Uuden Ruotsin siirtokunnassa oli jo täysi kevät maaliskuulla, jolloin
vanhassa Ruotsissa Isojoen takalistolla Laasarissa hanget vielä
vahvoina heloittivat. Suomalaisten mielestä tämä kevät uudessa maassa
oli kuin kesää eivätkä he talvesta sanottavasti tienneet, vaikka
intiaanit olivat valittaneet talven tällä kerralla olleen tavallista
kylmemmän. Suomalaiset eivät sitä ihmetelleet, että intiaanien oli
silloin tällöin kylmä, kulkivathan nämä miltei alasti, vain aivan lyhyt
mekko verhosi keskiruumista. Ainoastaan kovimmilla kylmillä riippui
heidän hartioillaan irrallaan joku metsäeläimen nahka. Suomalaisilla
oli sen sijaan kotoiset lammasnahkaturkit, vaikka harvoin hekään
sellaista tarvitsivat.
Kun työväkeä oli ollut runsaasti, olivat työt siirtokunnassa edistyneet
hyvin. Rakennuksia katsottiin yhtiön tarpeisiin olevan toistaiseksi
riittävästi, sillä monet hankkiutuivat perustamaan omia asuntoja
uusille viljelyspaikoilleen ja siten siirtyivät yhtiön rakennuksista
pois. Ruotsalaiset ryhmittyivät pääasiassa Christinan ympärille. Monta
ei heistä sijoittunutkaan uutisasukkaiksi, sillä useimmat kuuluivat
linnoitusväkeen.
Talven aikana tehtiin myös yksi isompi ja pari pienempää venettä
yhteisiä tarpeita varten. Toisen pienistä veneistä tekivät suomalaiset
vanhaan savolaiseen malliin. Se muistutti kokaltaan intiaanien
kanoottia, oli hyvistä laudoista tehty, nopeakulkuinen ja kevyt soutaa.
Kauniina varhaisena kevätaamuna lähti suuri ryhmä suomalaisia
katselemaan maisemia ja valitsemaan mahdollisia asuntopaikkoja.
Martti ja Räsänen muistivat intiaanipäällikkö Naamanin (Noamasen,
kuten suomalaiset häntä nimittivät) kutsun ja päättivät pyrkiä hänen
luokseen. Rambo lähti mukaan, samoin Luukas ja Piikki. Ensin päättivät
he kaikin lähteä jalkaisin, jotta paremmin tutustuisivat maihin, mutta
Rambo ilmoitti, että matkan varrella sattui useita, tosin pieniä jokia,
joiden ylikulku tekisi haittaa. Sen vuoksi seurue jakaantui kahtia,
toiset ottivat savolaismallisen veneen, jolla soutaisivat Delaware-joen
rantoja. Kun toiset kulkisivat maitse läheltä rantaa, voisi vene auttaa
heitä jokien yli.
Leipää varattiin runsaasti mukaan. Riistaa tiedettiin saatavan metsästä
ja sen vuoksi otettiin pyssyjä ampumatarpeineen. Kirveitä tietysti oli
riittävästi.
-- Nyt me lähdemme etsimään uutta Suomea, joka tänne perustetaan,
sanoi Rambo. -- Minä olen sitä jo kauan haaveksinut. Nyt on meillä sen
asuttamiseksi hyvä alku olemassa.
Reippaasti lähdettiin liikkeelle. Christinan lähistöllä ja useissa
paikoin Delaware-joen rannalla oli märkiä maita, joita oli vaikea
kulkea. Nämä seudut kasvoivat tiheää viidakkoa, jonka läpi pääsi vain
kirveen avulla. Erittäin kiusallisia olivat köynnöskasvit, jotka
tarttuivat jalkoihin ja kaatoivat helposti kävelijän. Sen vuoksi
maantarkastajat huomasivat parhaaksi seurata intiaanipolkua, kunhan
pidettiin siitä huolta, ettei jouduttu kauas Delaware-joen rantamilta.
