Uuden Ruotsin siirtokunnalle oli vasta perustukset laskettu.
Hollantilainen Peter Minuit, joka oli intiaaneilta ostanut
Manhattan-saaren ja perustanut sinne Uuden Amsterdamin (New Yorkin)
kaupungin sekä toiminut Uusien Alankomaitten maaherrana, oli, erottuaan
hollantilaisen yhtiön palveluksesta, johtanut ruotsalaiset v. 1638
Delaware-joelle. Hollantilaiset olivat jo tätä ennen ulottaneet myös
sinne vaikutuksensa, joka kuitenkin oli sangen vähäinen ja ilmeni
melkein yksinomaan kaupankäyntinä. Pieni Fort Nassaun linnoitus, jossa
oli vain muutamia vartijoita, oli yhtiön ostomiesten suojapaikkana.
Peter Minuit tunsi nämä omien maanmiestensä toimenpiteet, mutta tiesi
samalla myös, että maa oli asumatonta. Hän osti maata intiaaneilta
ruotsalaisten asutusta varten ja perusti Christina-nimisen
linnoituksen. Kun hän ei tahtonut ärsyttää hollantilaisia, sijoitti
hän sen noin yhden ruotsin virstan (kahden mailin) päähän Delaware-
eli Eteläjoesta sivujoen varrelle, mitä nimitti Christina Creekiksi.
V. 1640 tuli ensimäinen aivan pieni retkikunta Ruotsista, pääasiassa
linnoituksen vahvistamista ja kaupan ylläpitämistä varten, sekä saman
vuoden lopulla muutamia hollantilaisia, jotka asettuivat asumaan noin
10 ruotsin virstan (20 mailin) päähän Christinasta.
Ruotsalaiset kaipasivat kipeästi lisävoimia. Siirtokunnan
päällikkö ilmoitti kaiken olevan valmiina asutusta varten ja pyysi
uutisasukkaiden sekä tarpeiden lähettämistä. Kului talvi 1640-1641
odotuksessa. Kului kesä, mutta odotettua laivaa ei tullut. Sen sijaan
alkoivat myös englantilaiset New Havenista toimia tällä joella.
Ruotsalaisen siirtokunnan alku oli häviämisen varassa. Lienee jo ollut
puhetta sen lopettamisesta ja sulautumisesta hollantilaiseen Uuden
Amsterdamin siirtokuntaan.
Tällaisissa oloissa oli komentaja Ridderille ja hänen pienelle
joukolleen erinomainen ilosanoma se, minkä joen suupuolen intiaanit
juoksuttivat linnoitukseen: Ruotsalainen laiva oli tulossa, sama, joka
oli jo kaksi kertaa ennen seutukunnalla käynyt.
Komentaja valmistautui vastaanottoon ja lähetti tähystäjiä
Christina-joen suulle. Ruotsin juhlalippu nostettiin linnoituksen
katolle ja suuri tykki laitettiin kuntoon kunnialaukauksen ampumista
varten. Vihdoin marraskuun 7 päivän aamuna 1641 tähystäjä näki odotetun
laivan tulevan ylös Delaware-virtaa. Ennen kuin hän ehti sanaa tuomaan,
kuului laivasta tykin laukaus saattaen sanoman odottajille.
Komentaja ja miehistö pukeutuivat juhlapukuun ja asettuivat rannalle.
Myös oli keräytynyt parvi intiaaneja joen toiselle rannalle uteliaina
katsomaan. Ruotsin lippu laivan mastossa tervehti siirtokuntaa
iloisesti lepattaen. Linnoituksesta pamahti jymeä kunnialaukaus. Siihen
vastattiin laivasta uudella kunnialaukauksella.
Joen rannalla oli luonnon valmistama laituriksi sopiva kivitys. Laiva
laski siihen. Yhteys laivan ja siirtokunnan välillä alkoi pian.
Komentaja otti kunnioittaen vastaan laivan päällikön, kyseli tärkeimmät
uutiset sekä kokosi kirjelähetykset. Molemminpuolista iloa on vaikea
kuvata. Nyt oli siirtokunnalle alkava uusi edistyksen aika.
Suuri osa matkustajia oli pitkän matkan rasituksista kovin väsyneenä
ja heikkona. Moni täytyi kantamalla tai taluttamalla viedä maihin.
