Kauniina ja lämmittävänä nousi syksyn aurinko rikkaan luonnon
reunustamalla Schuylkill-joella.
Pietari Kokkinen kävi seutuja tarkastelemaan jo aamuaterian
valmistumista odottaessaan. Ei kauan kestänyt, kun hän palasi kantaen
kotaan ampumansa ison kalkkunan ja sanoi:
-- Tahdoin hiukan katsoa kuinka runsaasti on riistaa tässä aitassa.
Ja kyllä sitä näkyy olevan. Näitä kalkkunoita asusti iso parvi tuossa
niemekkeellä. En viitsinyt useampia ottaa. Tallellapahan ovat vastaista
varten.
Hän istui rahille saunan kupeelle ja puhui ruokaa valmistaville
isännilleen:
-- Hyvän olette paikan itsellenne valinneet. Olen kiertänyt tuon kummun
ja katsellut näitä seutuja. Pelloiksi nämä pitäisi tehdä, leipää
kasvaviksi.
_Teissä_ ei siihen ole ettekä te semmoisesta välitä. Piikin iäksi
riittää kaloja joessa eikä Luukkaalta metsänriista koskaan puutu.
Ja kenellepä te täällä peltoja raivaisitte? Kun kuolette, ei teiltä
jää perijää tai työnne jatkajaa. En tiedä, tokko eukon ottoa
ajattelettekaan. Mutta jos ajattelette, turhaa se on. Ei teille jää
enää tyttöjä siirtokunnassa, entiset ovat tilatut, eikä uusi polvi
joudu valmiiksi ennenkuin te turpeeseen keperrytte. Ikäväksi teidän
vanhuutenne käy täällä yksinäisyydessä. Ette kuule lasten leperryksiä,
ette näe oikeata kotielämää. Unehtuu mielestänne karjankellonkin
kilkatus.
Luukas ja Piikki kuuntelivat askarrellessaan Kokkisen puhetta ja
miettivät mielessään: mitähän se noilla kuvauksillaan tarkoitti ja
mihin pyrki?
Kauan ei heidän tarvinnut olla epätietoisina.
-- Omaa maapalstaa te ette oikeastaan tarvitse, kun ette sitä
kuitenkaan viljele, jatkoi Kokkinen. -- Mutta lämmintä kodin hoitoa te
sitä enemmän tarvitsette, kuta vanhemmiksi tulette. Mitähän sanoisitte,
jos minä tekisin taloni tuohon mäelle ja kuljettaisin joukkoni tänne?
Te asuisitte Saunassa ja eläisitte omaa elämäänne. Minä muokkaisin
maata. Ja sitä mukaa kuin lapseni kasvavat, jatkaisin viljelyksiä. Näin
olisi teilläkin hoitoa ja turvaa, elittepä kuinka kauan tahansa.
-- Ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi Piikki hetken mietittyään.
-- Hyvin se minullekin sopii, kunhan lupaat meistä huolehtia, jos
avuntarpeeseen joudumme, lausui Luukas.
Niin oli asia ratkaistu. Uusi Kokkilan paikka oli selvillä.
Erkki oli ollut rauhaton eilisestä illasta lähtien. Hän tiesi suunnan,
minne päin Stina oli paennut. Ilmeisesti Stina oli hädissään mennyt
Kaisa Väinämön kera minquas-intiaanien luo. Näistä täkäläisistä
minquaseista ei ollut takeita. Mutta jos hän heiltä säästyi, oli toinen
vielä suurempi vaara Gustafissa, jonka Luukas luuli menneen samaan
suuntaan. Erkillä oli se tunne, että Stina oli avun tarpeessa. Hänen
teki mieli lähteä morsiantaan etsimään ja suojelemaan. Hän puhui siitä
ystävälleen Martille.
