Kirkosta tultua oli ruoka odottamassa. Kaikki eivät suinkaan sopineet
huoneissa aterioimaan, joten suuri osa nautti ensimäisen ateriansa
uudella mantereella luonnon helmassa.
Komentaja Ridderillä oli nyt iso perhe elätettävänä. Se oli vietävä
hengissä läpi ensi kesään saakka. Asia ei kuitenkaan häntä paljoa
huolettanut, ei ainakaan poistanut sitä iloa, minkä laivan tulo oli
aiheuttanut. Talvivarustukset oli tehty ja sen vuoksi oli viljaa
varastossa pitkäksi aikaa. Komentaja tiesi myös saavansa vastaista
tarvetta varten ostaa ruokatavaroita hollantilaisilta Uudesta
Amsterdamista sekä englantilaisilta Virginiasta, sillä molemmilta
tahoilta oli tehty tarjouksia. Myös intiaanit luovuttivat mielellään
maissia, jota he viljelivät erittäinkin yläjoella suuren kosken
kylä-yhteiskunnassa. Viljan loppumisesta ei siis ollut pelkoa. Lihaa ei
tarvinnut suuria määriä koota varastoihin. Sitä sai metsässä melkein
mielin määrin. Kalastusta haittasi se, ettei ollut riittävästi verkkoja
ja koukkuja, mutta niitä ilmoitettiin tulevan "Charitaksessa", jota
voitiin odottaa saapuvaksi aivan lähipäivinä. Tämä myöhemmin lähtenyt
laiva oli tulossa suorempia teitä.
"Kalmarin Avainta" alettiin heti purkaa. Miehet, myöskin äsken
tulleet, työskentelivät siinä pimeään saakka. Kun laivasta muun lastin
mukana otettiin esille uusia kirveitä 600 kappaletta, oli komentaja
siitä sangen mielissään, ajatellen suoritettavia rakennustöitä sekä
maanraivauksia.
Komentaja oli sangen hyvällä tuulella. Hänellä oli tähän erittäinkin
kaksi syytä. Pitkän odotuksen ja monen puutteen jälkeen hän tiesi nyt
saavansa helpotusta ja apua. Toinen syy oli persoonallista laatua. Hän
oli leskimies ja tunsi yksinäisen elämänsä ikäväksi. Siirtokunnassa ei
ollut aviopuolisoksi valittavaa. Muitten kansallisuuksien kanssa oli
aivan vähän yhteyttä. Sitäpaitsi hän tahtoi ottaa puolison itselleen
ruotsalaisten joukosta. Muuta neuvoa hän ei ollut tiennyt kuin
kirjoittaa yhtiölle, jonka palveluksessa oli, ja pyytää, että se muun
siirtokuntaan tarvittavan mukana lähettäisi sopivan vaimon hänelle
itselleen.
Hän odotti nyt myös tätä lähetystä. Papereissa ei ollut siitä kyllä
mitään mainittu, kuten ei siirtolaisista yleensäkään. Eikä hän
saapuneissa keksinyt tällaista lähetystä. Mutta hän oli edelleen
hyvässä toivossa. Olihan luonnollista, että yhtiö voi sellaisen
arvokkaan lähetyksen uskoa ainoastaan hänen tulevan apulaisensa Maunu
Klingan huostaan, joka perheineen ja tärkeine papereineen saapuisi
"Charitaksessa". Hän vihelteli tyytyväisenä.
Tämä päällikön hyvä tuuli vaikutti myös siihen millainen kohtelu tuli
hänen puoleltaan saapuneiden siirtolaisten osaksi. Hän tiesi, että
saapuneiden joukossa oli ehkä hyvinkin runsas määrä tuomittuja ja
karkoitettuja, jotka olivat oikeastaan vankila- ja pakkotyösääntöjen
alaisia. Tästä hän ei välittänyt, vaan salli kaikkien olla vapaiden
miesten asemassa. Paperit tulisivat Klingan mukana ja sitten ehtisi
asiat järjestää. Täällä kaukana esivallan silmien alta ei tarvinnut
olla erikoisen muodollinen. Eikä vapaina kulkevien tuomittujen
karkaamisesta ollut mitään pelkoa, sillä mihinkäpä he osaisivat oudossa
maassa.