Elukat, joita viimeiseksi kuljetettiin, olivat kärsineet eniten, sillä
ne olivat saaneet olla loppumatkan sangen vähäisellä rehulla.
Linnoitusta ympäröi neliskulmainen vallitus, jonka jokaisessa kulmassa
oli nuolenkärjen muotoinen sarvi. Yhdeltä puolen ulottui vallitus
jokeen, kahdella sivulla oli vetelät suot. Neljännellä puolella
ainoastaan kapea kannas soitten välissä yhdisti sen mantereeseen.
Tällainen asema oli tahallaan valittu, jotta olisi helpompi
puolustautua mahdollisia, erittäinkin intiaanihyökkäyksiä vastaan.
Vallituksen sisällä oli puusta kyhättyjä rakennuksia, joista viisi oli
asunnoiksi varattu. Kuudes oli kirkkona sekä samalla kouluna. Lisäksi
oli tavara- ja eläinsuojuksia. Ulkopuolella linnoituksen oli muutamia
asuntoja, joiden ympärillä oli pienempiä viljelyksiä, etenkin tupakan
kasvattamista varten. Kaikki oli vielä aivan alkeellista. Pientä
linnoitusasutusta ympäröivät vesiperäiset maat sekä niiden takana
lehtevät kumpumaisemat.
Päivän merkityksen vuoksi ja ajan tapojen mukaan kokoonnuttiin
laivasta suoraan kirkkoon. Myöskin sairaat kannettiin sinne siunausta
saamaan. Kirkossa pidettiin tulojumalanpalvelus. Siirtokunnan
pappi, pastori Reorus Torkillus, joka oli edellisen vuoden alusta
saapunut siirtokuntaan, ollen ensimäinen luterilainen pappi uudella
mantereella, toimitti uuden tulokkaan, pastori Christoferin kanssa
alttaripalveluksen. Uudella pastorilla oli kaunis messuääni, joka teki
harvinaisen toimituksen erikoisen juhlalliseksi.
Saarnan tekstiksi oli pastori valinnut Johanneksen Ilmestyskirjan 21
luvun värssyt 1-8.
Seurakunnan seisoallaan kuullessa luki hän sanat:
"Ja minä näin uuden taivaan ja uuden maan, sillä ensimäinen maa ja
ensimäinen taivas ovat kadonneet, ja merta ei ole enää.
"Ja pyhän kaupungin, uuden Jerusalemin minä näin laskeutuvan alas
taivaasta Jumalan tyköä, valmistettuna niinkuin miehelleen kaunistettu
morsian.
"Ja minä kuulin suuren äänen taivaasta sanovan: 'Katso Jumalan maja
ihmisten keskellä, ja hän on asuva heidän keskellään, ja he ovat hänen
kanssaan, ja Jumala itse on oleva heidän kanssaan, heidän Jumalansa.'
"Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä eikä
kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua ole enää oleva,
sillä kaikki entinen on mennyt.
"Ja valtaistuimella istuja sanoi: 'Katso uudeksi minä teen kaikki'. Ja
hän sanoi minulle: 'Kirjoita, sillä nämä sanat ovat todet ja varmat.'
"Ja hän sanoi minulle: 'Se on tapahtunut. Minä olen A ja O, alku ja
loppu. Minä annan janoovalle lahjaksi elämänveden lähteestä.'
"'Joka voittaa, on tämän perivä, ja minä olen oleva hänen Jumalansa, ja
hän on oleva minun poikani.'
"'Mutta pelkurien ja epäuskoisten ja ilkimysten ja murhaajien ja
huorintekijäin ja velhojen ja epäjumalanpalvelijain ja kaikkien
valehtelijain osa on oleva siinä järvessä, joka tulta ja tulikiveä
palaa, tämä on toinen kuolema.'"
