Erkki Mulikka oli tullut Manhattan-saaren luoteiskulmalle. Siellä
asuivat ne intiaanit, jotka parikymmentä vuotta aikaisemmin olivat koko
tämän merkillisen saaren myyneet Pietari Minuitille hollantilaista
siirtokuntaa varten mitättömän vähäisestä hinnasta.
Täältä johti polku metsien läpi hollantilaisten asumaan osaan saarta.
Polku vei osittain joen uomaa, osittain kallioisia jyrkänteitä. Vihdoin
alkoi joku yksinäinen uutisasutustalo näkyä. Nämä olivat eurooppalaisen
asutuksen ensi päiviä näillä tienoin.
Aivan eteläisimpään kärkeen saapuneet tulokkaat olivat pystyttäneet
paalutuksen joen rannalta salmen rantaan saaren poikki. Se oli
kauppakylän suojavarustus ulospäin. Kylän sisällä oli pieni linnoitus
ja sen ympärillä ryhmä pieniä taloja. Kylän valtakatu kulki joen
perkaamatonta rantaa. Sen varrella olivat kauppapuodit ja kapakat sekä
yleensä kaikki tärkeimmät paikat.
Erkki käveli ensin tätä "valtakatua" tutustuakseen kylään. Kadun
eteläpää päättyi kallioihin, joita nousuvesi huuhtoi. Siihen oli tehty
tilapäinen laituri laivoja varten. Jonkun matkan päässä rannasta oli
kallioita, jotka oli ulkosatamaksi valittu. Välillä olevaa matalikkoa
oli alettu täyttää, vaikka työ oli vielä aivan kesken.
Erkki etsi sivummalta asunnoksi merimieskapakan. Sen yläkerrasta hän
sai pienen komeron itselleen vuokratuksi. Ensi tehtäväkseen hän lepäsi
matkan jälkeen ja suunnitteli asiansa ajamista.
Sitten hän aloitti rohkeasti etsimistyönsä. Hän teki kiertomatkan
kapakoissa, työpaikoilla ja satamassa. Mutta hän ei tavannut missään
punatukkaista. Illemmalla hän ryhtyi uudelleen toimeen mutta yhtä
huonolla tuloksella. Seuraavakaan päivä ei tuonut selvyyttä. Hän
tuli siihen johtopäätökseen, että etsitty mies ei ollut ainakaan
tällä kerralla Uudessa Amsterdamissa. Hän saattoi sinne tulla jokea
ja rannikkoa kulkevissa laivoissa tai maata myöten samaa tietä, jota
hänkin oli tullut. Sen vuoksi hän piti silmällä erittäinkin satamaa.
Vaikka Uusi Amsterdam kaupunkina oli vielä aivan vähäpätöinen,
oli siinä joltinenkin laivaliike. Hollantilaisilla oli useampia
pieniä laivoja, jotka pitivät yllä yhteyttä ylemmäs joen varrelle
perustettujen siirtokuntien kanssa. Myös oltiin vilkkaassa
vuorovaikutuksessa Long Islandin kanssa, jonka pienet siirtokunnat
elivät pääasiassa kalastuksella. Erittäinkin pyydettiin niitä kaloja,
joiden suomuja puristettiin intiaanirahoiksi, vampunihelmiksi.
Englantilaiset sekä New-Haven-siirtokunnasta että myös etelästä,
Virginiasta, kävivät kaupanteossa hollantilaisten kanssa. Satamassa
saattoi tavata myös meren yli purjehtineen verrattain ison laivan.
Erkillä oli tässä kaikessa katsomista. Aikansa kuluksi hän palkkautui
lastaustöihin ja teki vähitellen tuttavuutta eräiden työmiesten
kanssa. Ruotsinkielen taitonsa avulla hän sai jotakuinkin selkoa
hollantilaisten puheesta.
Viikon verran odotettuaan huomasi hän, kantaessaan rakennusaineita
laivasta, vihdoinkin punatukkaisen puuhailevan pienessä jokipurressa,
joka juuri äsken oli tullut suuremman laivan kupeelle jokivarrelta.