Niinpä ei nyt ainakaan alussa ollut mitään eroa vapaitten ja
tuomittujen välillä. Kaikki saivat katsella ympärilleen ja tutustua
oloihin.
Moni tulokas oli kuitenkin sangen väsynyt, jopa sairas. Useilla oli
naisia tai lapsia hoidettavinaan. Ensi tehtävä illan tullen oli saada
naiset ja lapset sekä sairaat levolle. Yksi rakennus oli heitä varten.
Ymmärrettävissä on, että niiden tulokkaiden, jotka jaksoivat pystyssä
pysyä, ei sen päivän iltana sallittu levätä. Sotilailla ja työmiehillä,
jotka olivat pitkät ajat olleet erotettuina emämaasta, oli paljon
kyselemistä. Haluttiin tietää, miten kotimaassa jaksetaan, mitä
suurempia tapahtumia oli sattunut, kuinka sota Saksassa edistyi j.n.e.
Haluttiin tietää omaisistakin, minkä vuoksi otettiin selkoa tulokkaiden
kotipaikoista.
Linnoituksen ravintolana oli iso tupa, jossa oli tanakoita
ristijalkaisia tammipöytiä ja raskaita penkkejä. Laivaa odottaessa oli
valmistettu hyvää, vahvaa olutta, jota linnoitusväki halusi vapaasti
tarjota tulokkaitten kielenkannan irroittamiseksi. Koskaan ennen
ei tässä tuvassa ollut niin paljon väkeä. Puheensorinaa kuului ja
tuttavuuksia rakennettiin.
-- Onko täällä suomalaisia? huusi eräs sotilas suomenkielellä.
-- Onhan niitä, ei paljon muita olekaan, vastasi kerkeästi Olli
Räsänen, joka sattui olemaan lähellä.
Vallaten isoimman pöydän komensi sotilas ravintolanpitäjälle:
-- Lähetäpä Anthony tuomaan tänne oluthaarikoita tusinan verran. Nyt
pannaan pöytä koreaksi.
Sitten hän kutsui:
-- Suomalaiset tänne! Nyt juodaan tervetuliaismaljat.
Pöydän ympärille karttui heti suuri joukko.
-- Ei tusina haarikoita mihinkään riitä, jos aiot kaikille
suomalaisille tarjota, sanoi Pietari Kokkinen asettuen istumaan
sotilaan viereen.
-- Toinen tusina sitten. Joudu Anthony!
-- Enemmän meitä on kuin kaksi tusinaa, yllytti Pietari.
Musta ravintolanpalvelija hyppyytti haarikoita minkä ennätti.
Pietari katsoi ihmetellen neekeriä, jollaista ei ollut ennen nähnyt.
-- Mikä paholainen tuo on? kysyi hän sotilaalta.
-- Orja se on, meidän neekeriorjamme, ainoa orja Ruotsin valtakunnassa,
selitti sotilas.
-- Onko se tullut alas lakeistorvesta, vai miten se on noin mustaksi
käynyt, tiedusteli Räsänen.
-- Niin mustaksi sinäkin vielä käyt, kun ehdit riittävän kauan olla
Amerikan auringon paahteessa, jutteli sotilas leikki suupielessä. --
Näes, täällä on kesäisin aurinko niin kuuma että paistaa ihon. Ensin
tulee kattilan väriseksi, kuten ne, jotka näit laivan tullessa joen
vastaisella rannalla. Sitten paistuu mustaksi, kuten tämä tässä. Minä
olen tässä maassa ollut vasta lyhyen aikaa, joten en ole ehtinyt paljon
paistua. Maltas, kun olemme paistuneet muutamia vuosikymmeniä, alamme
olla kuin intiaanit. Ja meidän lapsistamme tulee näitä aivan mustia.
