Helmikuun alussa 1643 pyrki kaksi ruotsalaista laivaa Henlopenin
niemen ohitse Delaware-lahteen. Nämä laivat, "Fama" ja "Svan", olivat
jo elokuulla edellisenä vuonna lähteneet Tukholmasta. Ne olivat
kulkeneet Kanarian-saarien ja Länsi-Intian kautta nauttien Antiguassa
ranskalaisen siirtokunnan vierasvaraisuutta. Matka oli siihen saakka
ollut hidasta, mutta muuten onnellista. Samoin pääsivät laivat
turvallisesti aina Henlopenille saakka.
Mutta siellä nousi harvinaisen voimakas pohjoismyrsky. Aallot ärjyivät
vaahtopäinä ja huuhtoivat yli laivojen. Myrsky toi mukanaan lumipilven,
joka eksytti laivat. "Fama" ajoi matalikolle, sen toinen masto katkesi
ja iso purje meni mereen sen mukana. Laivaa yritettiin kiinnittää maan
suojaan, mutta ankkuriköysi ei kestänyt. Kolme ankkuria menetettiin,
kunnes vihdoin laiva saatiin pysymään sopivassa paikassa.
Kului toista viikkoa ennenkuin päästiin jatkamaan matkaa. Myrskyn
jälkeen tuli suloinen sää ja matkustajia rohkaisi tieto siitä, että
aivan kohta ollaan perillä ja loppuu tämä noin 150 päivää kestänyt
matka.
Kuvernöörin perhe oleskelee kannella katsellen uuden maailman
maisemia. Printz itse kävelee jykevästi tavaramyttyjen välissä. Hän
sivelee partaansa ja kohentelee asentoaan valmistuakseen kyllin
vaikuttavasti ja arvokkaasti esiintymään uusien alamaisten joukossa.
Hän on iso, mahtava mies, päätä pitempi kaikkea kansaa. Muutenkin
on hän ruumiinrakennukseltaan niin jykevä, että painossa vastaa
kolmea tavallista miestä [Historia tietää, että kuvernööri Printz
painoi yli 400 naulaa]. Hän ei ole tietääkseenkään siitä, että hänen
uusi virka-asemansa, niin korkea kuin se olikin, oli tavallaan
myös karkoitusta. Hän oli ollut urhoollinen upseeri sodassa ja oli
palkinnoksi siitä saanut kuninkaallisia lahjoituksia. Mutta sitten
kohtasi häntä kova onni. Ollessaan Chemnitzin linnan päällikkönä
hänen täytyi se luovuttaa ylivoimaiselle viholliselle, mistä joutui
syytteeseen. Pyytämättä sodan johtajilta lupaa hän matkusti Ruotsiin.
Se tottelemattomuus luettiin hänelle uudeksi rikokseksi. Toimitetussa
tutkinnossa selveni, että hänen urhoollisuuttaan vastaan ei ollut
mitään muistuttamista. Mutta häntä rangaistiin tottelemattomuudesta.
Suuttuneena tästä hän matkusti Suomeen, missä vietti muutaman
rauhallisen ajan monivuotisten temmellysten jälkeen. Uutta tointa
sodassa ei hänelle suotu, sen sijaan määrättiin hänet kuvernööriksi
merentakaiseen siirtokuntaan. Hänen ärtyneen mielensä lohdutukseksi
annettiin hänelle täysi valta alamaistensa yli. Hän tuli olemaan
Uudessa Ruotsissa melkein itsevaltiaan asemassa, mikä jonkun verran
tyynnytti hänen ylpeää luontoaan.
Nyt lähestyi hetki, jolloin hän astuisi uuteen valtakuntaansa.
Hänen luokseen tuli hänen vanhin tyttärensä, vilkas Armgard, joka
oli täysikasvuinen neito. Äitinsä kuoleman jälkeen oli hän perheen
varsinainen valtijatar. Jäykkä isäkin sai monesti taipua hänen
oikkuihinsa.
-- Isä, tässä on nyt sinun valtakuntasi. Se otti sinut vastaan
myrskyllä, jonka olet kuitenkin voittanut. Oi, kuinka minusta
tuntuu ihanalta ajatella, että me olemme täällä arvoltamme kaikkein
korkeimmat, joiden yläpuolella ei ketään ole.
-- Ei ketään muita kuin Jumala, myönsi kuvernööri, kohotti hartioitaan
ja jatkoi kävelemistä.