Erkki ei ollut ainoa, joka teki tärkeän huomion, sillä hänet oli jo
aikaisemmin huomattu.
-- Tuosta saat miehen, jota tarvitset, sanoi punatukkainen purren
kipparille. -- Hän on vieras täällä eikä kukaan kysele häntä, vaikka
katoaisi ikipäiviksi.
Kippari tähysti Mulikkaa, joka juuri kantoi raskasta taakkaa maalle.
-- Ei hän liene aivan helposti otettavissa, hän lausui matalalla
äänellä.
-- Ellemme saa väkivallalla purteen, saamme ainakin viekkaudella,
neuvoi Gustaf. -- Kun hän on täällä, on hänet helppo toimittaa
Karhusaareen ja siellä kyllä Nicholas Koorn hänen niskansa taivuttaa.
Erkki ei luonnollisesti kuullut mitään tästä keskustelusta. Hän kehitti
päässään tuumaa, miten saisi punatukkaisen lähtemään Christinaan.
Gustaf nousi purresta maihin ja kulkiessaan läheltä Erkkiä tervehti
häntä, huomauttaen:
-- Kas onhan täällä niitä vanhan maan ystäviä. Eikö enää miellyttänyt
Christinassa olo?
-- Eipä siellä mitään hätää ole, vastasi Erkki. -- Kyllä sinne sopii.
Sovit sinäkin, juuri sinua siellä odottavat.
-- Onpa hyvä, että ollaan jo niin pitkällä, että minua odotetaan,
lausui Gustaf. -- Siihen olen halunnut päästäkin. Ehkä sinäkin jo
haluaisit minua sinne. Ja luovuttaisit sen, jonka olet minulta
ryöstänyt. Mutta se, että sinä olet vielä hengissä, todistaa, että asia
ei ole vielä lopussa. Hirsipuu, se on sinun osasi. Sitten minä omani
haen.
-- Silloin saat odottaa kauan, sanoi Erkki kiivaasti ja ryhtyi taas
työhönsä. Hän oli aikonut rauhallisesti keskustella punatukkaisen
kanssa, mutta huomasi sen mahdottomaksi. Hän ei voinut teeskennellä.
Punatukkainen ei malttanut olla vielä lähestymättä suomalaista.
-- Minun kärsivällisyyteni on alkanut loppua, kähisi hän. -- Siellä
siirtokunnassa käy kaikki niin hitaasti. On mahdollista, että lähden
sinne jo piankin. Mutta, usko se, sinä et tule minun kanssani. Me emme
sovi samaan siirtokuntaan.
-- En seuraasi ikävöi, sanoi Erkki. -- Mielelläni jään tänne, jos sinä
menet siirtokuntaan.
Gustaf vetäytyi toveriensa luo purteen. Erkki huomasi hetken kuluttua
purren ja miehet hävinneiksi. Mihin ne olivat menneet, sitä hän ei
keksinyt. Työtoverilleen hän selitti, että tuota punatukkaista on
etsitty Uuden Ruotsin siirtokuntaan. Hän pyysi tätä painamaan mieleensä
miehen piirteet.
-- Kyllä minä ne kasvot ja tuon pään aina muistan, vakuutti Erkin
hollantilainen työtoveri. -- Ei hän ole ensimmäistä kertaa täällä. Hän
kuuluu Killian van Rensselaerin joukkoon ja liikkuu hänen asioillaan.
Toisinaan häntä ei näe viikkokausiin, toisinaan hän taas viipyy täällä
useita päiviä. Vakituisesti hän asunee Killian-herran linnoituksessa
Rensselaersteënilla. Hänen hommansa näyttävät olevan hyvin salaperäisiä.
Laivaa purettiin iltapimeään saakka.
