Maunu Klinga, kuten muutkin siirtokunnan johtavat henkilöt, asui
linnoituksen sisällä hallintorakennuksessa. Hänen lähin naapurinsa
oli komentaja Ridder, joka edelleenkin oli murheellisena siitä, ettei
yhtiö hänen kaikkein hartainta pyyntöään täyttänyt. Ikävissään istui
hän usein apulaisensa herttaisessa kodissa ja keinutteli pientä
Klingaa polvellaan. Tällöin hän johtui luomaan katseensa pojan
hoitajattareen, joka sirona ja sulavana liikkui huoneissa. Komentajan
sydän lämpeni. Hän oli kyllä jo päässyt yli keski-iän, mutta naisen
sulous ei jättänyt häntä kylmäksi. Hetki hetkeltä vakaantui hänessä
ajatus, että rouva Klingan apulainen soveltui hänen vaimokseen. Ridder
oli tosin aatelismies, joka ei olisi Ruotsissa käynyt vaimoa etsimään
omaa säätyään alempaa. Mutta täällä oli hän tullut monessa suhteessa
demokraattisemmaksi. Eikä hänellä ollut valitsemisen varaa. Stina Dalbo
oli rehellisen talonpojan, siirtokunnassa "vapaanmiehen" tytär, joka
kaikilta henkilökohtaisilta ominaisuuksiltaan oli kuin luotu komentajan
rouvaksi.
Vähitellen hän alkoi osoittaa selvää huomiotaan tytölle ja koetti
lähennellä häntä. Hän tahtoi olla myöskin avulias Stinan vanhemmille,
valitsi heille linnoituksessa parhaimman vapaanmiehen asunnon sekä
lähetti heille useasti osan niistä hyvistä paisteista, joita itse oli
onnistunut hankkimaan. Tästä ystävällisyydestä olivat vanhat Dalbot
mielissään. Ennen pitkää he alkoivat aavistaa, mikä oli tähän syynä.
Stinallekin he jo vihjasivat mitä hän arvelisi, jos hänestä tulisi
komentajan rouva.
Stina otti komentajan huomaavaisuuden vastaan verrattain tyynesti.
Hänen naisellisuuttaan kyllä mairitteli se, että siirtokunnan arvokkain
henkilö, itse päällikkö asetti hänet kaikkien edelle, vieläpä näytti
olevan valmis kohottamaan hänet aatelisnaisen asemaan. Mutta hänen
sydämeensä ei se mitään vaikuttanut. Niinpä hän voi ilman vähintäkään
suuttumusta sivuuttaa vanhempiensa vihjauksenkin isänsä aikaisemmalla
huomautuksella:
-- Mutta minähän olen sidottu Gustafiin.
Tämä side koski häneen hyvin kipeästi, mutta komentaja Ridderiin nähden
hän voi siihen vedota.
-- Se on kyllä tosi, tunnusti isä, -- mutta komentaja on mahtava
ja hänellä on mahtavia ystäviä Ruotsissa. Hän voinee vaikuttaa
piispaankin. Minä en voi asettua Gustafia vastaan, mutta jos komentaja
pyytää minulta sinun kättäsi, selitän minä, mikä on esteenä. Ja hänellä
on vapaus toimia.
Stina ei puhunut siihen mitään. Hän toivoi sydämestään, että komentaja
todellakin ryhtyisi häntä vapauttamaan Gustafista. Siitä lähtien hän,
kohdatessaan komentajan, käytöksellään melkein rohkaisi tätä ja niin
saattoi vanhan miehen siihen luuloon, että hän oli saavuttanut tytön
sydämessä sijaa.
Komentaja tulikin jonkun ajan kuluttua Nils Dalbon luo, ilmoitti
aikeistaan ja pyysi häneltä rehellisesti sekä koruttomasti Stinaa
vaimokseen.
Nils Dalbo ei omasta puolestaan sanonut mitään, vaikkakin asia oli
hänelle sangen mieleinen. Ilmoitti vain Stinan kuulutuksesta Gustafin
kanssa.
-- Ei suinkaan tyttärenne voi pitää tuosta miehestä, koska on lähtenyt
yksinään tänne? kysyi Ridder.
Dalbo myönsi rehellisesti, että tyttö ei suosi tuota avioliittoa.
-- Minä voin siis ryhtyä toimenpiteisiin kuulutuksen purkamiseksi?
kysyi komentaja.
-- Voitte tehdä kuten tahdotte, vastasi Dalbo.
