VAARI JA POJANPOIKA

Mitä ne ovat ne sellaiset oudot tuntemiset, joita muutamille ihmisille

annetaan ennen erinäisiä ratkaisevia tapahtumia? Ovatko ne kotoisin

toisesta maailmasta? Saattaako ihminen aavistaa kuolemansa, vaikkeivät

mitkään sellaiset sanansaattajat kuin sairaus tai ruumiin riutuminen

sitä hänelle ilmoita? Pelimanni-Janne, vanhempi niinsanotuista

»Lehtisen pojista» oli niitä, joille annettiin sellaisia tuntemisia

— tunsiko hän nytkin, juuri kun naakansa hänen ympärillään remusi

rennointa iloaan, että jotain oli tulossa? Hän laski viulun käsistään

niin että tämä kallis omatekoinen soittokone voihkaisi kolahtaessaan

pöytää vasten, seisoi ääneti, sokeat silmät liikkumattomina, ja tapaili

kädellään jotain ilmasta. Ohi tanssivat parit alkoivat huudella

hänelle, että jokos Janne väsyi, täytyy ottaa ryyppy että virkistyy.

Ja missäs se on Tapani, herätköön jo humalastaan ja tulkoon soittamaan

avuksi, soittakoot Lehtisen pojat taas yhdessä, että kuuluu paremmin.

Oli todella sellainen meno ja melu, ettei siinä tavallinen viulu olisi

merkinnyt paljon muuta kuin hyttysen ääni. Pelimanni-Jannen viulu toki

oli täälläkin kaikunut kuin pasuuna. Mutta nyt se vaikeni ja kuului

vain sadan hengen poljenta ihka uusiin lattiapalkkeihin, ja kolmannen

hääpäivän hoilotus.

Ison-Hiedan pappa ei ollut mikään kitupiikki, tottakai hän musiikin

jaksoi kustantaa, koska oli puolessa vuodessa puhaltanut tähän

keskelle metsiään tämän taion, joka oli kuin linna, niin että ihmiset

ulkopitäjistäkin olivat käyneet sitä katsomassa, kun se vasta oli

rakennuksen alla. Ison-Hiedan pappa oli saanut itse kruununvoudin

tyttären ja näitä häitä varten oli tämä muhkea rakennus tehty, ostettu

kahden hevosen vedettävät vaunut ja puhkaistu tie isolle maantielle.

Tältä metsäkulmalta oli aina kuljettu vesitse, talvella yli jään,

kesäisin kirkkoveneellä, mutta pappa katsoi, ettei kruununvoudin

tytärtä sopinut kuljetella kirkkoveneessä alhaisemman kansan keskellä

ja mitenkäs hänen tuttavansakaan saattoivat tulla Isoon-Hietaan

tervehtimään nuorta paria, jollei ollut kunniallista tietä. Tie oli

siis tehty, kymmenkunta virstaa puhkaistu halki soiden ja metsien.

Tietä ei oltu mitattu ja pappa pienensi mielellään matkaa minkä

taisi, jottei Kreeta-Karoliinasta tuntuisi pelottavalta joutua kovin

kauas ihmisten ilmoilta. Mutta Kreeta-Karoliina olikin toisenlainen

tyttö kuin muut herrasneidit ja lasikaappityttäret. Hän vastasi

sulhaselleen, että mitä pitempi, sitä parempi! Ja pappa oli hyvillään

ja tunnusti silloin ylpeästi, että taisi tulla vedettyä toistakymmentä

virstaa auki tätä Notkon kappeliseurakuntaa, mutta tänne tulee

pian laivakulku, ostetaan oma laiva, jahka tässä ehditään. Silloin

ei tarvitse nuoren rouvan muuta kuin rantaan sipsuttaa ja siitä

astua lakatulle kajuutanlattialle. Ja sen laivan nimeksi pannaan

»Kreeta-Karoliina». Eipä pannakaan kuin »Nauru» oli morsian siihen

huutanut. Pappa oli siitäkin ollut hyvillään ja selittänyt, että

sitä se tuleekin olemaan elämä Isossa-Hiedassa: naurua ja iloa ja

pitoja. Metsä maksaa, kyllä Kaapo Iso-Hieta tukkiasiat tuntee. Ovat

ihmiset ruvenneet kutsumaan häntä pilkkanimillä, kun on vähän ottanut

kasvaakseen tuota vatsaa. Mutta se on loppu nyt, nyt ei enää sanotakaan

»papaksi» eikä »Tukki-Kaapoksi», vaan se on »herra Kaapo Iso-Hieta»

ja joka ei niin sano, niin se viedään tuomarin pöydän eteen. Totta

ihmiset nyt saa pysymään kurissa kun on appena itse kruununvouti. Eikös

niin, Kreeta-Karoliina, että saa sitä vähän vatsaakin olla, kun on

muuten miehessä mittaa? Taipuvainen oli Kreeta-Karoliina siihenkin,

vaikka olikin kruununvoudin tytär. Antaa vatsan kasvaa vaan, mitä

isompi, sitä parempi, hän sanoi ja nauroi. Jos oli Ison-Hiedan pappa

vähän jo ikäihminen, niin ei olisi Kreeta-Karoliinaakaan uskonut

kahdeksantoistavuotiaaksi, hän oli puheissaan kuin mies, osasi

kirotakin joukkoon ja ryypynkin otti. Ihmisillä oli tässäkin omat

puheensa, saiko niiltä suuta tukkoon! Tukki-Kaapo oli sylkäissyt

puheet kuullessaan ja sanonut, että hän niistä välittää vähät.

Kreeta-Karoliina on niin hänen mallisensa ihminen, että hän sen

ottaa, vaikka hänellä ennen olisi ollut kymmenen miestä. Ja yhdestä

miehestä vain puhuttiin ja se oli lisäksi parooni, tai hänen isoäitinsä

oikeastaan oli paronessa, mutta poikaakin sanottiin parooniksi. Ja

nyt oli tämä poika-parooni naimisissa vertaisensa naisen kanssa ja

perillinenkin heillä jo oli, niin ettei siitä joukosta enää ollut

vaaraa. Kruununvouti itse se Isolle-Hiedalle sanoi, että ottaa

vain tytön siitä kuihtumasta, hänelle, kruununvoudille, varttuu

kasvattityttärestä, Aliinasta, emännöitsijä. Voi yhtäkaikki ihmisten

pahuutta: siitäkin Aliinasta sanoivat, että se oli kruununvoudin oma

lapsi, jonka rouva-vainaja oli kristillisessä rakkaudessaan ottanut

kotiinsa kasvatettavaksi Kreeta-Karoliinan rinnalla. Kirkonkirjoissa

oli Aliina piika Miinan tyttö ja kun kruununvoudin rouva kuoli,

niin joutui Aliina palvelijan asemaan ja pesi ja lakaisi lattiat,

joilla Kreeta-Karoliina ja hänen isänsä astelivat. Paroonille —

tai oikeastaan hänen isoäidilleen — ei kuitenkaan kruununvoudin

tytär kelvannut, se piti olla aatelisneito. Ja vaikka parooni niin

rakasti Laarin tytärtä, että hän yökaudet kuljeskeli maantiellä

tytön ikkunoiden ohitse, niin isoäidin tahdon alle oli taipuminen ja

vertainen oli otettava. Kreeta-Karoliina oli itkenyt aikansa ja rupesi

sitten nauramaan. Ja niin pantiin Flyktin Matti kiireesti kutomaan

myötäjäisliinaksia Kreeta-Karoliinaa varten, jotta hän olisi valmiina,

kun häntä alettaisiin tulla pyytämään. Sakleenin maisteri häntä kyllä

kierteli, mutta maisterilla ei ollut muuta kuin velkoja. Sen ymmärsi

mies-raukka itsekin ja teki sitten työtä ryyppy-ystävänsä Tukki-Kaapon

hyväksi. Eikä se vaikeaa ollutkaan. Kreeta-Karoliina hyväksyi

Ison-Hiedan rikkaan papan ja nauroi vastaukseksi kaikkeen, mitä hänelle

ehdotettiin. Ja niin valmistettiin niitä suurellisia häitä, joihin

sitten molemmat Lehtisen pojat kutsuttiin soittamaan.

Ei ollut, totisesti, mikään kitupiikki Ison-Hiedan pappa. Ruistynnöri

oli luvattu veljille kummallekin häämusiikista. Tapanille ei se olisi

ollut tulevaa, ei missään suhteessa, Tapani oli näkevä ja hän piti

kauppaakin — ja mitäpä se hänen soittonsakaan oli! Mutta Jannelle,

sokealle oli ruistynnöri kaikin puolin tuleva. Tämä ruistynnöri oli

saanut hänet suostumaan kauppoihin, joihin ei hän muuten ryhtynyt:

soittamaan yhdessä veljensä kanssa. Tällaisiin häihin ei Tapania

toki ennen koskaan oltu pyydetty — Janne taas oli ennenkin viety

herrashuoneisiin ja herraskemuihin. Itse nuoren paroonin mamma-vainaja

oli monet kerrat tahtonut häntä uudenvuodenkutsuihinsa, vaikkei sieltä

suinkaan puuttunut pianoja eikä posetiiveja. Ruistynnörin takia oli

Janne seisonut Tapanin vieressä pöydän takana ja kuunnellut veljensä

ostopelin pahaa vingutusta. Kyynäräkeppi se sopi Tapanin käteen, mutta

ei viulun käyrä. Siinä sitä täytyi hillitä luontoaan, ettei antanut

kauppiasta korville. Jollei olisi ollut pikku Matti ruokittavana, niin

vähät olisi välittänyt koko ruistynnöristä. Mutta pikku Matti söi

niinkuin aikaihminen, reikäleipä vain meni syömäkerralla että helähti,

ei olisi uskonut niin pienen pojan saavan sitä sisäänsä mahtumaan,

mutta sellaisiksi ne tulevat nälällä ruokitut lapset. Ja tämähän oli

ollut huudolla niin pienestä lähtien. Matin tähden täytyi Jannen

ajatella ruistynnöriä. Ja nyt kuitenkin tuli yhtäkkiä sellainen kohta,

että piti laskea käsistään viulu ja kuunnella.

Pois häntä tahdottiin lähtemään.

Lattialla polkevat parit huusivat huutamistaan, että mikäs nyt?

Musiikkia, musiikkia! Sokea seisoi ääneti, liikkumattomat silmät

tuijottaen siihen kohtaan, missä tomupatsas auringossa oli alkanut

elää. Mitä hän siinä kuuntelikaan? Kukonlauluako? Aurinko teki nousua —

kuunteliko hän tomun ääntelyä auringonpaisteessa? Tomuhiukkaset olivat

suuret ja vilkkaat, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin pyrkimys, ja

sokean silmät katselivat niihin, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin.

Yhtäkkiä haroi Janne käteensä haarikan, jonka tytöt olivat koristaneet

puolanvarsiseppeleellä, puhalsi syrjään pinnalla uiskentelevat

humalanpäät ja joi niin syvältä, että olisi luullut hänen aikovan juoda

pohjaan jotakin muutakin kuin makean hääjuoman. Sitten hän yhtäkkiä

rupesi puhumaan sivulleen, aivan kuin siinä olisi ollut joku. Ei ketään

siinä kuitenkaan ollut. Pikku Matti, sokean saattajapoika makasi

syvässä unessa nurkassa, kahdella tuolilla, jotka hän oli yhdistänyt

lavitsakseen.

Janne ei ollut sairas eikä hän ollut pahasti humalassakaan, päinvastoin

hän oli selvin mies häätalossa tällä huomenhetkellä. Mutta häneen oli

iskenyt se levottomuus, joka hänet silloin tällöin saavutti ja vaati

lähtemään liikkeelle — minne, se ilmoitettiin hänelle vasta myöhemmin.

Levottomuus tulikin tällä kertaa niin voimakkaana, että Janne luuli

jonkun tuupanneen häntä kylkeen. Sille juuri hän puhui, kysyi kuka

siinä oli ja sanoi vihdoin vihastuneena, että pääsee hän siitä

vähemmälläkin, ei ole tarvis tulla häntä tönimään, ja minne tästä nyt

on sellainen hätä. Samassa hän huomasi, ettei hänen vierellään ketään

ollut ja silloin hän ymmärsi, kuka häntä vaati lähtemään: se se oli,

jota ei käynyt vastustaminen.

— Soitan minä sentään nämä häät loppuun, sanoi hän.

Se ei ollut siihen tyytyväinen, ja Janne piti yhä puoliaan:

— Tämä on vasta kolmas päivä ja kuudeksi on pappa elikkä Tukki-Kaapo

elikkä herra Iso-Hieta käskenyt. Ja koko tynnöri rukiita on luvattu ja

tuo Matti ei eläkään vähällä.

Mutta silloin ei Näkymätön antanut yhtään merkkiä, oli vain ihan

hiljaa, eikä kuitenkaan poiskaan lähtenyt. Ja tämä hiljaisuus oli

niinkuin korven hiljaisuus, kun tuulen kohinan tuskin erottaa.

Silloin Jannen tuli kylmä olla ja hän käsitti, että ruistynnöri on

jätettävä ja hän haroi käteensä sauvan, joka uskollisesti oli seurannut

häntä viime kymmenen vuoden ajan. Mutta samassa häntä alkoi harmittaa

tämä tällainen kiire ja se, että Tapanin ostoviulu täällä nyt saisi

yksinään vinkua kruununvoudin tyttären häissä. No niin, soittakoon

sitten Tapani, koska kerran kutsuttiin Lehtisen pojat molemmat, sekä

näkevä että sokea, koska pantiin molemmat yhteen luokkaan ja luvattiin

molemmille ruistynnöri. Ison-Hiedan pappa oli selittänyt, ettei yksi

pelimanni olisi jaksanut tanssittaa kahtasataa vierasta, vaikka hän

olisi ollut enkeli itse taivaan pasuunakuorosta. Jumalaton mies oli

Ison-Hiedan pappa, ei hän väliä pitänyt, milloin sekoitti maalliset

ja taivaalliset asiat. Tietenkin se oli mielistelyä tällä kerralla,

hän pelkäsi, ettei Janne tulisi. Ja samassa hän sen ruistynnörin

siihen veti. Ilman tätä sokeaa ei täällä Notkossa kuitenkaan yksiäkään

parempia häitä oltu juotu, Paalajärvelle asti häntä kuljetettiin. Mutta

koska kerran Ison-Hiedan pappa ei ollut tehnyt mitään eroa Lehtisen

poikain välillä, niin pitäkööt nyt soittajanaan Tapanin, näkevän

veljeksistä!

Mikä piru hänen keppiinsä oli kajonnut niin että käteen tuli

rautapiikkinen puoli. Täällä kävikin sellainen jumalaton meno, ettei

tietänyt pääsisikö ehjin raajoin läpi. Mitä tämä hääväki enää soitolla

— osasivatpa ne jokainen hoilottaa. Mutta soittakoon nyt Tapani, joka

näkee. Soittakoon, soittakoon!

Ja näkee ja näkee. Näkee sen minkä silmä käsittää, mutta ei mitään

muuta. Ja kuulee sen, minkä luonnollinen korva erottaa. Ei mitään

kutsua sille koskaan tule: lähde, lähde, heti paikalla, vie se ja se

sana, lähde varoittamaan sitä ja sitä.

Piru sentään, jos saisikin vaikkapa edes puolen ruistynnörin. Ei ole

mikään kitupiikki herra Kaapo Iso-Hieta. Totta hän puolen palkan

maksaa, koska puoli työkin on suoritettu.

No nyt häntä taasen nykäistiin. Mikähän sanoma tässä olikaan

kysymyksessä? Aivan samassa hetkessä, jolloin sokea rupesi tinkimään

itselleen soittajapalkkaansa, löi hänen korviinsa taasen sellainen

hiljaisuus, että hän oli kuin Paalajärven yksinäisellä hautausmaalla

isänsä ja äitinsä luona.

— Herra siunaa, taitaa tietää kuolemaani, sanoi Janne itsekseen ja

alkoi tehdä tietä nurkkaan pojanpoikansa luo, joka tällä haavaa oli

hänen saattajanaan.

Matti ei herännytkään ensi kolistelusta. Juhlaruuasta ja juomasta

uupuneena nukkui hän syvää unta, huolimatta siitä, että humalaiset

töytäsivät häntä vasten ja nuoret pojat kurillaan vetelivät häntä

käsistä ja jaloista. Eikö liene tuntenut vaarinsa keppiä, vai lieneekö

junkkari piruuttaan tekeytynyt puupölkyksi. Ei niin millään häntä

saanut heräämään. Siinä oli jo niin paljon pahanhengen kylvöä tuossa

kymmenvuotisessa pojassa. Paras oli kulullakin ollessa, pidellä häntä

kiinni hihasta tai takinliepeestä. Ykskaks hän lensi lintujen perässä

eikä hänen ääntään erottanut lintujen äänestä. Ja jos rintasokeri

oli lopussa vaarin taskusta, niin ei Mattia tahtonut saada millään

tottelemaan.

Sokea oli löytänyt käteensä saattajapoikansa jalan ja kulki sitä myöten

olkapäihin asti. Siinä hän rytyytti poikaa ja huusi hänen korvansa

juuressa.

— Herää ylös, junkkari, nyt on helvetin kiire. Vai keppiäkö tahdot —

ahah, joko tuntui. Älä siitä nukukaan uudelleen, vedän alas housusi

ja silloin tiedät että tulee. Vai toiselle kyljelle sinä kääntyisit.

