Erkki Mulikan palattua Uuden Ruotsin siirtokuntaan ei kukaan muistanut
niitä kuulutuksia, jotka olivat koskeneet häntä. Kuvernööri Printz
kaikkein vähimmin. Hän ei suvainnut kuulla puhuttavankaan tulojuhlan
yhteyteen liittyvistä asioista.
Kun välttämättömimmät rakennustyöt oli suoritettu, alkoi
siirtokunnan jäsenille helpommat päivät ja he pääsivät puuhailemaan
omissa harrastuksissaan. Niinpä toiset paransivat ja vahvistivat
uutisasutuksiaan, toiset perustivat itselleen uusia koteja, toiset
kokosivat vuosisatoaan, toiset metsästelivät j.n.e. Kaikilla oli työtä
ja touhua.
Myöskin Hammaslahdella oli työ vilkkaassa käynnissä. Martti Marttinen
rakensi itselleen ja suvulleen tulevaisuuden kotia. Erkki oli häntä
auttamassa, samoin Olli Räsänen.
Eräänä iltana kokoontui tänne rakennukselle yhteen muutamia
suomalaisia. Tuli Pietari Rambo ja Pietari Kokkinen, jotka olivat
jo aikaisemmin tehneet sopimuksen lähteä syksyllä sopivaan aikaan
Takamaahan metsästämään ja maita katselemaan.
Nyt oli otollinen hetki. Seuraavana aamuna aikaisin lähti rannalta
liikkeelle vene, jossa istuivat Martti, Erkki, Rambo ja Kokkinen.
Mukana oli pyssyt sekä ampumatarpeita ja evästä.
Voimakkaat aironvedot veivät nopeasti venettä eteenpäin, huolimatta
vastavirrasta. Maisemat liukuivat ohitse. Kokkinen ihaili matalia
heinäsaariaan, jotka hän oli aikaisemmin itselleen valinnut ja joille
hän nyt tahtoi löytää keskipisteen, asumuksen pääpaikan.
Kuljettiin näiden saarien ohitse, poikettiin Schuylkillin suurelle
sivujoelle ja noustiin maihin lähellä joen suuta, missä oli matalasta
rannasta vähän kohoava, ruohoinen, suurten puitten verhoama kumpu.
Luonto oli täällä mitä yltäkylläisin täydessä rehevyydessään. Joki
laskeutui tyynenä ja vuolaana Delawaren syliin. Rantoja verhoavat
mahtavat puut kuvastuivat ilta-auringon varjostamina veteen. Luonto oli
jotakuinkin koskematonta.
Kummun rinteellä lähellä rantaa oli pieni hirsistä tehty ihmisasunto,
ainoa ja ensimmäinen tässä seudussa, jota suomalaiset sanoivat
Takamaaksi.
Se ihmisasunto oli Sauna, suomalaisten ensimmäinen asunto ja samalla
kylpyhuone. Tulijat huomataan Saunasta ja heitä vastaan rientävät tämän
yksinäisen erämaan asukkaat, vanhat tuttavamme Piikki ja Luukas.
Tämä oli iloinen yllätys kaikille muille paitsi Martille, joka tiesi
tästä piilopirtistä ja joka oli kaikessa hiljaisuudessa avustanut sen
rakentamista. Kun Piikki ja Luukas olivat onnellisesti saattaneet
naiset turvaan, olivat he asettuneet tähän asumaan ja rakentaneet tähän
asuntonsa, saunansa. Siinä oli Piikillä veden runsas riista vierellä.
Ja Luukkaalle, joka oli metsämies, tulivat metsän antimet melkein
saunan ovelle. He eivät katsoneet voivansa palata siirtokuntaan, kun
olivat ilman lupaa lähteneet. Mutta eivät he sinne kaivanneetkaan. He
elivät täällä rauhassa ja saivat juuri sitä, mikä heidän sydäntään
viihdytti. Päivät he liikkuivat ulkona askareissaan. Illalla pistettiin
tuvassa päre pihtiin ja nautittiin sitä onnea, minkä hiljaisuus
yksinäisyyttä haluavalle tuottaa. Luukas ja Piikki olivat Martin
välityksellä hankkineet tänne rakkaaseen saunaansa ne vähäiset
tavaransa, jotka heillä oli. Kallein niistä oli kantele, joka illoin
säesti soturin ja metsämiehen vanhoja lauleloita.
Ystävien saapuminen oli yksinäisille korven asukkaille sangen
mieluinen. Ilta oli lämmin ja lauha. Vanhaa suomalaista tapaa
noudattaen tahtoivat Piikki ja Luukas tarjota ystävilleen kylvyn.
Niinpä pantiin Sauna lämmitä. Kylpyä odotellessa pakistiin ulkona joen
rannalla. Kodan hiilloksella laitettiin ruokaa.
Sauna oli siksi suuri, että lauteille hyvin mahtui sekä isäntä että
vierasväet. Höyry kihosi kuumista kivistä ruumista hivelevänä, kuten
ennen vanhassa maassa. Seeterivastat antoivat hautuessaan kiviä vasten
hyvän tuoksun, ja kylpeminen niillä tuotti sanoin selittämättömän
hyvän tunteen. Vieraaseen maahan joutuneet nauttivat sanomattomasti
kotoisesta tunnelmasta. Kylpeminen kuumassa höyrysaunassa on
suomalaisten suloisin nautinto, peritty esi-isiltä jo ammoisesta
muinaisuudesta.