Polku seurasi kuivempia paikkoja, joissa oli jättiläispuista
muodostunut puistikon tapainen metsä. Huomasi, että intiaanitkin olivat
varomattomasti pidelleet tulta tai ehkä olivat laskeneet sen vapaasti
valloilleen, jotta alusmetsä häviäisi. Tällaisia paikkoja oli helppo
kävellä. Liikkui kuin suuressa pyhätössä. Kaunis ruohopeite verhosi
maan joka paikassa ulettuen puiden juurille saakka.
Metsänriistan runsaudesta näkivät matkailijat alinomaa todistuksia.
Jänikset olivat aivan yleisiä, oravia hyppeli puiden oksilla
lukemattomia. Huvittavia olivat lento-oravat, joita kiiti puusta
puuhun. Myöskään peurat, pienet ja sirot, eivät olleet harvinaisia.
Miesten teki mieli niitä ampua, mutta he säästivät intonsa kunnes
tulisivat lepopaikalle.
-- Näitähän on kuin valmiina aitassa, huomautti Martti. -- Mitäpä
lähtisimme niitä pitkiä, matkoja kanniskelemaan.
-- Ja kyllä tämä aitta näyttää suurelta. Tokko riista milloinkaan
loppunee, puhui Luukas. Juhlallinen hartaus vallitsi hänen mielensä.
Tuon tuostakin tuli vastaan puroja ja pieniä jokia. Intiaanien polku
ohjasi sopivimmille ylikulkupaikoille. Nyt oli kyllä kevätvesien aika,
mutta siitä huolimatta päästiin monen puron yli kahlaamalla. Toisissa
paikoin oli helppo punoa kokoon lautta. Ainoastaan muutamassa täytyi
turvautua veneeseen, joka uskollisesti seurasi rantoja.
Vihdoin tulivat he jonkun verran isommalle joelle, jonka suukohta,
missä se laskeutui Delaware-jokeen, oli leveä, lahdentapainen. Jo ennen
sinne tuloa kuului kosken kohinaa, jota kohti matkailijat kulkivat.
Heidän eteensä aukeni viehättävä maisema. Jokea ylöspäin kohosivat
maisemat siroina kumpuina. Koskessa oli putous.
-- Mainio myllynpaikka, huudahti Räsänen. -- Tähän tulee Uuden Suomen
mylly ja minä rupean mylläriksi. -- Hän tutki maata kosken ympäriltä ja
huomasi sen viljelykseen erittäin sopivaksi.
Lahti kosken alapuolella oli matala ja liejuinen. Se mutkitteli useissa
koukeroissa ja rannat olivat tiheän viidakon reunustamat. Luukas ja
Kokkinen lähtivät kiertämään joen suulle kutsuakseen veneessä tulijoita
lepopaikalle. Hekottivat pyssyt mukaansa ja Kokkinen sanoi:
-- Pankaa pata tulelle. Me käymme aitassa hakemassa keittämistä. -- Hän
oli kuullut omituista äänen sorinaa lahden mutkan takaa.
Kauan ei miesten tarvinnut kävellä ennen kuin he yhdyttivät suuren
hanhiparven, joka uiskenteli rauhallisena.
-- Minä täräytän parven keskeltä tuon ison ja lihavan, sanoi Kokkinen.
Luukas valitsi toisen samanlaisen, joka parhaillaan nosti päätään
vedestä ja nieli pohjasta kiskomaansa ruohoa.
Yhteislaukaus kajahti veneessä olijain ja lepopaikassa odottavain
korviin sekä vielä kauemmas. Intiaanitkin havahtuivat rauhallisissa
majoissaan, sillä pyssyn ääntä he olivat vasta viime aikoina kuulleet
ja sitäkään tuskin vielä koskaan näillä mailla. Hanhiparvi kohosi
raskaasti vedestä ja lensi lyhyen matkan päähän. Ammutut jäivät
jälelle, ja Luukas sekä Kokkinen korjasivat ne saaliinaan. Samassa
lensi säikähtynyt joutsen heidän ylitseen. Luukas oli ehtinyt laittaa
pyssynsä kuntoon ja ampui senkin. Nyt oli heillä vesilinnun lihaa
hyväksi ateriaksi koko, joukolle. Jatkaessaan matkaa niemekkeelle
siirtyäkseen sieltä lähestyvään veneeseen, kohtasivat he vielä villejä
ankkoja, joita ammunta ei ollut säikähdyttänyt. Pari niistä joutui
lisäämään ruokavarastoa.