Tiedätkös sinä, junkkari, että nyt on tulipalo ja minä jätän sinut

tänne palamaan. Tule sinä vain täällä mustaksi kekäleeksi, nyt minä

lähden — aijai kun onkin jo kuuma... täysi helvetti...

Hänen korvaansa oli tunkenut ääni, joka ärsytti hänen kiukkunsa

äärimmilleen. Se oli pieni vaivainen ääni keskellä melua, mutta se

vihloi hänen ruumiissaan kuin tulipalo-pakkanen: Tapanin, hänen

veljensä ostoviulun sääskenkitinä. Vaikkei Janne mitään nähnyt,

niin hän tunsi, että Tapani nyt seisoi hänen paikallaan ja soitti

kahdellesadalle hengelle Ison-Hiedan uudessa salissa, joka oli kuin

kirkko. Jannen ruumiissa kierteli sydän käärmeenä, pistellen ja purren

joka haaralle. Onneksi oli Matti siinä, ja hän löi ja iski poikaa,

vaikka poika jo oli jaloillaan ja huusi ja parkui. Yhtäkkiä näkyi

Jannen vanha sauva yläpuolella koko hääkansan päiden ja sokean heleä

ääni tunki joka soppeen häätaloa:

— Helvetistäkö se hantelsmanni tuotiin kyynärkepillään hieromaan sitä

kapaturskaa. Hiero, hiero että saat ruistynnörisi, senkin näkevä täi.

Samassa hän tunsi tungoksen kasvavan ympärillään, melun lainehtivan

sinne päin ja pelästyi että Matti lähtisi karkuun.

— Junkkari! sanoi hän pojalle ja ehti parahiksi käydä kiinni hänen

olkapäähänsä.

Ja läpi räyhäävän ihmisjoukon teki itkevä poika tietä sokealle, joka

toisessa kainalossaan suojeli viuluaan.

Ne huutelivat hänen ympärillään, että menköön pelimanni vain vähäksi

aikaa lepäämään ja tulkoon pian taas takaisin. Toiset sanoivat, ettei

Tapanin viulu yksinään miltään maistu, yhdessä pitää Lehtisen poikain

soittaa. Toiset nauroivat, että kapaturska ja kyynärkeppi ne juuri

ovat omiaan soittamaan Tukki-Kaapon häissä — tällaiset häät eivät ole

sitä eikä tätä, täällä on sekaisin herraa ja talonpoikaa ja sulhanen

tekeytyy hyväksi molempien kanssa eikä morsianta kuulu mistään. Missä

on morsian, onko nähty hänen tanssivan — sulhanen jo äsken lähetteli

pientä Aliinaa häntä etsimään. Olihan morsian tanssinut, mitä turhia

taas puhuttiin! Silkkiklänningissään hän oli välähdellyt salissa kuin

perhonen. Olikohan siinä sitten perää, että kruununvoudin tytär oli

vaatinut ennen vihillemenoa sellaisen testamentin, että hän kaikki

perii, jos sattuisi Tukki-Kaapo kuolemaan ennen? Puhuttiin ja puhuttiin

— kuka niistä kaikista puheista tiesi. Ei silti, että saattoivathan

ne tosiakin olla. Ei suinkaan nyt kaunis kruununvoudin tytär ottanut

Tukki-pappaa paitsi hänen rahojensa takia. Ja keitäs sukulaisia papalla

sitten oli? Pappa tuli tänne tukkilautan mukana eikähän tukkilautoille

isää ja äitiä oteta. Niin että mikseikäs Kreeta-Karoliina olisi

sellaista testamenttia teettänytkin. Jahkahan tästä rupeaa papan kanssa

elämään, niin kyllä siitä palkan tarvitsee. Ja aina niitä rikkaalle

sukulaisia ilmaantuu. Ovathan ne sukua Korven ja Laattalan pojat, jotka

pappa on tilannut tänne ja puettanut mustaan verkaan. Kyllä Tukki-pappa

sen on oivaltanut, että sukulaisia pitää olla hänenkin puolellaan ja

kai jokainen sukulaisia löytää sieltä likempää Aatamia ja Eevaa. Niin

että viisaasti teki morsian. Puheet menivät poikki kuin veitsellä

katkaisten, kun vasta mainitut sulhasen sukulaiset ilmaantuivat

joukkoon. Korven poikapa käyttäytyikin kuin asiaankuuluva ainakin ja

huusi heti, että tie auki pelimannille. Lienevätkö miehet kuulleet

keskustelun, koska Laattala kiersi kätensä Korven kaulaan ja sanoi,

että suku on sukua ja kyllä testamentit rikki saa, kun sukulaisuuden

toteen näyttää. Korpi, joka oli vähemmän humalassa, väisti hänen

kätensä, otti itkevän Matin syliinsä ja talutti toisella kädellään

Pelimanni-Jannea. Lehtisen Tapani seisoi pöydällä soittamassa, koko

hääkansa lauloi ja polki lattiaa, ovensuussa katselivat sulhanen

ja kruununvouti. Mutta vastanousseen auringon valossa tanssi tomu

ihmisilon yläpuolella ja ulkona kiekui kukko. Ei ollut muissa

huoneissa ja eteisessä suinkaan parempi liikkua. Täällä makasi ihmisiä

päällekkäin ja sylikkäin. Eivät ne heränneet, vaikka niihin kompasteli.

Portaiden edessä päästi Korven isäntä pienen Matin sylistään, mutta

johdatti heidät molemmat tuparakennuksen eteen asti, keskelle saaveja,

tynnörejä ja ämpärejä, missä liha-, lanttu-, peruna- ja rusinaläjät

tuoksuivat ja missä piiat valkeissa esiliinoissaan lakkaamatta

hääräsivät. Porstuanperäkamariin sopi pelimannin mennä virkistymään.

Sokea otti vastaan kevätaamun kaikilla niillä aistimilla, mitä hänelle

oli jätetty. Hän tunsi kuusen olevan kukassa jossain aivan likellä ja

koivunlehvien tihkuvan pihkaa kauempana. Siitä kauempana oli tuomi ja

rukiinoras. Samalta suunnalta tuli kukonlaulu ja toisella puolen taloa

tuntui suuren metsän läheisyys. Kaste ja auringonpaiste asettuivat

yhtaikaa kasvoille ja käsille. Kaikkein tutuinta oli lintujen laulu,

se teki mielen väkisinkin niin hyväksi, ettei muuta halunnut kuin

lyyskähtää siihen paikkaan ja kuunnella. Uuden puun haju kuitenkin

herätti ikäänkuin olisi kuullut kirveen iskuja. Värit, joita ei

enää nähnyt ja joita tahto koetti säilyttää mielessä, kirvelivät

kuolleissa silmissä ja silmien yläpuolella eriskummaisen hohtavina ja

väkevinä patoutumina, välähdellen läpi pään milloin vaaleina, milloin

tummina, milloin sakeina pehmoisina hahtuvina, milloin kevyinä kuin

ilma. Värilaineet tulivat kuumana heleänä vihreytenä, tai raskaana

sinipunana, keltaisena, joka oli jääkylmää, mustana, joka unetti. Värit

temmelsivät päässä etsien silmiä, se teki yhtä haavaa hyvää ja kipeää

ja ennen kaikkea se herätti kaipauksen, halun huutaa, tai itkeä, tai

juosta, tai lentää.

Saattajapoika, joka vihdoinkin oli saanut unet silmistään, näki täällä

yhdellä haavaa enemmän portaita, tikapuita, vintin- ja kellarinluukkuja

kuin hän elämässään oli nähnyt ja päätti, että tänään hän menee

toisten poikain kanssa vaikka mikä olisi. Eilen he olivat juosseet

torniin, jossa ei vielä ollut ikkunoita, mutta kruununvouti itse oli

käskenyt sieltä pois. He olivat piiloittautuneet huvihuoneeseen pöydän

alle. Katossa oli linnun pesä, se jäi vielä sinne, kuinka monta munaa

lienee ollut, ja mikä lienee ollut lintu, joka teki pesän ihka uuteen

rakennukseen. Koko tämä pihamaa oli täynnä uusia rakennuksia, joiden

hirsistä tippui pihkaa. Mäessä oli hyvin syvä kaivo, siitä meni tie

rantaan, hevoset olivat haassa mäen alla, siellä oli paljon hevosia,

toiset pojat olivat ratsastaneet niiden selässä hakaan. Tänään Mattikin

menee, hän menee vaikka mikä olisi. Mitähän pensaita ne olivat, joissa

oli ihka punaiset varret. Nuo tuolla ikkunan alla olivat ruusuja. Hän

menee tänään rantaan, pojat lupasivat kaikki lähteä, rantaan on kaksi

virstaa. Hän riisuu uudet saappaat jalastaan. Hän menee, hän ei tottele

vaaria, vaari on paha.

Mikäs se oli?

Jokin lauloi tai soitti jossakin lähellä. Mutta se ei ollut ihmisen

ääni eikä linnun ääni eikä viulu. Pieni Matti unohti kaiken, mikä

äsken oli vanginnut hänen huomionsa, ja kuunteli. Ei koskaan hän ollut

kuullut mitään näin kaunista — urut kirkossa kyllä, mutta tämä oli

vielä kauniimpaa. Soitto tuli pienestä vanhasta rakennuksesta. Jalat

alkoivat heti viedä poikaa soittoa kohden. Sävel oli niin surullinen

että itketti. Matti ei käsittänyt mikä se oli, joka noin soitti. Oliko

täälläkin urut? Yhtäkkiä puhaltui hän täyteen juoksuun saadakseen

nopeasti nähdä ihmeen, mutta ei minnekään hän päässyt, vaari oli

tarttunut käsivarteen.

Vaari naurahti ja molemmat kuuntelivat.

— Minä menen katsomaan, sanoi poika ja yritti riistää itsensä irti.

— Etkä mene, sanoi vaari. — Kuulet tähänkin.

— Mikä se on?

— Arvaappas nyt.

— Urut?

— Ei. Uruissa on sellaiset piiput, joissa ääni pihisee niinkuin

huilussa. Mutta tässä on kielet. Tämä on piano. Piano se on. Nuoren

paroonin mamma Paalajärvellä se se soitti pianoa. Niin hänen kätensä

pauhasivat ylös ja alas, että oli kuin myrsky olisi käynyt — ei tämä

soita sillä tavalla, ei sinne päinkään.

— Minä menen katsomaan. Antakaa nyt mennä.

— Kyllä sinä sen vielä ehdit nähdä. Meillä on kiire, meidän pitää

lähteä ennenkuin ehtivät kieltämään.

Matti oli niin pahalla tuulella, että hän juoksutti vaaria alas mäkeä.

Siinä vaari pysäytti hänet kaikella voimallaan ja ravisti häntä.

Poika rupesi taas itkemään, ja molemmat tepastelivat kaatumaisillaan

lastukasassa, joka täytti koko mäen.

— Jos laskette näkemään sen, niin sitten minä tulen! huusi poika.

Vaari piteli häntä lujasti kädestä.

— Ja sinä luulet, että sinut päästetään sinne sisäänkään! Piano on

siellä nuoren parin puolella ja sinne on nuorelle rouvalle tehty omat

huoneet, jonne eivät vieraat pääsekään. Ison uuden rakennuksen teetti

pappa nuorta rouvaa varten, mutta rouva pitää paremmin vanhasta. Se

muistuttaa hänen kotiaan. Lähdetään kauniisti menemään nyt.

Poika ei enää tehnyt vastusta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän koetti

niellä nyyhkytyksensäkin voidakseen korvallaan ottaa talteen joka

sävelen, joka salaperäisestä soittokoneesta joutui tänne asti. Linnut

tekivät haittaa, hän sähähti koivua kohti, josta kuului heleää

linnunlaulua, aivan niinkuin sähähdetään kanoille, kun ne ovat

pahanteossa. Mutta eivät laulajat sitä huomanneetkaan ja soittokoneen

ääni hiljeni hiljenemistään, heidän astuessaan alas tietä. Mikä sen nyt

olikaan nimi? Se oli sellainen vaikea sanottava. Ei se ollut ensinkään

sellainen kuin urut. Mutta Matti oli niin kiukkuinen vaarille, ettei

viitsinyt kysyä. Hän ajatteli, että hän karkaa, menköön vaari mihin

tahtoo, hän ottaa pussin ja lähtee yksin maailmalle. Ja kyllä niitä

on toisiakin poikia, jotka lähtevät mukaan. Ja kyllä hän vielä menee

nuorenkin parin huoneisiin ja näkee sen soittokoneen. Ja kyllä hän

vielä kuulee senkin, kun paroonin mamma soittaa. Olisi tehnyt mieli

kysyä vaarilta, miten kielet kulkevat, nousevatko ne taivasta kohden

vai menevätkö ne maata myöten, mutta kun hän oli suuttunut vaarille,

niin ei hän kysynyt, vaan ajatteli, että hän johdattaa vaarin ojaan!

Uusi tie oli oikein paha kulkea — parahiksi vaarille! Siinä hän

alituisesti sai kompastella hiekkakokkareihin ja lastuihin. Ja minne

hän lienee ollut menossa, häitä oli vielä monta päivää jäljellä. Ja

kyllä sinne nuoren parin huoneisiinkin vain olisi päässyt, kun olisi

tahtonut. Ikkunastakin melkein olisi mennyt, niin matalalla kun ikkunat

olivat.

Vaari pysähtyi, mutta ei päästänyt pojan kättä.

— Vieläkö talo näkyy? kysyi hän.

Poika ei vastannut, vaan mietti, että kun tulee sellainen hetki ettei

vaari huomaa, niin hän juoksee takaisin taloon. Eivätkö nuo taas

olleetkin sen soittokoneen ääniä?

— Junkkari, alkoi vaari, — vai rupeat näin kelvottomaksi. Lähetän

sinut isäsi luokse. Vai taloihinko taas tahdot? Olet jo taitanut

unohtaa, kuinka sinua syötettiin samasta kupista kanojen kanssa. Sitäkö

kaurajauhosuttua tekisi mielesi? Ja vaarisi kanssa kuljet häistä häihin

ja saat hyvää ruokaa mahasi täyteen ja urutkin olet nähnyt ja saat

pianonkin nähdä...

Piano! Se se oli. Piano. Piano.

— Piano, sanoi poika ääneen, — koska minä saan sen nähdä?

— Maltahan nyt, kyllä sinä saat.

— Kulkevatko ne kielet näin maata myöten, vai ylöspäin?

— Jaa, piru ties, ei niitä voi saada käsiinsä, ne ovat kannen alla.

Mutta sitten kun soitetaan, niin avataan kansi.

— Mitenkä kansi avataan?

— Saat nähdä sitten.

— Koska minä saan sen nähdä?

— Istutaan jonnekin että riisutaan saappaat ja pannaan pois viulu.

— Kuinka iso se on?

— Jaa piano? Niinkuin oikein iso pöytä. Ja oikein sileäpintainen.

Ja niitä on kahta lajia. Se kun soitti nuoren paroonin mamma

Paalajärvella, niin ihan itkemään piti ruveta. Ja hän itsekin itki —

sanoivat, kun hän yksikseen soitti.

Saanko minä kuulla, kun nuoren paroonin mamma soittaa?

— Nuoren paroonin mamma kuoli monta vuotta sitten. Ja muori — niin,

viime vuonnahan hän kuoli. Hänhän se lähetti minulle nämä vaatteet.

Muisti vain Pelimanni-Jannea kuolintaudissaankin. Me oltiin ystävät.

— Kuka nyt soittaa?

— Sanovat nuoren paroonin itsensä soittavan. Nuori parooni on jo

naimisissa ja hänellä on poikakin.

— Onko nuoren paroonin poika jo suuri?

— Mitenkäs hän voisi suuri olla, kun vasta häätkin olivat.

— Ette ollut soittamassa niissä häissä?

— Piruako minä niissä olisin tehnyt. En ole ollut kymmeneen vuoteen

sielläpäin, olenhan sen sinulle sanonut, mitä siitä kysyt.

Vaari piteli hengitystään ja puhalsi sen sitten ulos. Siinä hän miltei

parkaisi. Pieni Matti kävi yhtäkkiä hervottomaksi, lyyskähti maahan ja

litisti kasvonsa nurmea vasten. Häntä itketti. Hän ajatteli sitä, että

nuoren paroonin mamma oli kuollut, että nuori parooni soitti pianoa ja

että hänellä oli poika joka vielä oli pieni. Hän ajatteli kantta, joka

aukeni, ja säveliä, jotka pauhasivat ylös ja alas. Hän itki niin että

täytyi puraista nurmea, jottei vaari kuulisi.

Vaari oli asettunut istumaan ja kääri pussia viulunsa ympärille.

Sitten hän riisui saappaansa. Lohduttaakseen poikaa alkoi hän kertoa

viulustaan, joka oli paras viulu maailmassa, ja pianosta ja nuoren

paroonin mammasta. Mutta vaari piti uruista vielä enemmän. Ja kantele

oli hyvä sekin. Sen soittoon kun nukkui, niin se se oli unta. Hänen

äitinsä nukutti lapset kanteleen soitolla. Mutta sen kanteleen olivat

kerran jotkut vieraat vieneet ja jättäneet sateeseen eikä se sitten

enää soinut.

