Seuraavaksi päiväksi oli kirkkoon järjestetty tulojumalanpalvelus. Uusi
pastori Johan Campanius saarnasi pastorien Christoferin ja Fluvianderin
toimiessa apulaisina. Pastori Torkillus ei voinut olla mukana, sillä
hän oli sairasvuoteessa, mistä ei enää noussut.
Saarnan jälkeen koottiin seurakunta suureen hallintosaliin, missä
luettiin kuningattaren antama valtakirja uudelle kuvernöörille, jolle
komentaja Ridder luovutti päällikkyyden.
Kuvernööri Printz ryhtyi heti tarmokkaisiin toimenpiteisiin
siirtokunnan kehittämiseksi. Muutaman päivän levon jälkeen hän lähti,
mukanaan Ridder, Sven Skute ja Maunu Klinga sekä miehistöön kuuluvina
muiden muassa Pietari Kokkinen ja Pietari Rambo laivalla tarkastelemaan
siirtokunnan maa-alueita sekä ympäristöjä. Hän tahtoi tutustua
valtakuntaansa sekä järjestää asutuksen ja puolustuksen tukevalle
perustalle.
Intiaaneista ei toistaiseksi ole pelkoa, päätti kuvernööri.
Mutta kauppa intiaanien kanssa on niin turvattava, etteivät muut
kansallisuudet pääse sitä häiritsemään. Tässä oli tähdättävä isku
etupäässä hollantilaisia vastaan.
Hollantilaiset, joiden siirtokunta ja kauppa Uudessa Amsterdamissa
menestyi, katsoivat myös tämän Eteläjoen (Delawaren) kuuluvan heille.
He olivat sinne valkoisista ensimäisinä asettuneet ja perustaneet
ensimäisen siirtokunnan, jonka tosin intiaanit hävittivät. Myöskin
olivat he ylemmäs joen varteen perustaneet Fort Nassau nimisen
varustuspaikan, joka kuitenkin ruotsalaisten tullessa oli tyhjänä ja
jota käytettiin pääasiassa vain kauppapaikkana intiaaneilta tavaroita
ostettaessa. Ruotsalaisten tultua joelle sijoittivat hollantilaisetkin
varustuspaikkaansa pienen miehistön ja sen nojalla panivat
väsymättöminä vastalauseitaan ruotsalaisten asutus- y.m. toimintaa
vastaan.
Myöskin englantilaiset olivat ostelleet intiaaneilta maata ja sen
nojalla pitivät ainakin osaa seudusta heille kuuluvana. Tämän asutuksen
tueksi oli heillä pieni varustuspaikka nykyisessä New Jerseyssä, jossa
hollantilaistenkin varustukset olivat.
Syynä eri kansallisuuksien kilpailuun oli se, että Delawarea ja
sen sivujokia, erittäinkin vuolasta Schyulkill-jokea myöten kävi
tiettävästi paras turkistavarain kauppa intiaanien kanssa. Se, joka voi
pitää hallussaan Delaware-joen ja sen sivujoet, hallitsi tätä tärkeätä
kauppaa. Ruotsalaiset olivat Fort Christinalla ottaneet haltuunsa yhden
tärkeän kulkuväylän minquasien luo, sen, joka kulki Christina-jokea
ja sen sivujokia myöten. Mutta tämä linnoitus ei mitenkään sulkenut
vapaata kauppaa Delawarea pitkin.
Ruotsalaiset olivat onnistuneet saavuttamaan intiaanien luottamuksen.
He rakensivat ystävyyssiteitä punanahkain kanssa, maksoivat tuotteista
parhaat hinnat ja menettelivät yleensä rehellisesti. Hollantilaisten
aikaisempi kaupankäynti surkastui Fort Nassausta huolimatta ja tämä
synnytti heissä tyytymättömyyttä ruotsalaisia kohtaan.
Kuvernööri Printz oli lähtiessään saanut ohjeet pitää yllä ystävällisiä
välejä intiaanien ja muiden kansallisuuksien kanssa ja tunnustaa
heidän oikeutettu maanomistuksensa. Mutta kun hollantilaiset ja
osaksi englantilaisetkin vaativat itselleen sellaisiakin maa-alueita,
joita ruotsalaiset olivat intiaaneilta ostaneet, syntyi ristiriitoja.
