen, että täti haluaa sinua tavata. Valtaa on

ihmisellä, kun hänellä on rahaa. Jos kaipauksesi on tarpeeksi voimakas,

niin luot jotakin. En tällä hetkellä tiedä mitä syntyy, mutta jotain

syntyy. Tuo minulle ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Tule tänne, äiti, ja

puhu minulle. Sinun äänesi on kaunis, vaikka minä pintapuolisuudessani

en ole tunkenut sen pohjalle. Olen kuullut vain ulkopuoliset

epäsoinnut. Sinun sydämesi hyvyydestä on jokainen sävel lähtenyt.

Puhu, äiti, anna minun kuunnella. Sinun, kaipauksesi on synnyttänyt

minulle viisi kaunista lasta ja nämä kaksi minä vielä omistan. Anna

vielä ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Minä rakastan sinua, katsokaa häntä,

lapset, ei ole maailmassa sellaista pikku äitiä. Muistatko kun itkit

Ison-Hiedan vainiolla ja kiurut lauloivat. Mene sille kohdalle ja vie

sinne minun kyyneleeni.

Pieni rouva Lehtinen seisoi parhaassa mustassa puvussaan, viinaryyppy

kädessä, miehensä edessä ja koetti salata kyyneliään. Hänen miehensä

tarttui kalpealla kädellään lasiin ja tyhjensi sen niinkuin se olisi

sisältänyt vettä. Sitten hän lyyhistyi vaimonsa olkapäätä vasten,

upotti kasvot hänen niskaansa ja itki siinä väkivaltaista itkua.

Äitikin itki. Molemmat tyttäret seisoivat ääneti. Juhlallinen hämmästys

oli heidät vallannut, he eivät koskaan olleet nähneet mitään tällaista.

— On kiire, sanoi äiti ja mieliala oli samassa hetkessä kuin poikki

leikattu.

Isä nosti nyt päänsä ja sinertävä kalpeus hänen kasvoillaan paistoi

luonnottomasti. Hän pysähtyi tyttäriensä eteen ja katsoi heihin

silmäterillä, joita ei voinut väistää.

— Ei lapset, sanoi hän, — kohtaloaan ei kukaan pääse pakoon. Muistakaa,

että olette minun tyttäriäni. Kirkonkellon kasvatteja te olette. Se on

laulanut teidän kehtoonne. Kuinka moni voi kerskata sellaisesta. Älkää

te yrittäkökään paeta kohtaloanne. Se on vaarallista. Paeta kohtaloaan

on samaa kuin kääntyä itseään vastaan. Mutta jos kirkonkellon kasvatti

kääntyy itseään vastaan, niin tulee hänestä langennut enkeli!

Äiti työnsi jo Tummaa ulos ovesta. He nousivat rattaille, keskelle

sinistä sumua, joka kuin kevyt vanu peitti kukkivan pihamaan.

Jokaisesta lehdestä kotoisella seudulla, kaikista räystäistä Laarin

vanhassa talossa putoeli hiljalleen maahan sadepisaroja. Kukaan ei

enää puhunut. Nämä pisarat puhuivat. Yhtäkkiä puistatutti tuuli

pihamaata. Sadepisarat putosivat väkivaltaisesti kuin seulasta, jota

ravistetaan. Tuntui siltä kuin koko talo, eikä yksin puut ja pensaat,

olisi tärähtänyt. Tuuli kiersi pyörteessä ympäri pihan, karkasi sisään

ovista, jotka olivat auki, ja läiskäytti ne kiinni, ikäänkuin se olisi

tahtonut sulkea talon joltakin, joka on ollut ja jota ei enää ole.

* * * * *

Kun Sorja ja hänen isänsä palasivat sisään, tunsivat he että olisi

pitänyt sovittaa jotain, joka vieroittavana oli tullut heidän

väliinsä. Nyt, kahden jäätyä, tuntui epäsopu pahemmin kuin muuten ja

kumpikin pelkäsi jostakin syystä siirtää sovinnon sanaa tuonnemmaksi.