Matin kyyneleet alkoivat uudelleen vuotaa. Oli kovin surullista, ettei

kantele enää soinut. Yhtäkkiä puhui joku, joka ei ollut vaari ja poika

käänsi nopeasti kasvonsa nurmesta. Tiellä seisoi tyttö, jolla oli

punainen nauha hiuksissa. Hän oli kysynyt jotakin ja odotti vastausta.

Mattia hävetti, että tyttö oli nähnyt hänen näin maata vasten

itkemässä, pyyhki silmänsä ja nousi ylös. Tyttö oli vähän pitempi kuin

hän. Tyttö oli myöskin itkenyt. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

— Oletteko te nähneet morsianta? kysyi hän vihdoin.

— Isäntä lähetti minut hakemaan morsianta enkä minä häntä löydä. Kun ei

vain olisi lähtenyt kotiin. Neidin on ikävä kotiin, sen minä tiedän.

Matti hyppäsi yli ojan ja seisoi tytön vieressä. Hän oli iloinen, ettei

ollut ehtinyt ottaa saappaita jalastaan ja puhui kuin vanha mies:

— Älä sinä itke, morsian soittaa... soittaa — urkuja nuorenparin

puolella.

— Ei hän ole siellä, vaikeroi tyttö yhä.

— Kukas se siellä soittaisi.

— Näitkö sinä?

— En minä tiedä, enköhän minä nähnytkin. Hänellähän oli vihreä

silkkileninki.

— Niin oli eilen, mutta hänen piti tänään ottaa sininen. Hänellä oli

eri puku joka päiväksi, kruununvouti tahtoi niin.

— Mene sinä vain taloon, kyllä hän siellä soittaa.

Tyttö kuivasi silmiään ja aikoi jo niiata jäähyväisiksi, mutta kysyi

samassa:

— Etkös sinä tule? Tänään mennään rantaan ja saaressa poltetaan kokko

ja... Etkös sinä tule?

— Onkos sinulla noin yskä keskellä kesää? kysyi poika yhtäkkiä ja meni

sitten toiseen asiaan: — Sano sinäkin sopiiko pelimannin lähteä pois

kesken. Ja totta sinne nuorenparin puolelle pääsee?

Vaari oli saanut saappaat jalastaan ja köytteli niitä yhteen.

— Tule tänne, poika! huusi hän nurmesta. — Kuka siellä sinun kanssasi

puhuu? Onko se lapsi vai vanha ihminen, vai mikä, kun on ääni niinkuin

ruisrääkällä? Kenenkäs lapsia sinä olet?

Tuuli oli alkanut hiukan käydä niin että ruislaiho, joka ei vielä ollut

menossakaan tähkään, lepatti ja välähteli auringossa. Tyttö oli paljain

päin ja hänen hiuksensa lensivät ja välähtelivät nekin. Ne olivat

aivan kuin pellava, ja hän koetteli tuontuostakin nauhaansa, oliko

se paikallaan. Se olikin varmaan hänen paras nauhansa, näytti vallan

silkkiä olevan.

— Kruununvoudin kasvatti minä olen, se Aliina, puhui tyttö, — Minusta

varttuu emäntäpiika, kun neiti nyt meni naimisiin.

— Vai niin, vai niin, sanoi vaari. — Niin, kyllä kai morsian siellä

soittelee, menkää te vain sinne.

— Mutta eikös pelimanni tule kanssa? sanoi tyttö, joka jo tunsi

tutustuneensa miehiin.

Janne Lehtisessä kihahti äkkiä.

— Soittakoon nyt siellä Tapani Lehtinen ostoviulullaan, koska kerran

ruistynnörinkin saa. Minä olenkin siellä soittanut paraasta päästä.

Niin että lepäilen nyt tässä auringonpaisteessa.

Saattajapoika ei enää sanonut yhtään sanaa. Kun hän kuuli tytön olevan

kruununvoudin kasvatin, loppui häneltä kaikki sanottava. Ja tyttö

niiasi ja sanoi hyvästi. Mutta pojan silmät seurasivat häntä ja hän

mahtoi sen tuntea siinä kävellessään, sillä hän kulki kummallisesti

vikuroiden tienlaidasta toiseen ja pisti välistä juoksuksi niin että

kaikenlaiset valkoiset tärkkipitsit näkyivät hameen alta. Olisihan

Matin pitänyt se arvata ja nähdä, että tyttö oli parempia ihmisiä.

Vaari kiirehti lähtemään, mutta Matti ei vielä ottanut saappaita

jalastaan. Kukaties täältä vielä tulisi joku kruununvoudin sukulainen.

Tai ehkäpä oli itse morsian täällä. Niin kauan kuin talo näkyi, saattoi

aina joku tulla. Jahka päästäisiin metsään, niin jo voisi riisua

saappaat.

He taivalsivat jo vaarin kanssa pussit selässä, jalka upoten syvälle

hiekkaan. Pian loppuu tämä heleä rukiinoras ja sitten on edessä pitkä

metsätie. Poika ajatteli, mille kohdalle kruununvoudin kasvatti jo

oli ehtinyt, oliko jo päässyt siltarummun kohdalle, joka oli mäen

alla. Päätti katsoa, oliko jo niin kaukana. Katsoi. Ja eikös katsonut

tyttökin! Matti punehtui — mitä mahtoikaan Aliina ajatella. Hänen

nimensä oli Aliina. Nyt ei hän enää katso, olkoon missä on. Hitaastipa

oli käynyt, oli vielä kaukana sillasta, lienee seisoskellut vain.

Mitä hän heihin katsoi? Mitä hän heistä tahtoi? Matin tuli kuuma ja

tarmokkaasti veteli hän jalkojaan ylös hiekasta. Missähän asti tyttö

nyt oli? Hän olisi voinut viedä nuorenparin huoneisiin ja näyttää

sen soittokoneen. Ja koskeakin siihen olisi voinut. Matin teki mieli

kiskoa irti kätensä ja lähteä juoksemaan takaisin. Vieläköhän tyttöä

näkyi? Näkyi kyllä. Sininen hame heloitti mäessä keskellä lastukasoja.

Metsänlaidassa käänsi Matti viimeisen kerran päätään ja näki silloin

Ison-Hiedan maalaamattomat rakennukset tornineen auringossa ja

peltoaukeanaan, jonka yllä kymmenet kiurut visertelivät, kysymättä,

mitä ihmiset tekivät, joivatko he häitä vai jättivätkö häätalon.

Tuuli pyyhki yli ruisvainion ja sokea tunsi pimeitten silmäkuoppiensa

täyttyvän lyhyiden laihonkorsien aaltoilusta aivan niinkuin hänen

sieraimensa olivat täynnä kasteisen vihannan tuoksua ja hänen korvansa

leivosten laulua. Tuuli laulatti kaikkea mikä tielle sattui, aitaa,

ojaa, kuloheinää. Ja nyt alkoi tulla vastaan toinen ääni, juhlallinen

ja totinen kuin pimeys. Se oli metsän kohina. Linnunlaulun tiukutus

loisti tästä pimeästä esiin kuin tähdet syystaivaan tummuudesta.

Kun Janne muisti taivaan, niin tuli se niin selvänä hänen eteensä,

ikäänkuin hän olisi kävellyt keskellä pilveä ja varonut, ettei koskisi

tähtiin, jotteivät ne polttaisi. Tähtien ja pilvien muisteleminen,

kohisevan metsän läheisyys ja kaikki tuoksut, jotka täällä kohtasivat,

herättivät ja kiihdyttivät värien kaipausta hänen silmissään niin että

poltto ja pakotus täyttivät pään.

Jollei olisi koskaan nähnyt, niin ei olisi tietänyt kaivata.

Sokeana syntyneen osa se se sentään mahtoi olla viimeisintä.

— Minne mennään? sanoi poika.

— Eteenpäin, vastasi Lehtisen Janne.

Se oli niin, ettei hän vielä tietänyt, minne häntä veti. Hän oli vain

tuntenut, ettei voi pysyä alallaan ja että on lähdettävä liikkeelle.

Ja lähdettävä kauas. Mutta siinä pojan kysyessä alkoi hänen mielessään

kangastaa seutu, jonka hän oli nähnyt silloin kun hän vielä oli

näkevä. Oli tiehaara ja viitat kolmelle suunnalle ja jokaisessa

viitassa kirjoitus. Ja siitä haarasta piti mennä, joka johti ylös

kangasmaata. Tuli suo, jota oli kevättulvien takia täytynyt varustaa

tokeilla. Sitten tuli korkea mäki ja sen alla oli järvenranta. Mäelle

näkyi kirkko ja kylä ja kuului kirkonkellot. Ei missään ollut niin

heleä-äänisiä kirkonkelloja. Ja ne soittivat niin monella äänellä.

Kun kirkkoveneet tyyninä aamuina lähestyivät, näkivät tulijat tornin

sekä taivaalla että vedessä. Ja huomenkellon äänetkin nousivat silloin

aluksi ylös, mutta putosivat sitten veteen. Isä oli silloin suntiona

ja sanoi pienille pojille, että kello ensin kävi hakemassa lohdutusta

taivaasta ja läksi sitten viemään sitä helvettiin maan sisään, missä

joka pyhäaamu annettiin sieluille lohdutusta, niinkuin lapsille

annettiin kahvia. Kyllä se oli aika koiranhammas, isä. Sitäkin kun

hän lapsilleen selitti, että sielukelloja soitetaan sentähden, että

vainajat saisivat hajareisin istuutua isonkellon selkään ja lentää

taivaaseen tai joutua syvyyteen. Ja siellä niitä olikin suurin osa,

Paalajärven syvyydessä. Se olikin aika jysäys, kun ne putosivat. Olikos

isä nähnyt? Tottakai, monta kertaa. Senkin Hollon, kauppiaan sielu kun

tuli tapuliin, niin se jo siinä rehenteli niin että piti sanoa sille,

että ole sinä koreasti, kyllä tästä vielä ehdit pirujen tykö. Ja sen

kun kello paiskasi alas luukusta, niin se meni kuin kivi ja sellainen

nokisielu Hollo oli ollut, että vesikin oli ihan mustaa, kun sitä

roiskahti ympärille, kun hän oli sen värjännyt. Kyllä se osasi, isä. Ja

entäs kun hän kuvasi vallesmannin Mantaa, joka sukkasiteellään tappoi

lapsensa ja omantunnonvaivoissaan meni järveen. Kun hänen sielunsa tuli

pyrkimään kellon selkään, niin käärme seurasi ylös tapuliin, se tuli

madellen ylös portaita ja nosti itsensä sitten juuri siinä kellon luona

oikein korkeaksi ja tahtoi mukaan. Silloin kellonsoittaja potkaisi

sitä saappaankorollaan ja sanoi kovasti raamatun sanoilla: mene pois

minun tyköäni, saatana. Ja käärme läksi menemään sitä tietä, jota oli

tullutkin, ja Mantan sielu hyppäsi mustana kissana järveen. Mutta

kello oli silloinkin niin levoton, aivan niinkuin se olisi tahtonut

päristellä jotakin likaa hartioiltaan.

Lehtisen Jannea rupesi naurattamaan ja samalla itkettämään, kun hän

ajatteli isäänsä ja kirkonkelloja.

Mutta kirkonkello se onkin arka kappale, kaikki se ottaa vastaan ja

kaikesta se värisee. On paha olla ilman kirkonkelloa, se se nostattaa

ja se se alentaa ihmisen. Näillä mailla ei ole kirkonkelloa.

— Jos minä olisin keisari, niin minä toimittaisin maahan oikein

monta kirkkoa ja joka torniin kirkonkellon... niin monta tornia minä

rakennuttaisin, ettei olisi ainoaa ihmistä, joka ei kuulisi joka päivä

kirkonkelloa. Ihminen on maan tomu. Mutta kellonsoitto nostattaa häntä

niinkuin aurinko tomua.

Lehtisen Janne ajatteli ääneen, niinkuin hänen oli tapana pitkillä

yksinäisillä taipaleilla. Poika oli siihen tottunut eikä kiinnittänyt

siihen mitään huomiota.

— Kirkonkello se olikin, joka tuuppasi minua kylkeen ja

käski lähtemään. Se se olikin, veitikka. Ilmankos isä joskus

toisellakymmenellä ollessaan sanoi, että tämähän se onkin minun akkani.

Ja mies puheli tapulista, joka oli kuvastunut järveen, ja rannasta,

mihin kirkkoveneet pysähtyivät ja kirkkoaitoista, jotka rivissä

seisoivat rantakaltaalla. Siellä oli Laarin talo — kun tuomet ja

pihlajat kukkivat, niin ei rakennuksia paljon näkynyt. Laarin maalla he

olivat asuneet, Lehtiset. Ja koko kylä oli punaista ja valkoista. Tämän

kaiken hän oli nähnyt, silloin kun hän vielä oli näkevä.

— Siellähän minulla vielä pitäisi olla sisarkin. Jos lienee elossa, hän

oli meistä vanhin, Eevastiina.

Pelimanni nipisti saattaja-poikaansa käsivarresta:

— Paalajärvelle mennään.

Poika oli kulkenut ajatuksissaan, miettien tuleeko se morsian

täältä vai joko hän riisuu saappaat. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi, että

Paalajärvellähän on piano. Ja hän kysyi nopeasti:

— Eikö käydä kotonakaan?

— Ei, sanoi vaari.

— Mutta nämä vaatteet menevät huonoiksi.

— Miksikäs ne siitä.

— Kannetaanko sitten tavarat koko matkan?

— Heitetään pientarelle, mitä ei jakseta.

Matti tiesi, että juhlavaatteet painavat, kun niitä joutuu

kanniskelemaan pitkän matkan.

— Heitetään vain. Niinkuin sekin ruistynnöri, mikä piti säätämän

Isosta-Hiedasta.

— Vai niin, sanoi vaari hämmästyksissään pojan käytännöllisyydestä. —

Vai niin, vai!

Se poika ei kuole nälkään, ajatteli hän hyvillään, mutta sanoi:

— Mitä pirua sinä siitä, jääkö ruistynnöri sinne, vai missä se on?

Oletko nähnyt nälkää minun palveluksessani?

— Jääköön vain minun puolestani. Heitetään vain minun puolestani tielle

vaikka viulukin.

Häntä nauratti, sillä nyt vaari suuttui. Tällä tavalla juuri hän nyki

käsivarresta, kun suuttui, eikä pieneen aikaan puhunut mitään.

— Suu kiinni! sanoi hän sitten. — Minun viuluani ei mainitakaan

syntisellä suulla. Se on kaikkein paras mitä löytyy. Kuulihan sen eron

kauppiaan kapaturskan ja oikean viulun välillä. Mutta jos sinä, poika,

tällä matkalla rupeat ylenannetuksi, niin Paalajärven iso kirkonkello

viskaa sinut pirujen luokse järven pohjaan. Jos taas olet oikein

tottelevainen poika, niin saat Paalajärvellä nähdä pianon. Minä vien

sinut nuoren paroonin luo Parinpeltoon. Mutta jos yhdenkin kerran

karkaat metsään etkä tule, niin piano on sinulta näkemättä, muista se.

He astelivat nyt kumpikin ajatellen mitä matka heille tuottaisi.

Toinen kuuli kirkonkellon ja näki sen maiseman, joka kirkkaampana

kuin yksikään muu säteili hänen sokeitten silmiensä pohjalla. Toinen

ajatteli pianoa, että minkälainen se on. Hänen mielikuvituksensa

teki siitä hyvin korkean ja pitkän pöydän, mutta kun hän rupesi

varustelemaan pöytää kielillä ja kannella, niin meni koko kuva

rikki. Ei olisi malttanut odottaa. Ja siihen menee kumminkin kaksi

viikkoa ennenkuin he ovat perillä. Hevosella jos olisi mennyt, niin

olisi päivässä tullut Paalajärvelle. No, nyt ei morsianta kumminkaan

enää kuulu, nyt sopii riisua saappaat, etteivät kulu. Vaari oli

kuitenkin sellaisen menokiihkon vallassa, ettei hän malttanut istuutua

odottamaan, vaan seisoi sen ajan, jolloin Matti istui mukulakivellä

tienlaidassa vetämässä ensimmäisiä uusia saappaitaan jalastaan. Ne

olivat mitan mukaan hänelle tehdyt. Istuinpaikoista ei täällä ollut

puutetta. Tiensyrjä kahdenpuolen oli kuin istuinkivillä varustettu

kaikkia niitä olemattomia paikkakuntalaisia varten, jotka tahtoivat

katsella liikettä, tästä puoleen kun nyt nuoren rouvan vertaiset

tulisivat kulkemaan läpi sannan Ison-Hiedan honkalinnalle. Uusi tie

kulki kuin keltainen hiekkajoki, äyräinään kaikki se sora, kivikko ja

puunrytö, joka oli kaivettu esiin maan povesta, tasoittaessa väylää

läpi sydänmaan.

Kulkijat vaipuivat jo pitkien taivalten äänettömyyteen. Oli täyttä

työtä astuminen upottavassa hiekassa. Jalkaa siirtäessä helskyivät

selässä kantamukset ja tuli hiki, vaikkei täällä ollut ensinkään kuuma.