-- Luulen, ettei Stinalla ole siirtokunnassa kuvernöörin puolelta enää
sen suurempaa pelättävää kuin sinullakaan, arveli puolestaan Martti. --
Tuskin kuvernööri häntä edes tutkinnolle panisi. Mutta se ei vielä auta
teidän avioliitto-asianne selviämistä. Siinä ei teillä luultavasti ole
muuta keinoa kuin odottaa komentaja Ridderin lupaamia toimenpiteitä.
Kuulutuksen purkamispäätös voi tulla Ruotsista ensi laivassa. Mutta
milloin se laiva tulee, siitä tuskin on mitään tietoa. Näin ollen ei
liene syytä vetää morsiantasi esiin piilopaikasta, jos hänellä on
muuten siedettävät olot.
-- Minun tekee niin mieleni lähteä ottamaan hänestä selkoa,
sanoi Erkki. -- En saa ennen rauhaa kuin olen tavannut hänet tai
ainakin saanut varmoja tietoja. Lähdetkö seuralaisekseni? Kaksin
olisi turvallisenpa liikkua oudon intiaaniheimon keskuudessa. Jos
Luukas lähtisi kolmanneksi, olisi meitä jo riittävän monta, vaikka
punatukkainenkin olisi siellä juoniaan punomassa.
-- Minä autan sinua mielelläni mikäli voin, lupasi ystävä. -- Työt
Hammaslahdella saavat hetken odottaa. Kotona Marjetan Kärjessä ei ole
hätää. Leenalla on Reeta apuna, ja Olli Räsänen käy tekemässä siellä
miesten työt.
Luukas oli valmis lähtemään kolmanneksi. Piikki jäisi kotimieheksi.
Kokkinen tahtoi suunnitella uutisasutustaan ja niin ollen hänkin olisi
puolittain kotimiehenä. Rambo puolestaan oli innostunut etsimään
itselleen seudulta samanlaista kodin paikkaa kuin minkä Kokkinen oli
valinnut. Hän lähti yksinään pyssyineen kiertelemään Schuylkill- ja
Delaware-jokien välistä maa-aluetta ristiin rastiin. Kaikki lupasivat
aikanaan palata Saunalle. -- Ennemmin tai myöhemmin, oli Erkin
epämääräinen vastaus.
* * * * *
Erkki, Martti ja Luukas lähtivät veneellä Schuylkill-jokea ylöspäin. He
soutivat samoille putouksille, jonne pakolaisnaiset oli jätetty. Vene
vedettiin huolellisesti piiloon rantapensaikkoon.
Ottaen eväät ja pyssyt mukaansa miehet nousivat rinnettä ylös ja
keksivät putouksen latvalla hyvin tallatun intiaanipolun. Kaikesta
päättäen oli tämä tienoo varsin huomattava intiaanien satama- ja
liikepaikka.
Tällä kertaa ei siellä kuitenkaan näkynyt ketään.
Miehet jatkoivat matkaansa polkua myöten. Tie johti ylämaahan suurien
metsien läpi. Maisemat olivat epätasaisia. Puroja laskeutui jokeen
tuontuostakin. Ne tulivat kuohahdellen kallioita alas ja muodostivat
kauniita pikku putouksia. Seutu oli ihastuttavaa ja mieleenpainuvaa.
Kun matkailijat olivat vuorimaan korkeimmalle kohdalle saapuneet,
näkivät he takanaan komean jokimaiseman. Mahtavana kiemurteli Delaware
ja siihen laskeutui Schuylkill ylevänä ja hopeanhohtoisena. Edessäpäin
näytti olevan laakso ja sen takana taas mäkimaisemaa. Vieläkään he
eivät ihmisolentoja tavanneet.