Komentaja käsitti tämän myöntymykseksi. Pian sen jälkeen hän kirjoitti
kirjeitä, joita hollantilaisella laivalla lähetti Eurooppaan ja joissa
hän ystäviään pyysi järjestämään asian.
Stina tunsi tuntoaan jonkun verran vaivaavan, että hän oli
käytöksellään houkutellut komentajaa tällaisiin toimenpiteisiin.
Komentaja ei kuitenkaan ollut tungetteleva, vaan ritarillisena odotti
Stinan vapautumista avioliittokuulutuksen siteestä.
Pitäessään silmällä Stinaa tuli myöskin Erkki rauhattomaksi. Hän oli
nähnyt komentajan tiheät käynnit sekä Stinan suopean käytöksen häntä
kohtaan. Vihdoin hän päätti puhua asiansa Stinan kanssa selväksi.
Olihan selvitys joka tapauksessa tarpeen. Hän ei ollut vielä koskaan
suoraan kosinut Stinaa ja pyytänyt häntä vaimokseen. Ei Stinakaan ollut
sanoillaan ilmaissut rakkautta, vaikka Erkki katsoi voivansa uskoa,
että Stina rakasti häntä.
Erkki puuhaili yhä joella tukkilauttojensa uitossa. Norja, kaunis
suomalainen oli Stinan sydämen vallannut jo sinä hetkenä, jona tyttö
näki tämän ensi kerran laskevan koskea. Kun hän liikkui ulkona pienen
Klingan kanssa, johtivat hänen askeleensa melkein säännöllisesti
rannalle. Hän ei kyllä mennyt niin lähelle, että keskustelua olisi
syntynyt, mutta seurasi suomalaisen toimia kauempaa.
Eräänä päivänä oli nuori Klinga hoitajattarensa kanssa siirtynyt
rannalle. Törmä oli sillä kohdalla jyrkkä, sen alla oli vain vähän
maata, mihin poika kaivoi käsillään ojia ja kanavia. Erkki puuhaili
vähän matkan päässä irroitellen tukkeja puomista. Tämä lienee tytön
ajatuksia niin kiinnittänyt, ettei hän huomannut pikku poikaa.
Yht'äkkiä kuuli hän lapsen parkaisevan kauhistuksesta. Stina tarttui
poikaan kiinni ja veti häntä pystyyn. Mutta samassa hänkin huudahti.
Hirmuinen eläin oli tarttunut poikaa sormista eikä päästänyt irti. Se
oli ihmisen pään kokoinen ja tavattoman ruma. Sillä oli monta jalkaa,
jotka tavoittelivat poikaa, jopa hoitajatartakin. Stina oli pyörtyä.
Erkki kuuli huudot ja riensi rantaa myöten avuksi. Muutaman
silmänräpäyksen kuluttua oli poika vapautunut elukasta, joka makasi
selällään maassa. Rauhoittaakseen poikaa selitti Erkki: -- Eihän tuo
mikään vaarallinen otus ole. On vain merikrapu, jollaisia on näillä
rannoille paljon. Nyt se on kuollut ja voit viedä sen kotiin.
Hän laski pojan maahan ja tarttumalla kravun sääriin osoitti, ettei se
voinut tehdä mitään pahaa. Poika, joka oli lakannut itkemästä, pelkäsi
ensin elukkaa, mutta kun huomasi, että se oli kuollut, alkoi hän sillä
leikitellä. Stina oli vielä säikähdyksestä kalpeana. Katsoessaan
häntä Erkki ei voinut enää tunteitaan hillitä. Hän kiersi kätensä
tytön kaulaan ja puristi hänet hellästi rintaansa vastaan. Stina ei
vastustanut, vaan painoi päänsä nuoren miehen olkapäälle ja purskahti
itkuun.
Nyt oli vihdoinkin tullut hetki, jota kumpikin oli pitkät odotuksen
ja kärsimyksen ajat haaveksinut. Stina havahtui ensiksi tilanteen
hurmauksesta. Heikosti ponnistaen hän yritti irtaantua Erkin
syleilystä, mutta tämä puristi hänet yhä lujemmin rintaansa vasten.