Kun he palasivat veneessä kosken partaalle, missä toverit odottivat,
heitti Kokkinen ylimielisesti saaliin rannalle ja sanoi:
-- Toimme pienen näytteen pitkäkaulaisista. On siinä sulkia, jotta
voitte koristaa itsenne kuin intiaanit.
Veneessä siirryttiin joen toiselle rannalle ja miehet asettuivat
nurmikolle ateriaa valmistamaan.
-- Kyllä Räsänen paikan osaa arvioida, myönsi Martti Marttinen
ympäristöä tarkastaessaan. -- Kelpaisi tänne asettua asumaan ja elämään.
-- Nämä ovatkin niitä sakhemi Naamanin maita, jonne hän meitä kutsui,
selitti Rambo. -- En varmasti tunne hänen asuntopaikkaansa, mutta pian
se saadaan selville, sillä luulenpa laukausten houkuttelevan uteliaita
punanahkoja luoksemme.
Hän arvasi oikein. Jokivartta ylhäältäpäin juoksi muutamia intiaaneja,
ja lahdelta tuli punanahkapoikanen, joka oli ollut kanotillaan
kalastamassa ja jota suomalaiset eivät olleet metsän varjosta
huomanneet.
Päästyään seurueen luo pakanat pysähtyivät vähän matkan päähän ja
katsoivat äänettöminä. Joku heistä palasi hetken kuluttua takaisin,
arvatenkin viemään sanaa kylään, joka oli jossain ylempänä.
Rambo houkutteli poikasta tulemaan lähemmäksi. Arkaillen tämä lähestyi
pitäen kalastusneuvoaan, onkivavan tapaista kädessään.
Räsänen kysyi:
-- Tiedätkö sinä, punainen vekara, missä Noamanen asuu?
Poika ei heti tajunnut kysymystä, viittasi sitten ylöspäin jokivartta.
-- Oikeassa ollaan, vakuutti Rambo. -- Pian pääsemme kuninkaissa
käymään.
-- Tai ehkä kuningas tulee meitä tervehtimään, arveli Kokkinen. --
Ei sitä kunniaa Ruotsissa sattunut. Laittakaa keitto hyväksi, jotta
on kuninkaallekin tarjota. Kohta syömme samasta padasta ja vaikkapa
samalla lusikallakin.
Tällä välin oli Piikki tarkastellut intiaanipojan kalastuslaitetta. Se
oli sangen alkuperäinen: lyhyt vapa, siinä paksua lankaa sekä langan
päässä petolinnun terävästä kynnestä tehty koukku.
-- Jos tällä vehkeellä kaloja saa, hän sanoi, -- kyllä niitä sitten on
vaikka käsillä ammennettavaksi, tai ovat kalat hyvin tyhmiä.
Hänellä oli mukanaan rautakoukkuja sekä lujaa liinalankaa.
-- Tällaisen kosken alla ne siellä kotona lohet asuivat. Jospa
koettaisi täälläkin, sanoi hän ja laittoi kalastusneuvon. Poika
seurasi uteliaana Piikin toimia. Piikki viittasi koukkuun sekä kosken
alla olevaan suuntaan. Poika ymmärsi ja kiiruhti etsimään sopivaa
perhossyöttiä.
He laskeutuivat yhdessä kanootille ja hetken kuluttua olivat
onkimassa. Ainoastaan muutaman kerran ehti Piikki onkeaan heittää,
kun lohi hyppäsi ilmaan, tarrauduttuaan syöttiin kiinni. Poika huusi
ihastuksesta ja alkoi ohjata kanoottia tottuneen kalastajan taidolla.
