Kauppayhtiö, joka oli varsinainen siirtokunnan perustaja, tosin yksissä
neuvoin Ruotsin hallituksen kanssa, halusi liikkeestä taloudellista
hyötyä. Tärkeimmät yhtiön tarkoitusperät olivat saada intiaaneilta
ostetuksi nahkoja, erittäinkin majavannahkoja, ja viedyksi Ruotsiin
niitä sekä tupakkaa, jonka käytäntö alkoi tulla yleiseksi. Hallituksen
harrastuksena oli siirtokunnan asuttaminen ja viljelykseen saattaminen,
mikä lisäisi Ruotsin vaikutusta.
Ensimäisissä lähetyksissä voitiin siirtokunnasta toimittaa Ruotsiin
suuret määrät nahkoja, mutta tällä kertaa niitä oli karttunut vähän,
kun Ridderillä ei ollut riittävästi vaihtotavaroita ostamiseen tai
varoja wampunin, intiaanirahan hankkimiseen. Tupakkaviljelykset olivat
vasta alussa, joten niidenkään tuotteita ei ollut paljoa lähettää.
Laivojen pääasiallinen lasti koottiin englantilaisilta Virginiasta.
Kun laivat lähtivät takaisin Ruotsiin, jäi siirtokunta työhön ja
toimeen, jotta olisi lastia, kun laivat uudestaan tulevat sitä
hakemaan. Tämän vuoksi pyrittiin varsinkin tupakankasvatusta lisäämään.
Ne, jotka olivat vapaaehtoisesti tulleet siirtokuntaan, saivat valita
itselleen viljelysalueensa, mistä tahtoivat, mutta yhtiön tarpeet
sitoivat heitäkin. Heitäkin tarvittiin rakennustöissä ja odotettiin
heidän suuntaavan peltotyönsä tupakan viljelykseen. Näin ollen he eivät
vapaasti voineet siirtyä kauemmas linnoituksesta. Niiden taas, jotka
olivat tuomioistuimen päätöksestä Amerikkaan lähetetyt, oli pakko
tehdä yhtiön töitä. Vaikka heitä ei kohdeltu vankeina, ei heillä ollut
vapautta lähteä omia uutisasutuksia raivaamaan. Siitä olivat varsinkin
suomalaiset tyytymättömiä. He olivat tottumattomia asumaan tiheissä
ryhmissä. Heidän mielensä teki väljille, vapaille alueille.
Pahimpana kiusana uutisasukkaille oli asuntojen ahtaus. Uusia
rakennuksia saatiin kyllä valmiiksi, mutta vasta kevätpuoleen voitiin
perheellisille antaa omat asunnot. Suurin osa siirtokunnasta eli
yhteisessä taloudessa. Siihen olivat varsinkin perheen emännät
tyytymättömiä. Leenakin olisi mielellään tahtonut Muurikkinsa maidon
käyttää oman väen hyväksi, mutta nyt se kului yhteisiin tarpeisiin.
Kuitenkin oli hänellä ilo saada Muurikista hyvä vasikka suomalaisen
karjakannan jatkamiseksi. Myöskin Matti Tossavaisen tammalla oli ennen
pitkää varsa, jonka hän lahjoitti Martille palkinnoksi siitä mitä tämä
oli hänen hyväkseen tehnyt.
Suomalaiset oudoksuivat talvea, kun lunta ei tullut. Erittäinkin
jouluksi he kaipasivat lumivaippaa, joka olisi antanut juhlan vietolle
kotoisan leiman.
Joka tapauksessa he viettivät joulun mikäli mahdollista vanhaan
malliin. Olkia oli asuinhuoneitten lattioilla, kalja oli tavallista
väkevämpää ja kylpy otettiin perinpohjaisempi. Erikoista oli se, että
kokoonnuttiin kynttilöillä valaistuun kirkkoon aikaisin aamulla.
Harvinaisuutena suomalaisten jouluruuassa oli tällä kertaa
karhunpaisti, muisto parhaimmilta Ruotsin ajoilta. Tämä paistin saanti
todisti hauskalla tavalla metsänriistan runsautta siirtokunnassa.
Joulujuhlaa varten oli olut asetettu keittämisen jälkeen ulos isoihin
astioihin jäähtymään. Yön aikana pistäytyi metsästä karhu suloisen
maltaanhajun houkuttelemana herkkua maistelemaan. Yrittäessään juoda
se poltti hiukan kuonoaan ja sen vuoksi murahti suuttumuksesta. Tästä
kuultiin kutsumaton vieras.
Pietari Kokkinen sattui olemaan vahdissa. Hän kaatoi luodillaan karhun,
joka oli komea ja musta.