-- Stina, hän sanoi, -- Jumala on johtanut meidät yhteen. Minä olen
varma siitä. Minä rakastin sinua siellä kaukana kotimaassa, siellä,
missä näytti mielettömältä pyytää ylpeän Dalbon ylpeätä tytärtä, joka
meitä metsäsuomalaisia oli tottunut tuskin ihmisinä pitämään. Ollessani
vankina isäsi kotona, mistä autoit minua pakenemaan, tiesin, että minä
ainaisesti jäisin sinun vangiksesi. Sen tunsin niin selvästi sinun
suudelmastasi siellä veräjällä, siitä syleilystä, johon kiedoin sinun
väräjävän ruumiisi. Koko ajan sen jälkeen on muisto tästä kahlehtinut
minua. En voi sanoin selittää sitä tuskaa, jota tunsin ajatellessani,
että kuulut tuolle Gustaf-hirviölle. Se minut ajoi tähän kaukaiseen
maahan.
Hän puhui lämpimästi ja vakuuttavasti. Sulku, joka oli tähän saakka
hänen kieltään salvannut, oli poistunut. Ja hän jatkoi:
-- En uskaltaisi tätä sanoa sinulle, ellen tietäisi, että sinun omassa
sydämessäsi on jotain, joka puhuu minun hyväkseni. Minä sain siitä
aavistuksen jo silloin, kun vapautit minut vankeudesta, yhä selvemmin
huomasin sen Fryksdalissa ja varmuuteen tulin silloin, kun kannoin
sinua kotiin koskelta. Samalla tunsin minä kärsimyksesi. Mutta sinä
olet päättäväinen ja rohkea. Sinä et ilman taistelua antautunut siihen
kurjuuteen ja häpeään, mikä olisi tullut osaksesi pahan miehen vaimona.
Sinä ansaitset siitä tunnustuksen. Mutta älä jää nyt puolitiehen. Älä
anna ennakkoluulojen ja väärän ylpeyden tukahduttaa sydämesi ääntä,
joka huutaa rakkautta ja onnea. Katso, me olemme nyt uudessa maassa.
Aloitetaan täällä myös uusi elämä ja unohdetaan kaikki, mikä ennen
meitä erotti. Muistakaamme, että meillä ei ole oikeutta sysätä pois
luotamme sitä onnea, joka on meidät kohdannut. Rakkaani, älä epäile
hetkeäkään. Tule omakseni! Tehkäämme tämä maa siksi, joka yhdistää sen,
mikä on erotettuna.
Erkki painoi rintaansa vasten Stinaa, joka nyyhkytti hiljalleen, mutta
ei enää ponnistellut vastaan. Onnen leima kuvastui nuoren miehen
kasvoilta. Hän tiesi voittaneensa, vaikka hänen rakastettunsa ei ollut
sanonut sanaakaan. Pehmoisesti hän siveli Stinan hiuksia.
Vihdoinkin kohotti Stina päänsä, pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi
kiertäen kätensä Erkin kaulaan:
-- Erkki, nyt vasta minä täysin selvästi tunnen, että minä en Ruotsista
paennut sen tähden, että pelkäsin Gustafia. Minut ajoi sieltä pois se,
että sinä olit täällä. Minun onnenkaipuuni se pakotti minut uhmaamaan
isänikin tahtoa.
Nyt nämä kaksi vihdoin ymmärsivät toisensa.
Heidän ikuisen liiton lupaustaan, joka vahvistettiin rakkauden
suudelmalla, ei ollut kukaan muu todistamassa kuin pieni lapsi, joka
hänkin oli kiintynyt leikkiinsä.
Erkki ja Stina sopivat, että he puhuvat ensin asiastaan Stinan
vanhemmille ja tarpeen tullen siirtokunnan pastorille. He tiesivät
esteen, joka oli heidän avioliittonsa tiellä, mutta olivat myös
vakuutetut, että heidän rakkautensa saa sen esteen poistumaan ennemmin
tai myöhemmin, kun he nyt olivat keskenään asiasta sopineet, että he
jaksoivat odottaakin.
Erkki auttoi nuorta Klingaa kantamaan saalista kotiin. Linnan pihalla
alkoi poika kertoa äidilleen hirveästä elävästä, joka tarttui hänen
käteensä. Äitinsä saattamana meni hän sisään.
Erkki ja Stina astuivat oikopäätä Stinan vanhempien luo. Sekä isä että
äiti olivat Erkille olleet ystävällisiä siitä saakka, kun hän kantoi
koskeen pudonneen -- tai pudottautuneen, kuten äiti luuli -- tyttären
kotiin siellä Dalbyssä.
Oli päivällisen aika. Vanhukset olivat juuri aloittaneet aamiaisensa.
Dalbo paloitteli parhaillaan mainiota, lihavaa kalkkunaa, jonka Ridder
oli lähettänyt tervehdystensä kera.
-- Niin muori, sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat tyytyväisyydestä.