Kun kalaa oli jonkun aikaa väsytetty, vei hän veneen matalikolle,
hyppäsi itse veteen ja nopealla liikkeellä tempasi kalan veneeseen.
Tätä menettelyä uudistettiin muutamia kertoja, ja saaliina korjattiin
kookkaita, kauniita lohia. Viimeksi tuli isopäinen sangen ruma kala,
jonka silmät olivat suuret kuin sarkanapit, päästä hyvin ulkonevat.
-- Kas paholainen, arveli Piikki ja jätti kalastamisen. Hän tarjosi sen
kalan pojalle, joka kiitollisena otti lahjan vastaan.
Leiripaikalle tultuaan ja levitettyään lohet tunnustivat miehet, että
kyllä tällä seudulla näkyy olevan vedenkin rikkautta. Se houkutteli yhä
enemmän perustamaan tänne uutisasutusta.
Piikki antoi intiaanipojalle hänen avustuksestaan yhden ongenkoukun,
josta lahjasta poika oli vallan riemuissaan ja jota hän kävi
näyttämässä toisille punanahoille, jotka vielä arkoina pysyttelivät
syrjässä. Tämä lahja sai heidät vakuutetuksi siitä, että nuo valkoiset
miehet olivat ystäviä, ja hekin uskalsivat lähestyä.
Ruoka oli juuri valmistumassa, kun itse intiaanipäällikkö Naaman
seuralaisineen lähestyi. Hän otti kohtauksen juhlalliselta kannalta ja
oli pukeutunut juhlapukuunsa, pitkään höyhentöyhtöön. Arvokkaasti hän
lähestyi suomalaisten kookkainta miestä Martti Marttista, jonka hän
käsitti valkonaamain johtajaksi ja tunsi siksi, joka hänen kanssaan oli
linnoituksessa sopimuksen tehnyt.
-- Itah, sanoi hän ja kohotti kätensä.
-- Itah, vastasi Marttinen. Tämä oli intiaanitervehdys ja merkitsi:
"Jumala olkoon kanssasi."
Poika riensi päällikön luo näyttämään ongenkoukkuaan, jonka oli saanut.
Naaman silitti pojan päätä ja lausui lahjasta kiitoksensa. Sitten hän
valitsi penkereellä korkeamman paikan ison yksinäisen puun alla ja
istuutui siihen arvokkaasti. Hänen seurueensa istui puolikehään hänen
molemmille sivuilleen. Muut intiaanit kokosivat päällikön eteen kehän
keskelle risuja ja puita, pyysivät suomalaisilta tulta ja sytyttivät
nuotion, jota kaiken aikaa pitivät palamassa.
Päällikkö täytti piipun tupakalla ja viittasi eräälle seuralaiselleen,
joka nuotiosta ottamallaan kekäleellä sytytti sen. Vetäistyään muutaman
savun, hän lähetti piipun Marttiselle, joka katsoi asiaan kuuluvaksi
vetää niinikään muutaman savun.
Tämän toimituksen aikana ei sanaakaan sanottu.
Kokkinen, jota huvitti se juhlallisuus, millä kaikki tapahtui, täytti
astian valmiilla linnunkeitolla ja, asettaen siihen lusikan, meni
Marttisen luo ja kohteliaasti kumartaen tarjosi nautittavaksi. Martti
pysyttäytyi vakavana ja söi pari lusikallista. Kokkinen kääntyi sitten
Naamanin puoleen ja tarjosi keittoa hänelle sanoen:
-- Meillä on tapana ensin syödä ja sitte tupakoida. Intiaanipäällikkö
uudisti erittäin arvokkaana saman tempun kuin Martti Marttinen.
Sitten kutsui Räsänen kaikkia yhteiselle aterialle. Intiaanit ja
valkoihoiset hyörivät pian yhdessä ja söivät aterian, ensimäisen
"kuninkaallisen", mihin suomalaiset olivat koskaan ottaneet osaa.