Korpi oli alkanut heti vainion takana, se oli syvä ja pimeä ja päästi

läpitseen vain valojuovia ja pilkkeitä. Korkealla naavaisten koivujen

latvoissa keinuivat puhkeavat hiirenkorvat kuin palavat pikkuiset

lamput, valaisten alas varjoon, missä sananjalat aukaisivat ruskeita

lehtikiehkuroitaan. Linnut suhahtelivat läpi tiheikön, pannen latvat ja

oksat pompahtelemaan. Metso kun muutti oksalta toiselle, niin jysähti

koko lehto, ikäänkuin paatta olisi viskattu. Keväisen maan ja versoavan

vihannan tuoksu oli siinä aamukasteen vilvoittamana niin väkevä, että

se kihisi ilmassa puitten alla. Tienteossa kaadetut puut, jotka eivät

enää saaneet viheriöidä, olivat vuodattaneet maahan mahlansa niin että

niiden tyvet olivat paksussa tahmeassa punassa. Näiden kaatuneitten

jättiläisten ympärillä eli loputon sydänmaa aran riemullista elämää.

Eivät yksin linnut olleet äänessä, vaan valoläikät, kastehelmet ja

versoavat yrtit. Kaikki hymisi ilmoille kiitollista iloa, hymisi

hiljaisin henkäyksin ja värein, jotka olivat niin tiiviit, että ne

miltei paloivat liekillä. Korven kevät oli tullut ja siinä suli yhteen

puuvanhusten vihriöitseminen korkealla taivaan sinessä ja metsäntähden

tuike alhaalla maassa. Siinä oli sijansa vanhuuttaan kaatuneilla

puilla, joilta myrsky oli vääntänyt nurin juuret ja joiden yli mustikan

varret ja variksenvarpaat jo kauan olivat kulkeneet. Siinä oli sijansa

jänöllä, joka äsken oli vaihtanut valkean turkkinsa harmaaseen,

ketulla, ja sudella. Hirvi aukaisi sekin täällä rauhallisesti tietä

vasikoilleen läpi kotoisen ryteikön. Ihrainen ei kuulunut korven

kevääseen enempää kuin hänen tiensäkään, jonka hän oli viiltänyt kuin

jättiläishaavan sydänmaan poveen ja jota hän meluten kulki.

Ne kaksi ihmistä, jotka paraikaa taivalsivat tätä tietä, eivät

kuitenkaan rikkoneet korven hiljaisuutta vastaan. He olivat ukko ja

lapsi, jotka eivät äännähtäneet enempää kuin metsän omat eläimet.

Toisen sielussa kangasti mennyt elämä, se mikä oli ollut, toisen

sielussa tuleva, se mitä ei hän vielä ollut nähnyt. Molemmat

ponnistivat hiessä kohti Paalajärven kirkonkylää.

Yhtäkkiä sekaantui korven kevääseen ääni ilman sointia. Se tuli

jostakin aivan läheltä, uuden tien syrjästä: kaksi ihmistä puhui, mies

ja nainen. Puhe vaikutti kuin kankien ja kirveitten kalke, se ei ollut

mitään tavallista puhetta, eikä se ollut edes häävieraiden iloista

pohmelopakinaa. Se oli kahden kiivastuneen ihmisen selittelyä ja

vastaselittelyä.

Ukko ja poika vaihtoivat jonkin sanan ja pysähtyivät. Puhujia ei

näkynyt, ne olivat jossain alhaalla kivien, soran ja kaatuneen ryteikön

takana, tie kulki tässä niin ylhäällä.

— Mennään sitten, puheli naisääni, — olette tulleet minua hakemaan,

mitä viivyttelette.

Mies puhui hiljemmin ja hänen äänensä vapisi.

— Ettekö te yhden kerran, tämän ainoan kerran, tahtoisi luottaa minuun.

— Vai enkö minä ole luottanut! Kuka minulle toimitti miehen, kuka

taivutti kruununvoudin, kuka on järjestänyt koko tämän onnellisen

avioliiton, häät ja pelimannit ja... — Vilhelm Sacklén, maisteri ja

käräjäkirjuri, punnitkaa sananne. Hitto vieköön, olen antanut kaiken

tapahtua ja vielä puhutte luottamuksen puutteesta!

— Kreeta-Karoliina, ymmärrättehän minut, miksi teeskentelette...

— Hitto vieköön, mikä te olettekaan, maisteri Sacklén. Mitä

mahdoittekaan syöttää ja juottaa kruununvoudille, kun saitte hänet

siihen, että hän itse omalla suullaan sanoi Tukki-Kaapolle: nai tyttö

siitä kuihtumasta! Sitä te ette koskaan ole minulle uskonut, mitä

teitte kruununvoudille.

— Kreeta-Karoliina, koettakaa rauhoittua. Ei ole muidenkaan helppo olla.

— Menkää hiiteen helppouksinenne, en parempaa sano.

— Kreeta-Karoliina, minunkin täytyy elää.

— Kuka sen on sanonut. Tekisitte viisainten jos hirttäisitte itsenne.

— Kreeta-Karoliina, minä rakastan teitä, antakaa minulle kerran

luottamuksenne.

— Lakatkaa jo puhumasta, olen tuon sata kertaa kuullut.

— Minä rakastan teitä, te olisitte voinut tehdä minusta miehen — oi,

ettette tullutkin minun omakseni.

— No niinpä teen teistä nyt miehen. Jahka päästään taloon, hankin

teille nuoranpätkän. Tuollaisen lahon kuikan pitää mikä mädäntynyt

nuora tahansa.

— Kuinka kaukana ovatkaan sananne sydämestänne. Puhutaan hiukan järkeä,

Kreeta-Karoliina...

— En koskaan puhu muuta kuin järkeä, piru vie... Lähdetään sitten,

morsianta ja puhemiestä voidaan kaivata.

— Sanokaa minulle...

— Sanokaa te minulle!

— Mitä te tahdotte tietää, Kreeta-Karoliina...

— Vai ette te vielä sitä tiedä: mitä te kruununvoudille teitte, kun

saitte hänet omalla suullaan tyrkyttämään minua tukkipomolle?

— Sanoin vain sen minkä isänne itsekin tiesi: ettei Falcke koskaan tule

unohtamaan Laarin tytärtä eikä Laarin tytär häntä, että ennen pitkää

Parinpellon paroonilla tulee olemaan asiaa kruununvoudille ja silloin

ei mikään enää pidätä rakastavaisia...

— Valehtelija! Sen kruununvouti itsekin tiesi. Te sanoitte hänelle

jotakin muuta. No, näettekö nyt, miten meni suunne lukkoon. Sakleeni,

Sakleeni, valehdelkaa muille, mutta ei minulle. Olenko minä mikä

sääski, jonka te luulette kuolevan, kun kädet paukutetaan yhteen...

Olkaapas vähän hiljaa, onkohan täällä ihmisiä. Minä olin kuulevinani

puhetta.

Keitä täällä olisi. Linnut laulavat, Kreeta-Karoliina.

— Nouskaapa katsomaan. Se vielä puuttuisi, että joku olisi kuullut

tämän keskustelun.

— Ei, Kreeta-Karoliina, ei kukaan nyt kuljeskele metsässä, Lehtisen

pojat tanssittavat nuoria ja vanhat taas nukkuvat. Hevosten hirnuntaa

vain se oli. No niin, Kreeta-Karoliina, miksi te nykyään, kun puhutte

isästänne... Ei, Kreeta-Karoliina, en mitään enää pyydä teiltä, pitäkää

te salaisuutenne, minä pidän omani.

— Ja mikä se on teidän salaisuutenne? Niinkuin vedän kasimadon maasta,

niin vedän tuon salaisuuden ulos nahastanne. Te luulette minua niin

kainoksi, etten uskalla lausua asioita niiden oikeilla nimillä —

erehdys, maisteri Sacklén. Te tahdoitte kysyä, minkätähden puhun

»kruununvoudista» enkä »isästä» — eikö niin? Tunnustakaa pois, sitä

ette saanut huuliltanne.

— Ei puhuta enää, Kreeta-Karoliina. Minä tiedän kaikki, teitä on

kurjasti parjattu, te olette viaton. Oi te rakas, kuolemaan saakka

tulen teitä puolustamaan. Olen aina tietänyt: te olette puhdas. Älkää

naurako, viillätte haavoille sydämeni!

— Mikä rintalapsi te olette, Ville Sacklén.

— Te ette onnistu kylvämään epäilystä mieleeni. Ei Kreeta-Karoliina,

minulle te aina olette se suloinen tyttönen, joka äitinne kanssa

seisoitte maitohuoneessa ja kuoritte kermaa katajaisista pytyistä. Oi,

läpi elämäni näen teidät sellaisena. Koko huoneen viileys keskellä

kesää, katajain tuoksu, te molemmat vaaleissa vaatteissa...

— Seis, mies, ei enää etemmä! Kaikella on rajansa, sen näytte

unohtavan. Te siis sanoitte kruununvoudille, että hänestä ja hänen

tyttärestään puhutaan rumia asioita... Punastutte, poikaseni. Ja

säikäytitte miesparan sillä että hän joutuu kirkkoraadin eteen, vai

kuinka? Tai lupasitteko kannella kuvernöörille? No niin, pitäkää te

vain salaisuutenne.

— Kuinka hirvittävästi olette mahtanut kärsiä, Kreeta-Karoliina,

ennenkuin te olette löytänyt kaikki nuo kovat, julmat sanat. Te olitte

lempeä niinkuin äitinne, silloin kun teidät ensi kerran näin siellä

maitohuoneessa.

— Mitä pirua te minusta tahdotte? Kuka teille on antanut luvan puhua?

Olenko minä ehkä valittanut? Olenko sanonut olevani onneton? Se ei

merkitse mitään, että hetkeksi olen lähtenyt häätalosta ihailemaan

kaunista kevätaamua. Te aasi, ettekö sitä käsitä? Olen onnellinen,

olen tyytyväinen, olen itse valinnut osani. Omasta vapaasta tahdostani

otin tukkipomon, olen hänen vaimonsa ja aion olla hänelle uskollinen

— tietäkää se! Minä en kärsi, että minulle puhutaan rakkaudesta enää

— mikä on ollut, se on ollut. Tämä pitäisi teidän tietää. Tulkoon

vaikka Falcke tuohon eteeni, niin työnnän hänet luotani ja sanon, että

pysyköön vaimonsa ja lapsiensa luona.

— Mutta Kreeta-Karoliina, eihän teidän nyt tarvitse minulle

teeskennellä. Käytätte minua kohtaan kovin halventavaa puhetapaa,

mutta niin tyhmä en ole kuin te luulette. Tiedän miksi asioiden täytyy

kehittyä tällä tavalla...

— Vai niin, vai niin.

— Falcke on syypää kaikkeen. Hän taipui vanhan rouvan tahtoon ja petti

nuoruutensa rakkauden.

— Vai niin, vai niin. Vai vapautatte te tykkänään minut.

— Mitä te teitte, sen teitte onnettomuudessanne.

— Tiedättekös te, Sacklén, että minä halveksisin itseäni liiaksi,

jos olisin antanut onnettomuudelle jalansijaa itsessäni. Ei, niin

kollo en minä ole. Yksi ei huolinut minusta ja toista en huolinut

minä ja kolmas huoli minut ja minä otin hänet. Ja jollen minä täällä

metsälinnassa osaa kuluttaa päiviäni, niin on se minun oma syyni, piru

vie. Talonpojaksi minä nyt rupean, en ole mikään rouva, emäntä olen.

Tukki-pappa raukka, hän haluaa olla herra Kaapo Iso-Hieta, mutta rouvaa

ei hän kruununvoudin tyttärestä saanutkaan. Ja jos Parinpellon herra

kuvittelee, että minä hänen takiansa kuihdun loppuun, niin sanokaa te

hänelle, että Isossa-Hiedassa on lääniä niinkuin Saharan erämaassa ja

että oma laivakin on ja sen laivan nimi on »Nauru». Sillä laivalla

purjehdin minä Paalajärven kirkonkylään, kun minun tulee kirkonkelloja

ikävä. Niin, niin, ei suinkaan minun kruununvoutia ikävä tule, mutta

kirkonkelloja. Muuta ei minulta täällä puutukaan. Ammuskelen susia

ja karhuja, minulla onkin sellaiset metsästysmaat, että niitä voi

Parinpellon herrakin kadehtia. Aijai, te Sakleeni, vetistelettekös te

siinä — menkää hiiteen kyynelinenne. No mutta, vanha mies... mitäs te

nyt tarkoitatte? Taitaa olla viinaitkua koko itku.

Oi Kreeta-Karoliina... Vuoden perästä te tiedätte, mitä itken,

ehkä jo viikon perästä. Minä onneton, mitä olen tehnyt. Mikä piru

minuun meni, kun sen tein. Mitä muuta tahansa, mutta ei tänne,

tukkijätkän kynsiin... Teidän nuoruutenne, teidän kauneutenne —

miten voin minä jättää teidät tänne. Minä kurja mies, joka en ole

rakentanut kotia. Kaikki on mennyt alas kurkusta. Kreeta-Karoliina,

minä olen tähän kaikkeen syypää, minä se olin, joka rupesin puhumaan

teistä Isolle-Hiedalle, minä se olin, joka taivutin isänne. Olin

sikahumalassa. Nyt minä yhtäkkiä näen, miten epätoivo on teidät

kovettanut. Ja minun se piti tehdä, minun, joka rakastan teitä.

— Rauhoittukaa, Sacklén. Minne olisin joutunut — kotiin en voinut jäädä.

— Niin, kotiin ette voinut jäädä. Mutta olihan muita kuin tämä renki,

tämä jätkä, en paremmin sano.

— Hiljaa, hiljaa, minä olen vihitty häneen eikä häntä enää minun

kuulteni solvata. Olen tietänyt mitä olen tehnyt.

— Te tahdoitte kauas, niin kauas kuin suinkin. Ja nyt te olette niin

kaukana, ettei kuulu koiranhaukuntaa eikä kukonlaulua eikä kirkonkelloa.

— Te erehdytte, Sacklén: minä en ole onneton. Te ravistatte päätänne

ja ajattelette, että voin päättää sen asian vasta ensimmäisen yön

tai ensimmäisen vuoden perästä. No niin, en ole mikään onnessaan

punasteleva morsian. Mutta kun ihminen on joutunut sille kohdalle mille

minä olen joutunut ja läpikäynyt yhtä ja toista, niin sitä kovettuu

eikä odota elämästä tanssia ruusujen ja kukkasten päällä.

— Mutta te olisitte voinut löytää sivistyneen ihmisen...

— Joka olisi vaatinut minulta sielua ja rakkautta ja ymmärtämystä ja

ties mitä roskaa. Ei, maisteri Sacklén, sivistynyt mies olisi hallinnut

minut, mutta tämän hallitsen minä. Se sopii paremmin näin.

— Niinkös te luulette? Minä kumminkin, jos se onni olisi tullut minun

osalleni...

— Olisitte ollut minun nöyrä käskyläisen! — niinkö? Älkää viitsikö,

Sacklén, viinahan se on teidän isäntänne.

— Te tahdotte murskata minut ja minä olenkin jo murskattu.

— Ei, Sacklén, lakatkaa juomasta. Ehkä kruununvoutikin lakkaa. Totta

totisesti, sillä lailla ei juotu Laarilla ennenkuin te tulitte. Se on

totta.

— Niin, kun äitinne eli. Hän oli ihmeellinen ihminen. Hän hallitsi

metsän pedonkin katseellaan. Niinkuin kaksi sisarusta te olitte, kun te

siellä viileässä maitohuoneessa askartelitte... Miksi pitikään hänen

kuolla, sellaisen ihmisen. Hän jos olisi elänyt, niin vanha paroonitar

ei olisi uskaltanut nousta rakkauttanne vastaan, kaikki olisi käynyt

toisin...

— Sacklén, Sacklén, te luulette nähtävästi, että minun

kärsivällisyyteni on rajaton. Nyt ei enempää näistä asioista. Mutta

joko te taas vetistelette — hyi teitä, mikä akka olettekin. Piru vie,

nouskaa heti ylös siitä, minun on kylmä, otan ryypyn kun tulen taloon.

Ja vielä kerran, Sacklén, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin

lakkaatte juomasta. Tai jollette voi, niin hirtätte itsenne.