He ikävöivät toistensa luo, mutta eivät voineet löytää tietä. Niin

seisoivat he hetken eteisessä, isä ja tytär, odottaen, että toinen

sanoisi jotain. Sorja oli kuitenkin niin tottunut siihen että isä

teki lopun tällaisista ikävistä mielialoista, että hän päätti antaa

isän tehdä sen nytkin. Mutta isä seisoi vain mietteissään ja hänen

päänsä varjo erottautui suurena ja aaveentapaisena valkoisella ovella.

Yhtäkkiä otti hän esiin kellonsa, huomasi, että se oli paljon ja avasi

päättävästi oven. Astuessaan yli kynnyksen hän sanoi tyttärelleen:

— Jos olisin tietänyt tämän, niin olisit saanut laulaa Maria Magdalenan

osan. Nyt siitä tietysti tulisi loukkaantumisia, jos antaisin osan

sinulle. Sille ei voi enää mitään.

Sorjassa kuohahti. Häntä suututti, ettei isä sovittanutkaan mielialaa,

sitten häntä harmitti, että hänen täytyi ryhtyä kaikkiin ikäviin

talousaskareihin ja vihdoin hän oli pahoillaan isälle, ettei isä

kuitenkin antanut hänelle oratorion suurinta osaa, vaikkapa joku olisi

siitä loukkaantunutkin.

— Ei ole ensinkään sanottu, että kuoro tulee! huusi hän isän perässä,

käsi oven kääkässä.

Isä naurahti ruokahuoneesta vastaan.

— Kuoro tulee, vaikkapa sataisi pieniä kiviä. Vai oletko sinä jotakin

kuullut? Kuoro on vihdoinkin lämmennyt ja innostunut.

— Ajattelin vain, sanoi Sorja, — tapausta kirkossa aamupäivällä.

Isä naurahti vielä kerran.

— Ja mitä se tähän kuuluu?

— No niin, ehkei kuulu.

Sorja meni keittiöön, missä kaikki oli sekaisin ja ajatteli

epätoivoissaan tehtäviä, jotka häntä odottivat. Juuri nämä työt olivat

vastenmielisimmät kaikesta mitä hän tiesi. Taistellessa märkien puiden

kanssa, jotka eivät tahtoneet syttyä hän ajatteli neiti Hyrskyaaltoa,

jolla oli ollut rannerenkaat ja kultavitjat ja rintasolki. Hän muisti

myös pienen viekkaan Laineen ja komean Hyrskyaallon. Hyrskyaalto oli

kaunis mies, siitä ei päässyt mihinkään. Hänellä oli mahtanut olla

monta morsianta.

Nyt isä taasen meni kaapille. Hän puheli itsekseen ja paiskeli ovia.

Mikähän nyt oli?

Kuinkahan paljon mahtoivat tehtaalla saada työpalkkaa. Ei kai neiti

Hyrskyaalto kuitenkaan niillä ansioillaan ollut ostanut koristuksiaan.

Amerikasta kai ne olivat. Eivätkä suinkaan olleet oikeaa kultaakaan.

Eikö ollut jokin sekoitus, jota sanottiinkin Amerikan-kullaksi —

eivätkö liene olleet sitä.

Isä soitti salissa. Lakkasi ja alkoi taasen. Tämä alku kuvasi

kuutamoyötä Libanonin vuorilla. Niin kauas kuin Sorja muisti taaksepäin

oli hän kuullut nämä sävelet. Niitä oli isä soittanut ja hyräillyt,

viheltänyt ja laulanut siitä asti, jolloin hän Helsingissä opiskeli.

Vain yhden lukukauden isä oli saanut opetusta. Sinä aikana oli hänellä

ollut ystävä, jokin nuori runoilija, joka kirjoitti sanat. Isä alkoi

jo silloin säveltää tätä oratoriota. Runoilija on aikaa sitten ollut

kuolleena ja nyt vasta esitetään teos. Eikä se sittenkään tule

kelpaamaan mihinkään. Surullista. Mutta kaunis se on. Saattaa nähdä

hopeankarvaiset öljypuut, tähdet, jotka ovat hyvin suuret ja hyvin

alhaalla ja kuulla tuulen suhinan, kun se käy läpi lehtien. Sorja

hyräilee mukana ja asettelee halkoja. Mikä nyt tuli? Isä iski kieliin

kaikella voimallaan ja lakkasi sitten. Hänen täytyy tietenkin virittää

konetta, joka taasen on aivan mahdoton, muisti tytär samassa. Mikä

isän päähän pälkähtikään, kun hän tahtoi harjoituksen tänne kotiin.