Sen jälkeen istui Naaman samaan arvopaikkaan, minkä oli äsken valinnut,
seuralaistensa keskeen. Suomalaiset muodostivat nuotion toiselle
puolelle samanlaisen kehän, jossa Martti Marttinen oli päällikön
asemassa, Rambo ja Kokkinen hänen sivuillaan. Nyt alkoi rauhanpiipun
polttaminen.
Naaman nousi seisaalleen ja lausui:
-- Minä olen kuullut valkoisen Jumalan jymeän äänen ensimäisen
kerran näillä rauhallisilla kotipaikoillani. Valkoinen mies on minun
kutsustani tullut Naamanjoelle. Valkoiset miehet ovat tervetulleet. He
sopivat tänne ja me sovimme tänne. Me voimme rauhassa ja sovussa elää.
Maata on kylliksi meille kaikille, metsän riistaa on kylliksi ja veden
riistaa on kylliksi. Isonjoen rannat ovat valkoisen miehen käytettävänä
niin pitkälle kuin Naamanin valtakunta ulottuu. Valkoiset miehet
asettuvat meidän keskuuteemme ja antavat mahtavan Jumalansa suojella
myös meitä meidän vihollisiamme vastaan. Valkoinen mies ja lenapit ovat
tehneet keskenään liiton ja yhtyneet eroamattomasti yhteen kuin nämä
tässä.
Hän otti neljä ohutta seeteripuun oksaa, joista laittoi neljä rengasta
ja solmi parittain yhteen. Toisen rengasparin hän antoi Martti
Marttiselle ja toisen piti itse.
Sitten hän poistui juhlallisesti, pyytäen lähtiessään Martti Marttista
käymään hänen kotiaan katsomassa.
Intiaanien lähdettyä pitivät suomalaiset neuvottelua keskenään.
He sopivat siitä, että he tältä joelta lähtevät raivaamaan
uutisasutuksiaan ja jos kauempana jatkuvat samanlaiset olosuhteet,
ulottavat siirtokunnan niin kauas kuin heidän voimiaan riittää. Työ
aloitetaan heti. Ensin rakennetaan yhteisesti asuntoja ja pidetään maat
yhteisenä. Sitten ratkaistaan kenelle kukin paikka lopullisesti jää ja
ketkä siirtyvät kauemmaksi.
"MARJETAN KÄRKI".
Koko sen kevään vallitsi Naaman-joella ja sen lähitienoilla vilkas
työn touhu. Suuret puut kaatuilivat kirveitten iskuista, mahdottomat
kaskimaat aukenivat. Suomalaiset tekivät mielityötään jättiläisen
voimilla. Nyt ei ollut pelkoa ruotsalaisten vainoista eikä hallituksen
ahdistelusta.
Kuuma aurinko kuivasi lyhyessä ajassa lehvät. Pian roihusivat
valtavat kaskitulet herättäen intiaanien huomiota laajalla alalla.
He kerääntyivät tätä ihmeellistä maailmanpaloa katselemaan ja olivat
alussa suuresti peloissaan. Nähtyään millä taitavuudella ja tarmolla
suomalaiset hoitivat tuliaan, punanahat rauhoittuivat ja heidän
kunnioituksensa uusia naapureita kohtaan kasvoi. He näkivät tässäkin
valkoisen Jumalan ihmeellisen voiman. Viljelysmaat aukenivat kuin
taikavoimalla. Kivikauden kansa ei voinut tulla muuhun käsitykseen kuin
että nämä meren takaa tulleet ihmiset olivat kaikki yliluonnollisia
olentoja. He käyttelivät voimia, jotka olivat intiaaneilta salatut.