Miehet eivät tienneet mitä uskoa. Heille johtui mieleen Klingan
kertomukset kesän kuumuudesta. Ehkäpä hyvinkin paistuu tuollaiseksi.
-- Kiitä onneasi Olli, ettet ole naimisissa, puheli Pietari Kokkinen.
-- Lapsesi olisivat mustia kuin paholaiset.
-- No niin, jätetään ne tulevaisuuden varaan, kehoitti sotilas. -- Nyt
ryypätään. Malja pohjaan. Terveydeksi. Lisääntykää ja täyttäkää maa!
Penkit pöydän ympärillä olivat pakaten täynnä suomalaisia. Toiset
seisoivat ja joivat maljansa. Siinä olivat Martti Marttinen, Erkki
Mulikka, Matti Tossavainen, Luukas ja Piikki ja useita matkan varrella
tuttaviksi tulleita, kuten Mauno Antinpoika, Heikki Kolehmainen, Antti
ja Matti Hannunpojat, Iivertti Heikinpoika, Manne Halttunen, Klemetti
ja Maunu Yrjänänpojat, Eskeli Laurinpoika, Nuutti Martinpoika, Maunu
Maununpoika ja Pietari Valkonen.
-- Onko täällä ketään minun kotipuolestani, Vermlannista? kysyi
sotilas, kun ensimmäiset haarikat oli tyhjennetty ja orja täytteli
toisia.
-- Enimmäkseen me sieltä ollaan, ilmoittivat miehet. -- Meitä siellä
vainotaan ja ajetaan tänne.
Sotilas pyyhkäisi partaansa ja vakuutti:
-- Jos ei sen suurempaa rangaistusta anneta kuin tänne karkoitetaan,
kiittäkää Jumalaa ja rukoilkaa, että kaikki Vermalannin ja Taalain
suomalaiset lähetettäisiin tänne. Onni olisi, vaikka koko Suomen kansa
sieltä Suomen niemeltä sodan ja hävityksen sekä puutteen jaloista tänne
toimitettaisiin. Kyllä täällä elää ja kyllä tänne sopii.
Seurueessa nousi hilpeä mieliala. Miehet kertoivat kotimaan tapauksista
ja kyselivät uuden maailman oloja. Kyseltyään Vermlannin asioita
selitti sotilas:
-- En näitä kysele sitä varten, että tuttavistani kuulisin. Jos
lieneekin minulla siellä omaisia, en heitä muista. Tietänettekö Rambon
talosta siellä itäisessä Vermlannissa Degerforsin pitäjässä. Minä olen
siitä talosta syntyisin, mutta jouduin aikaisin sisaruksieni kanssa
maailmalle. Jotakuinkin samasta syystä kuin tekin. Olimme rautaruukkien
tiellä. Hisingenin saarella sitten asuimme ja siellä ovat omaiseni
vielä. Minä opin merimieheksi, ja kun tänne lähtevään laivaan heitä
etsittiin, lähti Pietari Rambo Amerikkaan. Tänne jäin ja tänne aion
jäädä ainaiseksi.
Miehet katsoivat ihastuneina ja luottavin mielin uutta tuttavaansa,
joka näytti päättäväiseltä, voimakkaalta mieheltä.
Rambo sanoi mahdollisimman pian lähtevänsä viljelystöihin.
-- Ei täällä jouda aikaansa sotilaana kuluttamaan, kun hyvä maa odottaa
muokkaajaansa.
-- Sitä mekin tässä olemme miettineet, että maatyöhön pitäisi päästä,
puhui Martti Marttinen.
-- Niin pitäisi, vakuutti Rambo. -- Kuitenkaan ei siihen aivan heti
pääse, selitti hän. -- Minua sitoo sopimukseni yhtiön kanssa. Ja teitä
useimpia näkyy sitovan se, että olette tuomioistuimen karkoittamia.