Hän luultavasti toivoo kestityksen kautta saavansa kuoron innostumaan.

No niin, onnistukoon se hänelle vain ja sairastukoon se opettajaneiti,

jonka on määrä laulaa Maria Magdalenan osa niin että hän, Sorja, saa

laulaa sen. Mutta mikä ihme nyt onkaan — rikkooko isä huonekaluja, vai

mitä hän siellä kolistelee?

Sorja seisoi työssä lieden luona, kun isä astui keittiön kynnykselle.

Hän oli nähtävästi repinyt hiuksiaan, koska ne törröttivät pörrönä

päälaella. Hän oli sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että ääni

vapisi.

— Kuule, sinä, alkoi hän, hilliten itseään, — tiedätkö sinä, minne

äitisi on kätkenyt minun pulloni. Sano se paikalla, jos tiedät.

Minä en kärsi sitä että minua holhotaan. Itse tiedän mitä teen. Ja

jos minä tahdon juoda itseni kuoliaaksi, niin se myöskin on oma

asiani. Vai määräilemään minulle, koska minä saan juoda ja koska

en... No, jos et tiedä, niin et tiedä. Minä haen siksi kuin löydän,

kaikki paikat penkoan ja vaikka minun pitäisi vääntää nurin äitisi

piironginlaatikotkin, niin minä vakuutan, että haen kunnes löydän.

Laita tuli saliin. Sen ne ovat unohtaneet tehdä, vaikka tietävät

miten kosteus vaikuttaa soittokoneeseen. Pidä kiirettä, ehkä vielä

ehtii vähän kuivaa! Koko päivä teillä on ollut aikaa, mutta ette

senvertaa pidä huolta! Te tiedätte, että tämä harjoitus määrää koko

tulevaisuuteni — mutta ei sittenkään tehdä tulta uuniin ja soittokone

on siinä kunnossa, että sisälmyksenikin ovat kiertyneet paikaltaan.

Mitä? Sanoitko sinä jotakin? Ole tänään varovainen, älä sano mitään

mikä haavoittaa isääsi, sillä isäsi on tänään saanut kestää enemmän

kuin kaksijalkainen eläin saattaa kestää. Puhu tänään vain kauniista

hyvistä asioista. Pane vanhoja sanomalehtiä pesään, että syttyisi.

Isäsi ei uskalla koskea tuohon klaveeriin ennenkuin huone on hiukan

kuivunut. Sillä on nyt ihan samanlainen ääni kuin äidilläsi. Paljon

ne ovat korviani kiusanneet molemmat. Eikö ole sanomalehtiä? No, ota

öljyä, kyllä sitten syttyy. Isäsi on sairas ja äitisi on kätkenyt

lääkkeen. Onko se oikein? Kuka on koskenut isoisän viuluun? Kuka

täällä on käynyt penkomassa? Helvetti ja kuolema, tiedättekös, kuka

oli isoisänne? Nero hän oli, Jumalan oma lapsi, ja te koskette hänen

viuluunsa ja revitte sen kieliä. Mutta sen minä sanon, että jollen

löydä pullojani, niin ei ole äitisi hyvä tulla kotiin! Ah, no, kas

noin! Tuleepa jo lämpöisempi. Koetetaanpa nyt käydä tuon kiukkupussin

kimppuun. Niin, kas tämä on kaikki niin kulunutta ja ruostunutta. Kun

saisi senverran aikaa, että voisi ottaa auki kaikki tyynni. Sorja, minä

näen sinun kasvoistasi, että tällä hetkellä halveksit isääsi — älä vain

sano mitään, sillä minä voi lyödä sinua. Monessa rikkaassa salissa

seisoo hienoja soittokoneita joihin ei milloinkaan kosketa, mutta minun

täytyy taistella tämän ikälopun rämän kanssa. Jumala minua auttakoon,

etten suutu niin, että lyön sinua kirveellä, sinä vanha raukka, joka et

tahdo tietää mitään vireestä! Tyttäreni, ota kynttilä, näytä valkeata.