-- Kun oli ikävä joutilaana valvoa yö, katsoin parhaaksi toimittaa
jouluksi karhunpaistia, johon te olette tottuneet, kehasteli hän
niille, joita laukaus oli houkutellut yövuoteelta.
Metsänriistasta ei siirtokunnassa todellakaan ollut puutetta, vaikka
väestö ei suurin joutanut metsästämään. Intiaaneja kävi Christinassa
harva se päivä ja heillä oli mukana, paitsi nahkoja, myös monenlaista
riistaa. Suomalaiset saivat tutustua Amerikan peuroihin, lihaviin
kalkkunoihin, kauniisiin fasaaneihin ja moniin muihin.
Intiaanit toivat myös maissin tähkiä, joista suomalaiset saivat nähdä,
että Klingan puheissa Amerikan ohran valtavuudesta oli perää.
Kaikki nämä kiihoittivat mieltä tutustumaan tähän maahan ja sen
ihmeisiin. Martti Marttinen koetti miettiä keinoa, miten voitaisiin
saada aikaan järjestely, joka tekisi uutisasutuksen perustamisen myös
karkoitetuille mahdolliseksi.
Nyt työskentelivät suomalaiset enimmäkseen yhtiön rakennus- ja
tupakanviljelystöissä. Piikki oli sotaväessä Klingan osastossa, samoin
Pietari Kokkinen, joka oli sotilaana siirtokuntaan lähetetty, mutta
joka niinikään halusi hartaasti omintakeisiin toimiin. Luukas, joka
ei raskaaseen työhön pystynyt, harjaantui tynnyrintekijäksi ja oli
sellaisena varsin tarpeellinen siirtokunnassa. Metsästysmatkoja hän
suuresti kaipasi. Niitä muistellessaan hän lauloi iltaisin kanteleensa
säestyksellä vanhoja lauluja Hiiden hirven hiihdännästä ja karhun
peijaisista.
Erkki Mulikka, joka oli vapaamies, ei olisi ehdottomasti ollut sidottu
yhtiön töihin. Kuitenkaan ei hän halunnut tovereitaan jättää. Tai oli
jotain muutakin, joka pidätti häntä linnoituksen lähettyvillä. Hän
kuletti tukkilauttoja Viinajoelta Christinan rantaan ja näin hän sai
taas kerran laskea koskea, mihin oli osoittautunut taitavaksi siellä
kotipuolella Isojoen koskessa. Tästä toimestaan hän nautti suuresti
luonnon suuressa pyhätössä.
Monen mietiskelyn perästä Martti Marttinen luuli keksineensä
ehdotuksen, joka soveltuisi myös yhtiön tarkoitusperiin. Hän esitti
ensin Klingalle ja sitten yhdessä komentajalle, että ne karkoitetut,
jotka haluaisivat ryhtyä maanviljelykseen, saisivat avata itselleen
viljelyksiä, joissa kasvattaisivat m.m. tupakkaa senverran kuin yhtiö
vähintäin vaati. Se työvelvollisuus, jota yhtiö vaatisi rakennus- ynnä
muita yhtiön töitä varten, voitaisiin suorittaa niinä aikoina vuodesta,
jolloin maatyöt eivät ole pakottavan kiireelliset. Tästä järjestelystä
hyötyisi yhtiö, Ruotsin hallitus sekä asianomainen viljelijä itse.
Helppo oli Klingan saada komentaja vakuutetuksi järjestelyn
edullisuudesta. Tämä suostui tekemään sopimuksia niiden tuomittujen
kanssa, jotka hän katsoi soveliaiksi, siitä, että heidän tarvitsi
vain puolen vuotta kerrallaan olla yhtiön välittömässä työssä, kunhan
toisen puolen vuoden aikana raivaavat uutisasutusta ja myyvät yhtiölle
kasvattamansa tupakan. Kun hallitukselta saapuneiden määräysten
mukaan tuomittujen pakollinen palvelusaika oli neljä vuotta, oli
heidän, tämän uuden järjestelyn mukaan, palveltava yhtiötä kahdeksan
puolivuosikautta, ellei yhtiö syystä tai toisesta tulevaisuudessa tahdo
aikaa lyhentää.
Näin katsoi yhtiö täydellisesti valvoneensa yhtiön etuja.
Järjestely tyydytti suomalaisia, jotka olivat valmiit ja sangen
innostuneet ensi tilaisuuden tullen lähtemään sopivia viljelysmaita
tarkastelemaan, jopa itse uutisasutuksia perustamaan.