Ruotsin hallitus ja kauppayhtiö tarvitsevat sotilaita ja työntekijöitä.
Linnoituksia on rakennettava ja yhtiölle tupakkaviljelyksiä raivattava.
Meidän on kaikkien ensin palveltava itsemme vapaiksi. Mutta sitten
me lähdemme, lähdemme joukolla. Me perustamme uuden Suomen. Tähän me
emme jää linnoituksen jalkoihin, tänne keräytyvät ne, jotka eivät
ole erämaitten lapsia. Me suomalaiset kuulumme ylämaahan. Sinne
painauduimme Ruotsissa, sinne painaudumme täälläkin ja elämme omaa
elämäämme. Suomi ja Ylämaa, ne on meidän luotava. Nyt ei niitä vielä
ole, mutta käsillämme ne syntyvät. Jokea ylös kulkien paranevat maat
aina vain. Tähän asti minä olen ollut yksin. Nyt meitä on monta. Me
olemme Suomen karhuja, joilla on jokaisella yhdeksän miehen voima.
Sellaisella voimalla kun maata mullistamme, eivätköhän vielä meidänkin
silmämme näe tätä maata toisenlaisena leivänkasvattajana kuin nykyään.
Sotilas oli puhunut voimakkaasti, silmät tähdättyinä miesten päitten
yli aivan kuin ne olisivat katsoneet tulevaisuuteen. Hänen puheensa,
joka käsitti kokonaisen tulevaisuuden ohjelman, teki uutistulokkaisiin
suuren sytyttävän vaikutuksen.
Rambo oli sitten hetkisen vaiti. Ei muistanut haarikkaansakaan. Hän
havahtui unelmistaan, kun Anthony tuli kysymään vieläkö halutti lisää
olutta.
-- Tuo lisää vain! Tänään vietetään tuliaisia. Minä tunnen itseni nyt
niin onnelliseksi, kun olen saanut tänne maanmiehiä.
Uusia haarikoita tyhjennettäessä kyseli Rambo Klingasta. Hänen ilonsa
nousi ylimmilleen, kun hän kuuli Klingan olevan tulossa, jopa olevan
täällä ehkä hyvinkin pian.
-- Siinä oikea mies, ylisti hän. -- Jos me tänne oman valtakunnan
perustaisimme ja kuningasta etsisimme, niin Klingalle minä ääneni
antaisin. Hän oli täällä, kun linnoitusta alkuun pantiin. Maaherran
lähdettyä oli hän jonkun aikaa linnan päällikkönä. Silloin oli
mieluisat ajat. Työ sujui kuin rasvattu. Hän sanoi lähtevänsä hakemaan
lisää väkeä, suomalaisia, jotka hänestä ovat sopivimpia. Kun katson
teitä, näenpä että hän on täyttänyt hyvin lupauksensa. Juodaan siis
Klingan malja.
-- Oikein sanottu, vakuutti Mulikka. Yhteisesti juotiin haarikat
tyhjiksi.
Seurueesta huomasi, että olut oli kihonnut useille päähän. Matkan
rasittamat väsyneet miehet eivät paljoa kestäneet. He alkoivat katsella
väkeä toisten pöytien ympärillä. Samanlainen iloinen remakka vallitsi
kaikkialla.
Erkki huomasi erään pöydän ääressä Dalbon istuvan sanattomana.
Ruotsalainen ei ottanut osaa keskusteluun pöytätoverien kanssa, oli
synkkänä, kuten yleensä laivamatkallakin. Erkki oli joskus halunnut
rakentaa keskustelua hänen kanssaan, mutta se oli rauennut Dalbon
harvapuheisuuden vuoksi. Erityistä ynseyttä ruotsalainen tosin ei ollut
häntä kohtaan osoittanut, mutta hän pysyi suljettuna. Sensijaan Dalbon
emäntä oli aina ollut sangen ystävällinen. Nyt halusi Erkki lähteä
Dalbota puhuttelemaan.