Molemmat puhujat olivat nousseet asemiltaan ja kapusivat kivien,

soran ja kantojen yli maantielle. Nainen tuli hyppien kuin harakka,

mies hitaasti perässä, muistuttaen jotain isompaa eläintä. Hän lauloi

surullista vieraskielistä laulua, »... doch was im Herzen geschah,

wer kann es wissen, was nur der Himmel sah...» Ukko ja poikanen

olivat heti keskustelun alussa ymmärtäneet, ettei heidän sovi sitä

kuulla. Kun eivät he päässeet häviämään maan sisään, miettivät he

pakoa takaisin, mutta päättivät kuitenkin sitten hakea suojaa toiselta

puolen tietä. Siellä oli suuria kiviä, sora- ja risuläjiä sielläkin,

mutta sinne ei ollut helppo päästä. Poika kyllä livahti kuin hiiri

alas risujen sekaan, sokea sensijaan meni nurin ja sai ryömien pyrkiä

sinnepäin, mistä hän kuuli pojan askeleet. Hän oli suullaan maassa ja

haparoi ympärilleen, tunteakseen missä hän oli. He olivat molemmat

käyneet uteliaiksi ja pysyivät hiljaa alallaan. Ja niin ne asiat

juuri olivat kuin ihmiset olivat arvelleet. Kyllä ne tiesivät, mitä

puhuivat, vaikka sanottiin, että se on pelkkää panettelua. Senkin

jumalattoman elämän olivat arvanneet, mitä Laarilla elettiin. Kun

morsian mainitsi Paalajärven kirkonkelloja, oli kuin salama olisi

käynyt läpi vanhan pelimannin sielun. Hän unohti, että oli piilossa

ja oikaisi itsensä pystyyn. Jollei Matti olisi muistuttanut hänelle,

ettei vielä saanut liikkua, niin hän olisi ruvennut puhumaan. Morsian

oli yhtäkkiä käynyt hyvin tutuksi ja ikäänkuin omaiseksi. Hänen piti

saada hänelle sanotuksi, että hänkin ikävöi Paalajärven kirkonkelloja,

sillä sellaisia kirkonkelloja ei ole missään. Ja mitenkä ihmiset

tulivatkin toimeen ilman kellonsoittoa. Ja varmaan ei kukaan, joka

on kuullut Paalajärven kirkonkellot, unohda sitä soittoa ja lakkaa

sitä ikävöimästä. Hänestä tuntui, että tämä välttämättä on sanottava

morsiamelle. Mutta samassa kuuli hän pojan huutavan, että ne tulevat

tänne. Ja silloin jäi kaikki sanomatta ja ukko istui kyyristyneenä

koivunrungon taakse. Kruununvoudin tytär ja käräjäkirjuri tulivat

tielle ja vetivät jalkojaan syvältä hiekasta. Sekä ukko että poika

kuulivat sydämen vasaroivan rinnassaan. Morsian ja käräjäkirjuri

pysähtyivät aivan kohdalle ja puhuivat jälleen siinä.

— Tomua ja tuhkaa me olemme! sanoi kirjuri.

— Emmekä olekaan kuin tulta ja tulikiveä! vastasi morsian ja nauroi.

— Kaipausta me olemme ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. — Ja mitä me

kaipaamme ja minne me pyrimme?

— Pyrkikäämme häätaloon, no tulkaa nyt. Tai oletteko todella

juovuksissa?

— Oi tätä tuskaa, oi tätä ikävää! sanoi kirjuri äänellä, joka muistutti

jonkin eläimen ääntä. — En koskaan minä saa pusertaa rakastettua naista

rintaani vastaan, en koskaan kuulla lapsen kutsuvan itseäni isän

nimellä. Oi tätä tuskaa! Minä juon siksi että minun on niin ikävä, minä

huudan siksi että minun on niin ikävä... oi, voi!

— Sacklén, minä otan vitsan koivusta, sitä te tarvitsette.

Kruununvoudin tytär puhui sillä äänellä, millä Laarilla puhuteltiin

pahankurisia renkipoikia. Mutta käräjäkirjuri vain seisoi tiellä ja

oikoi käsiään puunlatvoja kohti.

— Kaipaus se on, joka puhkeaa esiin joka lapsessa mikä tänne syntyy,

kaipaus se on, joka panee ihmisen juomaan ja tappelemaan... Minussa

tukahtuu kaikki kaipaus rintaan, siksi ei mitään synny.

— Kyllä Sacklénin kaipaus vain tulee ulos. Niinpä te höyryätte kuin

paras skorsteini. Nyt minä lähden, höyrytkää te täällä niin paljon kuin

haluatte.

— Kreeta-Karoliina, kuulkaa vielä yksi asia... Naurakaa te vain

suullanne, ette sydämellänne naura. Kyllä tämä on teillekin siksi kova

paikka.

— Teistä sitten ei tiedä, milloin olette juovuksissa, milloin olette

selvä. Minäkin olen tässä kuvitellut olevani tekemisissä selvän ihmisen

kanssa ja...

— Sanokaa nyt, Kreeta-Karoliina, eikös se Jumala ihan ole niinkuin

entinen äijä, joka asteli hevoskaakkinsa edessä heinätukko kädessä,

että sai sen tulemaan perässään.

— Te olette niin viisas, Sacklén, etten minä ymmärrä teitä.

— Niin, kas kaipaus, Kreeta-Karoliina, kaipaus kuljettaa meitä paikasta

paikkaan heinätukon perässä.

— Hyvästi nyt, maisteri Sacklén, hypätkää te vain heinätukon perässä.

Hyvää se teille tekee, olette niin lihonutkin. Hypätkää te vain

heinätukon perässä.

Kreeta-Karoliina astui alas kiveltä tiepuolessa, jolla hän oli seisonut

ja upotti nauraen jalkansa hiekkaan. Kun hän oli astunut muutaman

askeleen, lakkasi hän nauramasta. Hirveä sieluntuska oli kirjurin

äänessä. Kreeta-Karoliina tunsi kipua siellä missä hänen kyyneltensä

lähde kerran oli ollut ja kiiruhti juosten eteenpäin.

Yhtäkkiä keskellä vaikerrustaan oli kirjuri huomannut risuläjän päällä

jotakin, joka ei kuulunut siihen, ja ruvennut sitä tarkastamaan.

Risujen päällä riippui todella jotain varsin outoa: saappaat, hyvät

korkeavartiset yhteensidotut saappaat, jotka heilahtelivat ikäänkuin

niitä olisi liikuteltu. Ja aivan oikein, jokin niitä liikuttelikin:

pieni poika oli risuläjän alla ja koetti kepillä vetää alas saappaita.

Hän pysähdytti kätensä samassa hetkessä, jolloin kirjurin huomasi ja

jäi liikkumattomana häneen katsomaan. Pian huomasi kirjuri toisetkin

kasvot kääntyneinä itseensä päin. Ne hän tunsi heti paikalla: Lehtisen

Janne — mikä hänet olikin tänne tuonut ja oliko hän kuullut jotakin?

Täällä oli siis sittenkin ollut ihmisiä. Kirjuri katseli sanattomana

soittajaan ja pikku Mattiin ja nämä puolestaan tuijottivat häneen.

Morsian huomasi kirjurin viipyvän, kääntyi, näki kaikki tyynni ja

palasi nopeasti.

— Mitä se merkitsee, että pelimanni täällä on? huusi hän jo matkan

päästä. — Mitä hittoa te täällä teette? Minne te olette menossa?

Oletteko jo kauankin olleet tässä, te molemmat — no ettekö saa

leukojanne auki.

Ja sitten hän rupesi toisella kielellä puhumaan kirjurille. Eikä se

ollut mitään ystävällistä puhetta. Kun he olivat hetken väitelleet ja

syyttäneet toisiaan, kääntyi morsian taasen sokean puoleen. Eikä hänen

puheensa ollut mitään ystävällistä puhetta. Hänen kädessään oli suuri

kimppu sananjalkoja ja niitä hän puhuessaan hakkasi toista kättään

vasten. Hän ei kysynyt, oliko vaari jotain kuullut, hän ainoastaan

torui siitä, että hän kesken tanssin oli lähtenyt liikkeelle.

— Onhan siellä toinen soittaja, sanoi vihdoin Janne, ärtyneenä hänkin.

— Parempi Lehtisen pojistahan sinne jäi. Siellä hän sahaa pöydän takana

paraikaa. Ja kruununvoudin pikkunen tyttö oli hänkin äsken tässä

hakemassa morsianta, kun sulhanen oli lähettänyt.

Morsian läiskytti yrttejä kädessään niin että käyrät ruskeat lehdenalut

silppuna lentelivät pitkin tietä.

— Ja mitä se teihin kuuluu. Te olette kutsuttu soittamaan eikä teidän

paikkanne nyt ole metsässä.

Janne Lehtinen, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, rupesi

haromaan käsiinsä tavaroitaan.

— Pois minä lähden, sanoi hän. — Soitti kuka soitti. Nyt rupesi

Sakleeni rukoilemaan, ettei Janne menisi.

Eihän toki mistään häistä mitään tullut, jollei Lehtisen Janne niissä

soittanut. Tapani, hätävarahan hän vain oli. Ja kyllä se ruistynnörikin

saattoi paisua puoleentoista, jos niiksi tuli. Ei muuta kuin käännytään

ympäri vain ja lähdetään kaikki yksissä. Ja käräjäkirjuri kömpi yli

kivien, risujen ja soran alas tieltä, pelasti saappaat ja laski ne

Jannen olkapään yli, auttoi häntä ryteiköstä lähemmä tietä ja nosti

hänet sitten omilla käsillään ylös. Janne ei kuitenkaan leppynyt.

Sanomatta kirjurille edes suurkiitosta, hän jatkoi:

— Hiiteenkö minä korvani panen. Puhuisitte edes ruotsia, kun salaa

tahdotte puhua. Olen minä ennenkin lähtenyt pidoista kesken, kun

olen niistä kyliäni saanut. Parinpellostakin läksin eikä vanha rouva

mitään sanonut, nauroi vain ja sanoi, että sellaisia ne taiteilijat.

Ja ryypyn antoi ja käski piian tuoda jalkaani lämpöiset sukat, koska

sattui olemaan kova pakkanen. Minulle oli silloin unessa ilmoitettu,

että meiltä palaa sauna. Ja se olikin tulessa, kun tultiin Valkaman

ahteelle. Niin että kyllä minä tiedän koska on lähdettävä enkä minä

taakseni katso. Ja nyt minä menen Paalajärvelle, eikös se minun

sisareni vielä asu siellä Laarin maalla, vai joko on kuollut? Minun on

ikävä Paalajärven kirkonkelloja. Kyllä se nuorempi Lehtisen pojista

nämä häät soittaa valmiiksi. Ja kyllä minä senverran tiedän, etten

kaikkia puhumaan rupea, mitä kuulemaan satun, kyllä ne pysyvät minun

takanani. Ja itse te tiedätte mitä ne ovat ne sellaiset tuntemiset

mitä ihmiselle yhtäkkiä voi tulla: niitä ei käy paneminen vastaan.

Aivan oikein Sakleeni sanoi, että kaipaus kuljettaa ihmistä perässään.

Jumalan haltuun vain.

Hento jäntevä morsian tuijotti kulmiensa alta sokeihin kasvoihin ja

läjäytteli sananjalantynkiä kylkeään vasten. Hän ei enää estellyt

vanhusta, hänen otsansa oli rypyillä niinkuin vanhan ihmisen otsa

eikä hän sanonut hänelle hyvästi, tuijotti vain hänen jälkeensä. Mikä

häneen kuitenkin lienee iskenyt, kun poika meni hänen sivutsensa:

hän nosti käden, joka piteli vihreitä tynkiä, ja huiskautti sillä

poikaa molemmille korville, ensin toiselle, sitten toiselle. Poika

ei päästänyt itkua, mutta vimmastuneena hän haroi käteensä tyhjän

kerjuupussin ja iski sillä morsiamen kauniiseen silkkiseen hameeseen.

‒ Mutta minä kerron, minä! huusi hän. — Koska kerran minua lyödään.

Ja sitten hän nauroi ja oli hyvillään, kun näki, miten morsian käänsi

raivonsa käräjäkirjuria kohden. Koko kahakka oli kestänyt jonkin

silmänräpäyksen. Pian olivat riitapuolet eronneet ja kulkivat kukin

haaralleen. Korven keväässä ei kohtaus ollut merkinnyt enempää kuin

suden ja hirven yhteentörmäys samoilla juomarannoilla. Korven keväinen

metsä oli kuin merenpohja, jossa kaikkinaiset kasvit ja eläjät

viettävät vuoden iloisimpia aikoja, auringon säteiden tunkiessa läpi

sinisen ilman, joka veden asemesta täyttää tämän laulavan ja huminoivan

merenpohjan, kunnes maa tulee vastaan. Tähän mereen upposivat pienet

kahakat niinkuin kivenheitto uppoaa veteen.

Sinne upposivat myöskin sokea ja lapsi. He haroivat äänettöminä

tiellänsä, lapsi kulkien puolta askelta edellä ja sokea seuraten, vasen

käsi lapsen kädessä, oikea sauvan varressa, tunnustellen eteensä.

Lapsikin kulki tänään levollisena. Se ei yrittänytkään minnekään. Se

oli saanut ajattelemista. Ajattelemista oli saanut sokeakin. Toisen

mielikuvitus kiintyi, harhailtuaan niissä muissa asioissa mistä oli

puhuttu, soittokoneeseen, joka oli vastassa Paalajärvellä ja jota kädet

pauhaten soittivat. Toisen ajatukset askartelivat siinä, että mikä

se onkaan ihmisen ikävä. Niinkuin virta se tulee ja tempaa ihmisen

mukaansa. On sellainen tunteminen, että jossain tapahtuu jotain, johon

pitää ennättää mukaan — tulipalo tai kuolemantapaus, tai sellainen. Hän

oli sanonut sitä levottomuudeksi ja juoppo kirjuri sanoi sitä ikäväksi

ja kaipaukseksi. Se saattoi olla yksi ja sama. Ei ollut helppoa

hänenkään, kirjurin. Hän ikävöi vaimoa ja lapsia, mutta ei niistäkään

aina iloa ole. Siinä on tosiaan heinätukko, jonka luulee maistuvan niin

makealta, mutta ei siitä nälkä lähde ja alussa vain ne heinänkorret,

mikäli niitä tavoittaa, maistuvat hyviltä, sitten se on kuin koiruohoa.

Kesken kaiken tuli sokeihin silmiin kuva, joka oli niille kaikkein

kaunein, ei varmaan taivaassakaan saattanut olla sen kauniimpaa:

kirkkoaitat hiekkaisen rannan kaltaalla, järvi, jonka peiliin tapuli,

hautuumaan aita ja puut kuvastuivat. Kirkonkellon helähdykset olivat

tämän kauneimman kuvan ääni. Juuri tämän äänen luo hän pyrki, sille

paikalle, mistä ääni lähti. Kuvan näki hän selvemmin kuin yksikään

näkevä silmä sen näkee. Ja äänenkin kuuli totisena ikäänkuin se olisi

noussut haudan syvyydestä ja päässyt korkeammalle kuin ihmisen ajatus

voi päästä. Mutta hän halusi kuitenkin sille paikalle.

Olisiko se niin, että kaikki saa alkunsa kaipauksesta — hyvä ja paha.

Mitä on sitten syntynyt hänen, Janne Lehtisen kaipauksesta?

Hän on tehnyt viulun ja soittanut sillä. Ja ihmiset ovat tanssineet.

Lieneekö sitten ollut hyvää vaiko pahaa.

Tomua ja tuhkaa, sanoi kirjuri. Tulta ja tulikiveä, sanoi morsian.

Kaipausta ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. Mihin me kaipaamme,

siihen ei hän vastannut. Tomu tanssii auringossa ja tuhka hajoaa

tuuleen. Ja ihmisen sielu asettuu kirkonkellon kaulaan ja lentää

taivaaseen. Tai helvettiin. Ei niitä asioita ymmärrä ihminen. Tällä

kertaa tietää hän vain sen verran, että pitää rientää Paalajärvelle.

Janne ei tällä kertaa puhunut ääneen ja ajatuksetkin katkesivat,

koskeivät kuitenkaan olisi päässeet perille asti ja ukko tunsi

ainoastaan sokeiden silmiensä pohjalla kevään raskaat heleät värit,

jotka ääntelivät tuhansilla suilla ja tuoksuivat tuhansilla tuoksuilla.

Oli metsää, missä koivut vuorottelivat kuusten, honkien ja nuorten

pihlajien kanssa. Oli hongikkoa, jonka juurilla ei ruohonkorsikaan

versonut. Oli kuusikkoa, jonka läpi ei sadepisara tunkenut. Tuli suo,

jonka vesistä nousi pajumetsä ja tämä metsä oli keltaisessa kukassa

niin kauas kuin silmä saattoi nähdä ja tuulenleuhkan mukana levisi

siitä voimakas tuoksu ja hyönteisten surina. Jänis tulla loikkasi

pitkillä hyppäyksillä ja pysähtyi katsomaan tulijoihin. He eivät sitä

pelästyttäneet ja se jäi mättään taakse katselemaan heidän jälkeensä.

He olivat löytäneet vanhan polun, jota tukkimiehetkin olivat käyttäneet

ja se oli paljon parempi kulkea kuin Tukki-papan uusi tie. Tuli

kaadettu ala, minkä kuivuvat tyngät, latvat ja neulaset täyttivät

pihkaisella hajullaan. Siinä ne auringossa hikoilivat pihkaa eikä

niistä tahtonut loppua tulla. He lepäsivät kalliolla keskellä kaadettua

metsäalaa, jonka keskeltä kaidat, yksinjääneet nuoret männyt kohoilivat

kuin turvaa vailla. Siinä he söivät leipää ja käki kukkui hennossa

petäjässä kallion laidalla ja kaksi laiskaa harmaata käärmettä lepäili

vähän ylempänä harmaalla kalliolla parhaassa auringonpaisteessa. Poika

oli nukkunut, kun ukko herätti hänet ja kysyi, mikä siellä kahisee.

Käärmeet olivat kuitenkin tästä säikähtäneet ja pakenivat jo alas

kiveä, kun poika pääsi pystyyn ja näki ne. Vilkkaat kellahtavat pyrstöt

soluivat tuskin kuuluvalla kahinalla kuivuvien havunoksien alle ja

hiljaista oli taasen maankamaralla ja kaikki äänet kuuluivat ylhäältä.

Linnut eivät väsyneet, vaikka aurinko jo oli korkealla ja raukeus

painoi matkamiehiä.