Ryhtyessään maata muokkaamaan huomasivat uutisasukkaat miten paljon
heiltä puuttui. Kaskimaihin jääneitä jättiläisrunkoja ja niiden suuria
oksia oli ihmisvoimalla vaikea liikuttaa. Kaikesta huolimatta ne
pantiin kasoihin. Matti Tossavaisen hevonen ja toinen linnoituksesta
lainaksi saatu olivat uutterassa kyntämistyössä. Puunoksista tehtiin
karhit ja ihmisvoimilla niitä vedettiin. Pahin oli se, että siemeniä
oli niukalti viljan kylvöön. Kukin uutisasukas sai osalleen ainoastaan
pienen pussillisen. Ehkä viranomaiset tahtoivat antaa niitä niukalti
senkin vuoksi, että tupakkaa istutettaisiin sitä enemmän. Sitä oli
kaikille riittävästi.
Suomalainen ymmärtää parhaiten leivän arvon, ja sen vuoksi se halusi
ennen kaikkea viljaa. Niinpä pantiin viljan siemen käsin jyvä jyvältä
maahan, jottei mitään joutuisi hukkaan. Siihen, mikä maata jäi yli
rukiilta ja vehnältä sekä välttämättömältä tupakalta, istutettiin
kokeeksi intiaanien ohraa, jonka siemeniä lenapit mielellään
luovuttivat.
Asunnoiksi rakennettiin kutakin uutisasukasta varten hirsistä pienet
tuvat, saunat, joita käytettiin samalla kylpemiseen. Uunit tehtiin
kivistä. Päällykseksi koetettiin saada pyöreitä kiviä, koska niistä
lähtisi paras löyly. Luonnollisesti ei ollut mitään savutorvea.
Savu haihtui katossa olevasta reiästä. Akkunat olivat hyvin pienet,
mutta niissä oli lasiset ruudut ja sen vuoksi pidettiin niitä
suurena edistyksenä niihin akkunoihin verrattuna, joita käytettiin
suomalaismetsissä Ruotsissa, nämä viimemainitut kun olivat avonaiset ja
vain yöksi puuluukuilla sulettavat.
Uutisasutuksilla vallitsi suuri karjan puute. Aluksi oli lehmiä
vain Marttisen Muurikki ja tämän vasikka. Kun Tossavainen vei pois
hevosensa pannakseen alulle oman asutuksensa Viinajoella, johon hän
oli mieltynyt, ja kun yhtiönkin hevonen tarvittiin töihin muualla,
jäi jälelle vain se varsa, jonka Marttinen oli saanut Tossavaiselta.
Intiaaneilta ei ollut mitään elukoita saatavissa, sillä ainoa kotieläin
heillä oli koira. Pian kuitenkin saatiin muutamia vuohia, lampaita ja
sikoja, joita linnoituksen komentaja kauppayhtiön laskuun osti toisista
siirtokunnista hollantilaisilta ja englantilaisilta.
Suuri apu Suomi siirtolalle tuli kuin ihmeen kautta. Eräänä päivänä
näki Kokkinen oudon hevosen laitumella, työpaikkansa äärellä. Mistä se
oli tullut, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Hän yritti lähestyä
hevostaan, mutta se vetäytyi arkana sivulle. Hän kävi hakemassa köyden,
jonka pään sitoi silmukalle. Varovasti hän pyrki hevosen luo puitten
suojassa. Monen turhan yrityksen jälkeen hän pääsi hevosta niin
lähelle, että voi heittää silmukan sen kaulaan. Nytkös kyyti alkoi.
Hevonen lähti laukkaamaan minkä pääsi. Kokkinen oli vaarassa ruhjoutua.
Vihdoin näki Erkki hänen temmellyksensä ja rientäen hevosta vastaan
sai sen pysähdytetyksi sen verran, että Kokkinen ehti kiertää köyden
puunrungon ympäri. Näin joutui hevonen kiinni. Kauan kuitenkin kesti
ennenkuin villi varsa tasaantui ajoon. Myöhemmin kertoivat intiaanit,
että valkoisilta oli etelässä Elk-joen takana hevosia karannut ja ne
olivat villiytyneinä joutuneet metsiin alkaen siellä lisääntyä. Tämän
johdosta oli viime aikoina joskus noita eläimiä näkynyt myös tällä
puolen vedenjakajaa. Kokkinen katsoi näin ollen hevosen omakseen.