Hän siirtyi penkille ruotsalaisen viereen.
-- Miltä näyttää uusi maailma? kysyi hän. -- Eikös olekin tämä Isojoki
vähän isompi kuin se siellä Ruotsissa?
-- Kyllä on, myönteli Dalbo. -- Ei joeksi uskoisikaan.
-- Täällä näyttää olevan kaikki suuremmoisempaa kuin siellä kotona,
jatkoi Erkki keskustelua. -- Kyllä tämä maa jaksaa elättää asujansa.
Jokea ylöspäin kulkiessa kuuluu maat yhä paranevan. Me suomalaiset
aiomme täälläkin lähteä ylämaahan. Tulkaa tekin, Dalbo, sinne.
Laittakaa samoille seuduin kotinne ja kutsukaa koko perheenne
Ruotsista. Täällä ei ole rotuvihaa. Täällä ei suomalaisilla ja
ruotsalaisilla ole mitään syytä asettua vastakkain.
-- Koko perheenikö? puhui Dalbo, mietteissään, melkein kuin yksikseen.
Erkki havahtui siitä tunnelmasta, jossa oli ollut. Hän säpsähti:
-- Tarkoitan lapsianne, puhui hän hellästi, mutta sitten kivahti: -- Se
roisto ei saa koskaan tänne tulla.
Jos tulee, niin minä surmaan.
Dalbo oli sanatonna ja katsoi synkästi eteensä. Erkki kävi taas
hellämieliseksi.
-- Teillä on tytär kuin enkeli, sanoi hän. -- Niin, Stina on enkeli.
Mutta Punatukkainen on susi.
Ja hän nousi seisoalleen, löi nyrkillään pöytään ja kiljaisi:
-- Miksi jätitte enkelin suden suuhun? Tämän sanottuaan hän lähti
kiireesti pois. Dalbo hätkähti, mutta ei kiivastunut. Hän ei puhunut
mitään, mutta kun hän lähti yöteloilleen, kaikui hänen korvissaan
syytös:
-- Miksi jätitte enkelin suden suuhun?
"CHARITAS" TUO YLLÄTYKSEN.
Sitä mukaa kuin matkan vaivat oli levätty ryhtyivät uudet tulokkaat
ottamaan osaa siirtokunnan töihin. Linnoituksen valliseinät olivat
paikoin sortuneet. Osa miehistä kävi niitä laittamaan kuntoon. Toiset
ryhtyivät rakentamaan hirsistä asuntoja lisääntyneen väestön tarpeiksi.
Väljemmän tilan vuoksi valittiin rakennuspaikkoja linnavallien
ulkopuolelta, minne suunniteltiin katuja vastaista kaupunkia varten.
Maan perkkaustakaan ei unhotettu, koska yhtiön tupakkaviljelyksiä oli
laajennettava.
Kun siirtokunnassa oli ennestään vain kolme hevosta, tulivat ne
muutamat, jotka laivassa tuotiin, hyvään tarpeeseen. Tosin joku kuoli
linnoituksessa matkan kärsimyksistä ja kului jonkun aikaa ennenkuin
toiset vahvistuivat työkuntoon. Uuden maan ruoho näytti olevan
vahvistavaa, joten Matti Tossavainenkin pääsi verrattain pian hevostaan
käyttämään. Hänet vietiin muutamien toverien kanssa metsätöihin
erään sivujoen vartta ylöspäin, missä kasvoi rakennuspuiksi sopivaa
hirsimetsää. Siellä kaatoivat toiset puita ja Matti vedätti hevosellaan
niitä rantaan, josta ne oli kuletettava virtaa alas linnoitukselle.