Täytyi huoata tuon pojan takia, vaikka ruumiissa oli se outo

levottomuus, joka käski kiirehtimään. Mikä mahtoikaan olla hätänä

Paalajärvellä? Olisiko sisar siellä, se Eevastiina, kipeänä? Tai

olisikohan tulipalo tulossa — etteihän vain olisi hädässä kirkko

ja kellotapuli? Mitä ne ovat ne tällaiset tuntemiset? Jumalako ne

lähettää? Ja mitä niistä syntyy?

Yöksi pitäisi kuitenkin ehtiä Epramin sysihaudoille, jos sattuisi äijä

tähän aikaan polttamaan. Tähän aikaan hän tavallisesti lähti korpeen.

Häntäkin veti silloin yksinäisyyteen, vaikkei hänellä ollut puutetta

mistään. Siitä ikävästä syntyi sysiä.

— Jos ahkerasti astutaan, sanoi Janne, — niin päästään yöksi

Sysi-Epramin majalle. Hänellä oli tässä pari vuotta sitten kesy kurki.

Saat nähdä senkin, jos astut ahkerasti.

Siinä hän nyt piti pojan edessä kurkea heinätukkona. Ja poika alkoi

rientää heinätukon perässä ja kävi puheliaaksi, kysyi mitä kurki

söi ja oliko se hyväntapainen. Hän sai myöskin kuulla, että kun

lähestyttiin Epramin sysihautoja, niin oli mäki ja paljon hyvin isoja

muurahaiskekoja. Mutta vielä oltiin syvässä metsässä, missä maa oli

paksunaan kukkivia mustikanvarsia. Täällä oli joskus käynyt kulo:

puoleksi mädäntyneet jättiläispuut lepäilivät ristinrastin uuden

metsän jalkain juuressa ja yli kantojen kasvoivat kilpaa pihlajat,

sananjalat ja variksenvarpaat. Liejurantainen lampi paistoi auringossa

keskellä metsää kuin jättiläiskattila täynnä sulatettua kultaa. Polku

kulki lammen rantaa myöten ja veteenpä olikin silloin kerran kulon

käydessä kaatunut paljon puuta ja hirttä. Kun vuosien sateet olivat

kuluttaneet puista kaiken kuoren ja väljentäneet pinnan, olivat oksat

kuin mitäkin käsivarsia, jotka ojentuivat vedestä, apua rukoillen.

Valkeat suopursut hohtivat juolukanvarsien joukosta ja sekoittivat

ilmaan raikasta tuoksuaan. Palokärki nakutti hongankyljessä niin että

kaikui. Lammen toisella rannalla oli suuria harmaita lehmiä juomassa.

Nyt tuli yksi, jolla oli kokonainen pensas sarvia päässä. Ne eivät

olleetkaan tavallisia lehmiä, ne astuivat niin että maa tömisi, ne

olivat hirviä. Kun ne oikaisivat kaulansa vettä kohden, tuli vedenkalvo

täyteen niiden kuvia. Matin tuli hänenkin jano, kun hän näki hirvien

juovan. He pysähtyivät, poika vihlaisi puukollaan koivunkylkeen, otti

palasen tuohta, teki lipon, joi ja antoi vaarilleen. Se oli rumaa

ruskeaa vettä. Mutta kaloja siinä mahtoi olla, kun tuossa jo näkyi

ahven, ja sellainen lihava musta se olikin. Muuramenkukkiakin täällä

oli valkeanaan. Olisi tehnyt mieli istuutua siihen veden varrelle

katselemaan, mitä hirvet nyt aikoivat tehdä, mutta kesy kurki muistui

mieleen ja niin jatkoivat kulkijat matkaa.

Päivänsäteet lankesivat jo viistoina metsään, sini keskitaivaalla

oli vaalennut. Silloin alkoi polku kohota ja koivujen juurilla näkyi

suuria muurahaiskekoja kuin kuhilaita pellolla. Rautakoivujen myöhään

avautuvat lehdet hohtivat punaisina auringonlaskussa, linnunlaulu

kiihtyi kiihtymistään, käet vastailivat toisilleen kaikilta

kulmilta. Erääseen kohtaan mäellä oli syntynyt kaunis ruohikko, se

oli kirjavanaan orvokkeja ja niihin heloitti aurinko. Seutu näytti

siltä, että täältä jostain tulisi esiin ihmisasunto. Sitä kuitenkaan

ei tullut, mutta alhaalta puiden seasta kohoava sauhu osoitti, että

ihminen sentään jossain täällä askarteli.

Sysi-Epram se oli, joka täällä valvoi hautojensa ääressä. Hän käänteli

paraikaa perunoita kuumassa tuhassa kivikiukaassa majansa edessä,

kun kulkijat tulivat. Hän ei näyttänyt ilon merkkejä, tuskin päivää

sanoi. Siltä hän näytti, ettei Matti uskaltanut lausua sanaakaan

kurjesta, jota ei näkynyt missään. Vaarikaan ei kysynyt kurkea. Hän

kysyi Sysi-Epramin voimista, toi terveisiä Ison-Hiedan häistä ja etsi

käsillään maasta korkeamman kohdan, jolle istuutui. Epram tuntui

sentään sulavan, hän nouti majasta lisää perunoita ja hyvin itäneen

lantun, lisäsi risuja hiilloksen päälle ja pyyhki käsiään nurmeen.

Oli jo kaste maassa ja sumuläikkiä kokoontui notkopaikoille. Sauhu

nousi tuulettomassa illassa valkoisena suoraan ylös, lähtien siellä

vaeltelemaan pitkinä vöinä.

Niin kauan kuin pikku Matti oli odottanut näkevänsä kesyn kurjen, oli

hän urhoollisesti astunut rohtuneilla, haavoittuneilla jaloillaan. Kun

tämä toivo nyt yhtäkkiä osoittautui turhaksi, tunsi hän väsymyksen

ohella kipunsa niin vaikeaksi, että hän rupesi itkemään. Olisi tehnyt

mieli panna pää piiloon vaarin kainaloon, mutta vaari tekeytyi julmaksi

ja lupasi lähettää isän luo tai panna huudolle.

— Onhan siinä potaatteja, sanoi Epram ja käänsi nokiset kasvonsa

poikaan päin.

— No, ota nyt kun käsketään, kehoitti vaari. — Ehkä sitten saat mennä

Epramin pahnoille nukkumaan. Kyllä ne jalat siitä paranevat. Mikäs

matkamies sinä olet, joka haavojasi itket. Jaa, mitäs se täällä

kysyykään? Kurkea. Niin, vieläkös se on hengissä kesy kurki?

Sysenpolttaja valitsi tulisesta hiilloksesta pehmeitä perunoita kätensä

täyteen ja toi ne lapselle. Ne eivät ensinkään polttaneet Epramin

käsiä, hän pani pikku Matin lakin niitä puolilleen.

— Niin, kurki, sanoi hän, — kyllähän se vielä täällä käy. Mutta sillä

on nyt hyvää seuraa suolla. Ja karpalojakin on.

— Eikö se nyt tule? kysyi Matti silmät suurina päässä.

— Ei. Se on jo makaamassa.

Mattia itketti, sillä jalkoja kirveli nyt ikäänkuin ne olisivat olleet

tulessa. Kurkea ei ollut täällä, ei voinut jalalle astua, joka paikkaa

kolotti. Hänen itkunsa kajahti haikeana keskelle linnunlaulua. Epram

oli hänelle hyvä, hän toi potaatteja, suolaisia muikkuja ja kaljaa. Ja

tervaakin hänellä oli, se oli paras rohto haavoittuneille jaloille.

Vihdoin hän otti pojan syliinsä ja pisti hänet sisään majansa aukosta,

sinne meni kuin mihinkin leivinuuniin. Sinne joutui olkien, heinien ja

vaatteiden päälle ja vällytkin olivat. Matti nukkui aivan heti.

Mutta vanhukset jäivät hiilloksen ääreen, taittoivat siinä perunat,

söivät niiden höyryävän jauhon suuhunsa ja kuuntelivat raikuvaa saloa,

jonka maa huokui ilmaan päivän jättämää paahdetta ja yrttiensä hikeä.

Savu tunki esiin peitetyistä sysihaudoista, sekaantuen autereeseen,

jolle pilvet lainasivat hohtoaan. Sysenpolttaja oli kaltaalle aukaissut

vähäisen alan majaansa, puuröykkiöitänsä ja hiillostansa varten, muuten

saarti metsä tässä paikan kokonaan. Vain yhdessä kohden oli rako, josta

näkyi harjanteita harjanteiden takaa, heleitä vyöhykkeitä koivulehtoa

ja tummia seinämiä mäntyjä.

Näkyi auttavan silmien polttoon tuo syöminen. Jannen edessä oli jo

korkea kasa perunankuoria ja kalanpäitä, kun hän rupesi puhumaan. Hän

puhui ensin perunoista, ne olivat hyviä perunoita. Sitten puhuivat

molemmat sysistä — oli ollut suotuisat ilmat. Myöskin tervanpoltosta

he puhuivat. Janne sanoi, ettei pitoruuista ole mihinkään, tärvelevät

ne vain ihmisen ja tämä se on se Jumalan säätämä ravinto, reikäleipä,

perunat, suolamuikut ja kalja. Epramilla oli asiasta vähän toiset

ajatukset, hän olisi mielellään kerran vielä joutunut sellaisen

pöydän ääreen, jommoinen oli Honkalan häissä viidettäkymmentä vuotta

takaperin. Siellä oli rusinarokkaa saavittain pihalla pöydän ympärillä

ja viinaa ja olutta tiinuissa ja sianlihaa ja isoakalaa ja pannukakkua

ja monenlaista juustoa pöytä täynnä. Kyllä se sellainen ateria vain

aina pysyi mielessä. Niin, huomautti Janne, kun sen kerran elämässään

nauttii, mutta kun joutuu käymään häissä niinkuin hän, niin saa niistä

sellaisista kyllänsä.

— Toista on tällainen, sanoi Janne ja haeskeli povitaskuaan. — Nämä

tällaiset niillä ovat hyvät. Panepas nyt vain pois piippu — mitäs

sinä siinä poltat? Nenään tuntuu siltä kuin olisi peuransammalta ja

nurkantakaista sekaisin. Tämä tässä on oikein ehta Turkin lehdistä.

Se on kruununvoudin itsensä antamia tämä. Minulla on sitten vielä

toista lajia, Tukki-papan antamaa. Mutta polta sinä tuo, tottumaton jos

polttaa tätä Tukki-papan sikaaria, niin voi saada päähänsä sellaisen

hä'än, ettei siitä selviä. Se purraan näin poikki tämä pää, herrat sen

leikkaavat veitsellä ja heittävät pois, mutta makea se on syödäkin.

— Jaa sikaari, sanoi Epram samalla äänellä, jolla pieni Matti oli

sanonut »piano» ja Janne tunsi äänestä, että hän hymyili ja koetteli

hyppysillään sikaarin pintaa ennenkuin hän puri poikki pään.

Pian kohosi kahden sikaarin sauhu ilmaan kaiken sen suitsutuksen

lisäksi, mitä Sysi-Epramin majalta näin keväisin nousi iltataivasta

kohden. Siinä kuunnellessa sysenpolttajan kiitoksia ja linnunlaulua,

Janne yhtäkkiä tunsi halua puhua hänelle, minne hän oli matkalla.

Epramkin nähtävästi halusi osoittaa vieraalleen hyvyyttä, koska hän

rykien ja nautinnolla nieleskellen savun makua lähti majalle ja, hetken

haeskeltuaan pahnojen alta, otti esiin pullon. Hän pyyhkäisi käsillään

lasin puhtaaksi, irroitti tulpan ja ojensi pullon vieraalleen.

— Se on oikein Raja-Aatamin tekoa, sanoi hän.

Molemmat ryyppäsivät, rykivät ja tunsivat kyynelten liikahtavan jossain

syvällä rinnassa. Ne olivat sentään hyvin kaukana.

Janne puhui ensin.

— Parasta lajia on. Ei ne rännien ja prykien viinat tule likellekään.

Pitkältäkö sinne sinun mökillesi tästä oikein tulee?

Epram imeskeli savuaan ja vastasi, hampaittensa välitse:

— Ruotsin virsta.

Ukot imeskelivät nyt molemmat ehta turkinlehtiään, istuen kädet

polvilla ja tuijottaen eteensä. Majasta kuului silloin tällöin pojan

uikutus, hän kun unissaan valitteli niinkuin metsästyskoira, joka

luulee ajavansa otusta.

— Eikös sinulla aikaisemmin ollut mökki siellä Paalajärven puolella?

sanoi taas Janne.

Eprami otti sikaarin hampaistaan ja sylkäisi.

— Olihan se.

— Minkästähden sinä sieltä lähdit?

— Kun sinne tuli se tervahaudan Aapeli tekemään saunaansa.

— Tekikö vallan niin liki?

— Eihän se niin likikään, taisihan siitä tulla parikin pitkää virstaa

välillä. Mutta ruuhensa toi siihen järven rannalle ja kalanpyydyksensä.

— Ja taisi ahkerasti pyydystääkin?

— Ei suinkaan hän niin ahkerastikaan. Pisti vain vihaksi, kun ne olivat

siinä ne kalanpyydykset.

— Niin että teit toisen tuvan.

— Mikäpäs siinä muukaan tuli eteen. Minä menin tänne Notkon puolelle.

Siinä oli sellainen oikein kalainen lampi, sellainen syvä. Ajattelin,

että oma se järvi olla pitää ja kun on näin pieni, eikä nimeäkään ole,

piin kai sen pitää saa. Olin asunut uudessa saunassani vuoden verran,

kun siinä kynttelinpäivän lauantaina tulee siihen mies — mikä lienee

ollut, sellainen musta parta sillä oli — ja rupeaa kyselemään, että

onko tuo luminen aukea tuossa suo vai onko se järvi. Mikä velvollinen

minä olin hänelle sitä sanomaan enkä minä mitään sanonutkaan. Mutta hän

vain puhui, että eikö täällä tule yksinäiseksi, ja ikävä hänen täällä

olisi. Ja hän aikoo ottaa muijan ja hakee mökinpaikkaa. Silloin minä

hänelle, että paras hakea vain sieltä kyliltä päin ja ikävähän täällä

muijan tulee. Eikä se mikään järvi ole tuo tuossa, vaan suota se on.

Siinä on kyllä ruuhi kumollaan, mutta se on tarpeellinen keväisin,

kun on koko tienoo veden alla. Näytti vieras säikähtävän ja lähti. Ja

luulin minä hänen sille tielle jääneen. Ja oli mennyt koko vuosi. Olin

sitten polttamassa sysiä niinkuin nytkin — minulla oli haudat siinä

Paalajärven puolella — näin se oli ennen juhannusta niinkuin nytkin.

Tulen sitten lauantaiehtoosta kotia, niin jo ruumiissani tunnen, että

jossakin on ihmisiä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, mutta tuntui

sellainen ihmisen maku. Ja annappas olla, kun alkaakin nousta sauhu. Se

ei ollut kaukana. Ja sitten se jo tuli vaimokin kysymään, että eivätkö

he saisi lainata minun ruuhtani. Sellaistahan se sitten oli kuin oli.

Minä jo ajattelin, että pitääköhän tästä lähteä Sammalsuon taakse. Ja

ajattelin saartakin. Mutta tänne minä sitten rakensin eikä vielä ole

ketään tullut perässä, mitä sitten vasta tehnevät.

Jannea raukaisi ja hän haukotteli niin että leukapielet natisivat.

Epram joi ja töytäisi sitten pullolla vieraansa kättä. Jannekin joi.

Molempien rinnoissa kohosi itku ylemmä ja kyyneleet tuntuivat silmissä.

— Niin että tämä nyt on kolmas saunasi, sanoi Janne.

— Mitä niissä on nyt niissä ensimmäisissä?

— En ole käynyt katsomassa, mutta kuuluu siinä toisessa asuvan sen

vaimon veli, joka tuli minulta sitä ruuhta kysymään.

— Paljonkos sinä häneltä sait?

— Mitäs minä sitten olisin saanut. Kun vain antavat olla rauhassa.

— Mitäs ne ovat ne sellaiset tuntemiset? sanoi Janne yhtäkkiä ja käänsi

avonaisen suunsa puhujaan.

Epram otti sikaarinpätkän hampaistaan ja tuhka putosi hänen polvensa

yli, jossa oli suuri, pitkillä pisteillä harsittu paikka. Hän katsoi

suu auki sokeihin silmiin, jotka tällä hetkellä liikkumatta tuijottivat

taivasta kohden.

— Jaa mitkä tuntemiset? Niin, jo, jo minä tiedän. Sellaiset, että tulee

ihmisiä ja että pitää mennä alta. Eikä saa rauhaa.

— Niin, ja on kuin joku seisoisi tuossa ja tuuppaisi, että mene jo.

— Mitä lienevät.

— Se on kaipaus, joka kuljettaa ihmistä.

— Niinkö lienee.

— Kaikki syntyy maailmaan kaipauksesta. Ja kaipauksen takia kaikki

työkin tehdään.

— Niinkö lienee, sanoi sysenpolttaja, äänessä sellainen kaiku ikäänkuin

hän olisi ajatellut Jannen olevan sekaisin päästään.

— En minä ole hullu, vaikka sinä niin luulet, sanoi Janne ja sylkäisi

maahan. — Minulle ilmoitetaan niin monenlaisia. Mutta pitäisihän sinun

tietää, kun kaipaus on sinuakin kuljettanut.