He laskeutuivat laaksoon. Siellä kulki vuoristopuro, joka oli paikoin
sulloutunut ahtaasti kallioiden väliin, paikoin taas kulki kapean
vesiperäisen tasangon läpi. Tuo vuorien välissä oleva tasanko oli kuin
ihmiskäsillä kaivettu sulkuihin ja kanaviin. Veden patoamiseksi oli
laitettu taitavia laitoksia, puusulkuja, joihin oli koottu risuja ja
turpeita. Kun tuli lähelle, oli helppo huomata mikä nämä ihmeelliset
vesi- ja sulkurakenteet oli saanut aikaan. Siellä uiskenteli ja
puuhaili satoja, ehkä tuhansia majavia. Aivan kuin muurahaisten
rakentamalla tiellä tai mehiläispesässä näkee säännöllistä,
järjestelmällistä joukkotyötä, jossa toinen auttaa toistaan ja kaikki
pyrkivät yhteiseen päämäärään, aivan samanlaista saattoi huomata tässä
suurenmoisessa majavayhteiskunnassa.
Matkailijat näkivät, että koko tämän joen laakso kuului majavien
asutusalueeseen.
-- Täällä se on se majavannahkain aarreaitta, päätti Martti, -- aitta,
josta maine on kaikkiin siirtokuntiin kulkeutunut ja jonka omistamista
kaikki himoitsevat.
Luukas sanoi:
-- Minusta tämä on niin ihmeellistä ja harvinaista, ettei ole vähääkään
halua käydä näiden eläinten verta vuodattamaan. Tuntuu siltä kuin
olisimme Tapion kotitanhuvilla. Tässä yltäkylläisyydessä suurikin
metsästys into laimentuu.
Reippaina astelivat matkailijat ihmeellisessä luonnon valtakunnassa.
Väsyneinä lepäsivät ja sitten taas jatkoivat matkaa. Heidän alkaessaan
kiivetä toiselle vuorijyrkänteelle tuli metsän rinteellä heitä vastaan
hirviä, kauriita ja muita metsäneläviä. Ne olivat niin kesyjä, että
tuskin tieltä väistyivät.
Kun oli jouduttu mäkiryhmän laelle, ei enää Delawarelta päin voinut
vesijaksoja huomata. Sen sijaan edessä häämötti sangen kaukaa uusia
tuntemattomia vesiä ja suuria metsiä. Lähempänä näkyi useampia pieniä
aukeita, jotka ehkä olivat intiaanien kyliä.
Miehiä vähän arvelutti matkan jatkaminen tässä tuntemattomassa
aarniometsässä. Heillä ei ollut aavistustakaan siitä mihin polku
päättyisi.
Iltakin oli tulossa. Luukas ehdotti, että tehtäisiin nuotio ja
käytäisiin levolle. Mutta Erkki oli sangen levoton eikä halunnut hukata
hetkeäkään aikaa.
-- Jatketaan sitten vielä matkaa, päätti Martti. -- Mutta kun me
liikumme aivan tuntemattomilla seuduilla ja tiedämme vain, että näiden
seutujen alkuasukkaat ovat sotaisia, täytyy meidän olla erinomaisen
varovaisia. Jos huomataan mitään vähänkään epäiltävää, täytyy jättää
matkan jatkaminen pimeässä ja odottaa huomiseen.
Polku vei taas mäkeä alas. Puiden varjot pitenivät ja hämärä laskeutui
maille. Oli tultu rotkoiseen maisemaan. Polun molemmin puolin kohosivat
vuoret, jotka olivat paikoin jyrkemmät, paikoin loivemmat. Vuorien
seinämät lähenivät toisiaan ja näyttivät edessä melkein yhtyvän.
Juuri kun miehet, varovaisina liikkuen, olivat tulossa tähän kapeimpaan
kohtaan, kuulivat he keskustelua. Vaistomaisesti he nousivat polulta
hieman syrjään, vuoren rinteellä kasvavan ison puun taakse. Se
intiaanien kieli, jota keskustelussa käytettiin, poikkesi lenapien
kielestä, mutta miehet tajusivat sitä kuitenkin jonkun verran. Sen he
myöskin huomasivat, että henkilöt, jotka ottivat osaa keskusteluun,
eivät kaikki olleet intiaaneja.