Näissä töissä viipyivät miehet yhteen jaksoon vuorokausia. Eväät heillä
oli vahvat. Juomaksi käytettiin joen kirkasta vettä, joka oli "kirkasta
kuin viina", kuten Matti usein sanoi vetäen sitä aterian jälkeen hyvät
siemaukset sisäänsä. Niinpä ruvettiin jokea kutsumaan Viinajoeksi
(Brantvine), josta myöhemmin tuli nimitys Brandywine. Toisten mielestä
oli joki hyvin kalainen ja ansaitsi sen vuoksi Kalajoen nimen. Matin
nimitys kuitenkin voitti.
Matti ihastui heti ensi näkemältään niihin maisemiin, joita oli joen
varrella. Niiden mäkisyys viehätti, rannoilla kasvoi suuria puita,
joiden latvat tapasivat joen yli toisiaan. Joessa oli somia koskia.
Laaksot olivat erinomaisen viljavia.
-- Sinne minä itselleni talon laitan, sanoi hän suomalaisille
tovereilleen heidän uittaessaan tukkilauttaa linnoitukseen päin.
Toverit ihmettelivät, että Matti, hidastuumaisin kaikista, valitsi
ensiksi itselleen paikan. Mutta Mattihan olikin oikea suomalaisen
turpeenpuskijan perikuva: harvasanainen mies, jonka ajatukset aina
olivat maassa kiinni.
-- Matti, ethän sinä kuitenkaan seuran pettäjäksi rupeaa sanoi Olli
Räsänen. -- Tuumasimmehan yhdessä lähteä suuren joen ylämaahan ja nyt
sinä yksinäsi etsit pienen joen ylämaata.
-- Matin ilmansuunnat ovat vähän sekaisin, huomautti Kokkinen. -- Ei se
ole kumma. Onhan hän juonut viinaa joesta liiaksi. Kuule, Matti, jos
sinä sinne Viinajoelle muutat, tokko olet päivääkään selvänä?
-- Ei tässä vielä päästä oman mökin raivaamiseen, muistutti Martti
Marttinen. -- Kuulittehan; että meidän on ensin palveltava itsemme
vapaiksi. Paljon on nytkin rakennuksia ja yhtiön tupakkaviljelyksiä
alulla. Ennenkuin, ne ovat tehdyt, kuluu aikaa. Hyvä kuitenkin on, että
pidämme silmällä oman kodin laittamista.
Näin keskustellen olivat he lähestyneet linnoitusta. Siellä näkyi
jotain erikoista olevan tekeillä.
Kotosalla oleva linnoituksen väki oli kerääntynyt rantaan. Sotilaat
seisoivat kunnia-asennossa. Juhlalippu liehui linnan katolla.
Odotettiin huomattavaa tapahtumaa, "Charitas" laivan tuloa, josta
muutamat intiaanit olivat tuoneet tiedon.
Laivan näkyessä ammuttiin suurella tykillä kunnialaukaus, johon
laivasta vastattiin.
Suomalaiset tuttavamme riensivät kaikki laivan tulolle. Rannalla oli
myös Dalbo vaimoineen. Olihan tämä laiva ensimäinen, joka toi terveiset
Ruotsista, mihin heidän rakkaitaan oli jäänyt. Lähellä ollen siirtyi
Erkki heitä puhuttelemaan.
Linnoituksen päällikkö meni laivaan. Lämpimästi hän tervehti uutta
apulaistaan Klingaa, joka oli hänelle tuttu entuudestaan. Iloisesti hän
tervehti myös Klingan puolisoa ja pientä poikaa. Näiden mukana hän näki
miellyttävän naisen. Ennenkuin hän kävi tätä tervehtimään, otti hän
Klingan erilleen ja kysyi osoittaen naista:
-- Onko hänet lähetetty minua vartena
Kun Klinga ei ymmärtänyt kysymystä, selitti Ridder lyhyesti
pyytäneensä, että lähetettäisiin sopiva Ruotsin tyttö hänelle
puolisoksi.