— Mikä lienee kuljettanut, sanoi Epram, selvästi haluten lopettaa

keskustelun.

Hän ei kuitenkaan mitään sanonut, meni vain hautojensa luo, tukkesi

jotain kohtaa ja tasoitti toista.

Sokea vanhus tunnusteli sauvalla eteensä, nousi ja halusi lähteä

liikkeelle. Jalat olivat kuin pölkyt, joka taipeessa teki kipeää,

jalkapohjille ei tahtonut voida astua. Mutta kipeämpänä kuin tämä

kaikki, oli tunne mielessä. Se oli levottomuutta, olisi pitänyt lähteä

jonnekin, tehdä jotakin. Pimeys painoi silmäkuoppia, väsymys painoi

jäseniä. Mutta sielu tahtoi nousta ja huutaa.

— Voi tätä tuskaa ja kaipausta! lohkeni Jannen suusta ja hän otti

lyhyitä askelia sauvansa opastuksella niinkuin lapsi joka oppii

kävelemään. Olisipa kirjuri ollut täällä, niin hän olisi puhunut

hänelle kaikki, ehkäpä hän olisi voinut sanoa, minkä oli määrä syntyä

tästä tuskasta. Niinhän hän oli sanonut, että tuskalla aina piti olla

jotain tarkoitusta.

— Epram, huusi hän sille suunnalle mistä savu tuli, — saat vielä

sikaarin, oikein näitä väkeviä, jos sanot, mikä sinun levottomuudestasi

syntyi. Heitä vähäksi aikaa se sysihautasi ja tule puhumaan. Sinä

ajattelet, että minä olen sekaisin päästäni, juuri sitä sinä ajattelet,

piru vie, kyllä minä tiedän, mutta viisaampi minä olen kuin moni muu.

Sillä että tämä levottomuus taikka tuska, se on juuri sitä taikinaa,

mistä sanassakin puhutaan, että siitä tulee elämän leipä. Tässä on

sikaari — ne ovat kalliita eikä niitä täällä mistään saa, Pietarista

ovat tuotuja, no, ota pois! — ja sano nyt, mitä kaikkia sinun

levottomuudestasi tuli. Pelkää sinä vain minua, jos minä otan viuluni

ja soitan, niin sudet metsästä tulevat tänne ja näyttävät mitä niiden

levottomuudesta tulee. Ihmisten raatoja siitä tulee. No, nokinaama,

anna tänne pullo ja juo itsekin. Ja tuossa on Turkin sikaari. Mitä

sinun levottomuudestasi tuli?

Epram läheni ja tarttui kaukaa sikaariin, jota sokea piteli, mutta kun

ei Janne tahtonut päästää irti houkutuskappalettaan ennenkuin toinen

oli vastannut hänen kysymykseensä, niin pitelivät molemmat kiinni

pienestä tupakanlehtien tötteröstä ja tuijottivat toisiinsa. Janne

huojui ja hänen äänensä oli uhkaava.

— Mitä siitä sitten olisi tullut, sanoi Epram yksikantaan.

— Pullo tänne! huusi Janne, — juon kun on ikävä! Etkö sinä, kollo,

tiedä, vai etkö tahdo sanoa? Ihmisellä on hiusten alla luu ja

luun sisällä ajatukset ja ne kiehuvat koko ajan. Mutta toisilla

ihmisillä ne eivät kiehu vaan mätänevät. Etkös sinä tiedä, mitä sinun

levottomuudestasi on tullut? Kah? No, minä sanon sitten. Nosta korvasi

pystyyn, että kuulet. Äläkä sitten unohda sitä. Sinun kaipauksestasi on

tullut kolme saunaa. Ja yksi on kylmillä ja yhdessä asuu mustapartainen

mies akkoineen ja kolmannessa sinä. Ymmärrätkö. Pullo tänne! Ja juo

itse kanssa. Ja istu, kun olet tehnyt sysimajasi juuri keskelle suota,

joka pettää jalat. Niin, sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa,

mutta mitäs on tullut Janne Aataminpoika Lehtisen kaipauksesta? Tomua

ja tuhkaa! Sentähden on niin pirun ikävä ja sentähden täytyy kulkea,

vaikka jalat ovat verillä. Hyvästi nyt, minun täytyy ehtiä kirkolle

ennenkuin alkavat soittaa huomenkelloja. Valkaman ahteelta sen kuulee.

— Mennään maata, sanoi Epram ja tarttui vieraansa käsivarteen.

— Sanotkos minulle ensin mitä minun kaipauksestani on syntynyt?

— Mistäs minä tiedän. Tulkaa nyt, niin johdatan. Poikakin tuolla

uikuttaa.

— Poika! huudahti Janne, nyt muistaen, että hänen elämäänsä kuuluu

tuollainen poika.

— Ettekös sanonut, että poika on poikanne lapsi? sanoi Epram.

— Oi tätä tuskaa ja ikävää!

Janne kiersi kädet Epramin kaulaan.

— Menipä aikalailla päähänne, sanoi Epram. — En olisi uskonutkaan.

Mutta olette tottunut niihin prykien juomiin.

— Ei koskaan saa Lehtisen Janne painaa saunaa rintaansa vasten! Sinulla

on kolme saunaa sinulla, eikä minulla yhtään.

— Saattehan kun teetätte.

— Teetätte — piru vie, teetätte ja teetätte! Ei sitä voi muilla

teettää, se täytyy itse tehdä. Kaipauksesta se tehdä täytyy, etkö sinä

sitä ymmärrä.

— Hirsistä minä vain olen tehnyt.

— Mene hiiteen hirsinesi, Sysi-Epram. Että rupesinkaan sinulle

puhumaan. Ei sinulle mitään ilmoiteta. Kollo sinä olet, kun et ymmärrä,

että onhan minulla... mitä minulla on.

— Niin, rikashan te olette, sanoi Epram, — ettehän te kuulu alle

kymmenen kapan soittavan koskaan.

— Suu kiinni, sanoi Janne, — me ollaan yhtaikaa oltu rippiskoulussa

enkä minä sinulle mitään pahaa tee enkä tahdo. Ja rakenna sinä vain

vaikkapa vielä toiset kolme saunaa, jos sinun mielessäsi on niin paljon

hirsiä että tulee. Lehtisen Jannella on mitä hänellä on. Kas kun nousi

päähän tuo Raja-Aatamin aine. Hän oli hänkin rippiskoulussa silloin.

Hyviä miehiä siitä apajasta vain lähti. Näytäppäs nyt tietä sinne

majallesi. Mitenkäs kauan luulet täältä menevän näin käyden Paalajärven

kirkolle? Kyllähän minä piankin menisin, mutta on tuo poika.

»Tuo poika.» Janne lausui sanat aivan toisella tavalla kuin hetki

sitten. Hänen mieleensä oli nimittäin yhtäkkiä välähtänyt, ettei

hänellä ainoastaan ole viulu, vaan myöskin poika. Pojan isä tosin

oli yksi niitä, jotka kirkonkellon selässä ratsastivat suoraan

Paalajärven syvyyteen, mutta ehkä Matin sielu kerran saattoi päästä

taivaaseen. Jokainen lapsikin syntyy kaipauksesta, oli kirjuri sanonut.

Jannen ajatus pyrki jonnekin hyvin kauas, aikaan, jolloin hän oli

nukkunut vaimonsa kanssa leveässä sängyssä pirtissä, jonka ovelle oli

kolmekolmatta askelta heidän sänkynsä laidalta. Isäntä ja emäntä olivat

suuttuneet tyttärelle siitä, että hän oli ottanut sokean. Jalkopäässä

olivat kangaspuut ja pääpuolessa ikkunaluukku, josta näki aamun tulon.

Lapsi oli kirjurin sanojen mukaan syntynyt kaipauksesta, mutta kirjan

sanojen mukaan siinnyt ja syntynyt synnissä. Mutta eipä olisi ilman

tätä lasta ollut Mattiakaan. Yhtäkkiä tuntui Jannesta, ettei hänellä

olisi ollut mitään, jollei olisi ollut tätä Mattia. Ja tähän asti hän

tuskin oli pitänyt häntä missään arvossa, viulu ainakin oli ollut

enemmän arvoinen.

— Pojasta voi tulla vaikka pappi, sanoi hän, pysähtyi ja haroi

kepillään löytääkseen majan aukon. — Kuule Epram, sanoi hän sitten, —

mene sinä Isoon-Hietaan ja sano isännälle — muista kutsua herraksi —

että tulet hakemaan Lehtisen Jannen puolta ruistynnöriä minulle. Minä

olen sen sieltä saapa. Sinä saat sen kuitenkin pitää, eläthän sillä

hyvän aikaa. Annappas sitä tervaasi minunkin jalkoihini.

Sokea laskeutui polvilleen ja ryömi nukkuvan pojan viereen. Pienen

Matin hengityksen kuuleminen vaikutti häneen nyt sillä tavalla, että

itketti. Hän tunsi, että Matti oli peräisin hänen kaipauksestaan ja

että Matista jotakin tulee: pappi, joka seisoo alttarilla ja messuaa,

ja koko seurakunta nousee seisoalle ja kirkonkello ottaa laulun omaan

ääneensä ja vie korkeuteen. Se laulu ei mene järvenpohjaan, vaan se

pääsee taivaaseen. Vanha Janne kallistui pahnoille ja veti kättään

pojanpoikansa reittä myöten kainalon alle, siitä hartian ympäri,

niskaan ja hiuksiin asti. Hän ei tietänyt oliko Matilla tumma vaiko

vaalea tukka, oliko hän ruma vaiko kaunis. Hän tunsi ainoastaan, että

koko hänen kaipauksensa oli kätketty poikaan, kaikki oudot tuntemiset,

jotka ajoivat häntä eteenpäin. Tämän tuntemisen jälkeen ei hänestä

oikeastaan olekaan väliä — ainoastaan Matista on väliä. Hän olisi

toivonut omistavansa talon, että olisi voinut kouluttaa Matin. Ehkä

hänet lähetetäänkin Paalajärvelle jonkin raha-ansion vuoksi. Ja taas

hän yhtäkkiä näki Matin alttarilla, ja Matin ääni täytti koko temppelin.

Hän koetti vasemmalla kädellään että viulu oli pääpuolessa, mutta

oikean kätensä hän pani pojan pään ympärille, niin lujasti, että hän

hiusten alta tunsi lämpöisen ihon ja samalla niin varovasti, ettei

nukkuva siitä mitään tietänyt. Hän painoi suunsa lapsen olkapäätä

vasten ja tukahutti siihen riemuhuudot, jotka pyrkivät ulos. »Tätä iloa

ja riemua!» olisi kirjuri sanonut. Kirjuri raukalla ei ollut lasta eikä

lapsenlasta. Lehtisen Jannella oli tämä Matti.

Hiljainen onni täytti sokean miehen rinnan. Linnutkin lauloivat aivan

hiljaa. Sanaa lausumatta siveli Epram matkamiehen verisiä jalkoja.

Vihdoin kysyi hän jotakin, mutta Janne oli silloin syvässä unessa

niinkuin Mattikin.

* * * * *

Kun vanhus ja lapsi kaksi viikkoa myöhemmin lähenivät määränsä päätä,

tiesi Matti, että hänestä piti tulla pappi. Paroonin luo oli vaari

luvannut viedä hänet, että parooni auttaisi häntä pääsemään kouluun.

Matti tiesi myöskin, että hänen muorinsa oli ollut ison talon tytär.

Talossa oli pidetty suuria kutsuja ja käynyt paljon vieraita. Sitten

hän tiesi, että oli kaipaus, joka pani ihmisen liikkeelle. Jos oikein

kaipasi, niin sai mitä kaipasi. Kaipaus oli se näkymätön aine, mistä

kaikki tehtiin. Taisi Jumalakin vain kaipauksesta tehdä taivaan ja

maan. Kaipaus ei ole tyhjää, vaan sen tuntee selvästi rinnassaan.

Milloin se on niinkuin polttava pahka, milloin niinkuin oikein kaunis

ja kesäinen kukkamaa. Vaari kertoi myöskin tuntemisistaan, miten

hänelle annettiin sana, että piti mennä sinne ja sinne. Juuri sellainen

sana oli nytkin tullut keskellä häitä. Sinne täytyi jättää ruistynnörit

ja kaikki ja lähteä. Varma se oli, että Paalajärvellä nyt oli jotakin.

Lienee jotain jo tapahtunut, vai tulleeko tapahtumaan. Vielä tiesi

Matti, että vaari kuoltuaan antoi hänelle viulunsa. Se oli hänen oma

tekemänsä, maailman paras viulu. Hän oli jo lapsena tehnyt viulun,

mutta se oli lapsen työtä ja sen hän itse särki, kun eivät kielet

pitäneet ääntä. Sitten hänellä oli ostoviulu, mutta ei sellaisista

mihinkään ole. Hän teki monta viulua ennenkuin tämä tuli. Mutta sitten

on ollut tämä. Ne muut? Niin, ne hän särki kaikki. Kas, siinäkin oli

kaipaus vaikuttamassa, että piti aina saada parempi ja parempi. Ja

sitten, kun ihmisen sielu kaipaa taivaaseen, niin mikäpä sitä niin

jaksaisi nostaa kuin kirkonkello. Kirkonkellon ääni nousee korkeammalle

kuin yksikään lintu lentää, pilvien taakse se menee. Ihmisen kaipaus

on tehnyt kirkonkellon. Eikä mikään ihmisen teko ole niin onnistunut

kuin kirkonkello. Itse ainekin on täytynyt nostaa syvältä mudasta tai

vuoresta ja mistä häntä kaikista nostettaneekin, ja tulessa polttaa

puhtaaksi. Sentähden se sitten onkin tullut niin kirkkaaksi, että se

puhuu niinkuin Jumalan omalla suulla. Kuuntele vain kirkonkelloa, niin

se lyö sinussa rikki penseän mielen, vanhan Aatamin, ja sinusta tulee

uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, puhtaudessa ja kirkkaudessa

iankaikkisesti Jumalan edessä elämän.

Näitä sai pieni Matti kuulla heidän levätessään puun suojassa tai

järven rannalla. Ja illoin, kun he asettuivat levolle heinälatoihin

tai metsätorppien pirtinnurkkaan, niin sanoi vaari taas jonkin tärkeän

asian, jonka hän sinä päivänä oli ajatellut. Vaari oli hyvä, hän

koetti käsillään Matin makuusijaa, antoi hänelle ruuista parhaat

palat, käski häntä pesemään jalkansa ja kyseli väsyttikö häntä. Ja

aina levättiin, kun Matti tahtoi. Eikä vaari enää kovistanut. Matti

taas ei hänkään tehnyt kiusaa eikä juossut karkuun. Hän puhui nyt

vaarille, milloin jotakin tavattomampaa sattui vastaan. Täällä oli

kulo käynyt ja vioittanut oikein suuria puita. Tuossa oli mäenrinne

valkoisenaan mansikankukkia. Tuossa oli kivi, joka oli kuin pöytä.

Tuossa oli taas sellaisia punaisia kiviä niinkuin siellä ahteessa

liki Notkon kirkkoa — mitä se olikaan se punainen? Oliko se viattoman

ihmisen verta? Tuossa oli ollut asumus, oli jäljellä kiukaan sija

ja orjantappurapensas — oliko asumus palanut vai olivatko ihmiset

muuttaneet pois? Ja tuossahan oli lähde ja tuohilipponen vierellä ja

paljon sinisiä kukkia. Nyt aukeni eteen oikein paljon maita: peltoja

ja niittyjä ja kylä. Siellä oli punaiseksi maalattuja asumuksia, mutta

ei kirkkoa eikä kirkonkelloja. Miksi oli kirkonkelloja niin harvassa?

Miten ihmisten kaipaus pääsi taivaaseen, kun ei raudan kaiku ollut

sitä noutamassa? Olipa tuossa saunan takana aikamoinen kuusi ja sen

alla vanha reki. Reki oli punaiseksi maalattu. Näytti tulevan paljon

muuraimia, kukkia oli suo valkeanaan. Tässä kulki metsän läpi leveä

raja — oliko se talonraja, vai olisiko ollut pitäjänraja? Tuomi jo

kukki. Pihlajakin alkoi kukkia. Tuomenkukat jo putoelivatkin. Tässä oli

hevoshaka. Hevoset laukkasivat niin että maa tömisi. Näyttivät olevan

varsoja. Aitauksessa ne olivat. Kerran tuli lapselle ja vanhukselle eri

mieli viikonpäivästä. Vaari väitti olevan torstain ja poika perjantain.

Sinä päivänä ei sattunut tulemaan vastaan yhtään ihmistä. Seuraavana

päivänä he tapasivat paimenia. Perjantain ne sanoivat olevan. Istuivat

kalliolla ja tekivät pajupillejä. Ne menivät aina rikki ja täytyi tehdä

uusi. Tämä oli jo Paalajärven puolta. Oli perjantai ja sunnuntain

perästä oli juhannus. Heiltäkin aiottiin kirkkoon. Oli rippikirkko

ja lapsia piti päästettämän edes. Tästä kalliosta oli viime kesänä

löydetty aarre. Oli ollut kuparinen kattila käännettynä kokoon ja siinä

hopearahoja ja vaskirahoja, niitä Kaisa-kuninkaan aikaisia lienevät

olleet. Toisen kylän paimenet ne olivat löytäneet. Tuossa kivenkolossa

juuri oli aarre ollut. Kattilan kylki sieltä oli hohtanut.