Armgard oli pitkän matka-ajan kuluessa ottanut selvää matkustajien
elämästä ja oloista, joten hän tunsi huomattavan osan tulevia
alamaisiaan. Hän tahtoi olla heidän valtiattarensa, kuten kuningatar
Christina Ruotsissa. Erittäin oli hän mieltynyt suomalaisiin, ja katsoi
heidän kuuluvan hänen erityiseen suojelukseensa, kun hän oli viime
vuodet elänyt Suomessa.
-- Pian olet sinäkin veljesi luona ja voit aloittaa uuden elämän,
sanoi hän suomalaiselle tytölle, joka äänettömänä katseli ohi liukuvia
maisemia. Tämä turvaton ja maailmaa kokematon tyttö, joka kaikessa
oli altis auttamaan häntä, oli saavuttanut hänen täyden suosionsa. --
Hetken perästä joudut sinä siellä naimisiin ja sinulla on uusi koti,
parempi kuin on koskaan ollut. Oletko tätä asiaa koskaan ajatellut?
Hetken epäiltyään tunnusti tyttö ujosti:
-- Olen minä joskus.
-- Ehkä sinulla on ollut jo sulhanenkin. Sellainen reipas, solakka
sieltä suomalaismetsistä. Kuinka hennoit hänet jättää?
-- Eihän minulla vielä sulhasta. Lapsuudentoveri vain. -- Tyttö ilmaisi
täten ne ajatukset, jotka parhaillaan askarruttivat hänen mieltään.
-- Me voimme puhua hänestä millä nimellä tahansa, puhui kuvernöörin
tytär leikillisesti. -- Itkitkö kovin lähtiessäsi?
-- Ei hän silloin ollut siellä. -- Tyttö katsoi uneksivana etäisyyteen.
-- Ahaa, huudahti Armgard Printz ja löi käsiään yhteen. -- Hän onkin
tietysti jo ennen tullut tänne. Nyt minä ymmärrän, nyt ymmärrän miksi
yksinäsi uskalsit tälle pitkälle matkalle. Sinä olet aina puhunut vain
veljestäsi ja hänen perheestään. Ehkä teillä on jo asiat selvillä ja
hän vie sinut oitis omaan kotiinsa.
Nuori tyttö painoi päänsä alas ja sanoi kuin itsekseen:
-- En minä tiedä.
Kuvernöörin tytär tarttui häntä olkapäästä rohkaisevasti.
-- Pian se tiedetään, hän sanoi. -- Luultavasti hän on jo rannalla
sinua ottamassa vastaan. Minä tahdon, että sinä näytät minulle hänet
heti. Jos on vielä mitä epäselvyyttä, kyllä me sen selvitämme.
Ja hän kääntyi kahden lähellä seisovan nuoren miehen puoleen, jotka
olivat matkan varrella usein pitäneet heille seuraa:
-- Pojat, jos olette luoneet katseenne tähän tyttöön, tietäkää, ettei
hän ole vapaa. Hän on onnellisempi kuin te ja onnellisempi kuin
minäkin. Hänellä on omansa rannalla vastassa. Amerikka tarjoo hänelle
jo alunpitäen kaikki.
Miesten kasvot menivät irvistävään nauruun, joka oli tarkoitettu
kohteliaisuudeksi kuvernöörin tytärtä kohtaan.
-- Onpa soma nähdä hänen valittunsa, se onnellinen, joka saa emännän
kotiinsa, nauroi toinen miehistä, punatukkainen. -- Luulen, ettei
täällä ole emäntiä kovinkaan tarjolla, ellei niitä puissa kasva.
-- Pakanoihin kai moni nuori mies saa turvautua, huomautti hänen
toverinsa.
Armgard Printz pujahti toisten matkustajien luo juttelemaan heidän
kanssaan.
* * * * *
Pienen linnoituksen laivalaiturille oli siirtokunta kokoontunut
vastaanottoon, jonka komentaja tahtoi tehdä tavallista juhlallisemmaksi.
Suomalaisia oli joukko yhdessä ryhmässä. Ehkä tulijoissa oli
heimolaisia, ehkä uusi parvi karkoitettuja kaskenkaatajia Vermlannista.
Olli Räsänen siristi silmiään, nykäisi Martti Marttista ja huudahti:
-- Jos eivät silmäni petä, on tuolla Reeta.
-- Miten hän olisi tänne joutunut? epäili Martti. Mutta kun hänkin
tähysti tarkkaan, oli hän tuntevinaan sisarensa kasvot.
Erkki Mulikka oli samassa miesjoukossa. Myös hän loi katseensa
osoitettuun suuntaan. Yhtäkkiä pääsi Erkin huulilta:
-- Se roisto. -- Ja hän pui nyrkkiään.