Mitä! Erkki tunsi selvästi vihamiehensä Gustafin äänen. Siitä saattoi
jo päättää, että toinen oli Klasin ääni. Mukana heillä oli ilmeisesti
joku hollantilainen, joka toimi tulkkina.
Miesten oli nyt syytä olla erikoisen varovaisia. He nousivat vielä
hiukan ylemmäs ja piiloutuivat puitten suojaan. He olivat aivan lähellä
niitä, jotka alhaalla solan kapeimmassa kohdassa keskustelivat. Jos
irtonainen kivi heidän jaloistaan olisi vierähtänyt, olisi se pudonnut
salajuonittelijoiden keskelle.
Kuuntelijat pääsivät vähitellen perille siitä, mitä juonittelu
tarkoitti. Intiaanit, joita oli pari henkeä, olivat jonkunlaisia
yhteiskuntaan johtavan portin vartioita. Vieraat tekeytyivät heidän
kanssaan ystäviksi ja tarjosivat ryyppyjä.
Väkijuomien tarjoaminen intiaaneille oli kaikkien eurooppalaisten
siirtokuntain määräyksissä jo siihen aikaan kielletty. Alkuasukkaat
olivat tavattomasti näihin juomiin meneviä. Juomat vaikuttivat heihin
hurjistuttavasta He riehuivat mielettöminä eikä mikään järjensana
silloin pystynyt heihin. Jos he tällöin vielä saivat eurooppalaisia
ampuma-aseita, oli yhteiskunta suuressa vaarassa. Sen vuoksi oli myös
ampuma-aseitten levittäminen intiaanien keskuuteen jyrkästi kielletty.
Vartijat olivat päässeet "tulijuoman" makuun.
-- Saatte lisää kun palaamme, virkkoi Gustaf ja perääntyi Klasin ja
hollantilaisen kanssa sivulle.
Nyt kuulivat suomalaiset seuraavan keskustelun hollannin- ja
ruotsinkielen sekaisella murteella.
Gustaf sanoi Klasille:
-- Odota sinä niin kauan kuin me viivymme apuneuvoja hakemassa. Kun ne
ovat aivan lähellä, ei sinun tarvitse kauan pitää vahtia. Jos punanahat
tulevat kärsimättömiksi, tarjoa viinaa. Mutta varovasti, jotteivät
he liiaksi villiinny ennen aikojaan. Tiedäthän, että meillä on koko
suuri turkismäärä voitettavissamme. Jos minä onnistun tekemään oman
kaappaukseni, saat neljänneksen minun turkisosuudestani.
'Gustaf ja hollantilainen menivät vuorensolaa taaksepäin, mistä
suomalaiset juuri äsken olivat tulleet. Klas jäi pitämään seuraa
intiaaneille tarjoten silloin tällöin ryyppyjä.
-- Me tahdomme tehdä teidän kanssanne hyviä kauppoja, vakuutti Klas.
-- Me maksamme hyvin ja annamme tulijuomaa. Parhaimmassa tapauksessa
voitte saada valkoisten tuiiluikun. Kutsu päällikkö tänne, niin minä
annan hänelle hyvää maistiaisiksi.
-- Sachem vihaa valkoisten tulijuomaa, virkkoi punanahka. -- Sachem ei
myy nahkoja juomaan. Vampunia pitää olla.
-- Vampunia hän saa, kehui Klas. -- Sitä menivät hakemaan. Hae
odotellessamme tovereitasi tänne maistelemaan.
Toinen intiaaneista juoksi hakemaan. Klas jatkoi keskustelua toisen
kanssa.