Saisinpa minä nyt ryypyn, niin kaikki menisi hyvin. Tätä minä nyt olen

koettanut virittää koko elämäni ajan. Ja juuri kun sen luulet saaneesi

jonkinlaiseen kuntoon, niin se on taasen niin epävireessä, että korvat

halkeavat. Ja samoin on koko elämän. Sorja, minne sinä menet?

Sorja oli laskenut kynttilän pianon kannelle ja puhalsi taasen tuleen.

Molemmat kuulivat kellon ruokasalissa alkavan lyödä. Se löi seitsemän

kertaa.

— Seitsemän, sanoi Lehtinen ja rupesi korjailemaan pois pihtejä ja

avaimia, joilla hän oli viritellyt soittokonetta. — Olet oikeassa,

sinun täytyy mennä keittiöön, he tulevat tänään täsmällisesti.

Hajuaako täällä lamppuöljyltä? Mitä sinä sanoit — nauroitko? Sorja,

varoitan sinua. Sinä tiedät, mikä olet ollut isällesi, mutta tänään

olet tuottanut minulle suuren surun ja minun sydämeni on siitä vielä

verihaavoilla. Ota pois rikat uunin edestä. Ensi kerralla vien heidät

kaikki koululle. Mutta tänään tarjotaan kotona kahvit. Ja sitten

täytyy vähitellen alkaa harjoittaa kirkossa, jotta kellot voivat tulla

mukaan. Mutta se on tarpeellista vasta finaalissa. Kas vaan, eivät

ole niin täsmällisiä kuin lupasivat. Ehkä ruokasalin kello käy jonkin

verran edellä. Tyttäreni, jos sinä tiedät, mihin äidilläsi on tapana

kätkeä minun tavaroitani, niin sano. Sairas olen, tarvitsen lääkettä.

Kas noita mokomia, kun eivät tule täsmällisesti. Ja kuinka varmasti

lupasivat. Ja minä vielä siirsin harjoituksen näin myöhäiseksi heidän

nimi- ja syntymäpäiviensä takia. Saakeli soikoon, minkälaisia ihmiset

ovat.

Sorja työskenteli tihruten palavan kattolampun valolla keittiössä ja

koira makasi pitkin pituuttaan kiinni hellan kyljessä. Yhä varmemmalta

alkoi Sorjasta näyttää, ettei tänne tänään ketään tule. Koira oli

unessa, jommoiseen se vaipui pahalla säällä, päivinä, jolloin ei

kylässä kukaan liiku. Sorjaa väsytti, harmitti ja hävetti. Täällä he

ovat viikkokauden valmistaneet juhlaa varoista, jotka ovat otetut

puodista velaksi. Kaikki tulet ovat sytytetyt kuin jouluna ja kuoron

jäsenet istuvat mikä missäkin eivätkä ole tietääkseen. Mitäpä he

välittivät köyhästä, virkaheitosta kanttorista ja hänen perheestään.

Mutta kuka käskee myöskään kanttorin olemaan niin lapsellisen ja

vetoamaan mokomien armoihin. Sorja oli suuttunut sekä isänsä puolesta

että isälleen. Olisipa hän tietänyt, missä isän pullo oli, niin hän

itsekin olisi ottanut lasillisen. Hänen täytyi nauraa, kun hän nosteli

kahvipannua, joka oli kuin mikäkin kattila. Tässä on heille, isälle ja

hänelle nyt kuukaudeksi juomista!

Yhtäkkiä hän huomasi, että isä seisoi kynnyksellä. Hän nauroi hänkin,

mutta iloista veitikannaurua.

— Minä löysin ne jo, sanoi hän salaperäisesti. — Ja arvaapa mistä.

Äitisi ei ole tyhmä. Sävellysarkkuun hän ne oli pannut. Hän on

huomannut, ettei minulla moniin aikoihin ole ollut sinne asiaa. Siellä

ne olivat. Olipa hyvä asia, piru vie.

— Antakaapa minullekin vähän, sanoi Sorja, otti pöydältä kahvikupin ja

ojensi sitä isälleen. — Olen kylmettynyt. Antakaa pois nyt.

Isä tuijotti tyttärensä kasvoihin, joihin tämän yhden päivän aikana oli

tullut jotain toivottoman alakuloista ja välinpitämätöntä.