Suomalainen ja sauna kuuluvat yhteen.
Kylvyn jälkeen ateria maistui. Se nautittiin kodassa padan ympärillä.
Lattialle oli sirotettu pehmeitä lehviä, joilla oli mukava lojua.
Keskustelu sujui mainiosti. Muisteltiin entisiä oloja siellä vanhassa
maassa, niitä kärsimyksiä ja puutteita, joita siellä oli, mutta myös
iloja, jotka juuri kärsimysten välissä niin riemastuttavasti mieleen
vaikuttivat. Kerrottiin vanhat kaskut kotipuolen asuttamisesta,
väkevistä suomalaisista ja myös onnettomista vainoista suomalaisten ja
ruotsalaisten välillä.
-- Siellä kotona oli maailma sittenkin liian pieni, sanoi Marttinen.
-- Siellä ei ollut mahdollista vetäytyä syrjään, jottei toinen olisi
ennen pitkää potkaissut. En tiedä kuinka suuri maa tämä on, mutta
minusta näyttää siltä, että tänne sopii. En tarkoita, että pakenisimme
ihmisiä, mutta hyvä on kuitenkin tietää, ettei ole pakko olla kenenkään
survottavana.
-- Ei tiedä miten nämäkin seudut vielä ihmisistä täyttyvät, arveli
Pietari Kokkinen. -- Minusta on kumma, jos tällainen paratiisi saa iät
kaiket olla erämaana. Mutta minun ja meidän onnemme on, että näin on
tähän saakka ollut. Senpä vuoksi haluni on nyt lohkaista täältä niin
suuri pala, että siitä on helppo monelle pikku Kokkiselle ja heidän
jälkeläisilleen ositella.
-- Samaan pyrin minä, vakuutti Pietari Rambo. -- Kun me olemme palat
itsellemme lohkaisseet, tulkoon tänne sitten muita kuinka paljon
tahansa. Minä en lainkaan kadehdi. Kyllä minulta naapurisovun saa.
-- Me kun Piikin kanssa olemme täällä kahden asuneet, olemme tunteneet
itsemme niin sanomattoman onnellisiksi ja tyytyväisiksi. Eipä olisi
ihme, jos täällä vielä voisi syntyä suuriakin asutuksia. Miljoonia
tänne mahtuu, ja minä suon heille siunaukseni.
Kun tuli puhe Kaisa Väinämöstä, nosti Pietari Kokkinen kysymyksen,
missä hän ja se tyttö, joka karkasi hänen kanssaan, nykyään lienevät.
-- Piikki ja Luukas voisivat siihen ehkä jotain valaistusta antaa,
tunnusti Martti. -- Eikä sen tiedoksi tulemisesta laajemmissakaan
piireissä nyt luullakseni enää mitään vaaraa ole.
Piikki kertoi:
-- Vähän mekin siitä asiasta tiedämme. Kun poistuimme tuona kamalana
yönä jokea ylöspäin, näkyi roihu kauas takaamme. Päivän vaietessa
soudimme tätä jokea. Kaisa tahtoi aina vain kauemmas ja kauemmas.
Me tulimme pitkän matkan kuljettuamme suurelle koskelle, josta emme
enää päässeet ylös. Siinä Kaisa nousi veneestä, otti Stinan mukaansa
ja he lähtivät kosken vartta kävelemään ylöspäin. 'Odottakaa täällä
puoli päivää', hän sanoi ja lisäsi: 'Jollemme ole silloin täällä
takaisin, palatkaa pois. Me olemme silloin saaneet turvan, johon eivät
kuvernöörinkään voimat pysty.' Me jäimme katsomaan, kun he poistuivat.
Minusta näytti, että kosken yläpuolella kohtasi heidät intiaani, joka
lähti opastamaan. Ainakaan emme ole siitä lähtien heitä nähneet. Me
läksimme paluumatkalle. Mutta emmehän me voineet palata siirtokuntaan,
kun olimme auttaneet karkureita pakosalle. Niinpä pysähdyimme tähän
mieluisaan paikkaan ja rakensimme Saunamme. Te olette ensimmäiset meitä
tervehtimässä, ellemme ota lukuun intiaaneja, joita melkein joka päivä
tapaamme virralla.
-- Ei tämä kuitenkaan niin kovin yksinäistä ole kuin luulisi, alkoi
Luukas puolestaan selittää. -- Jokea myöten kulkee punanahkoja vallan
tiheään kuljettamassa turkiksia. Joskus näkee valkoisienkin veneellä
pyrkivän ylöspäin. Ovatko ne hollantilaisia vai englantilaisia, en voi
sanoa. Vasta muutama päivä sitten eräs tuollainen retkikunta souti
ylöspäin. Luulin tuntevani kaksi siinä menevistä, mutta saattoihan
se olla erehdyskin. Olin nimittäin näkevinäni punatukkaisen ja hänen
toverinsa. Mutta mitä heillä olisi asiaa siellä päin? En ole nähnyt
heidän palaavan. Ehkä ovat tulleet yön aikaan.
Miehet kävivät vähitellen levolle, toiset kotaan, toiset saunaan.
Aamulla he aikoivat lähteä retkeilemään.
Luukkaan arvelut askartelivat Erkin päässä, joten hän ei saanut heti
unta.