Uusi komentajan apulainen naurahti hyväntahtoisesti:
-- Valitettavasti ei yhtiöllä ole varastossa naisia tällaisia tilauksia
varten. Tämä nainen on minun palvelijattareni. Hänestä näette, kuten
muutenkin tiedätte, että kyllä Ruotsissa on paljon kauniita tyttöjä,
myös monta sellaista, jotka mielellään tulisivat komentajan puolisoksi.
Toivottavasti voidaan tämä asia vielä järjestää. Neuvotellaan siitä
myöhemmin.
Komentaja loi vielä katseensa rouva Klingan seuralaiseen. Hän olisi
mielellään ottanut tämän lähetyksen itseään varten. Hän tunsi nyt
jonkun verran pettymystä. Mutta velvollisuuksilleen uskollisena hän
käänsi huomionsa virallisiin asioihin ja alkoi laivalistasta tarkastaa,
mitä muuta hyödyllistä tavaraa oli saapunut.
Klinga ryhtyi auttamaan maihin perhettään. Hetken perästä hän astui
rannalle kantaen sylissään poikaansa ja taluttaen vaimoaan. Jälestä
tuli palvelijatar kantaen matkatavaroita.
Erkki, joka samoin kuin toisetkin oli seurannut Klingan liikkeitä sekä
huutanut hänelle tervehdyksensä, katseli perheen saapumista ja loi
silmänsä Klingan palvelijattareen. Yhtäkkiä hän huudahti:
-- Stina!
Tyttö käänsi nopeasti päänsä ääntä kohti. Isä ja äiti näkivät
tyttärensä ja kiiruhtivat vastaan. Ei Erkkikään hidastellut. Stina
lepäsi äitinsä rinnoilla kädet kierrettyinä hänen kaulansa ympäri.
Hämmästys oli suuri. Isä ei voinut tapausta käsittää, mutta ei myös
salata riemuaan.
Ensi vaikutuksen mentyä ohi alkoi hän kysellä miten tämä oli
ymmärrettävä.
Stina selitti, että hänen oli mahdoton mennä naimisiin Gustafin kanssa.
Kun ei muuta pelastuksen keinoa ollut, oli hän pyytänyt päästä Klingan
mukaan. Stinan epätoivosta ja rukouksista heltyneenä oli Klinga
suostunut ottamaan hänet palvelijattarekseen. Tämä oli tapahtunut jo
ennen vanhempien lähtöä. Asia pidettiin salassa, mutta tietoisuus
pelastuksen järjestelystä oli antanut Stinalle voimia kestää heidän
lähtönsä. Näin hän oli voinut sallia isän tahtoman kuulutuksenkin
Gustafin kanssa tapahtua.
-- Mutta kun sinut on kuulutettu Gustafiin, olet sinä häneen sidottu,
lausui isä vakavana. -- Minä en voi lupaustani peruuttaa, ja pelkään,
että kirkko pitää kiinni muodoista.
Isällä ei kuitenkaan ollut sydäntä moittia tytärtä siitä, mitä tämä oli
tehnyt. Rakkautensa osoitukseksi avasi hän tyttärelleen sylinsä, ja
tämä painautui siihen, kuten petolinnun ahdistama kyyhkynen.
Erkki oli kaiken aikaa seurannut läheltä tätä kohtausta ja kuullut
keskustelun. Hänkin olisi halunnut sulkea tytön syliinsä, mutta
ymmärsi, että se ei käynyt päinsä. Myöskin Stina oli huomannut nuoren
suomalaisen ja oli kärsimättömänä odotuksesta. Koko laivamatkan hän oli
kuvitellut mielessään tätä kohtausta uudella mantereella, kohtausta,
joka oli ensimmäinen sen jälkeen kun Erkki oli hänet pelastanut
koskesta ja kantanut sylissään kotiin.
Nyt se kohtaus tuli kylmän muodolliseksi. Nuoret tervehtivät toisiaan
tosin kyllä lämpimin kädenpuristuksin, mutta kumpikin oli odottanut ja
kaipasi enempää.