Ilmeisesti olivat intiaanit myyneet samoja maa-alueita useampaan
kertaan, ja oli vaikea päättää, mitkä niistä kaupoista olivat päteviä
ja kenellä lenapien pikkupäälliköistä oli todellinen myyntioikeus.
Ratkaistakseen riitakysymyksen päätti kuvernööri Printz sulkea kaikki
muut eurooppalaiset siirtokunnat pois Delaware-joelta tai pakottaa ne
tunnustamaan ruotsalaisten ylivallan.
Sen vuoksi katsoi hän tarpeelliseksi rakentaa varustuksia useampaan
paikkaan.
Erään linnoituspaikan hän valitsi melkein Christinan vastapäätä
tai hiukan alapuolelta Delawaren toiselta rannalta. Nimeksi sille
linnoitukselle hän tahtoi antaa Helsingborg ja tulisi sen, yhdessä
Christina-linnoituksen kanssa, vallita Delaware-jokea ja pystyä
estämään muita ilman lupaa menemästä ylöspäin.
Vastapainoksi ylempänä olevalle hollantilaisten Fort Nassaulle, joka
todellisuudessa jo Helsingborgin vuoksi jäisi ruotsalaisten pussin
sisälle, valitsi hän toisen linnoituksen paikan tätä hollantilaisten
varustusta vastapäätä olevalta rannalta Tenakonk-nimisellä saarella,
jonka erotti mantereesta vain kapea joenmuotoinen vesi. Tuo saari
kuvernööriä miellytti erikoisesti, joten hän valitsi sen myös
omaksi asuntopaikakseen. Saari oli viljavaa ja enimmäkseen matalaa,
mutta ala-osassa Delawaren rannalla oli soma korkeampi kumpu. Tänne
rakennettavan linnoituksen nimeksi hän valitsi "Uusi Götepori". Sen
viereen tulisi "Printzin Hovi", mahdollisimman komea ja ajanmukainen
hallintorakennus.
Kuvernööri jatkoi matkaansa virtaa ylöspäin. Sangen tärkeäksi paikaksi
hän huomasi seudun, missä Schuylkill-joki laskee Delawareen. Myöskin
tänne tarvittaisiin linnoitus, mutta sen rakentaminen lykättiin hiukan
tuonnemmaksi. Hän kehoitti suomalaisia perustamaan sinne uutisasuntoja,
koska niillä tulisi olemaan menestystä ja koska ne, ollen kaukana
muista, sopisivat juuri metsien yksinäisyyteen pyrkiville. Kuvernööri
lupasi rakentaa suojavarustuksia kaikkiin paikkoihin, mihin
asuntoryhmiä syntyisi. Ne varustukset olisivat turvana, jos milloin
sopu intiaanien kanssa rikkoutuisi.
Kuvernööri kävi aina Delawaren suurilla putouksilla saakka, jota
paikkaa hän piti Uuden Ruotsin äärimmäisenä rajana.
Matka oli sangen opettava. Kuvernööri oppi tuntemaan uutta maata ja
huomasi sen sangen arvokkaaksi.
Kotiin tultuaan hän alkoi suunnitelmiaan toteuttaa reippaasti. Hän
lähetti ensi tilassa osan miehiä Sven Skuten johdolla Helsingborgia
pystyttämään. Toisten oli mentävä Maunu Klingan johdolla rakentamaan
Uutta Göteporia sekä Printzin Hovia. Ankara määräys kuului, että nämä
työt oli suoritettava ennen kesäkiireiden alkamista.
Skute ja Klinga saivat itse valita miehensä. Klinga keräsi joukkonsa
pääasiassa tuttavistaan suomalaisista, jotka lähtivät mielellään
hänen mukaansa senkin vuoksi, että ne seudut olivat Suomi-siirtolaa
lähempänä, joskin vielä enemmän ylämaahan päin, jonne suomalaiset
halusivat uutisasutusta jatkaa. Ennen pitkää nimitettiin aluetta siellä
päin Ylämaaksi tai Uplandiksi.