He koettivat tehdä tuttavuutta linnoituksessa käyvien intiaanien
kanssa. Siihen johti osaksi heidän luontainen uteliaisuutensa, enemmän
kuitenkin halu saada selville sopivimmat uutisviljelysseudut. Kieli
oli alussa suurena esteenä tuttavuuden teolle. Rambo, joka oli oppinut
näiden lähiseutujen intiaanien, lenapien, kielen, toimi tulkkina,
milloin sattui paikalla olemaan. Pian alkoi myös Pietari Kokkinen
solkata intiaanien kieltä niin että toimeen tuli. Kevään saavuttua jo
muutamat toisetkin, kuten Martti Marttinen, Erkki Mulikka ja etenkin
Olli Räsänen osasivat selvitellä asioitaan intiaanien kanssa.
Yleensä olivat tämän siirtokunnan ja intiaanien välit alusta pitäen
mitä parhaat. Lenapit olivat aivan rauhallisia ja huomasivat, että
heillä oli näistä valkoisista suurta apua. He kyllä kertoivat, että
sisämaassa jokien latvoilla ja vedenjakajalla asui toista heimoa,
minquasia, jotka ovat uusille asukkaille kuten heillekin vihamielisiä.
He ovat sotaisia ja voimakkaita. Heidän sotiaan sekä orjuuttaan ovat
lenapitkin eri aikoina saaneet katkerasti tuntea.
Eräänä päivänä kevätpuolella tuli intiaanipäällikkö läheisestä
ylämaasta siirtokuntaan komentajan puheille. Hän oli tavallisia
intiaaneja arvokkaampi. Arvon merkkinä oli pitkä sulkatöyhtö,
joka ulottui päästä syvälle alas niskaan. Hän kävi komentajalle
kertomassa, että minquasit olivat levottomia, ja oli pelättävissä
että he hyökkäävät joen rannalle. Intiaani arveli että siitä voisi
seurata onnettomuutta ei ainoastaan rauhallisille lenapeille vaan myös
valkoisille. Komentaja lupasi suojella lenapeja, kun he puolestaan
tarpeen tullen auttavat häntä.
Kun intiaanipäällikkö tuli komentajan luota ja ryhdikkään arvokkaana
käveli linnan pihalla, ympäröivät suomalaiset uteliaina hänet ja
koettivat saada aikaan keskustelua. Suomalaiset kyselivät mistä
päällikkö oli kotoisin, millaisia olivat maat siellä päin, oliko
riistaa j.n.e.
Päällikkö osoittautui halukkaaksi keskusteluun, ja niin siirryttiin
tupaan, jossa Kokkinen tarjosi vieraalle piippua -- hän oli jo Rambolta
kuullut rauhanpiipun merkityksestä.
Intiaani kertoi olevansa Naaman, läheisimpien perheyhdyskuntien
päällikkö ja asuvansa Naamanjoella, joka on jonkun matkaa ylöspäin.
Hän kertoi, että maat ovat hyvät kasvamaan ohraa ja että metsissä
on riistaa enemmän kuin täällä linnoituksen luona. Vedet ovat hyvin
kalaiset. Erittäinkin on lohia paljon.
Sen verran kuin Räsänen ymmärsi näitä selittelyjä sai hän sen
käsityksen, että nuo seudut olisivat uutisasutukselle mitä edullisimpia.
-- Näinköhän, hän koetti huonolla intiaaninkielellään kysyä, -- olisi
Noamasella mitään sitä vastaan, että me tulisimme sinne paikkoja
katselemaan? Me etsimme sopivata maata missä voisi tupakkaa ja viljaa
kasvattaa. Mahtaisiko Noamanen sallia meidän siellä hiukan kalastaa ja
metsästääkin, noin koetteeksi vain?
Päällikkö veteli muutamia savuja piipustaan ja mietti hetkisen. Hänen
mieleensä tuli minquasien uhkaama hyökkäys ja siitä johtuva vaara.
Näistä valkoisista, joihin hän oli alusta pitäen mieltynyt, saattaisi
siellä kotiseudulla olla apua ja hyötyä. Hänen kasvonsa ilmeet olivat
vakavat eikä niistä voinut lukea hänen ajatuksiaan.
-- Valkoinen mies on tervetullut Naaman-joelle, hän sanoi, -- minulla
on maata ja minulla on metsää. Naaman on valmis jakamaan tätä maata ja
metsää valkoisen miehen kanssa, joka Valkean Manitoun aseilla suojelee
häntä vihollisilta.
Suomalaiset lupasivat pian tulla tervehtimään päällikköä.
-- Jos valitsemme maata punaisen miehen alueelta, turvaamme häntä kuten
itseämme, vakuutti Martti Marttinen.
Tämä oli suomalaisten ensimäinen sopimus intiaanien kanssa.