Ylhäällä puitten suojassa kuunteleville miehille kävi aika pitkäksi,
ja he huomasivat, ettei heidän ollut mahdollista päästä huomiota
herättämättä solan kautta. Hiljaa ja varovasti he koettivat nousta
vuoren jyrkkää rinnettä ylemmäs auttaen ja tukien toisiaan. Näin he
pääsivät -- tosin kyllä suurella vaivalla -- kuilun harjanteelle, mistä
voivat nähdä "porttien" sisäpuolelle.
Vaikka olikin jo aikalailla hämärä, näkivät he kookkaan
intiaanikyläryhmän, jossa oli useampia paaluaitauksia. Ylhäältä katsoen
oli helppo havaita jokaisen paaluaitauksen sisällä joko useita tai vain
joitakuita intiaaniasumuksia, jotka kukin olivat avoimia paalutuksen
keskitse kulkevaa käytävää kohti. Tuolle käytävälle oli asetettu
nuotioita niin, että yksi nuotio tuli kutakin neljää asumusta kohti.
Nuotioitten ääressä istuivat perhekunnat, etupäässä lapsia ja naisia.
Keskimmäinen paaluaitaus oli suurin ja huolellisimmin laitettu. Sen
sisällä oli kaksitoista nuotiota, ja kun jokaiseen nuotioon kuului
neljä perhekuntaa, käsitti tuo aitaus 48 perhettä.
Suomalaisista oli hauskaa seurata täältä korkealta näköpaikalta
intiaanien elämää.
Muita puita korkeammaksi ja laajemmaksi oli siellä kasvanut jalava,
jonka oksat olivat miehen paksuiset ja haaraantuivat alhaalta
tasaisesti. Miehet kapusivat näille oksille ja istuivat niillä
mukavasti kuin nojatuolissa. Siellä voivat he myös rauhassa aterioida
ja melkeinpä yönsäkin viettää.
Juuri kun miehet olivat päässeet lähelle toisiaan mukavaan
lepoasentoon, näkivät he muutamien intiaanien tulevan solaan. Klas
kestitsi heitä ja sen vaikutuksesta he alkoivat hetken kuluttua
hoilata. Ennenkuin pahempaa elämää syntyi, saapui paikalle Gustaf ja
hollantilainen. Heillä oli vahvat kantamukset tavaraa.
-- Tässä on rahaa ja tässä on tulijuomaa, kehui Gustaf intiaaneille.
-- Ja tässä on valkoisten tuliluikku sille, joka tuo salaa ja ilman
hälinää minun luokseni tänne solalle kalpeanaamaisen tytön.
-- Valkoiset ovat Sachemin aitauksessa, huomautti eräs punanahoista. --
Noitanaiseen ei kukaan uskalla koskea, ei myöskään hänen ystäväänsä.
-- Joka lupaa ryhtyä yritykseen, hänelle annan minä rohkeutta,
kiihoitti Gustaf. -- Sinä olet reipas ja notkea. Eikö sinua tuliluikku
houkuttele?
-- Koetan parastani, lupasi intiaani.
-- Tästä saat rohkaisua, sanoi Gustaf, tarjosi muutamia ryyppyjä ja vei
intiaanin sivulle, missä alkoi neuvotella hänen kanssaan.
Sitten kannettiin vampunikasa paaluaitausten edessä olevan suuren
nuotion ääreen ja ryhdyttiin tekemään turkiskauppoja. Intiaanit toivat
kaikista aitauksista majavan sekä muiden kallisarvoisten eläinten
nahkoja.
Klas kulki väkijoukossa tarjoten ryyppyjä ja siten yllyttäen
kaupantekoon.
Erkki ei voinut enää hillitä malttamattomuuttaan, kun tiesi
morsiantansa uhkaavan vaaran.
-- Minun täytyy mennä Stinaa suojelemaan, sanoi hän ja laskeutui
puusta. -- Seuratkaa te täältä korkealta asiain kulkua ja auttakaa,
milloin tarvis on.
Erkki laskeutui jyrkänteeltä tasangon puoleista rinnettä alas.