Martti ja Luukas seurasivat korkeasta piilopaikastaan kaupankäyntiä.
Hollantilainen kokosi nahkoja kasaan, Gustaf maksoi hinnan
helminauhassa, mitaten sen pituutta. Helmet kimaltelivat tulen
valossa. Muutamat intiaaneista olivat tulleet jo niin päihdyksiin,
että yrittelivät sotatanssia. Heidän joukossaan oli myös se, jolle
Gustaf oli erikoisen tehtävän uskonut ja sitä varten antanut runsaasti
rohkaisua.
Intiaanipäällikkö tuli keskimmäisestä paaluaitauksesta
kaupantekopaikalle. Hän näytti vielä nuorelta mieheltä ja oli
komeampi ja ryhdikkäämpi kuin lenapipäälliköt. Hänen rasvattu ihonsa
kiilsi tulen valossa tummanruskealta. Töyhtö oli tehty joutsenen
sulkahöyhenistä ja ulottui, kierrettyään ensin pään ympäri, niskasta
alas selkää pitkin polvitaipeen kohdalle saakka.
-- Katsos, sanoi Martti Luukkaalle. -- En ole noin pitkää töyhtöä vielä
nähnyt. Taitaa olla mahtavampi päällikkö kuin ystävämme Noamanen. Moni
joutsen on saanut uhrata sulkansa hänen arvonmerkkiinsä. On hän oikea
Svanahäntä.
Nimitys on Vermlannin suomalaisten murretta, ja se myös Luukkaan
mielestä mainion hyvästi kuvasi tätä päällikköä. Sillä nimellä hän
sitten aina kävi suomalaisten, jopa muittenkin keskuudessa.
"Svanahäntä" ei ollut tyytyväinen tulijuoman jakeluun, mutta kun sitä
oli jo suuri osa miehistä nauttinut, ei hän katsonut viisaaksi ruveta
ankariin toimenpiteisiin, koska olisi voinut syntyä ankaraa vastarintaa.
Hän tahtoi saada kaupanteon loppuun suoritetuksi niin pian kuin
suinkin. Mutta kun intiaanit olivat päässeet tulijuoman makuun,
halusivat he sitä lisää ja sen vuoksi kuljettivat aina vain uusia
nahkakimppuja, saaden hinnaksi ryyppyjä ja helmiä. Nahkakasat
hollantilaisen ympärillä paisuivat korkeiksi. Gustafilla oli vielä
suuret määrät helmiä. Päihtynyt intiaani ei sanottavasti välittänyt
rahasta, ja sen vuoksi Gustaf sai ostaa halvalla.
"Svanahäntä" meni ostajan luo ja ilmoitti hänelle: -- Minulla on
tuhannen majavannahkaa. Kuinka paljon annat vampunia?
Gustaf mittasi pitkän kasan helminauhaa.
-- Ei riitä. Enemmän tahdon, vaati Svanahäntä.
Gustaf mittasi vielä lisää.
Intiaanipäällikkö tinki yhä.
Kiukustumatta Gustaf lisäsi maksua.
Vihdoin tyytyi päällikkö kauppaan ja lähetti nuoria intiaanipoikia
hakemaan myytyjä nahkoja varastosta.
Tällä välin oli päihtymys joukossa lisääntynyt ja toinen puoli
kyläkunnan miesväestä jo tanssi sotatanssia ja karjui sotahuutoja.
Päällikkö koetti heitä hillitä, mutta he kävivät uhkaaviksi. Joku jo
sanoi:
-- Emme me sinua enää pelkää. Valkoinen mies antaa meille hyvää. Siirry
pois tieltä.
Svanahäntä näki tässä vaaran. Hän riensi aitaukseen kysyäkseen neuvoa
valkoiselta tietäjältä.
Kuultuaan millainen mies oli juovuttamishankkeissa ja
kaupantekopuuhissa päähenkilönä Kaisa käsitti, että tässä oli suuri
vaara, joka ei uhannut ainoastaan intiaanipäällikön arvovaltaa, vaan
myös heitä valkoisia.
-- Luuletko että sinulla on vielä valtaa useimpiin miehiin? -- kysyi
hän päälliköltä.
-- Minä luotan siihen, vastasi Svanahäntä. -- Ja kunhan tulijuoman
höyryt saisin haihtumaan, olisivat kaikki taas nöyriä alistumaan
tahtoni alle.