-- Kukapa olisi uskonut, että vanha Dalbo tulisi niin huomatuksi ja
arvokkaaksi henkilöksi. Aatelismiehet etsivät hänen suosiotaan ja
lähettävät hänelle lahjoja.
-- Enkös ollutkin oikeassa, lausui vaimo yhtä tyytyväisenä, -- kun
sanoin, ettei ole mitään huolehtimisen syytä. Kaikki kääntyy parhain
päin. Niinhän on tapahtunutkin. Eikös olekin meillä ollut hyvä onni
siitä lähtien, kun saavuimme tähän maahan? Kuka aatelismies meistä
välitti Ruotsissa? Mutta täällä -- ei tarvitse muuta kuin Dalbo tahtoo,
niin hän heti saa. Ja mitä tuleekaan, kun Stina on komentajan puoliso?
-- Kas vain äitiä, naurahti Dalbo. -- Hän näkee itsensä jo siirtokunnan
ensimmäisen miehen anoppina ja aatelismiehen isoäitinä. Älähän anna
ylpeytesi viedä kovin pitkälle.
-- Toivon, että voin olla samalla hyvä kristitty ja ylpeä asemastani.
En koskaan halveksi muita ihmisiä sen vuoksi, että Jumala on nostanut
minut suurempaan arvoon. En halveksi, vaikka muut niin tekisivätkin,
vakuutti Dalbon emäntä.
Nyt kuului askeleita eteisestä. Pian olivat Erkki ja Stina sisällä.
Nähdessään Erkin riemastuneen ilmeen sekä Stinan punehtuneet kasvot,
vanhukset arvasivat mistä tuli kysymys.
-- En tiedä kuinka sanani sievästi sovittaisin, alkoi Erkki. -- Voin
vain lyhyesti mainita sen, että Stina ja minä rakastamme syvästi
toisiamme ja olemme päättäneet kestää elämämme kohtalot yhdessä.
Stina tiesi, että tämä ilmoitus oli pettymys hänen vanhemmilleen, ja
hän oli siitä pahoillaan. Äitiparka -- hän näki suuruuden unelmansa
särkyneinä.
-- Stina ei voi näin työntää luotaan onnea, joka hänelle on tulossa,
alkoi äiti, mutta sen pitemmälle hän ei päässyt, sillä Stina kiersi
kätensä hänen kaulaansa ja huudahti:
-- Äiti, rakas äiti. Minä tiedän, että te olette uneksinut
toista tulevaisuutta minulle. Te rakastatte minua ja tahdotte
minut onnelliseksi. Niinhän? Uskokaa minua, minä en koskaan
tulisi onnelliseksi miehen kanssa, joka pian huomaisi ottaneensa
halpasäätyisen vaimon. Minä en ole hänen vertaisensa. Erkistä saatte
hyvän pojan. Me olemme nuoret ja pystymme rakentamaan mitä parhaan
tulevaisuuden. Hän on säädyltään meidän vertaisemme.
Dalbo itse oli niin hämmentynyt, ettei voinut ensin mitään puhua. Hän
vain tuijotti nuorta paria ja oli ilmeisesti hyvin tyytymätön. Vihdoin
hän katkaisi äänettömyyden. Hänen sanansa olivat ankarat ja niiden sävy
ei sietänyt vastaväitteitä.
-- Kunnon mies kysyy tyttöä ensin vanhemmilta. Hän ei varkaan tavoin
vie tytärtä äidiltä ja isältä. Hänen häpeänsä on sitä suurempi, kun
tyttö on jo toiselle luvattu.
-- Saat sinäkin hävetä, jatkoi hän Stinalle. -- Sinä olet Gustafin
kihlattu morsian ja kuulutus sitoo sinua vielä. Sinä olet pettänyt
minua. Tähän avioliittoon minä en suostu koskaan.
Hänen sanansa sattuivat niin, että nuoret huomasivat parhaaksi poistua
ja jäädä odottamaan, että hän tulevaisuudessa muuttaisi mielensä.
Erkki ja Stina eivät olleet suurestikaan masennuksissa näistä
vastoinkäymisistä. Rakkaus yhdisti heitä ja antoi voimia. He olivat
vakuutetut siitä, että mikään heitä ei enää tästä puoleen erota.
-- Sittenkin minä nyt ryhdyn uuden kodin paikkaa etsimään ja
uutisasutusta raivaamaan. Me voitamme vielä. Nyt on minulla se, jonka
puolesta kannattaa tehdä työtä ja voimia ponnistaa.
Näin vakuutti nuori mies morsiamelleen heidän erotessaan.