Tilanteeseen sopiva teksti antoi pastorille aiheen kuvata sitä uutta
maata, johon siirtolaiset olivat saapuneet. Ruotsin rannoilta lähdettyä
oli kotiseutu, synnyinmaa kadonnut näköpiirin taakse. Sitten oli ollut
kuukausimääriä merta ja vaikeata matkaa. Nyt on sekin kadonnut. Nyt
on edessä uusi maa, joka on silmälle mieluisa, joka on neitseelliseen
vehmauteen pukeutunut kuin kaunis morsian. Monen mielessä se on ihana
kuin Uusi Jerusalem, jossa ei ole kylmää eikä kärsimyksiä. Pohjan
pakkasista tulleelle se on ihmemaa. Ja todellakin se on suuri Jumalan
lahja, josta on syytä kantaa Kaikkivaltiaalle kiitokset. Puutetta
kärsineet ja vaivatut odottavat, että tästä tulee heille paratiisi,
jossa on hyvä olla, jossa kyyneleet kuivuvat silmistä, jossa murhe
loppuu ja jossa entiset kärsimykset unhottuvat. Mutta ihmisen toiveet
ovat pettäviä, ne haihtuvat kuin tuhka tuuleen, jos ne perustuvat
vain unelmiin. Tämä maa ei suo yhtään parempia elämisen hetkiä
kuin entinenkään sille, joka kädet ristissä odottaa kaikkea hyvää
valmiina. Ei, päinvastoin on tämä maa aivan muokkaamaton. Siitä voi
tulla rikas ja tuottava, jos ihminen noudattaa sitä Herran käskyä,
jonka hän aivan ensimmäisenä ihmiselle antoi ja josta luemme Pyhän
Raamatun ensimmäisessä luvussa, jo luomiskertomuksessa. Jumala käski:
tehkää tämä maa alamaiseksenne. Ihmisen on työllään pantava maa
tottelemaan Jumalan hedelmällisyyden ja tuottavaisuuden lakeja. Työtä,
pitkä-aikaista, sitkeätä työtä vaatii tämä maa ennen kuin se alistuu
ihmisen alamaiseksi. Joka ei työtä tee, joka ei noudata Herran käskyä,
hän ei menesty täällä eikä hän menesty missään. Ihmisen on täälläkin
elettävä Jumalan kasvojen edessä, jotka näkevät kaikkialle. Ne kasvot
katsoivat teitä vanhassa kotimaassanne, ne katsovat täälläkin. Ne,
jotka ovat pelkureita eivätkä uskalla kovin käsin siihen työhön, jonka
Jumala on määrännyt, ne, jotka eivät Häntä usko, ne jotka tekevät
ilkitöitä ja rikoksia, ne, jotka harjoittavat siveettömyyttä ja
turvautuvat pakanallisiin Jumaliin, turhaan ne täältä onneaan etsivät.
He eivät täälläkään saavuta paratiisia, vaan päinvastoin helvetin. He
joutuvat siihen järveen, joka tulta ja tulikiveä palaa. Tämä on toinen
kuolema, sanoo Herra.
Ainoastaan sillä, joka kilvoittelee Herran käskyjen täyttämiseksi,
on voittamisen toivo. Vain hän menestyy. Hänelle antaa Herra voiton
palkinnon. Hän saa juoda elämänveden lähteestä, hän saa elämän ja
onnen. Hänelle ja hänen suvulleen tulee tämä maa Uudeksi Jerusalemiksi,
jossa ei ole itkua eikä hammasten kiristystä, jossa Herra itse asuu ja
suojelee omiansa kuin isä poikaansa. Nämä hänen sanansa ovat varmat ja
todet.
Tähän suuntaan kävivät kunnianarvoisan pastorin sanat. Nekin
suomalaiset, jotka eivät ruotsinkieltä ymmärtäneet, tunsivat pastorin
sanoista siunauksen valuvan ylitsensä ja kyselivät myöhemmin toisilta
sanojen merkitystä. Metsissään ei heillä ollut tilaisuutta olla läsnä
missään jumalanpalveluksessa. Nuoremmat eivät olleet milloinkaan
käyneet missään kirkossa. Heidän uskonnollisia tarpeitaan ei oltu
vähimmässäkään määrässä tyydytetty. Nyt he täällä Uuden Ruotsin
erämaassa pakanoitten ympäröiminä pääsivät ensi kerran osallisiksi
Herran sanan julistamisesta. He käsittivät sen omalla tavallaan. Siihen
käsitykseen liittyi epäilemättä paljon suomalaisen muinaisuskonnon
taikuutta.
Yhden asian he ymmärsivät hyvin: tämä uusi maa on hyvä maa. Joka siinä
tekee työtä, hän menestyy.