Matkamiehet olivat kulkeneet syvässä metsässä, missä ei paljon muuta

vihantaa noussut puiden juurilta kuin variksenvarpaita, sammalia,

sananjalkoja ja mustikanvarsia. He olivat polkeneet soita, joissa

pehmoinen vaalea sammal hyllyi jalan alla ja ympärillä oli pieniä

koivuja, suopensaita, pursuja ja pajuja. He olivat nousseet nummelle

ja kulkeneet pihkaisten nuorten petäjien, vihannoivan kanervanvarren

ja kukkivan katajan halki. Maa oli noussut päiväkausia ja vihdoin

oli silmien alla ollut järviä ja harjanteita, toinen toisen takana,

välillä vettä ja saaria ja siellä täällä asumus, jonka ruutu paistoi

auringonlaskussa kuin tulinen tähti. Siitä oli tie hiljalleen alkanut

mutkitella alaspäin, ikäänkuin peläten menevänsä nurin, jos läksi

suoraan laskeutumaan, ja taas oli painuttu metsään. Vaari ja pojanpoika

olivat joutuneet pienille pieleksille, missä heinänkorsi vaivalloisesti

pyrki esiin sammaltuneista mättäistä. He olivat joutuneet isoihin

taloihin ja kaikkialla oli Lehtisen Janne tunnettu ja oli kokoonnuttu

kuulemaan uutisia Ison-Hiedan häistä ja annettu hyvää ruokaa, yösijaa

ja evästä. He olivat myöskin maanneet köyhissä paikoissa ja ladoissa.

Oli täytynyt joskus viipyä jossain paikassa lepuuttamassa jalkoja.

Kolmatta viikkoa oli mennyt, kun paimenet sanoivat, että oltiin

Paalajärven puolella ja että juhannukseen oli kaksi päivää.

Senjälkeen ei vaarilla ollut mitään rauhaa eikä hän enää mitään

kertonut. Hän ei muistanut ruumiillisia vaivojaan, levottomuus

ajoi häntä eteenpäin. Sen hän sanoi, että kun ehdittäisiin sinne

juhannukseksi. Miten hän lieneekin unohtanut, että juhannus oli niin

likellä. Nyt hän sen muisti ja nyt täytyi rientää. Ison maantien piti

jo alkaa tulla. He odottivat ja odottivat ja kulkivat ja kulkivat.

Ja vihdoin alkoi jotain kellahtavaa kuultaa läpi havumetsän: se oli

kuin pitkä silta. »No nyt!» pääsi Matin suusta ja hänen rintaansa

puhkesi sellainen ilo, että hän oli lähtemäisillään juoksemaan. Oli

juhlallista pitkästä aikaa nähdä iso maantie. Mahtavana ja levollisena

se juoksi läpi maiden ja yhdisti pohjoisen ja etelän. Toinen mitä he

jännityksellä odottivat oli tienhaara viittoineen. Täällä tuntui jo

suuren maailman läheisyys, kylät olivat toisenlaiset kuin Notkossa,

nimittäin paljon kauniimpia, oli koski ja saha, vesi pursusi läpi

tokeiden niin että kuului kauas. Ja tuossa oli mylly, peltojakin

oli paljon, ruis lainehti pituutensa täydessä mitassa ja leivoset

lauloivat sen yllä. Mahtoi olla paljon leivosia maailmassa, kun niitä

riitti niin joka pellolle. Mutta vaarin kanssa ei enää voinut puhua

paljon mistään, häntä itketti kaikki. Lauantai-iltana he rupesivat

katselemaan itselleen saunaa ja löysivätkin juuri sen asumuksen, joka

vaarin sanojen mukaan piti siinä mäellä oleman. Se oli pieni torppa,

vaari oli ennenkin ollut siinä yötä. Ja ollut saunassakin, makean

löylyn siinä sai. Ihmisetkin olivat samat. Miehet olivat jo kylpeneet

ja naiset käskivät odottaa, kunnes he olisivat käyneet saunassa. Vanhus

ja poika kulkivat kalikkatarhan läpi, missä lehmät makasivat märehtien,

ja istuutuivat tuvan rappusille. Siinä tuoksui uusilta hirsiltä.

Ruisrääkkä oli äänessä aidan takana ja saunasta kuului kaiken aikaa

sirkan siritys. Valtamaantie oli siinä välillä, mutta kuitenkin kuului

sirkka. Torpan vanhus puheli pojastaan, jonka siinä Jaakon-päivän

aikaan piti naida, hänhän se oli tuon uuden rakennuksenkin tehnyt.

Olisihan se vielä mennyt tämä vanha, mutta nuorilla on nuorten mieli ja

sitten on paha, jolleivät saa tahtoaan läpi. Uhkasi poika heittää kodon

ja lähteä maailmalle — mikäpä siinä sitten auttoi, täytyi tehdä velkaa

ja antaa rakentaa.

Hänessä on kaipaus, ajatteli vanhempi Lehtisen pojista. Ehkä tässä

kerran vielä on talo ja ihmisiä, jotka viljelevät omaa maata. Näin hän

ajatteli, mutta ei puhunut mitään.

Silloin rupesi torpan poika puhumaan, että kyllä hän sen velan maksaa,

mutta sitä ei hän tee, että tuo vaimonsa siihen ahtauteen, missä he

ovat asuneet. Ja täytyyhän sitä yrittää eteenpäin, ei muuten mihinkään

pääse. Yhtä hyvin saa panna pankolle maata ja nukkua tuomiopäivään.

Lehtisen Janne tunsi, miten itku taas yritti nousta rintaan. Hän

olisi halunnut sanoa nuorelle miehelle, että kaipaus se on josta

kaikki syntyy ja että jos hän vain tarpeeksi kaipaa, niin tämä maa

vielä kerran on hänen lastensa ja heillä voi olla kivinavetta ja

muutamakymmen lehmä. Hän oli kertomaisillaan, että tästäkin pienestä

pojasta tulee pappi, joka äänellään täyttää koko kirkon. Sillä kas,

tässä pienessä pojassa elää kaipaus. Mutta taaskaan ei Janne mitään

sanonut, päätteli vain, ettei pidä sekaantua vanhempien ja lasten

asioihin. Käki ja ruisrääkkä olivat väsymättömät, pieni Matti oli

herätettävä, kun naiset tulivat saunasta. Matti oli nukkunut miesten

puhuessa.

Saunaan kyllä sopi jäädä yöksikin, torpan vaimo lupasi lähettää

jonkun tytöistä tuomaan sinne ruokaa. Niin, ja mikseikäs siellä saisi

paitojakin pestä, heittää tuohon aidalle vain kuivamaan. Onhan se

mukavaa, että saa puhtaat vaatteet juhannuskirkkoon. Kovin näkyvätkin

olevan pyykin tarpeessa matkamiesten vaatteet.

Ja taas johdatti poika sokeaa läpi kalikkatarhan, ohi märehtivien

lehmien. Ojat aidan takana olivat korkeanaan koiranputkia ja

kaikkinaista kukkaa, sokea tunsi silmiensä pohjalla niiden värit

valkoisena, hyvälle hajahtavana utuna. Tätä tuskaa! ajatteli hän

eikä tietänyt sanoiko hän tai ehkäpä huusikin sen ääneen. Eipä saa

koskaan nähdä tuota ihanuutta, vaikka kuinka kaipaisi — rajat ovat

kaipauksella. Mutta juuri kun hän oli tuntenut tämän rajan, puhkesi

hänen silmiensä pohjalla näky, joka pysähdytti hänen askeleensa ja sai

hänet unohtamaan, missä hän oli.

— Äiti! parahti hän ja oikaisi molemmat kätensä.

Mutta silloin ei siitä enää ollut mitään jäljellä. Äiti oli seisonut

keskellä kukkasia, yllään kirkkopukunsa ja kädessä nenäliinan välissä

mintunoksa ja virsikirja. Ja äiti oli nyökyttänyt päätään merkiksi

siitä, että kaikki lapset pääsevät mukaan. Se oli ollut vain väläys. Ei

näkynyt enää mitään, oli kokonaan pimeää, ja sokea kulki ja mietti mitä

tästä mahtanee syntyä.

Kirkonkellot hän kumminkin saa kuulla, kunhan jaksaa käydä vielä

huomisen päivän. Ja Matista pitää tulla pappi.

Paalajärven seurakunta alkoi juuri kokoontua vanhaan herranhuoneeseensa

viettämään Johannes Kastajan päivää, kun sokea pelimanni

saattajapoikineen ponnisti viimeistä taivalta matkansa määrää kohti.

He olivat molemmat pukeneet ylleen painavat, kantaessa kovettuneet

saappaansa ja astuivat raskaasti ja uupuneina. He eivät astuneet itse

valtatiellä, vaan ojan takana polulla, jonka jalankulkijat olivat

vuosien mittaan siihen tallanneet. Tiellä tulivat rattaat rattaiden

jälkeen, eteen valjastettuina parhaat hevoset ja etuistuimilla

isäntiä ja emäntiä mustissa vaatteissa ja takana pieniä juhlallisia

tyttöjä tai poikia, joiden tänään piti »päästä edes». Tomupilvi

ympäröi kirkkokansaa, kohoten kuin suitsutus taivaan sineä kohden.

Asumukset maantien laidassa olivat juhla-asussa nekin, portilla ja

portaiden ääressä seisoivat juhannuskoivut ja ikkunoiden alla kukkivat

keisarikruunut ja sireenit. Olisi luullut joka asumuksen aikovan lähteä

liikkeelle ja liittyvän saattoon. Asumukset kukkasineen kuitenkin

jäivät ja vain ihmiset tulivat, käsissä virsikirja ja mintunoksa,

käärittyinä valkoiseen liinaan.

Kirkkoranta oli sekin täynnä kansaa, joka hääri veneitten ympärillä ja

aitoissa. Kauniisti kirjailtuja vakkoja kannettiin aittoihin ja siellä

levittelivät naiset parhaita huivejaan. Joku myöhästynyt vene likeni

vielä pitkin aironvedoin rantaa.

Kukaan ei huomannut sokeaa ja hänen saattajaansa. Ihmiset riensivät

heidän ohitseen, vain jotkut vanhat jäivät samaan saattoon. Matin ei

nyt tarvinnut mitään kertoa, tämän seudun oli Janne näkevänä nähnyt.

Hän tiesi miltä näytti rannalla, miltä metsässä, mitä tulisi näkyviin

mäeltä. Hänen syntymäpaikkansa oli tässä heti mäen alla, siinä oli

muinoin ollut punaiseksi maalattu mökki ja mökin takana humalisto.

Mökki oli muutettu pois, sen hän oli kuullut, mutta Laarin talo oli

paikallaan. Tässä sen täytyi olla vasemmalla. Ja koko tätä kylää kiersi

järvi ja järven takana kohoili metsäisiä vaaroja.

Sydän oli vanhan pelimannin rinnassa ottanut sellaisen vallan, että hän

muuta tuskin kuuli tai muisti. Se täytti lyönneillään koko olennon ja

tuntui oudon suurelta, kipeältä ja onnelliselta yhtaikaa.

— Kun tullaan Viina-Heikin torpalle, niin juodaan, sanoi hän pojalle. —

Eikös se ole jo tässä?

Siellä oli joku juuri juottamassa hevostaan ja hevosen juotua huuhteli

mies kipon ja ammensi anojalle puhdasta, kylmää vettä.

— Juokaa pian nyt, että ennätetään mukaan, hoputti poika.

Hän oli kuin kuumeessa hänkin. Ja vaari joi nopeasti ja pitkään. Hiki

tunki esiin koko ruumiista. Tätä riemua ja tuskaa! Mäeltä leviää silmän

eteen kylä ja kirkko, kunhan pääsisi mäen päälle. Se on Valkaman ahde.

— Onko maksaruoho jo kukassa? sanoi vaari äkkiä.

— Mäki on keltaisenaan, vastasi poika.

He ponnistivat ja ponnistivat. Kirkkovalkaman väki alkoi lappaa esiin

ja täytti tien. Kaikki riensivät sokean ohitse. Kellon läppäys helähti

samassa ilmaan, ensin yksi hiljainen ja kevyt, joka oli kuin pisara

taivaan sineä, sitten toinen ja nyt seurasi Paalajärven kirkonkellojen

iloinen, raikuva huomensoitto.

Vanha Janne oli lyyskähtänyt polvilleen tielle, silmänräpäyksen ajan

tuijottanut korkeuteen ja päästänyt sauvan käsistään. Sitten hän

oli kaatunut kyljelleen eikä enää noussut. Poika rupesi itkemään,

kaikki kääntyivät katsomaan taakseen ja palasivat. Sokeasta miehestä

muodostui yhtäkkiä huomion keskipiste. Kellojen soidessa koetettiin

häntä nostaa pystyyn ja virvoitella henkiin. Käytiin pojan kimppuun ja

kysyttiin, mitä hän oli vaarille tehnyt. Hän itki niin, että vaivoin

sai kerrotuksi vaarin kaatuneen samassa hetkessä, jolloin kirkonkellot

alkoivat soida. Vaarille tuotiin viinaa ja tuotiin vettä. Hän ei

liikauttanut jäsentä. Joku isäntämies tunsi hänet ja puhutteli häntä

nimeltä. Nyt tunsivat hänet muutkin, sehän oli vanhempi Lehtisen

pojista, joka oli ollut soittamassa Ison-Hiedan häissä. Tuossahan hänen

viulunsakin oli. Ja tämähän oli hänen pojanpoikansa, sen heittiön

Tuomaan poika, joka istuu linnassa. Tämähän Janne joutui sokeaksi

nuorena poikana, kun Laarilla saunassa sai löylyn vasten kasvojaan. Se

oli sellainen riihattu poika ja sitten rupesi soittamaan, kun sokeaksi

tuli. Ei suinkaan hänen sisarensa vielä ole kuollut, ruotivaivaisenahan

se on ollut jo kauan. Mutta tämä Janne on kuollut, ei se siitä parane,

paras nostaa maantienlaitaan, noutaa kirkolta paarit ja kantaa

paarihuoneeseen. Noin vanha mieskö se jo olikin? Eikö hänellä vielä

siellä Ison-Hiedan häissä ollut musta tukka? Ja nyt oli näin valkoinen.

Monet häät hän soitti, monet ilot nuorille piti ja tuossa on nyt

ruumiina.

Yhtäkkiä sanoi joku, ettei kuolleeseen saanut koskea, vaan piti mennä

noutamaan kruununvoutia. Siitä saattoi saada vaikkapa murhamiehen

nimen, jollei esivallalle heti ilmoittanut tällaista äkillistä

kuolemantapausta.

Ihmiset tulivat Matin ympärille, lohduttivat ja toruivatkin. Lapsi oli

koetellut, hänkin, herätellä henkiin sitä ainoaa ihmistä, joka hänelle

oli turvana maailmassa. Mutta kun ei vaari enää ensinkään liikahtanut,

ymmärsi hän, että loppu on tullut ja että kirkonkello jo vie vaarin

sielua taivaaseen. Hänen olisi pitänyt olla iloinen, sitä sanoivat

hänelle ihmisetkin, kun vaari tällaisena suurena juhlapäivänä oli

saanut lähteä taivaallisen Isän kotiin. Mutta poikanen ajatteli sitä,

ettei hän enää saa tarttua vaarin käteen, ei kuulla hänen ääntään, ei

kulkea hänen kanssaan. Minne hän nyt joutuu, minne kääntyy? Hän seisoi

kuolleen vieressä ja itki katkerasti.

Kruununvouti tuli, tunsi heti Jannen ja tunsi Matinkin, tarkasti vaaria

ja sanoi pojalle, ettei pitänyt itkeä. Lehtisen Janne oli ollut hänen

ystävänsä ja hänen piti saada kunnialliset hautajaiset. Ja Matin hän

ottaa Laarille, hän tarvitseekin sellaisen näppärän pojan, joka istuu

kääsien takana ja avaa portit. Se oli paras pelimanni näillä mailla

tämä Janne. Siitä se vasta olisi tullut viuluniekka, jos se olisi

saanut opetusta.

Vaari makasi keskellä kukkasia, joista hän vasta oli puhunut. Ei hän

ollut kuolleen näköinen, nukkuvan olisi hänen luullut. Mustat paarit

tulivat. Kun Matti ne näki, heittäytyi hän suulleen vaarin rintaa

vasten.

Silloin nosti kruununvouti itse hänet ylös, piteli häntä sylissään

ja asteli vaarin perässä, jota kannettiin. Matti itki kruununvoudin

olkapäätä vasten. Kellot soivat taasen ja Matti ajatteli vaarin sielua,

jota ääni kantoi ylös taivaaseen.

Nyt laski kruununvouti Matin alas. He seisoivat valkoisella portilla,

jonka ympärillä mehiläiset pilvenä surisivat. Portin takana oli hyvin

paljon kukkasia, kaikenvärisiä ja -tuoksuisia. Avonaisen ikkunan

laudalla lauloi häkissä lintu, jommoista ei Matti koskaan ollut nähnyt

Se oli kuin auringosta lohkaistu. Portaille juoksi tyttö, jonka Matti

ennen oli nähnyt. Se oli kruununvoudin pieni Aliina.