Pimeässä sattui tapaturma. Kun Erkki Mulikka otti laivan kupeelta
raskasta lautataakkaa hartioilleen, luiskahti hänen jalkansa ja
hän putosi veteen. Viedessään taakkaansa maihin työtoveri huomasi
onnettomuuden niin myöhään, että kun hän ehti katsomaan laivan laidan
yli ulkosivulle, ei hän siellä nähnyt muuta kuin uivia lautoja ja
kadonneen lakin. Hän hälyytti väen liikkeelle, vene pantiin kiertämään
laivan ympärystää ja seipäällä koetettiin tavoitella pohjaa. Mitään ei
tavattu. Pimeys teki tarkemman etsimisen mahdottomaksi.
Kun mies oli tuona kuumana kesäpäivänä tehnyt raskasta työtä, päätti
laivaväki, että hän oli kuumuuden rasituksesta pyörtynyt ja painunut
pohjaan. Vain tämä voi selittää miten kaikki tapahtui niin äänettömästi.
Kun kadonnutta työmiestä vielä etsittiin laivan luota, riensi pieni
pursi Hudson-virtaa ylöspäin illan pimeydessä. Tämä pursi oli ollut
laivan kupeella piilossa ja ottanut hiljaa saaliinsa, kun se, kaulan
ympäri kietoutuneen silmukan vetämänä, putosi veteen. Pursi pääsi
hiljalleen pimeässä irtautumaan laivasta ja loittonemaan ennenkuin
tapaturma herätti yleisempää huomiota.
Purren pohjalla makasi vahvasti nuoriin sidottuna Erkki Mulikka,
jonka kaulan ympäriltä oli silmukka höllennetty. Vangitun luona piti
punatukkainen vahtia ja ilkkui onnettomalle:
-- Katsoin parhaaksi muuttaa menettelytapaani. Minä lähden nyt sinun
sijastasi Stinan luo. Minullehan hän kuuluukin ja minä otan nyt omani.
On yhdentekevää hirtetäänkö sinut vai jätetäänkö henkiin. Meidän
rauhaamme et enää pääse häiritsemään.
Erkki kuuli tämän katalan miehen puheen. Hänen nyrkkinsä olivat
puristuneina, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Kauhun kuvat kiitivät
mielikuvituksessa hänen silmiensä ohi.
Hetken kuluttua pysähtyi pursi kalliorantaan. Punatukkainen ja hänen
toverinsa kantoivat sidotun vangin linnoituksen portista sisälle.
Purren kippari selitti karkeaääniselle vartijalle:
-- Tässä on työvoimaa linnoitukseen niiden tilalle, jotka lähtevät
kauppa-asioille. Alussa hän kai on vastahakoinen, mutta Koorn on
tottunut äkäpussit kesyttämään. Tällä miehellä on se etu, että häntä ei
suurin kuulustella. Hän on vain tilapäisesti tullut siirtokuntaan, eikä
hänellä ole omaisia ja ystäviä. Hänestä ei mitään melua tehdä.
-- Viekää tornikamariin, komensi vartija.
Erkki tunsi kohta olevansa tukehduttavan lämpimän huoneen lattialla.
Hänen kätensä ja jalkansa oli päästetyt siteistä. Ovi oli teljetty,
ja akkuna, pieni aukko, oli ylhäällä saavuttamattomissa. Huone oli
osittain niiden portaiden alla, jotka johtivat torniin.
Vanki tunsi ruumiissaan väsymyksen herpaantumista. Hän oli liian
voimaton harkitsemaan pelastustaan.
Horroksissa maaten hän yön aikana kuuli portaita kuljettavan ja
raskaita esineitä kannettavan.
-- Me joudumme matkaan ennen päivän koittoa, sanoi joku ääni. -- Lasti
on jo pian laivassa. On sekä väkevää että pistävää. Kyllä niillä
vaihdetaan lasti nahkoja.
-- Minun matkallani voi ehkä tulla häiriöitä, lausui toinen, jonka
Erkki horroksissakin tunsi punatukkaisen ääneksi. -- Aion viettää nyt
hääni ja tuoda vaimon mukanani tänne.
Erkki koetti pysytellä hereillä. Mutta luonto vaati osansa. Hän nukkui
pian sikeään uneen.