— Ei, Sorja, sanoi hän ankarasti, — tähän älä sinä koske. Se ei ole

naisia varten. Kas, miehet on miehiä. Mene pois vain työhösi. Kyllä

kuoro tulee. Älä sinä siinä naura.

— Isä, alkoi Sorja, seisoen suuren kahvipannunsa takana ikäänkuin

turvassa, mistä voi sanoa mitä tahansa, — tänne ei tule ketään. Ette

siihen itsekään enää usko. En tiedä, pitääkö teitä itkeä vaiko nauraa.

Täällä on kaikki valmistettuna juhlaan. En tarkoita ruoan ja juoman

puolesta niin paljon. Mutta teidän oratorionne, se on tuossa kuin

missäkin maljassa tarjolla jokaiselle, joka vain siitä huolii. Mutta

kukaan ei huoli. Ei vaikka te kuinka kerjäisitte...

— Ole vaiti, tyttö! huusi kanttori.

— Kuuntelisitte nyt vain totuutta, jatkoi tytär armottomasti. — Nyt

teidät on potkittu pois toimestanne. Mitä te sitten teette, jos vielä

pääkaupungin sanomalehdet julkisesti teitä pilkkaavat. Mutta sitä ehkei

tarvitse pelätä sillä ettehän te yksinänne voi esittää sävellystänne

Onneksi toki. Sillä muuten te kyllä varmaan jo aikoja sitten olisitte...

Tuoli kolahti säpäleiksi permantoon ja koira karkasi haukahtaen

makuusijaltaan. Sorja kuuli isänsä parkaisevan ja juoksevan

ruokahuoneeseen. Sielläkin meni jotakin rikki. Olisiko isä todella

paiskannut seinään vanhan viulun. Siltä kuului. Ja nyt helisivät

lattialla lasisirpaleet. Rikkoiko hän musiikkimiesten kuvia? Menikö

hän nyt tuosta niin kokonaan suunniltaan! Sorja kävi neuvottomaksi ja

mietti, mitä hänen nyt piti tehdä. Kauheaa tämä oli tämä tällainen

elämä. Ja tämän tapaista se aina oli heillä ollut, joskin se oli tullut

yhä hullummaksi. Ei, tänne ei hän rupea jäämään. Ottaisipa Ison-Hiedan

täti hänet luokseen, niin hän olisi valmis vaikkapa menemään naimisiin

sen nuoren paronin kanssa. Se olisi varmaan parempi kuin joutua

Hyrskyaallolle. Ja Hyrskyaalto oli katsonut häneen sillä tavalla, että

hän varmaan häntä ajatteli. Mitä hyvänsä, mutta tänne kotiin ei hän jää!

Miksikähän isä nyt onkin niin hiljaa. Ehkä hän on juonut ja nukkunut.

Se olisi kaikkein parasta.

Tytär astui ääneti läpi eteisen ja huoneiden. Ruokasalin permannolla

särkyivät lasinpalaset hänen jalkainsa alla. Siellä oli pimeä, miksi

isä olikaan sammuttanut lampun. Mitä hän nyt mahtoikaan hautoa

päässään, aina täytyi talossa pelätä, että jokin onnettomuus tapahtuisi.

— Isä, missä te olette? huusi Sorja pelästyneenä. — Isä!

Hän tuli saliin, missä piano oli auki, paksu pinkka nuotteja telineillä

ja palava kynttilä kahdenpuolen. Isä ei ollut täällä. Pitkä juhlapöytä

valkeine liinoineen teki kaamean vaikutuksen nyt kun oli varmaa, ettei

kukaan asettuisi sen ääreen. Tyttö juoksi takaisin, yhä huudellen isää.

Ruokasalissa hän sittenkin oli. Hän puhui jotakin yksikseen.

— Täälläkö te istutte pimeässä, sanoi tytär, — ja minä kun jo

säikähdin, että minne te olette mennyt. Miksi te olette sammuttanut

lampun? Odottakaahan nyt, minä tuon salista kynttilät. Älkäähän nyt

olko noin suruissanne, isä. Mitäpä se siitä paranee. Minäkin olen

ollut pahalla tuulella, mutta mitä se siitä paranee. Pankaa maata,

isä. Olette kipeä. Tuonko minä teille jotakin syömistä. Kuulkaas, isä,

älkää olko huolissanne siitä aamupäiväisestä. Ei rovasti tahdo meille

pahaa, hän vain kovistaa, mutta kyllä te pysytte virassanne. Mistäs

Paalajärven seurakunta saa sellaisen kanttorin. Sellaista ääntä ja

sellaista miestä ei ole maailmassa. Isä, älkää naurako. Isä kulta...