Kun Naamanjoen suu oli matala lastiveneellä kulettavaksi eikä siinä
ollut sopivaa laiturirantaa, kuletettiin tavarat Suomi-siirtolaan
parin mailin päässä olevan toisen suuremman joen suulle. Se muodostui
siirtolan varsinaiseksi satamapaikaksi. Myös sinne syntyi suomalaisia
uutisasutuksia. Yhteen niistä asettui Martti Marttinen, jolla oli
toinen kotipaikka Olli Räsäsen luona Naamankosken varrella. Martti
ei ollut vielä valinnut itselleen lopullista asuntoa. Hän oli
auttanut rakennustöissä muita, etenkin Räsästä. Hän mieli katsella
näiltä seuduilta maata vielä tarkemmin ennen kuin varsinaisen kodin
perustaisi. Lastauspaikan luona olevan asumuksen hän aikoi jättää
Väinämön leskelle, Kaisalle, joka lastensa kanssa oli turvaton eikä
pystynyt kotia itselleen laittamaan. Tämä leski lapsineen tuli
suomalaissiirtolaan Marttisen perheen mukana ja he asuivat sen jälkeen
yhdessä.
Tupa oli pieni, mutta kauniilla paikalla niemen kärjessä. Lasten oli
hauska leikkiä rannalla ja luonnon nurmikolla asunnon ympärillä. Leena
ja leski pitivät lapsia silmällä mikäli töiltään joutivat.
Se joki, jonka suulla Martin asumus ja lastauspaikka olivat, tuli
kaukaa kumpujen takaa. Suomalaiset tunsivat sitä vain vähän matkaa
ylöspäin eikä tiedetty sen varrella lenapejakaan asuvan. Rambo
tiesi kuitenkin, että sitä polkua myöten, joka näkyi joen vartta
Delawarelle tulevan, saapui joskus intiaaneja, mukanaan suuria
majavannahkakimppuja. Juuri heiltä oli Minuit saanut suurimman määrän
niitä nahkoja, joita ensimäisellä laivalla lähetettiin Ruotsiin.
Nämä intiaanit eivät kuuluneet lenapeihin, vaan olivat minquaseja,
joita pidettiin tämän seutukunnan intiaaneista kaikkein sotaisimpina.
Rannikolla pelättiin heidän tarmokkuuttaan ja sotakuntoaan. He olivat
taitavia koskenlaskijoita, tullen kanooteillaan jokea alas huolimatta
sen vaikeakulkuisuudesta.
Suomalaiset eivät olleet heitä vielä nähneet.
Yksi heidän heimoonsa kuuluva oli nyt aivan lähellä Martti Marttisen
asuntoa. Hän oli tullut ottamaan selkoa niistä uusista tulokkaista,
joista huhu oli jo joen latvoillekin ehtinyt.
Nuori intiaani makasi näkymättömänä ruohokossa, jota iso puu
varjosti. Sieltä hän voi seurata liikettä sekä lastauspaikalla että
uutisasutuksen pihalla. Hän ja hänen heimonsa olivat kuulleet niistä
ihmeellisistä salaisista voimista, joita uusilla asukkailla kerrottiin
olevan. Hänen heimonsa ei käyttämillään kivikirveillä olisi ihmisiässä
saanut sellaisia aloja metsää kaadetuksi, joita hän oli tällä
matkallaan tullut näkemään. Hänen mieleensä tuli, että tuota voimaa
pitäisi saada heidänkin heimoonsa. Sitten ei olisi pelkoa irokeeseista
tai muista suurista ja voimakkaista heimoista.
Kolme valkoista lasta leikki ruohikossa hänen silmiensä edessä, kaksi
poikaa ja aivan pieni tyttö, jota toiset opastelivat. Lapset olivat
iloisia. Naurun remakka kuului vähän väliä leikkipaikalta.
Intiaanin tarkkoihin korviin sattui samalla äkkiä kalisevaa ääntä,
joka kuului vähän sivulla lapsista. Tuo ääni ei ollut outoa. Häntä
puistatti. Ja hän näki miten iso kalkkarokäärme lähestyi lapsia.