Martti Marttinen ja Olli Räsänen kiiruhtivat laivaan tervehtimään
ja auttamaan Reetaa. Ilonkyynel silmissä tarttui sisar hämmästyneen
veljensä käteen.
-- Miten sinä olet täällä? Onko vaari kuollut? kysyi Martti sulkien
sisaren syliinsä.
-- Kuollut on vaari. Minun ainoa turvapaikkani oli täällä.
Reeta ei halunnut tällä kertaa enempää kertoa. Mainitsi vain, että
metsäsuomalaisia tuli useampia, samoin Suomen suomalaisia.
Erkki Mulikka ei seurannut Marttia ja Ollia heidän mennessään laivalle.
Hän ja hänen lapsuudentoverinsa olivat kyllä nähneet toisensa, mutta
sitten piti Erkki silmänsä naulattuina punatukkaiseen ja tämän
toveriin, jotka hän tiesi katkerimmiksi vihollisikseen.
Reeta kummasteli jonkun verran Erkin viipymistä. Olihan hän huomannut
hänet hyvin toisten joukosta rannalla.
Martin ja Ollin kootessa Reetan tavaroita lähestyi heitä kuvernöörin
tytär.
-- Veljesi oli siis vastassa, sanoi hän tytölle.
-- Tässä hän on, näytti Reeta Marttia.
-- Ja tämä on siis se toinen, sanoi Armgard osoittaen Olli Räsästä.
Reeta punastui. Nopeasti, melkein suuttuneena hän vastasi:
-- Eihän toki.
Armgard Printz tarttui Reetan käsivarteen ja vei hänet sivulle...
-- Mitä? Eikö hän ollutkaan vastassa? Millainen sulhanen se on?
Reeta vakuutti että kyllä hän on täällä.
-- Missä, missä hän sitten on, kysyi kuvernöörin tytär hiukan
kärsimättömänä.
Reeta osoitti kädellään Erkkiä.
-- Vai niin. Komea näkyy olevan. Mutta miksi hän viipyy? Se ei ole hyvä
merkki. -- Tämä oli kuvernöörin tyttären mielipide. -- Jos jotain on
vinossa, kyllä minä autan tuon vinon oikaisemisessa.
Heidän lähellään oli ollut punatukkainen, joka oli nähnyt Reetan
viittaaman henkilön ja kuullut keskustelun.
-- Ahaa, huudahti hän itsekseen ja hänen päähänsä juolahti jotain...
Maihin saatettiin ensin juhlallisuuksin kuvernööri Printz perheineen
ja seurueineen. Tähän seurueeseen kuului muiden muassa kaksi pappia,
Campanius ja Fluviander, sekä apulaispäällikkö Sven Skute ja
muutamia aatelisnuorukaisia. Arvon merkkinä ympäröi uutta päämiestä
sotilaskunniavartiosto. Kuvernöörin valtava personallisuus teki syvän
vaikutuksen siirtokunnan jäseniin. Hänen äänensä kaikui jymeänä; kuin
ukkonen, kun hän lausui tervehdyksensä ja antoi käskyjään.
Muiden matkustajien mukana tuli Reeta, veljensä ja Olli Räsäsen
saattamana. He saapuivat suomalaisten ryhmään. Ystävällisesti tervehti
Erkki lapsuudentoveriaan. Reetan puristaessa hänen kättänsä kohosi puna
tytön poskille. Punehtui Erkkikin, vaikka ehkä ei samasta syystä. Hän
oli jonkun verran hajamielinen.
Hän näki Gustafin toverinsa kanssa menevän Dalbon luo, joka seisoi
lähellä suomalaisia.
-- Minä tulin hakemaan Stinaa, sanoi punatukkainen käheästi. --
Minulla on syytä päättää, että hän on paennut tänne -- ehkä teidän
suostumuksellanne. Minä en aio antaa leikitellä kanssani. -- Hänen
sanansa olivat purevat ja ilkeät.
-- Kyllä hän on täällä, myönsi Dalbo. -- Hän tuli minun tietämättäni.
Mutta ethän toki väkisin häntä vaimoksesi ota.
-- Otanpa niinkin, vastasi punatukkainen jyrkästi.
-- Silloin et voi odottaa minun kannatustani, päätti Nils Dalbo ja
erosi kyläläisestään.
-- Sitä en tarvitse. Minulla on kaikki aseet käsissäni, singahutti
punatukkainen hänen jälkeensä.
Erkin ja Gustafin välillä ei sanaakaan vaihdettu. Ilman sitäkin he
tunsivat vihaavansa toisiaan. Ja tiesivät nyt alkavan leppymättömän
taistelun tytöstä, jota kumpikin halusi omakseen.