Illemmalla tuli Erkki sairasta katsomaan. Hän kuului oven takana jotain
puhuvan, mutta Reeta ei sitä tarkemmin erottanut. Sisälle hän tuli
yksinään.
Hän istui sairaan vuoteen ääreen ja tarttui hänen käteensä. Reeta
huomasi kuinka liikutettu Erkki oli. Hänen kätensä vapisi.
-- Voitko nyt paremmin, kysyi nuori mies.
-- Kun en ole koskaan ennen sairastanut, tuntuu tämä varsin oudolta,
vastasi tyttö. -- En osaa selittää mikä minuun on tullut.
Erkki mietti hetkisen.
-- Minun täytyy puhua sinulle asioista, jotka ovat meille kummallekin
sekä myös muille tärkeät. Ensin tahtoisin saada erään asian
selvitetyksi.
Hetken vaitiolon jälkeen Erkki jatkoi:
-- Meitä oli monta kuulemassa, mitä sinä sanoit tuolla puun juurella
sille naiselle, joka oli ystävällisenä sinua lähestynyt. Minä en
niitä sanojasi silloin ymmärtänyt. Tällä väliajalla luulen päässeeni
selville, mitä tarkoitit. Olen nyt myös muulta taholta saanut samoja
viittauksia hirveästä epäluulosta, joka on olemassa ja josta tähän
saakka minulla ei ole ollut aavistustakaan. Jaksatko keskustella tästä?
Reeta, joka oli tuntenut miellyttävää rauhaa pitäessään Erkin kättä,
havahtui unelmistaan. Päivän muistot palasivat.
-- Täytyyhän minun, vastasi hän väristen.
-- Jos jaksat, niin todella sinun täytyy. Kas niin, koeta olla
rauhallinen. Sinä olet jostain saanut tietoa siitä salaisuudesta, joka
koskee minulle hyvin läheistä naista. Tiedätkö, että hänet on Ruotsissa
kuulutettu mieheen, jota hän ei rakasta?
-- Kuulin sen tänään, vastasi tyttö heikosti.
-- Kuulin myös, että mies on tullut hakemaan omaansa ja sitten kadonnut.
-- Ja kun hän on kadonnut, jatkoi Erkki selvittelyä, -- luullaan, että
tämä nainen on hänet raivannut pois tieltään, luullaan, että hänet on
murhattu. Eikö niin?
Reeta ei voinut vastata mitään. Kuitenkin hän nyökähytti päätään.
-- Se epäluulo on väärä, sanoi Erkki jyrkästi. -- Se nainen on jaloin
olento maan päällä. Hänen käsiään ei mikään rikos ole tahrannut, ei
edes hänen ajatuksiaan.
-- Mutta missä se mies on? Miksi hän pysyy piilossa? -- Reeta melkein
huudahti tehdessään nämä kysymykset.
-- Se on arvoitus meille kaikille. On ainakin ollut, sanoi Erkki.
-- Luulen kuitenkin voivani nyt hiukan aavistaa, miksi hän on
poissa. Juorut hänen murhastaan ovat hiljaa ja järjestelmällisesti
hiipineet linnoitukseen. Niitä on taitavasti levitetty. Ne ovat
tulleet joen toiselta puolen, alkaneet ensin Helsingborgin
linnoituksen rakennuksella, joutuneet vähitellen tytön isän sekä myös
apulaispäällikkö Skuten korviin. Ne ovat tulleet siinä muodossa, että
varsinaisen murhan on tehnyt henkilö, joka tyttöä rakastaa ja jota
tyttö rakastaa.
-- Sinä! pääsi Reetan huulilta kimeänä kirkaisuna.
-- Niin, ystäväni, sanoi Erkki vakavana. -- Se punatukkainen mies
tahtoo minut raivata pois tieltään. Kun näyt olevan näin pitkälti
selvillä, helpottaa se minua toisen, pääasian, selvittämisessä. Totta
on, että minä sitä tyttöä rakastan, olen rakastanut Ruotsista saakka.
Hänkin rakastaa minua. Totta on, että tuo mies on meidän onnemme
tiellä. Mutta sitä tietä me emme ole aukaisseet emmekä aukaise murhan
avulla. Sinä, joka olet minun lapsuudenystäväni, ethän sinä voi
sellaista uskoa?
Reeta oli tämän selityksen aikana irroittanut kätensä ja kääntänyt
kasvonsa sivulle. Erkki käänsi hellästi tytön kasvot uudelleen itseään
kohti. Hänen silmänsä olivat rukoilevat.
Erkki sanoi lempeällä äänellä: -- Minun olisi pitänyt uskoa sinulle
rakkauteni Stinaan heti siitä hetkestä, jolloin se alkoi. Niin aioinkin
tehdä, mutta en saanut asiaani suoritetuksi. Jos olisin niin tehnyt,
olisi Stina säilynyt siltä katkeralta loukkaukselta, siltä syytökseltä,
jonka häntä kohtaan heitit.
Reeta vältti Erkin katsetta ja puna kohosi hänen kasvoilleen. Hänen
mieleensä kuvastui tuo viehkeä tyttö ja korviinsa kuuluivat hänen
sanansa: 'minä, jonka Erkki on valinnut'. Hän tunsi menetelleensä
halpamaisesti.
Mutta rakkaus Erkkiin ja mustasukkaisuus tyttöä kohtaan eivät olleet
vieläkään niin hävinneet, että hän olisi voinut sanoa Erkille mitään.
Erkki puhui edelleen. Hänen sanansa olivat ystävälliset ja sydämeen
sattuviksi tarkoitetut:
-- Minun lapsuudentoverini, minun paras ystäväni lähinnä Stinaa ei
suinkaan tahdo minun onneani vastustaa. Minun tähteni sinä et voi
vihata sitä naista, joka minut on onnelliseksi tehnyt. Hän ei ole
sinulle tehnyt mitään pahaa. Hän tahtoo olla ystäväsi. Hän on enkeli,
ei murhaaja. Sinä olet hänelle velkaa hyvityksen siitä, että olet häntä
loukannut.
Reeta ei halunnut puolustautua. Hän vain katsoi Erkkiin katuvaisena.
-- Huolimatta siitä, mitä olet hänelle sanonut, jatkoi Erkki, -- on hän
ystäväsi. Hän on huolissaan sinun sairaudestasi. Hän tahtoisi puristaa
kättäsi, hän tahtoisi pyytää anteeksi, jos on tietämättään sinua
vastaan rikkonut. Tahdothan sinä ojentaa hänelle kätesi?
Reetan silmät olivat kyynelissä. Hän nyökäytti hiljaa päätänsä.
Erkki meni ovesta ulos. Hän tuli pian takaisin taluttaen kädestä
Stinaa, joka oli vielä samassa valkeassa puvussa, missä oli päivällä
tavannut Reetan. Hänen silmänsä loistivat yhä ihmeellistä valoa.
Kenties vielä enemmän kuin ennen, sillä niistä kuvastui myös pohjatonta
kärsimystä.
Hän meni hiljaa Reetan vuoteen viereen, lankesi polvilleen ja painoi
päänsä peitettä vasten. Reeta ojensi väsyneesti kätensä, mutta käänsi
pian kasvonsa pois. Stina tarttui hervottomaan käteen ja painoi sille
huulensa.