-- Koetetaan sitten, sanoi Kaisa Väinämö. -- Käske koolle kaikki
yhteiskunnan miehet suurelle nuotiolle. Sitten lähdetään jonossa
vuoristopuron putoukselle. Aseta niin, että niitä, jotka eivät ole
päihtyneitä, on päihtyneitten joukossa järjestystä pitämässä. Kaikkien
päihtyneiden on käytävä seisomassa hetkinen putouksen alla. Kylmä
vesiryöppy saa huuhtoa heidän päätänsä. Tämä tapahtuu sen vuoksi, ettei
valkoisiin paennut rutto palaisi takaisin yhteiskuntaan. Minä tulen
auttamaan, jotta kaikki paremmin onnistuisi.
Päällikkö riensi poppamiehen luo ja käski panna rummun pärisemään
kansan kokoamiseksi.
Rumpu pärisi, ja kansa kokoontui nuotion ympärille avoimelle paikalle,
missä oli kaupantekoa harjoitettu ja missä päihtyneet hihkuivat
säännöttömissä tansseissaan. Gustaf ja hänen toverinsa vetäytyivät
syrjään. He olisivat mielellään jo kokonaan peräytyneet ja vieneet
saaliinsa, joka oli paisunut suureksi. Mutta Gustaf ei ollut saanut
vielä järjestetyksi sitä, mikä oli hänelle kaikkein tärkein. Intiaani,
jonka hän oli tähän tehtävään, Stinan ryöstöön, valinnut, oli saanut
edeltäpäin niin paljon "rohkaisua", ettei kiirehtinyt lupaustaan
täyttämään. Gustaf oli kuitenkin varma siitä, että hän tavalla tai
toisella saa tahtonsa läpi. Jollei muu auttaisi, niin olihan hänellä
tuliluikku, jonka avulla hän voisi kyllä ihmeitä suorittaa.
Kun kansa oli kokoontunut kentälle, astui Svanahäntä juhlallisesti
keskeen ja puhui:
-- Minquasit, olemme liian aikaisin iloinneet siitä, että rutto on
meidät jättänyt. Rutto meni meiltä valkoisten luo, mutta on nyt tulossa
tänne takaisin. Te tiedätte, kuinka se oli viedä koko heimomme. Nyt on
estettävä sen tulo. Valkoinen poppanainen, joka paransi meidät rutosta,
tahtoo ajaa nytkin sen kauas. Totelkaa häntä.
Kaisa Väinämö astui silloin esiin ja sanoi käskevällä äänellä:
-- Minquasilaismiehet, astukaa riviin. Seuratkaa minua purolle.
Jokainen puhdistautukoon minun määräysteni mukaan.
Juopuneiden tanssi oli keskeytynyt, kun päällikkö oli alkanut puhua
rutosta. Se tauti oli vielä tuoreessa muistissa, ja se oli ollut niin
kamala, että siihen vetoaminen pani vavahtamaan. Kun sitten valkoinen
noita antoi määräyksensä, katsoivat enimmät velvollisuudekseen
noudattaa sitä.
Joukko marssi jo putoukselle, missä Kaisa komensi kutakin seisomaan
kylmän ryöpyn alla sen mukaan miten juovuksissa oli.
Vain pieni osa jäi kulkueesta pois ja hoiperteli päihdyksissä nuotion
ympärillä.
Gustaf näki, että hänen valtansa ja vaikutuksensa oli vaarassa.
Hän mietti jo lähteä itse toimeen, mutta hän ei tuntenut tarkemmin
paaluaitausta eikä niin ollen ollut selvillä mahdollisen vastarinnan
suuruudesta. Sillaikaa kun kulkue vielä viipyi putouksella oli
toimittava. Hän päätti nyt nopeasti saattaa suunnitelmansa päätökseen.
Hän etsi apuriksi lupautuneen punanahan, joka makasi täysin
humaltuneena nuotion lähellä.
-- Oletko unohtanut tehtäväsi? sanoi Gustaf pudistaen hänet hereille.
Mies koetti puolustautua, soperrellen, ettei sopivaa tilaisuutta ollut
vielä tarjoutunut.
Gustaf näytti pyssyä, jonka oli luvannut. -- Tiedä, että tämä on omasi
heti kun tuot tytön solalle, hän sanoi. -- Tämän avulla sinä pääset
muista edelle, sillä sellaista ei ole vielä heimossasi kenelläkään
muulla. Punanahka innostui.
-- Odota täällä, minä tuon hänet, hän vakuutti ja lähti hoippuvin
askelin kulkemaan keskimmäistä paaluaitausta kohti.