Kanttori Lehtinen nauroi. Istuen puusohvalla, missä tehtaalaiset

aamupäivällä olivat istuneet, kaasi hän pullosta vierellään täyteen

pienen ryyppylasin ja tyhjensi sen.

— Kaikki on hyvin, sanoi hän. — Yhtä ainoaa kaipaan. Miksei soiteta

kelloja? Nythän on se aika.

— Mitä te hullutellette, sanoi Sorja, alkaen uudelleen ärtyä. — Nyt

on ilta, lähtekää maata. Minkätähden te taas olette täällä särkenyt

tavaroita. Tulisitte nyt järkiinne, isä.

Tytär otti häntä kädestä ja koetti nostaa häntä ylös. Käsi oli paisunut

ja painava eikä kanttori liikahtanut.

— Olenko minä niin huono, ettei minulle soiteta kelloja? sanoi hän

väsyneenä. — Kirkonkello on ihmisen kaipauksen ääni ja kaivannut olen

minäkin, yhtä paljon kuin joku toinenkin.

Yhtäkkiä hän kimmahti pystyyn, työnsi tyttären luotaan, kaatoi mitä

eteen sattui ja tuli ikkunan luo.

— Kirkonkellot soimaan! sanoi hän hiljaa ja pusersi käsiään ristiin.

Sitten hän nopeasti meni eteiseen, kopeloi alas portaita ja hävisi

pimeyteen.

Sorja seisoi hetken miettien, pitikö hänen koettaa huutaa häntä

takaisin, mutta ajatteli sitten, että hän ehkä selviää ulkoilmassa.

Hän kutsui koiran luokseen ja käski sen seurata isäntää, läksi sitten

sammuttamaan tulia ja korjaamaan pois juhlapöytää salista. Oli

pilkkoisen pimeä ilta ja sade tippui unettavan yksitoikkoisesti alas

katonräystäistä. Ei ollut äidillä ja Tummalla, heilläkään, nyt hyvä

kulkea laivalla. Ettei vain mitään tapahtuisi. Hiiret — nyt ne taasen

alkoivat. Sorjasta tuntui kaamealta. Että hän sentään oli lähettänyt

pois koirankin. Mahtoiko isä todella lähteä suntion luo pyytämään

häntä soittamaan kelloja. Ettei hän vain kapuaisi torniin ja loukkaisi

itseään siellä. Ovat rohkeat nuo hiiret, nakertelevat, vaikka täällä

liikutaan. Kun Sorja Lehtinen tuli soittokoneen ääreen sulkeakseen

kantta täytyi hänen ottaa nuottipinkka telineiltä. Se oli painava,

kourantäyteinen pinkka, täynnä isän merkkejä ja huomautuksia. Sorjan

sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli kuutamoa Libanonin vuorilla ja

seetripuitten suhinaa. Ei koskaan, ei koskaan isä saisi sitä esittää

vastaanottaville sydämille. Kovaa on tämä elämä ja vihata sitä täytyy.

Samassa hetkessä alkoi läpi hiljaisuuden kuulua jotakin ääntä. Itkikö

isä pihamaalla? Hän kiiruhti yli viulunkappaleiden ja lasisirpaleiden

eteiseen, avasi oven ja tuli portaille. Pimeys painoi siellä kuin paksu

märkä vaate. Sumusta kuului tuskallisen valituksen ääni. Heti kirkon

tai tapulin takaa. Koira ulvoi. Se ei hellittänyt edes hengittääkseen,

vaan ulvoi katkeamatta, äänellä, joka tiesi hengenhätää.

Sorja Lehtinen kuunteli hetken posket kylminä ja sydän takoen. Hän

tiesi heti, aivan kuin joku olisi sen hänelle sanonut, että se oli

heidän koiransa, ja tiesi myöskin, että isälle oli jotakin tapahtunut.