Myös lapset huomasivat sen ja alkoivat huutaa. Ei kauhusta, vaan
ihastuksesta. Pikku tyttö lähti tepastamaan käärmettä kohti pyrkien
sitä tavoittamaan kiinni. Ja yksi pojista huusi:
-- Äiti, äiti, täällä on iso, kaunis käärme. Me otamme sen Marjetalle
leikkikaluksi.
Pihalla oleva nainen juoksi lasten luo. Hän tempasi heidät taakseen,
sylkäsi käärmeen päälle ja, silmät tiukasti tuijottavina sekä
sormellaan osoittaen matelijaa, joka oli nostanut päänsä pystyyn, huusi
kolkolla kuin haudantakaisella äänellä vanhan loitsun:
"Hoi mato, Jumalan luoma.
Kuka nosti nokkoasi,
Kenpä käski ja kehotti
Päätä pystyssä piteä,
Kaulan vartta kankeata?
Pois nyt tieltä poikellaite,
Tungeite kulohon kurja,
Alas kursohon kuoita,
Heilauta heinikkohon.
Josp' on tuolta pääsi nostat,
Ukko pääsi särkenevi
Nuolilla teräsnenillä,
Rakehilla rautasilla."
Puun varjossa oleva intiaani ei ymmärtänyt tuon naisen lausumia sanoja,
mutta hän ymmärsi tarkoituksen.
Ja hän näki ihmeen. Käärme painoi ylpeän päänsä alas, kääntyi takaisin
ja pakeni. Se totteli naisen sanaa. Intiaani kuuli käärmeen hännän
kalistuksen, kun se kiiruhti pois seudulta.
Punanahka makasi ruohikossa ja mietti. Jospa olisi mahdollista saada
tuollainen voima auttamaan ja tukemaan myös hänen heimoansa! Miten se
kävisi päinsä. Jo tuossa pienessä tytössä oli sitä salaperäistä voimaa.
Hänhän lähestyi käärmettä pelkäämättä eikä tämä uskaltanut sille
mitään tehdä. Siitä tytöstä voisi kasvaa nainen, joka olisi minquasien
suojelushengetär.
Hänen päähänsä iski ajatus, joka kehittyi pakottavaksi voimaksi.
Jos hän ottaisi tytön ja veisi heimon keskuuteen, missä hänet
kasvatettaisiin, tekisi hän suuren hyvän työn.
Lapset, jotka olivat ensin menneet tuvan luo, palasivat pian äskeisille
leikkipaikoilleen. He lähestyivät sitä puuta, jonka varjossa intiaani
oli vaanimassa.
Yhtäkkiä he huomasivat ruohikosta nousevan punaisen miehen, joka
tempaisi pikku-Marjetan syliinsä ja lähti kiireesti juoksemaan joen
latvoja kohti. Pojat, Martti ja Antti, huusivat ja kiiruhtivat tupaan
ilmoittamaan.
Kauhistuneena riensi Kaisa ulos. Hän ei nähnyt mitään. Marjetta oli
poissa. Leenakin tuli hätään. Naiset eivät ymmärtäneet mitä ajatella
tapahtumasta eivätkä lapset osanneet muuta selittää kuin että
ruohikosta nousi punainen mies ja vei Marjetan. Kaisa joutui kauheisiin
sieluntuskiin. Se käärme oli paholainen, johon hänen lukunsa eivät
pystyneet kuin hetkeksi. Se lähti pois, mutta palasi pian omassa
hahmossaan ja kosti: vei Marjetan.
Leena vei sanan Martille ja muille suomalaisille heidän työpaikkaansa.
Koetettiin etsiä ja kuulustella kadonnutta. Kukaan ei ollut punaista
miestä nähnyt. Marjetta oli ja pysyi kadonneena.
Siitä lähtien nimitettiin tätä niemeä ja seutua Marjetan Kärjeksi.
Myöhemmin käytettiin paikasta nimeä Marcus Hook.